Muisto kesästä ja niistä ihmisistä | K-11

[cella]

Jaaha, katsotaan mitä tästä tulee. Paha kirjoituskammo vaaninut koko syksyn, niin piti vähän rikkoa rajoja ja kirjoittaa erilaista tekstiä kuin mihin on tottunut. Nyt vähän jännittää. Jännittää myös koska ensimmäinen kerta, kun tänne mitään postaan.

Kirjoittaja: Cella
Ikäraja: K-11
Nimi: Muisto kesästä ja niistä ihmisistä

~

Sinä vuonna kesä kesti vain kaksi päivää.

Kaksi päivää oli niin kuumaa, että festivaalialueen nurmikko kellersi kuivuuttaan, hiki maistui suolalta ylähuulella ja norui niskasta mekon alle näkymättömiin. Väenpaljous puski ja ahdisti meitä molemmilta puolilta, keinuttaen meitä lähemmäs lavaa yhtä vastustamattomasti kuin meren aallot. Sen kädet oli mun ympärillä ja sen parransänki kutitti mun kaulaa. Eikä se tuntunut väärältä. Järjellä ajatellen olisi pitänyt tuntua väärältä, koska se ihminen oli mulle täysin vieras, mutta järjellä ei tainnut olla valtaa muhun sinä kesänä.

Oli suuri ihmismassa, melu ja korviahuumaava musiikin pauhu, ja samalla me oltiin ainoat ihmiset koko universumissa. Tai siltä se tuntui. Se katsoi mua eri tavalla kuin kukaan muu – kuin se olisi pelännyt kuollakseen mitä tapahtuisi, jos mä lopettaisin nauramisen ja irtoaisin sen sylistä. Kuin se olisi aikonut katsoa mua ajanlaskun loppuun saakka. Se katsoi mua niin, vaikka me oltiin vasta tavattu.

Joku muukin katsoi mua. Ystävä, tai sellaisena mä olin sen aina ajatellut. Nyt se ystävä katsoi polttavasti, kun mun mekon paljastama kesäiho koski toista miestä, eikä se edes yrittänyt esittää ettei se olisi vihainen. Meidän ystävyys oli aina ollut erikoinen, kyllä mä sen tiesin, mutta en ollut kuvitellut sen olevan mitään muutakaan. Se ystävä oli ihminen, joka sai kaikki kehräämään, kaikki rakastumaan. Siksi en ymmärtänyt, miksi se tuijotti mua mustin silmin. En mä ollut kaunein ihminen siellä.

Mua pitelevät kädet vahvisti otettaan, kai sekin oli huomannut ystävän muuttuneen katseen. Se halusi mut kokonaan itselleen, ja mä yritin kovasti peittää kuinka selittämättömästi se sai mun mahanpohjan kääntymään. Valta toiseen ihmiseen humallutti mut vahvemmin kuin helteen lämmittämä rommi.


On marraskuu. Festivaalialue on autio ja surullinen, peittynyt kauttaaltaan mustaan jäähän. Viime yönä siltä tuli viesti – siltä, jonka parransänki jätti jäljen mun ihoon ja jonka ääntä tai silmien väriä mä en enää muista. Viesti tuntui väärältä, kuin jotain oltaisiin repäisty ulos kauniista, meluisasta, muistiin säilötystä elokuvasta ja heitetty keskelle vaisuinta ja ruminta arkea. Se ei kuulunut sinne.

Nimittäin joskus se pieni, hullu rakkaus jää vain siihen yhteen pieneen, hulluun hetkeen, missä se koetaan.

Siihen hetkeen kun oli kesä, ja se kesä kesti vain kaksi päivää.

[Parris]

Riipivää nostalgiaa, teksti yksityiskohtineen ja tunnekuvauksineen tulee melkein iholle asti. Hahmojen kolminainen piirileikki asettuu kiinnostavasti vastakohdaksi festivaalien väenpaljoudelle. Kiitokset tästä, kiinnitti huomion mukavasti - ja tervetuloa Finiin, totta kai! <3

[Kineza7]

Tykkään tästä jotenkin todella paljon! Mukavan lyhyt ja sellainen simppeli kokonaisuus (ja siis mulle yksinkertasuus ei oo pahasta). Se on jännää, miten päähenkilö on tavallaa aika samanlainen kuin minäki. Mutta samalla mä voisin olla tasan toi ystävä, joka tuijottaa niitä randomeita heppuleita, joiden syliin mun kaveri on kaatunu.
Mua silti riipii, miten tää päähenkilö ei kuitenkaan tutustunu tähän mieheen sen paremmi. Tosi kivasti kirjoitat! Tykkään kuvailusta tosi paljon!

[Irr]

Yhdyn edellisiin, tämä pätkä osui jotenkin todella syvälle. Jäi jotenkin orpo olo, kun se loppui, piti oikein mennä profiilisi kautta kurkkaamaan olisiko sulta tullut lisää luettavaa. Ei ollut vielä, mutta toivottavasti joskus tulee.

Sun kuvailu on jotenkin todella kaunista, en keksi sille muutakaan sanaa. Osaat maalata erilaisia tunteita tosi hyvin kertomatta kuitenkaan lukijalle suoraan, mitä pitää tuntea. Lisäpisteitä myös siitä, että alku- ja loppulauseet soivat noin hyvin keskenään, se sai jotenkin tarinan ympyrän sulkeutumaan. Muakin kyllä kieltämättä nappasi, että minäkertojan ja miehen juttu ei jatkunutkaan, mutta ehkä se "epätäydellisyys" oli juuri tämän tarinan viehätys.

[Felia]

Kun olin lukenut sun edellisen tekstin, niin pakkohan mun oli tarkistaa, olitko julkaissut jotain muutakin ja tässä ollaan.

Voi apua, miten kaunis pätkä tämä oli. Tuo kuvailu oli aivan upeaa, ja tunteet välittyi todella hyvin. Mulle tuli yhtäkkiä ikävä kesää ja festarifiilistä - niitä kaikkia ihmisiä, sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta...

Tää oli jotenki pysäyttävä teksti. En oikeesti tiedä, mitä sanoa. Tää oli just sopivan simppeli, mutta silti tässä oli paljon sisältöä. Sulla kyllä riittää taitoa kirjoittamisen saralla. Tällainen kuvailu on kyllä omiaan vetämään mut mukaansa. Todella hienoa työtä! Tykkäsin kovasti. <3

Pahoitteluni, ettei nyt enempää irtoa, mutta suuret kiitokset tästä. <3

[Sokerisiipi]

Oo, miten ihana teksti! Jotenkin niin elämänmakuinen. Nuoruus, kesä, rakkaus, halu. Kirjoitat todella elävästi ja samaistuttavasti. Tämä tuntuu aidolta ja todelliselta tarinalta. On paljon tunteita ja fiiliksiä. Ihastusta, vetovoimaa, halua, mustasukkaisuutta ja hämmennystä. Pidin etenkin tästä kohdasta:

Valta toiseen ihmiseen humallutti mut vahvemmin kuin helteen lämmittämä rommi.

Koska tiedän tän tunteen niin hyvin, ja se todellakin humalluttaa!

Kivaa draamaa toi se mustasukkainen ystävä. Myös hyvin tyypillistä, ettei kesäheila kiinnostakaan enää talvella, poissa konktekstistaan. Joitakin hetkiä tai ihmisiä ei ole tarkoitettu tuon enempään, ja se on ihan okei.

Kiitos tästä kiihkeän kesäisestä tekstistä, pidin!!