Kirjoittaja: Odo
Beta: Avaruuspiraatti♥
Vastuunvapaus: Kaikki on omaa käsialaani.
Genre: draama, fluff
Ikäraja: Sallittu
A/N: Onnellista joulun odotusta
LillaMyy! Tonttuiluhaasteessa napsahti kohdalleni ja oli ilo kirjoittaa toiveistasi. Fantasiaa, höpöilyä ja sen sellaista, toivottavasti maistuu. Vähän erilaista verrattuna siihen, mitä päässäni on viime aikoina pyörinyt, mutta kivaa tätä oli silti kirjoittaa. Piraatille kiitos betauksesta ja esiluvusta.
Mitä tulee Milon nimeen, päätin sen aluksi olevan Milo. Mutta sitten sille piti keksiä joku hienompikin nimi, enkä keksinyt mitään, missä tulisi Milo esiin. Joten sovitaan, että Mirothys lapsuudessaan esitteli itsensä Milona, koska ei osannut sanoa ärrää. Olkoon tämä hupsu taustatieto, mikä ei sinällään vaikuta mihinkään.
Talven sydän
Pienessä maalaiskylässä, jota ympäröivät pellot ja niiden takana metsät, asui Milo. Syntymänimeltään poika oli Mirothys, joka oli varsin tavallinen haltian nimi, joskaan ei hänen itsensä mieleen. Äitinsä oli kuitenkin halunnut nimetä poikansa haltiaisän mukaan vanhanaikaisella nimellä, vaikka itse olikin aivan tavallinen ihminen. Milo itse oli valinnut mieluummin yksinkertaisemman nimen, sillä haltiapiirteet olivat hänessä vähäiset ainakin luonteensa puolesta. Hän oli utelias ja aina suinpäin menossa kohti vaaroja, vaikkakaan kymmenvuotiaalle vaarat eivät olleet sarvipäisten metsänhenkien kohtaamista kummempia. Metsänhenget olivat tunnetusti rauhanomaisia olentoja, mutta saattoivat häätää koivun oksat viuhuen heidän mailleen astuvan pojankoltiaisen matkoihinsa.
Talvijuhlan alla, kun kylä keskittyi valmistelemaan vuoden odotetuinta juhlaa, Milolla kävi aika pitkäksi. Hän piti kyllä Talvijuhlan herkuista ja odotti innolla lahjoja, mutta valmistelut veivät aikaa. Haltioille juhlat olivat pyhiä ja he vetäytyivät päiväkausiksi metsiin löytääkseen talven sydämen, jota Milo ei oikeastaan ymmärtänyt. Ihmisille juhla oli valon juhla, joten katujen varsille ja talojen verannoille sytytettiin lyhtyjä. Talvijuhlan kokkoa valmisteltiin hakkaamalla kuusia sitä varten, mikä piti miehet työssä. Talojen emännät leipoivat herkkuja ja valmistivat kotikaljaa koko kylän tarpeiksi sekä puristivat marjamehua kesän sadosta, sillä Talvijuhla oli yhdessäolon aikaa. Silloin muistettiin läheisiä lahjoilla, mutta näihin tapoihin ei kuulunut juurikaan jännitystä, jota Milo niin janosi.
Milo vannoi, että lahjoittaisi jokaisen lahjansa metsänhengille, jos vain suinkin saisi seikkailun. Sille hänen äitinsä oli nauranut ja muistuttanut, että metsänhenget eivät maallisista lahjoista perustaneet. Äiti myös komensi Milon hakemaan polttopuita saunalle, mikä saikin nuoren pojan suun kääntymään mutruun tämän tarpoessa nietoksissa kohti puuvajaa. Eihän arkisissa askareissa ollut mitään mielenkiintoista.
Puuvajassa Milo viskeli hajamielisesti halkoja koriin, mutisi itsekseen ja hän säpsähtikin voimakkaasti, kun kuuli suhisevan “pssst” äänen aivan korvansa juuresta. Siinä hänen vieressään seisoi ihan yllättäen hassun näköinen kääpiö, joskin vähemmän tukeva ja ei laisinkaan parrakas, minkä Milo pisti ensimmäisenä merkille.
“Mikä ihme sinä olet!” Milo henkäisi unohtaen hyvät käytöstavat (joskin hän unohti ne jatkuvasti muutenkin). Olento, joka vaikutti tytöltä, kumarsi syvään ennen kuin vastasi.
“Olen tonttu.”
