S • Orphan Black
Orphan Black ei ole minun omaisuuttani. Tämä teksti on fanifiktiota, jota kirjoittelen vain omaksi (ja mahdollisesti muiden) iloksi. innoittamana paljon onnea,
Sokerisiipi!
Olen muutaman päivän myöhässä, kun oli niin kiireinen viikko, mutta toivottavasti tämä pieni teksti ilahduttaa näin jälkikäteenkin. Minun piti alun perin kirjoittaa jotain söpöä originaalia, mutta turhauduin siihen, miten tunnun kirjoittavan tavallaan yhtä ja samaa tarinaa uudestaan ja uudestaan, hieman eri juonenkääntein ja hahmoin vain, ja niinpä päätinkin sen sijaan kirjoittaa jotain fandomillista.
Tämä teksti sijoittuu koko sarjan loppuun, siihen kun Cosima ja Delphine reissaavat ympäri maailmaa parantamassa Leda-klooneja.
Valo sai uniset silmät näkemään vaaleanpunaista luomien takana, ja sen lämpö melkein poltteli poskia. Jostain alhaalta kantautui aamunkiireisen kadun hälinää: pölyistä kivetystä vasten kopisevien kenkien kaikuja, vierasta kieltä säksättäviä ääniä. Cosima venytteli jäseniään ja kohtasi viileän lakanan parisängyn toisella laidalla, mutta se ei hätkähdyttänyt häntä avaamaan silmiään. Oli tavallista, että Delphine heräsi ennen Cosimaa, ja usein Delphine haki heille aamiaista jostain lähileipomosta tuttuun ranskalaiseen tapaansa. Kuluneen viikon kahvi oli ollut brasilialaista, vivahteikasta ja vaihtelevaa.
Riado, rio, rio zona. Sitä se olisi todennäköisesti vielä ainakin viikon, sillä heillä oli yhä siskoja parannettavana.
Cosima raotti vihdoin silmiään ja siristeli häikäistystä vastaan. Nuhjuinen majatalohuone säkenöi aamuauringossa ja näytti kovin erilaiselta kuin illan hämärässä: verhojen vaatimaton beige hohti läpikuultavan kultaisena, ja kalusteiden kuluneet puupinnat kiiltelivät kuin uutuuttaan. Delphineä ei näkynyt missään, mutta hänen kädenjälkensä näkyi avoimissa verhoissa ja raollaan olevassa ikkunassa, ja Cosimaa hymyilytti. Hän ei tarvinnut herätyskelloa, kun hänellä oli Delphine.
Kaikessa rauhassa Cosima herätteli kehoaan ja vääntäytyi istumaan sängynlaitaa vasten. Hidas herääminen oli varotoimenpide, josta hän ei ollut vielä osannut luopua, sillä sairaana ollessaan hän oli monta kertaa pyörtynyt äkkinäisen asennonmuutoksen seurauksena. Sitä ei ollut tapahtunut enää sen jälkeen, kun hän oli saanut injektionsa, mutta varovaisuuden juuret olivat kiemurrelleet syvälle.
Miten erilaista olikaan herätä kaikessa rauhassa, terveenä, vailla pelkoa tulevasta. Herääminen ei ollut enää hetkeen merkinnyt Cosimalle kamppailua ikiunen houkutusta vastaan. Henkeä ei ahdistanut, ja jos häntä joskus yskittikin, se saattoi johtua pölystä tai tupakansavusta tai tuoreen painomusteen katkusta. Häntä hirvitti yhä katsoa kämmentään tai hihansuutaan yskimisen jälkeen, mutta veriyskökset olivat kuin olivatkin lakanneet. Hiljalleen myös pelko oli alkanut hälvetä, väistyä tulevaisuuden tieltä. Cosimalla todella
olisi tulevaisuus – ja niin olisi myös hänellä ja Delphinellä. Neoluutio, P. T. Westmoreland ja loputtomat salaisuudet olivat mennyttä siinä missä veriysköksetkin. Delphine oli osoittanut kaikella käsittämättömällä uskollisuudellaan ja rohkeudellaan olevansa luottamuksen arvoinen, ja Cosima uskalsi rakastaa. Cosima uskalsi elää, ja sen myötä hän uskalsi rakastaa.
Käytävässä kaikui tuttu askelrytmi, ja kotvan kuluttua majatalohuoneen ovi naksahti auki ja Delphine asteli peremmälle paperipussia ja kahta kannellista pahvimukia kannatellen. Solakka ranskatar tasapainoili kantamuksensa ikkunan ääressä olevalle pienelle pöydälle, ja kun hän kääntyi ja kohtasi heränneen Cosiman, vieno hymy valaisi hänen kaidat kasvonsa. Vaaleat kiharat hohtivat kultaisina niin, että kaikki muu auringonkultaama näytti kalpenevan niiden taustalla.
”Hereillä vihdoin?” Delphine sanoi.
Cosima vastasi hymyyn ja taputti sängynlaitaa vierellään. Delphine istuutui ja toi mukanaan häivähdyksen brasilialaisen kaupungin aamuista ulkoilmaa, tuoksujen sekamelskaa. Hän nosti kätensä Cosiman poskelle ja painoi kevyen suudelman tämän otsalle.
”Valmiina kohtaamaan seuraavat siskot?” Delphine jatkoi.
Cosima hymyili ja hyväili Delphinen olkavartta, ilmavan paidan peittämää. Hän ei olisi voinut olla valmiimpi. Heidän matkansa ja missionsa oli sillä hetkellä hänen elämänsä, hänen kaikkensa. He olivat taistelleet parannuskeinon puolesta niin pitkään ja niin epätoivoisesti, ettei Cosima aikonut levätä ennen kuin joka ikinen Leda-klooni olisi parannettu ja säästetty Jennifer Fitzsimmonsin kokemalta karmealta kohtalolta, siltä kohtalolta joka oli vaaninut Cosimaakin aivan kulman takana. Delphinekään ei aikoisi levätä ennen sitä, Cosima tiesi sen. Vaikka tulevaisuus aukeni heidän edessään kaikkine mahdollisuuksineen ja villiä vapautta väreillen, kumpikaan heistä ei jättäisi Ledaa taakseen ennen kuin he saattaisivat tehdä sen turvallisin mielin, jättämättä ketään pulaan.
Delphine nousi ja ojensi kätensä Cosimalle, ja Cosima tarttui siihen ja antoi Delphinen auttaa hänet jalkeille. Pian taas yksi ainutlaatuinen elämä olisi pelastettu ja he olisivat askeleen lähempänä vapaata tulevaisuutta, sen mahdollistamista niin itselleen kuin kaikille siskoillekin.
