Nimi: Ihmisyyden vaikeudesta / Tunturiin
Kirjoittaja: Isfet eli minä, joka myös omistaa tekstin
Ikäraja: S
Genre: vapaudenkaipuuta ja lapin lumoa
Hahmot/Paritus: Aala (/Elvar)
Yhteenveto:
Naalille asiat ovat yksinkertaisia.A/N: Hyvää syntymäpäivää
Vladille! Toiveesi saivat minut toteuttamaan pidempään mieleni perukoissa odottaneen ajatuksen
Luoksesi palaan - sarjan eräänlaisesta spinoffista
(tämä pikkupala ei kuitenkaan edellytä tekstin tuntemista). Toivottavasti tämä tuottaa vähän iloa!
On hyvin varhainen aamu, ilmassa leijuu hentoa utua. Lumipeite on sulanut laikukkaaksi taannoisen vesisateen seurauksena, paljastuneet varvut ja lehdet risahtelevat jalkojen alla.
Aala kävelee kallionlohkareen taakse, varmuuden vuoksi, ennen kuin alkaa riisua vaatteitaan. Kylmyys nostaa ihonkarvat pystyyn, paljaat jalat sulattavat riitteen. Kuura on kaunista, mutta niin haurasta.
Nainen sujauttaa omaisuutensa piiloon kallionkoloon, ennen kuin kaivaa Naalin esiin sisältään. Muutos tapahtuu kerta kerralta helpommin ja nopeammin. Alussa häntä vaivasi kutistumisen ja venymisen tunne, muutokset aisteissa aiheuttivat päänsärkyä. Nyt hän vain pudottautuu turkkiin, kuin porontaljan alle kylminä öinä.
Kostea ilma tuoksuu kevyesti pakkaselle, luonto on hiljainen. Jossain läheisen lumipenkan alla liikkuu sopuli. Aala ottaa pari askelta lähemmäs nuuhkiakseen, ja haistaakin pian tunkkaisen aromin. Mutta hän ei tullut metsästämään, vaan maistamaan vapautta.
Naali hänessä löytää pian tasaisen luotettavan rytmin askelilleen, karhea lumi raapii polkuanturoita. Aala päästää irti, ja Naali pyrähtää juoksuun. Maailma ympärillä on koko ajan aistittavissa tarkemmin, hänen toinen elämänsä kylän shamaanina jää kauas taakse. Sydän jyskyttää niin kiivaasti, että on pakko tehdä pari riemastunutta loikkaa, ennen kuin hän käy makuulle maahan. Korvat ovat valppaasti pystyssä, kieli ulkona suusta haihduttamassa höyryä kylmyyteen.
Kauan Naali ei kuitenkaan malta olla aloillaan. Jonkin matkaa kuljettuaan se tapaa yksinäisen riekon, eikä voi vastoilleen mitään. Lintu on kuitenkin paitsi suuri, myös turhan varuillaan. Terävien hampaiden väliin jää vain höyheniä, kirkuna saa korvat painumaan lyttyyn. Naali vaeltelee ympäriinsä siten, että sinisen hetken päättyessä se on taas kiven luona, istahtaa ja sulkee silmänsä. Nyt muutos kestää kauemmin, on vaikeampaa luopua tarkoista aisteista jotka repivät heikkoa keskittymiskykyä suuntaan jos toiseen. Raajat pitenevät, turkki vetäytyy pois. Kylmyys saavuttaa hänet hetkessä, Aala pukee vaatteensa ylleen väristen. Usva on tuskin ehtinyt hälvetä ja nyt alkaa jo sataa lunta.
Nainen nojaa selkänsä kiveen, haroo sormillaan takut rikki valkeista hiuksista. Hän ei tahdo palata vielä, elämästä on tullut liian hämmentävää. Luonto hänen ympärillään on monimutkaisuudestaan huolimatta helposti ymmärrettävissä. Kaikki elää aikansa ja kuolee pois, sateet lankeavat ajallaan.
Ihmiset ovat vaikeampia. On sääntöjä ja rajoitteita, mielipiteitä ja
tunteita, joita Aala on alkanut vältellä (rakkauttapelkoahäpeäätoivoa). Naalille asiat ovat yksinkertaisia. Se ei ole vastuussa muusta kuin itsestään, se ei ajattele liikaa, vaan tekee niin kuin tuntuu hyvälle. Shamaani on vastuussa koko kylän hyvinvoinnista, hän saa kuulua ainoastaan hengille. On asioita joita ei voi tehdä.
Hän ei saa rakastua. Ja silti, näin on käymässä. Elvar on hiipinyt hänen suojauksiensa sisäpuolelle, Elvarin hiljainen hymy ja vakaa luotettavuus. Naali ei näe siinä mitään väärää, pieni peto on niin tottunut nuorukaisen läsnäoloon, että antaa tämän koskettaa, silittää varovasti selkää, kunhan korviin ei osuta. Ja se tuntuu hyvälle.
Aala tuijottaa lumisateeseen, kädet ovat kylmät ja puristuneet tiukasti nyrkkiin. Hänen sydämensä oli joskus samanlainen, muttei enää, ei Elvarille. Sydän, jonka pitäisi kuulua kaikille ja ei kellekään, tasapuolisesti.
Hän vetää viimeisen kerran syvään henkeä, ennen kuin lähtee takaisin kylään. Uusi päivä odottaa, tänään hän on vahvempi ja tekee oikein.
(Seuraavana yönä Elvar on Naalin kanssa tunturissa, taivaalla on revontulia ja hyytävä kylmyys. Naali väsyy ja antaa kantaa itsensä kotiin, syli on suojassa repivältä viimalta. Syvällä napaketun turkin alla Aalan sydän halkeaa, eikä paluuta varmaan ole.)