“Mikä?” Milo ei ollut kuunaan kuullutkaan tontuista, eikä hän ollut vastaavaa olentoa ennen tavannutkaan. Tytöllä oli suippokorvat, mutta ei läheskään niin suipot kuin haltioilla, hän oli Milon mittainen ja pukeutunut harmaaseen nuttuun ja hassuun hattuun, joka heilahti kasvojen eteen kumarruksessa.
“Tonttu tietysti! Etkö sinä ole kuullut tontuista?” Tonttu kysyi kummissaan, mutta ennättikin itse vastata, ennen kuin Milolla oli mahdollisuutta reagoida kysymykseen. “Olemme kyllä aika salaperäisiä ja välttelemme teidän kansanne seuraa. Mutta kyllähän teidän pitäisi silti tietää, ketkä piilottavat tyynyn alle makeisia Talvijuhlaa edeltävinä päivinä.”
Milo kyllä tiesi, että kahdentenakymmenentänäneljäntenä päivänä vietettiin Talvijuhlaa ja sitä ennen hän oli joka aamu saanut herätä ja huomata tyynynsä alla olevan karamellejä. Niin oli kaikkien muidenkin tyynyjen alla, mutta kukaan ei koskaan ollut kertonut, mistä ne olivat tulleet, vaikka Milo oli sitä joskus kysynytkin. Sanottiin, että se oli Pakkasukko tai talvenhenki, vaikka kumpaakaan ei ollut kukaan koskaan nähnyt. Ei sillä, että Milo olisi nähnyt koskaan tonttuakaan tai kuullutkaan niistä.
“Sinäkö ne makeiset olet tuonut? Joka vuosi?” Milo kysyi ja alkoi pitää tontusta. Kyllähän kuka tahansa, joka toi makeisia oli ystävä, vaikka he eivät koskaan aiemmin olleet tavanneet.
“Tietysti ja muut tontut myös. Minun nimeni on Ilo”, tonttu esittäytyi jälleen kerran kumartamalla niin, että lakki valahti silmille.
“Minä olen Milo. Meillähän on melkein samanlaiset nimet! Mistä oikein tulet?” Milossa heräsi seikkailuhenki ja utealisuus uuden tuttavuuden myötä ja olihan hänen myönnettävä, että Ilo oli tontuksi varsin sievä. Vaikka eipä hän tiennyt, miltä muut tontut oikein näyttivät.
“Hauskaa. Milo, tarvitsisin apuasi”, Ilo sanoi ja hymyili hieman arasti pyytäessään palvelusta.
“Autan mielelläni!” Milo lähes hihkaisi innostuksesta. Tonttu hymyili vähän rohkeammin ja näytti nimensä mukaan iloiselta saadessaan auttavan käsiparin.
Niinpä Milo pääsi mukaan seikkailuun, jota hän oli odottanutkin tontun vetäessä hänet ulos puuvajasta pakkaspäivän syleilyyn.
~*~
Milo kurkisteli ikkunasta perhettä, jotka söivät yhdessä illallista ja nauroivat yhdessä puna poskillaan. Perhe nautti toistensa seurasta ja kuumasta marjajuomasta, eikä Milo oikein ymmärtänyt, miksi he sinne niin uteliaana kurkistelivat. Lapset lauloivat ruuan päätteeksi ja vanhemmat kuuntelivat jälkikasvunsa ääntä onnelliset hymyt kasvoillaan. Milolle tuli hieman huono omatunto, ettei hän ollut äitinsä kanssa viettämässä iltaa, mutta kyllä äiti ymmärtäisi. Eihän joka päivä tullut tavattua tonttua ja lähdettyä mukaan salaiseen tehtävään.
“Mitä me oikeastaan teemme?” Milo kuiskasi, koska pelkäsi, että perhe kuulisi heidät.
“Huomenna on Talvijuhla, joten meidän pitää tehdä heille yllätys”, tonttu sanoi salaperäisesti. Juteltuaan matkalla talolle Milo oli tutustunut paremmin Iloon. Tonttu oli kujeileva, mutta hyväsydäminen ja kertoi mielellään, miten he muiden tonttujen kanssa piilottivat makeisia. Milo ei ollut koskaan osannut aavistaa, että hänen huoneessaan hiippailtiin öiseen aikaan ja hän miettikin, että valvoisi koko yön tavatakseen toisenkin tontun.
“Millainen yllätys?” Milo kysyi.
“Talvijuhlan yllätys. Me tontut emme jaa vain makeisia, me myös autamme Talvea.”
