Ficin nimi: Edistyksen nimissä
Kirjottaja: Ayu
Fandom: Aku Ankka (Roope Ankan elämä ja teot)
Ikäraja: S
Paritus (?): Roope & Kultu
Genre: Draama
Summary:
Ehkä Roope oli kaivannutkin vain kuuntelevaa tahoa, jolle purkaa turhautumistaan muuttuvan maailman myllerryksessä.A/N: Tämä känkkäränkkäduo otti ja inspiroi vaihteeksi. Ehkä sitä edes joskus onnistuisi keskustella kuin kypsät aikuiset ilman nälvimistä tai nyrkkitappelua?
***
Toiset liikkuivat ulkona alinomaa, satoi taivaalta sitten snapsilasin kokoisia rakeita tai vaakatasoon ryöppyävää vettä. Heille luonnonvoimat tarjosivat haasteita, joihin tartuttiin kunnioituksella, mutta olosuhteille ei annettu liikaa painoarvoa. He eivät ajatelleet väistelevänsä viikatetta tarpomalla myrskyssä jalat turtana, sillä huonoa säätä seurasi aina poutapäivä. Sellaiset etsivät seikkailuja henkensäkin uhalla, sukelsivat erämaahan hengittääkseen sen tarjoamaa vapautta sydämensä kyllyydestä.
Sellaiset yksilöt taistelivat myös vallitsevan edistyksenhalun kanssa, joka oli syleillyt Amerikkaa jo pitkään. Edistyksen nimissä kaadettiin puita kokonaisia junavaunullisia päivittäin, hakattiin kallioita uusien rakennusten tieltä ja kyhättiin patoja estämään joen estoton virtaus. Toimet palvelivat modernimpaa miljöötä ja jäisivät historiaan suurina saavutuksina, mutta Kultu oli oppinut tunnistamaan raskasta työtä tekevien likaisilta kasvoilta haikeuden, joka tuli esiin heidän luodessaan silmäyksiä neitseelliseen metsään vuoriston kupeella. Ehkä se oli syvää kaipuuta entiseen, ehkä jonkinlainen anteeksipyyntö luontoäidille.
Sama haikeus oli häälynyt Roopen kasvoilla tämän silmäillessä kapakan ikkunasta ulos.
”Älä sinäkään kuvittele olevasi jotain ihmeellistä. Tosipaikan tullen se olet sinä, joka on luonnolle velkaa”, tämä virkkasi oluttuoppinsa takaa, jonka Kultu oli hyvää hyvyyttään tarjonnut. Pahuksen pummi ei koskaan raaskinut kuluttaa omia roposiaan juotavaan, mutta ilman lasia tai tuoppia pöydässä istuskelu olisi vaikuttanut typerältä.
”Näet varmasti itsekin, miten maisemat ottavat muuttuakseen”, Kultu huomautti. ”Kaikesta päätellen metalli ja hiili pelaavat puuta ja maan multaa paremmalla kädellä.”
”Sehän tässä riepoo. Yötaivaan tähtiäkään ei tahdo nähdä savukumpujen läpi.”
”Kuulostat säädyttömän tekopyhältä. Mitä sinä sitten tuolla kuvittelet tekeväsi, tamppaavasi korsia tasamittaisiksi?” Kultu nyökkäsi kohti hakkua, joka nojasi pöydänreunaa vasten.
Roope soi hänelle mulkaisun tuoppinsa takaa. Ehkä kullankaivuu ei vetänyt vertoja raivaustöille ja hiilikasojen polttamiselle, mutta yhtä lailla se soti Roopen luonnonkunnioitusfilosofiaa vastaan, ainakin jos häneltä kysyttiin. Ei sillä, että Roope olisi koskaan tiedustellut hänen mielipidettään.
”Elannotta on turha haaveilla käyskentelevänsä selkä suorassa”, hän sai vastakommentin toteamukseensa. ”Toiset eivät saa kattoa päänsä päälle korttipeleillä ja nokkaansa musiikin tahtiin aukomalla.”
Kultu nyrpisti nokkaansa näpäytykselle. Roopella oli tapana verrata työtään hänen työhönsä harva se päivä. Siihen oli totuttu, mutta välistä se jaksoi yhä närkästyttää. Roope ei olisi kirveelläkään uhattaessa myöntänyt mitään, mutta Kultu oli vuorenvarma, että hänen elinkeinonsa nälviminen oli Roopelle keino paikkailla huonoa omaatuntoa tämän omista töistä, joista suurin osa vaati kajoamista koskemattomaan luontoon. Ikävämpi juttu, muttei vähäisissäkään määrin hänen syytään.
”Kultivoituneempaa krouvia voit alkaa etsiä kukaties monenko mailin päästä. Tänne jopa sinunlaisesi jurnuttavat juntit toivotetaan avosylein tervetulleiksi.”
”Mikä hyvänsä räkälä tarvitsee asiakkaita pysyäkseen jaloillaan, ja osa ehkä tunteekin viihtyvänsä näiden seinien sisällä”, Roope tokaisi ja laski tyhjän tuopin pöydälle. ”Minä taas olen tuhlannut aikaani täällä jo riittämiin.”
”Eipä kestä! On ilo nähdä, että vieraanvaraisuuttani arvostetaan.” Kultu hymyili kylmästi Roopen noustessa. Oli sangen ylentävää huomata tulleensa vain juoman tarjoajaksi muun läsnäolon ollessa ilmeisesti ajanhukkaa. Ehkä Roope oli kaivannutkin vain kuuntelevaa tahoa, jolle purkaa turhautumistaan muuttuvan maailman myllerryksessä.
”Vieraanvaraisuudesta tuli mieleen..." Roope sanoi ja kilautti pöydälle pari lanttia. ”En aio jäädä sinulle velkaa.”
”Etpä tietenkään.”
”Vietä leppoisa loppuilta, jos sellainen onnistuu täällä”, Roope toivotti nykäistessään takkinsa jo kauan sitten rispaantuneet kaulukset paremmin.
”Kai olet tulossa huomisiltana?” Kultu kysäisi pyrkien kuulostamaan mahdollisimman neutraalilta ja pyyhkäisi kolikot näppärästi sukkanauhaansa.
”Mitä varten? Onko täällä sirkus tai jotain muuta erityisohjelmaa?”
”
Minä täällä esiinnyn, torvi, ei kukaan vähäisempi”, Kultu mainitsi kopeasti, ja Roope virnisti puolittain ivallisesen sävyyn.
”Sinä nyt esittelet valttejasi harva se päivä”, tämä tokaisi ja poimi viimein kirotun hakkunsa olalleen. ”Pahus soikoon, ehdin jo toivoa sirkusta.”
”Siinä sinulle sirkusta kerrakseen, kun marssit tuonne &*@/#! vesisateeseen!” Kultu sivalsi tarkistaessaan meikkinsä lusikan kääntöpuolelta, jotta hänen ei tarvinnut katsoa Roopeen päinkään. ”Tossua toisen eteen, rakas luontoäitisi vartoo jo.”
”Järkipuhetta”, Roope tuumasi ja hipaisi hänen käsivarttaan lampsiessaan ulos. Kultu pyyhki kosketuksen jättämän multatahran iholtaan ja mutisi mainarinretaleen suuntaan pari jupinasanaa vanhasta tottumuksestakin.
”
Vartoo hakkusi tarjoamia nättejä pikku kuoliniskuja”, hän tarkensi viimeistä lausettaan ja olisi niin toivonut, että Roope olisi ollut tarpeeksi lähellä kuullakseen.
