Yuri!!! on Ice: Kauan eläköön kuningas, S, JJ, oneshot

[Maissinaksu]

Ficin nimi: Kauan eläköön kuningas
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Yuri!!! on Ice
Ikäraja: S
Päähenkilö: JJ
Genre: Angstinen draama, itsereflektio

Summary: Kun hän katsoi peiliin, kuningas katsoi takaisin. Kun hän kääntyi pois, tämä jatkoi varjelustaan silmien ulottumattomissa.

A/N: Mielessäni on jo pitkään pyörinyt ajatus, että King JJ olisi ikään kuin mielen sivutuote tai jopa toinen persoonallisuus. Olin aloittanut tämän tekstin ranskalaisten viivojen muodossa jo syksyn alkupuolella, mutta viimeistään nähtyäni erään fanartin, jonka tietenkin onnistuin sittemmin hukkaamaan Googlen syövereihin mutta linkkaan tähän jos löydän, potkaisin itseni kirjoittamaan tämän puhtaaksi. Tekstissä esiintyvä maininta yli kymmenestä planeetasta viittaa Leroyn perhekokoonpanoon: törmäsin kommenttiin, jonka mukaan JJ olisi vanhin yhdestätoista lapsesta ja minuun se upposi ongelmitta. Tätä perhekoon suuruutta tuskin on vahvistettu (?), mutta itse pidän ajatuksesta paljon. Siksipä se päätyi tähän pätkään. ^^



***



Jokin hänen sisällään elävä käytti itsestään arvonimeä kuningas. Se tahtoi tulla kohdelluksi muita ylempiarvoisena, maailman napana suorastaan. Vähempi oli riittämätöntä ja sai sen tyytymättömäksi. Kuninkaan askeleissa kukat kukkivat ja lumi suli raikkaiksi puroiksi. Se otti kaikki valonsäteidensä suojiin esiintyen suopeana aurinkona linnunradan tähdille.

Ilman ihailevia katseita ja joka suunnasta satavia aplodeja aurinkokuninkaalla ei ollut herruutta. Hotellihuoneen yksinäisessä hiljaisuudessa se pakotti hänet kohtaamaan ympäröivän maailman ilman viittaansa suojana. Se kuiskaili viekoittelevia sanojaan ja onnitteli hyvin tehdystä työstä, jos aihetta oli. Jos ei, se kirosi häntä niin kauan kunnes hän tunsi olevansa vaarassa seota. Kuningas oli vaativa. Jokainen kultaa huonompi suoritus oli kauhistus. Pettymyksen hetkinä hän toivoi raivoamisen lakkaavan ja lupasi kyynelsilmin tehdä osuutensa seuraavalla kerralla niin hyvin, ettei häpeään olisi aihetta. Kuningas kidutti häntä aikansa, mutta antoi aina uuden mahdollisuuden.

Sillä kertaa hän oli tuottanut herralleen kunniaa.

Päästyään omaan rauhaansa hän istui vuoteelle ja painoi ohimoaan yrittäen laannuttaa päänsäryn jyskettä. Jomotusta helpottavan tabletin syöminen luultavasti olisi ollut yhtä tyhjän kanssa. Aamiainenkin oli vähällä tulla ylös jännityksen alkaessa viimein hellittää. Riisuessaan kultamitalin kaulastaan hän soi siihen turran katseen ja pudotti sen lumivalkoiselle lakanalle. Nähty vaiva oli tuottanut hedelmää, ja hän uskaltautui hymyilemään pääkivun lävitse. Kun majesteetti oli tyytyväinen, hänkin oli.

Kun hän katsoi peiliin, kuningas katsoi takaisin. Kun hän kääntyi pois, tämä jatkoi varjelustaan silmien ulottumattomissa.