“Eihän talvi ole henkilö?” Milo ihmetteli.
“Tietysti on, hupsu”, tonttu sanoi nauraen. Nauru oli Milon mielestä todella hauskan kuuloinen ja se tarttui häneen helposti.
“Shhh, ollaan ihan hiljaa.”
~*~
Seuraavana aamuna Milo tunsi olonsa raukeaksi ja innostuneeksi, vaikka unihiekka kutittelikin edelleen silmiä. Viime yö oli ollut hyvin jännittävä ja hän ei ollut osannut edes uneksia sellaisesta yöstä. Ensimmäisenä herättyään Milo tarkasti tyynynsä alle ja siellä oli kuin olikin makeisia. Milon oli pitänyt valvoa koko yö, mutta uni oli vienyt voiton, ja nyt hän mietti oliko juuri Ilo tuonut makeiset. Se tuntui hassulta, sillä pitihän tonttujenkin nukkua joskus ja heillä oli mennyt pitkälle iltaa tehtävänsä parissa. Milo söi nopeasti makeisensa, puki vaatteet ylleen ja juoksi alakertaan, sillä hän ei malttanut odottaa, miten kaikki reagoisivat heidän yllätykseensä.
“Huomenta! Tule katsomaan, mitä pihamaalla on!” Äiti tervehti Miloa, kun tämä saapui alakertaan jalat tömisten vasten puulattiaa, kun villasukat olivat unohtuneet laatikkoon. Milo kyllä tiesi, mitä ulkona odottaisi, mutta silti hän halusi nähdä sen samantien ja juoksi ikkunaan äitinsä vierelle. Siellä se olikin, heidän lumiteoksensa! Pihamaalla oli suuri lumesta rakennettu taideteos, joka esitti tonttua. Eihän hänen äitinsä sitä tiennyt, että kyseessä oli nimenomaan tonttu, mutta Milo olikin tässä asiassa viisaampi.
“Eikö olekin hieno?” Milon äiti kysyi ja suukotti poikaansa päälaelle. Milo ei malttanut mitenkään olla hiljaa katsoessaan lumesta muovattua tonttua, kun hänen äitinsä oli niin iloinen sen olemassa olosta.
“Me rakensimme sen Ilon kanssa. Hän osaa lumota lunta”, Milon suusta lipsahti ja hänen äitinsä nauroi toteamukselle ennen kuin vastasi: “Senkö takia sinä olit ulkona niin myöhään?”
“Kyllä, tapasin Ilon puuvajassa!” Milo sanoi ja äitinsä nipisti häntä korvasta. “Sinun piti hakea puut saunaan, jos et muista, Mirothys.”
Milon korvia hieman kuumotti, mutta hän antoi asian olla ja antoi äitinsä halata häntä pitkään. Tuntui hyvältä olla äidin sylissä ja katsella taivaalla satavia lumihiutaleita ja oman käden jälkeä pihamaalla. Jokaisen talon pihassa olisi tänään tonttu, vaikka kukaan ei tiennytkään, mistä ne olivat tulleet tai kuka ne oikeastaan oli tehnyt. Milo ajatteli, ettei kertoisi kenellekään, paitsi äidilleen, jolta ei voinut pitää salaisuuksia. Kun äiti päästi hänet halauksestaan ja viittasi kohti aamupalaa, Milo söi antaumuksella päivän ensimmäiset herkut ja nautti luumuhilloa jopa leivän päällä, vaikka ne kuuluivatkin torttuihin.
Syötyään ja juotuaan Milo lähti äitinsä kanssa kävelemään pitkin kylää ja he näkivät tonttuja (joskin ainoastaan lumisia) joka pihassa, mutta äiti ei kysellyt enempää Ilosta tai pihamaalle ilmestyneistä lumiteoksista. Jotenkin Milo kuitenkin aavisti äitinsä hymystä, että äiti ehkä tiesikin tontuista, vaikka ei sanonut sanaakaan. He tervehtivät naapureita ja toivottivat hyvää Talvipäivää kaikille, jotka tulivat vastaan. Lapsia juoksenteli ympäriinsä ja he heittivät toistensa päälle lumipalloja. Muina vuosina Milo oli lähtenyt innokkaasti mukaan leikkiin, mutta tänään hänestä tuntui, että jotakin puuttui.
