Muistin tänä aamuna yhtäkkiä, että sinähän julkaisit vähän aikaa sitten uuden originaalin, ja päätin lukea tämän aamulukemiseksi. Nyt iltasella palailen apajille kera kommentin!
Heti ensimmäiseksi täytyy nostaa hattua siitä, että sait kirjoitettua ja julkaistua tämän tekstin, vaikka saamasi Lyrics Wheel -biisi ei ollut mieleinen. Minulle tuntuu LW:n kanssa herkästi käyvän niin, että jos biisi ei yhtään nappaa, ei kirjoittaminenkaan tahdo innostaa eikä inspiroida. Asiaa ei yhtään auta se, että olen toisinaan aika kranttu musiikin suhteen. Mutta siis, mahtavaa että sait tämän puserrettua kasaan vaikka tiukkaa tekikin! En tunne tämän pohjalla olevaa biisiä, mutta lyriikat luettuani olen sitä mieltä, että olet hienosti rakentanut tarinan niiden ympärille ja saanut sen sopimaan niihin. Ei tylsän kirjaimellisesti, mutta kuitenkin niin, että jokaisen säkeen voi pienellä ajatustyöllä saada liittymään tekstiin. Pidän lyriikoiden pohjalta kirjoitetuissa teksteissä juuri tämäntapaisesta otteesta.
Minua viehättää ja kiinnostaa aina tällainen kuvio, jossa sairauden tai muun vastoinkäymisen riepottelema osapuoli onkin se, joka suhtautuu asioihin positiivisesti. Ehkä se viehättää minua siksi, etten ite aina oikein osaa olla sellainen, vaikka haluaisinkin ja vaikka arvostan kovasti ihmisiä, jotka osaavat nähdä asioiden valoisat puolet. Tämän tekstin potilaan puolesta tulee kyllä hieman paha mieli, koska entä jos hän vain yrittää kaikin keinoin olla urhea, jotta läheisillä olisi helpompaa? Entä jos hän ei koe pystyvänsä näyttämään minkäänlaista heikkoutta? Sellainen ei tietenkään ole hyväksi. Mutta voihan olla, että hänen elämänkatsomuksensa ja asenteensa ovat aidosti myönteisiä. Tai ehkä myönteisyys on hänelle selviytymiskeino, jotain minkä avulla on helpompi käsitellä hankalia asioita ja pärjätä vaikeassa tilanteessa.
Oli miten oli, tarinan tilanne on sydäntäsärkevä.
En voi ees kuvitella, miten hirveää on seurata rakkaan ihmisen hiljalleen hiipumista. Tässä toimii minusta se, ettei taustalla olevaa sairautta tai vaivaa avata tarkemmin, kun painopiste tuntuu olevan kertojan ja hänen rakkaansa välisessä suhteessa. Tekstissä on kuitenkin konkretiaakin, joka tuo tarinan lähemmäs lukijaa, kuten tuo käden heikkenevä puristus (miten kamalalta muuten varmaan tuntuukaan huomata, miten toisen voimat ihan todella hiipuvat). Lisäksi pidän siitä, ettei myöskään henkilöiden suhteen laatua tuoda suoraan ilmi, vaan henkilöt voi kuvitella yhtä hyvin läheisiksi ystävyksiksi kuin rakastavaisiksikin. Onpa suhdestatus mikä hyvänsä, tärkeintä on se että rakastaa toista ihmistä.
Minun sydämeeni käy tätä tekstiä lukiessani erityisesti tuo, miten molemmat vakuuttavat toiselle, ettei ole hätää, hieman eri tilanteissa vain. Tekstin hän on ilmeisen positiivinen ja vahva, ja käy järkeen, että hän vakuuttelee kertojalle suoraan, varsinkin kun kertoja tuntuu ottavan kaiken hieman raskaammin. Kertoja sen sijaan vakuuttelee vasta siinä vaiheessa, kun hänen rakkaansa on vaipunut uneen lääkkeen vaikutuksesta, ja se saa minut miettimään, että ehkä kertoja tietää rakkaansa saavan voimaa positiivisuudesta eikä siksi halua tämän kuullen sanoa mitään sellaista. Ehkä kertoja pelkää, että sanat paljastaisivat, miten raskasta hänellä itsellään on, eikä hän halua sysätä sitä rakkaansa taakaksi. Apuaaa, taidan ylianalysoida!
Pointtini oli vain siinä, että tämä "ei ole hätää" -vakuuttelu herättää minussa ajatuksia ja tunteita.
Toinen juttu, joka koskettaa minua erityisesti, on se, miten sinä päivänä, kun tekstin hän nukkuu pois, on ensimmäistä kertaa pitkään aikaan sateeton ja kaunis keli. Se luo sellaisen kauniin mutta karun kontrastin: yhtäkkiä ihmiset ovat hyvällä tuulella ja kaupan kassakin hymyilee, mutta rakas ihminen poistuukin keskuudesta. Jotain iloista, jotain surullista. Tästähän voisi hakea kaikenlaista symboliikkaakin; ehkä auringonpaiste kuvastaa tekstin hänen vihdoin saamaa lepoa ja rauhaa ja toisaalta aurinkoista persoonallisuutta. Tai vaikkei se varsinaisesti
kuvastaisi sitä, se saattaa kuitenkin muistuttaa kertojaa siitä jälkeenpäin. Se on minusta kaunis ajatus, vaikka varmaan auringonpaisteesta ei osaa iloita yhtään juuri sillä hetkellä, kun läheinen kuolee.
Tuo kirje on kolmas juttu, joka koskettaa minua erityisesti. Onpa ihanaa, että kertoja saa rakkaaltaan kirjeen tämän kuoleman jälkeen. Toisaalta varmaan tosi raskasta, kun tietää, että kirje pitää tavallaan sisällään rakkaan viimeiset sanat eikä häntä saa enää takaisin, mutta luulisin, että ajan kanssa tuollaisesta kirjeestä saattaisi saada vielä lohtua ja voimaa jatkaa etiäpäin. Tässä kirjejutussakin tykkään siitä, ettei kirjeen sisältöä kerrota, vaan painopiste on ikään kuin itse teossa ja lisäksi tuossa toiselle puolelle kirjoitetussa lisäyksessä. Nuolesta tulee sellainen fiilis, että tekstinpätkä on lisätty kirjeeseen jälkeenpäin, ehkä juuri tuon kuolemanjälkeisestä elämästä käydyn keskustelun jälkeen. On kaunis ajatus, että tekstin hän odottaa kertojaa kuolemanjälkeisessä elämässä, jos sellaista on. Eikä vieläkään ole mitään hätää. ♥ Wäää, kyyhötän ihan kyyneleet silmissä täällä. Ehkä luvassa todella on tarinan nimen mukaisesti parempi huominen! Sen ei välttämättä tarvitse tarkoittaa mitään kuolemanjälkeistä, vaan se voi tarkoittaa ihan elämän jatkumista ja luottoa siihen, että asiat kääntyvät vielä paremmalle tolalle.
Tämän tekstin kerrontatyyli on minulle aika vieras, kun on "minä" ja "hän". Se toimii mielestäni kyllä ihan kivasti, koska se mahdollistaa sen, ettei henkilöiden nimiä mainita, ja silloin heidät voi kuvitella oikeastaan millaisiksi tahansa. Se tukee sitä fiilistä, että näin voisi oikeastaan tapahtua kenelle tahansa, ja se taas tekee tekstistä helpommin samaistuttavan.
Kiitokset koskettavasta lukukokemuksesta! -Walle