Silkkihansikkaan verhoama käsi hartiallaan hän koki pystyvänsä mihin vain. Hän osasi olla juuri niin hurmaava kuin mitä maailma odotti. Hän hymyili, iski silmää ja lausui mahtipontisuuksia sulavasti kuin se olisi ollut hänen luontonsa. Majesteetti oli osa häntä, he hengittivät samoilla keuhkoilla ja ajattelivat samoilla aivoilla. Kuningas ohjasi hänen jalkojaan jäällä, piirsi luistimen terällä sen pintaan sinettinsä. Tämä loi musiikkia hänen kehollaan, koristeli sitä tatuoinneilla rohkaisten itsensä ilmaisuun. Kuvat hänen kehossaan kertoivat hänestä itsestään, mutta samalla muistuttivat kuninkaan määräysvallasta.

Jäähalli oli kuninkaan tarkimmin vaalittua valtakuntaa, mutta aina sen loisteliaisuus ei tuntunut hänestä niin painostavalta kuin olisi kuvitellut. Peilikirkas jää, katsomon tyhjät rivit ja korvissa soiva hiljaisuus antoivat tilaisuuden luistella vapaana. He molemmat rakastivat luistelua, mutta hän ei kaivannut yleisöä tunteakseen elävänsä. Pelkkä jäällä kiitäminen soi hänelle sen tunteen.

Hänen kotiinsa kuningas ei ollut vaivautunut rakentamaan palatsiaan. Se ei välittänyt eloisuudesta, joka väistämättä seurasi suuren perheen yhteiselosta, eikä saattanut hyväksyä, ettei huomio kiinnittynyt aina siihen itseensä. Yksi ei voinut anastaa itselleen liikaa tilaa aurinkokunnassa, jonka ratoja kiersi enemmän kuin kymmenen planeettaa. Kuningas ei liioin välittänyt jakaa liiaksi kiinnostustaan asioihin, joista ei saanut itselle välitöntä hyötyä tai kunniaa. Kilpakauden ollessa ohi majesteetti sai pitää taukoa kyltymättömästä halustaan kasvattaa mainettaan, ja hänelle puolestaan suotiin aikaa toisiin projekteihin. Opinnot yliopistolla eivät olleet kuninkaan sydäntä lähellä, kuten ei myöskään lihakeiton jakaminen asunnottomille tai kolehdin kerääminen sunnuntaisessa jumalanpalveluksessa. Sellaiset olivat paloja hänen maailmastaan, jossa kruunun sana ei painanut liikaa.

Totta puhuakseen hän jopa nautti hetkistä, joina kuningas ilmaisi kyllästymistään pysyttelemällä taka-alalla. Valtaa vastaan oli hankala pyristellä, eikä hän kyennyt ottamaan liiaksi etäisyyttä. Majesteetin saadessa tarpeekseen hänen välinpitämättömyydestään oli hänen tehtävänsä nöyrtyä ja seurata mukana. Toisinaan heidän sanansa ja tekonsa kävivät niin yksi yhteen, että hänellä oli vaikeuksia erottaa punaista sinisestä ja mustaa valkoisesta. Kuningas nautti saadessaan kieputettua hänet pyörälle päästään.

Hetket, joina hän oli yksin, olivat autuaita mutta samalla eksyttäviä. Kuningas näki ympäröivän väen hovinaan ja kilpakumppaninsa jäällä rahvaan edustajina. Siitä koitui haittaa sekä yleiselle ilmapiirille että hänelle itselleen. Saadessaan tilaisuuden oikoa jäseniään kruunun ja viitan riisumisen jälkeen hän taikoi esiin pirteimmän hymynsä ja tervehti tuttuja kasvoja vertaisinaan. Harmillisempi seikka oli, että kuninkaan tehtyä ensin arvonsa selväksi hänen oli jälkeenpäin hankala yrittää korjata ensivaikutelman mahtipontisuutta, joka monen suussa kääntyi itserakkaudeksi. Kusipäisyydeksi, sanoi joku. Se sattui enemmän kuin hän olisi toivonut, mutta hän ymmärsi piikikkyyden ja osittain koki ansaitsevansa sen. Kuningas tokaisi kyseessä olevan yksinkertainen taistelustrategia, jolla pyrittiin luomaan vastustajalle kalvavaa epävarmuutta, ja hän hyväksyi sen voimatta juuri muutakaan. Majesteetti ajatteli tietenkin hänen parastaan kaikessa, mutta joukkojen ulkopuolelle jääminen teki kipeää.