“Sinulla taitaa olla ikävä Iloa”, hänen äitinsä sanoi viisaasti, kun he kopistelivat lumia kengistään kotiovella. Milon poskia hieman kuumotti, mutta hänen äitinsä oli oikeassa. Mitä enemmän he olivat kierrelleet kylässä, sitä surullisemmaksi hän oli muuttunut. Ehkä hän ei tapaisi Iloa enää koskaan tai ainakaan ennen seuraavaa Talvijuhlaa.
“Näenköhän enää Iloa?” Milo kysyi hieman surumielisesti, mutta hänen äitinsä vain pörrötti hänen hiuksiaan ja sanoi, että hyvillä asioilla on tapana löytää tiensä takaisin, eivätkä ne katoaisi kokonaan.
*
Talvijuhlan kokko paloi kirkkaasti ja lämmitti kaikkia sen ympärille kerääntyneitä kyläläisiä. Haltiatkin olivat palanneet retkiltään ja liittyivät ihmisten seuraan. Milon isäkin oli tullut ja pitikin nyt kättään poikansa olkapäällä seisoen jykevänä kuin vuori, mutta hymy kuitenkin huulillaan. Kokko oli kaikin puolin komea ja kaikki kyläläiset nauttivat täysin rinnoin illasta ja kuumista marjamehuistaan, joita kylän emännät jakoivat juhlaväelle. Kun tuli aika jakaa lahjoja, Milo veti äitinsä hieman sivummalle ja kysyi, miten hän voisi kiittää Iloa, jota ei näkynyt missään.
“Sinun pitää malttaa odottaa”, äiti sanoi, eikä se paljoa lohduttanut Miloa. Hän otti lahjansa vastaan ja antoi omansa äidilleen ja isälleen, mutta jotakin tuntui silti puuttuvat kunnes hän kuuli tutun “pssst” äänen, mikä sai hänen sydämensä hypähtämään ainakin kurkkuun asti. Ja siinä seisoikin aivan hänen vieressään Ilo puna poskillaan ja sylissään paketti, joka oli koristeltu kuuralla ja lumihiutalein. Se oli hienoin lahja, minkä Milo oli koskaan nähnyt, mutta enemmän hän innostui Ilon näkemisestä.
“Äiti! Äiti! Katso, Ilo tuli meidän luoksemme!” Milo hihkui, mutta hänen äitinsä vain hymyili. “Ilo taitaa olla hieman ujo, sillä minä en näe mitään. Hän taitaa piilotella.”
Milo ei ymmärtänyt, miten hänen äitinsä ei nähnyt Iloa, ennen kuin tonttui kuiskasi: “Olen muille näkymätön. Tule, haluan istua hetken sinun kanssasi.” Tonttu hymyili ja viittoi Miloa seuraamaan vähän syrjemmälle, mutta ei kuitenkaan liian kauas, että he saivat olla edelleen kokon valossa.
Ilo taikoi heille lumasta penkin, jolle he sitten istuivat. Lumen lumoaminen oli Milon mielestä mahtavaa, mutta tällä hetkellä häntä kiinnosti vain viettää aikaa tonttutytön kanssa, joka oli sittenkin ilmestynyt Talvijuhlaan!
“Tämä on sinulle, ettet vain unohda minua”, Ilo sanoi ojentaen lahjansa. Milo otti sen vastaan ja avasi kääreet. Sieltä paljastui jääveistos ja jotenkin hän tiesi, ettei veistos koskaan sulaisi. Se esitti Iloa ja oli kaikin puolin kaunis, kuten tonttukin, minkä Milo huomasi erityisesti nyt, kun he istuivat kahdestaan tähtitaivaan alla kevyessä lumisateessa kokon lämpimässä valossa.
“Se on kaunis.” Milo ei uskaltanut lisätä, että niin oli Ilokin, mutta tonttu taisi ymmärtää sen ja suukotti Miloa poskelle. Se punastutti kauheasti ja sai vatsanpohjassa kipristelemään, mutta Milosta se oli paras Talvijuhlan lahja, minkä hän oli koskaan saanut. Siinä he sitten istuivat pitkälle iltaan ja juttelivat kaikenlaista, eikä Milo olisi koskaan voinut odottaa parempaa Talvijuhlaa tai seikkailua, jonka he olivat kokeneet. Talvijuhlan taika oli vahvasti läsnä ja Milo ajatteli, että ehkä juuri se hetki oli talven sydän, se mitä haltiat niin kovasti etsivät.
Ainakin Milolle se oli talven sydän ja tulisi aina olemaan.