Joskus hänen todellisempi luonteensa kuitenkin tavoitti toisia, ja heidän olemuksensa muuttuivat vähemmän torjuviksi. Hän oli siitä kiitollinen. Lyhytkin rauhan hetki sai iloiseksi ja tuntui riittävältä. Ehkä hänen olisi ollut syytä mainita heille majesteetin tiiviistä läsnäolosta kuin selittääkseen jotain, mutta se olisi ollut herran mustamaalaamista. Hänen oli parempi vain luottaa kilpakumppaniensa positiiviseen tapaan tarkastella muita ja toivoa, ettei suhtautuminen ottaisi muuttuakseen. Hän oli valmis yrittämään parhaansa.

Vaan kuningas oli se, joka piti hänestä huolta. Hän katsoi eteenpäin ja tunsi tämän käsien kietoutuvan ympärilleen, syleili kuin kalleinta aarrettaan. Heidän polkunsa kulkivat samoissa askelissa, ja hän oli sekä voimaton että kenties myös haluton astumaan omaa polkuaan erillä johdattajastaan. Hänen suunsa saattoi lausua rukouksen korkeammalle luojalle, mutta viime kädessä se kuningas, jonka puoleen hän kääntyi, ei hallinnut taivasten valtakuntaa.

[Larjus]

Miten en oo aiemmin kiinnittänyt tän ficin olemassaoloon mitään huomiota? Kai mä tän oon vähintäänkin sun listauksessa huomannut, mut jotenki mennyt sit kuitenkin ihan ohi... Mut nyt sit ihan sattuman kautta tää hyppäs eteen ja oli pakko lukea! 👀👀

Oi että tää oli hyvä! Vaikka mä en aina tiedäkään, miten mun pitäis angstiin suhtautua (koska yhyy oon herkkä sielu joka haluaa lukea vain hyvän mielen höpöä) niin sitäkin on paikoitellen kiva lukea (ja kirjoittaa). Ja JJ on kyllä semmoinen persoona et hänestä saa mielenkiintoista angstia aikaiseksi (ja okei on mullaki pari häneen liittyvää ideaa, joissa on molemmissa ainakin vähän angstinpoikasta mukana 😅 hyvä sanoo tää just ku on kertonu haluavani lukea lähinnä vain hyvän mielen tekstejä enkä angstia). Mut siis joo, ajatus siitä, että kuningas olisikin JJ:sta erillinen persoonallisuus on hieno. Ja mun kauhua rakastava mieleni alkoi jatkokehittää tätä ajatusta kamalampaan suuntaan, jossa se kunkku oliskin jokin mieleen majoittuva demoni jonka tavoitteena on lopulta vallata JJ:n koko keho käyttöönsä (siis joo en kestä angstia mut rakastan kauhua ). Mulle tuli tästä kans vähän mieleen yksi kauan sitten lukemani South Park -fici, jossa Clyden mielessä oli vähän samaan tapaan joku, mutta se fici jäi kesken eikä se kai ikinä selvinnyt kunnolla että kuka/mikä se oikein oli :< Mut se oli yksi mun lempificejä silloin aikoinaan!

Tässä oli kyllä, kuten sanoin, mielenkiintoinen aihe. Itsereflektioita on kiva lukea, ja voi että miten mun alkoi käydä JJ:tä sääliksi tätä lukiessa ;___; Välittyy niin vahvasti tunne, että hän on persoonansa/kuninkaan vankina eikä voi oikein tehdä muuta kuin katsoa vierestä, kun kuningas käyttää hänen suutaan pröystäilyyn ym. ja saa muut pitämään häntä kusipäänä ja itsekeskeisenä idioottina, ja miten kuningas vain vaatii, vaatii, vaatii. Olit kyllä todella hienosti kuvaillut tuonkaltaisia tilanteita niin suorasanaisella kerronnalla kuin kielikuvillakin. Teksti oli kokonaisuutena todella rikas ja monipuolinen.

Pientä helpotusta JJ:n tilanteeseen onneksi tuo se, että kuningas ei vaivaudu olemaan ihan aina läsnä. Saa JJ olla edes hetken oma itsensä ja tehdä sitä, mistä itse nauttii. Oli se sitten perheen kanssa puuhastelua, opiskelua, hyväntekeväisyyttä tai kirkossa käyntiä ♥ Mutta kisakausi on pitkä, siinä on monta tuntia, päivää ja kuukautta jaettavaksi kuninkaan kanssa :<

Olis muuten ollu ihan hauska tietää, mitä kuningas ajatteleekaan Isabellasta. Jaksaako hänen seuransa ilahduttaa kuningasta ja tyydyttää tämän itseriittoisia tarpeita? (Periaatteessa luulis kyl, koska mun silmiin Isabella suunnilleen palvoo maata JJ:n alla - mut toisaalta päinvastoin kans, ja sitä en tiedä, ryhtyiskö kuningas sit siihen.)

Joskus hänen todellisempi luonteensa kuitenkin tavoitti toisia, ja heidän olemuksensa muuttuivat vähemmän torjuviksi. Hän oli siitä kiitollinen. Lyhytkin rauhan hetki sai iloiseksi ja tuntui riittävältä.

Ääää, ei saa ;;___;; ei mun pieni herkkä mieleni kestä tämmöisiä kohtia.

Toiki on muuten sekä kiehtovaa että karmivaa, että JJ selvästikin pelkää tota kuningasta. Voi parkaa... ;__; Voi miten mä toivon, että viime kädessä hän olisi itse se, joka voittaa kruunun itselleen, saa olla oma kuninkaansa. Olis kyllä mielenkiintoista tietää, miten tuollainen sivupersoonakuningas on alkujaan syntynyt 🤔 Onko se ollut ensin joku JJ:n tapa selvitä jännityksestä ja paineista tms. joka on sitten paisunut itsestään vähän turhankin paljon, vai jotain muuta.

Tekstissä esiintyvä maininta yli kymmenestä planeetasta viittaa Leroyn perhekokoonpanoon: törmäsin kommenttiin, jonka mukaan JJ olisi vanhin yhdestätoista lapsesta ja minuun se upposi ongelmitta. Tätä perhekoon suuruutta tuskin on vahvistettu (?), mutta itse pidän ajatuksesta paljon. Siksipä se päätyi tähän pätkään.

Hehee, muistan ku me puhuttiin joskus tästä! Ja sitten tulin minä ja pilasin kaiken kertomalla, että canonin mukaan JJ:llä on vain yksi pikkuveli ja yksi pikkusisko </3 En kyllä muista yhtään, missä välissä sekin on vahvistettu. JJ suurperheen vanhimpana lapsena on kyllä ihan soma ajatus.

Pakko kans sanoa, että hitto tällä on hieno otsikko. Ficin luettuaan se on kyllä aikas hyytävä, mutta silti niin upea ja niin voimakas. Jotenkin enteilee sellaista pelkoa, että JJ ei ikinä pääse tuosta kuninkaasta eroon o.o Varsinkin kun otetaan huomioon toi loppu, koska jfc, me tiedetään miten tärkeä uskonto on JJ:lle, joten tuollainen nousee esiin todella vahvana.

Mut siis ää vau mikä fici. Sä kyllä niin hallitset myös tämmöiset vakavammat ja synkemmät "syväanalyysit" hahmoista ihan niin kuin ne hauskat humoristiset dialogipainotteiset arkeilut. Kiitos tästä lukukokemuksesta.