En ole muistanut tulla lisäämään tänne jatkoa pitkään aikaan, mutta tässä kuitenkin kaksi uusinta lukua. Näiden lukujen betaamisesta kiitos Acostumbradolle
Luku 5 Kahdeksas syyskuuta Ensimmäiset auringonsäteet pilkahtivat aamulla avoimien verhojen raosta Teddyn huoneeseen ja osuivat suoraan hänen suljettuihin luomiinsa. Ted raotti väsyneenä silmiään, mutta joutui sulkemaan ne saman tien uudestaan huoneen kirkkaudessa. Hän kiskaisi äkäisesti peiton päänsä ylitse ja yritti päästä takaisin siihen onnelliseen tiedottomuuteen, mistä aamuaurinko oli hänet herättänyt, mutta levottomat ajatukset alkoivat välittömästi kiusata häntä ja Dolohovin kasvot nousivat yhä uudestaan hänen mieleensä, vaikka hän yrittikin epätoivoisesti sysiä niitä pois.
Ted heitti peiton päältään, laski paljaat jalkansa kylmälle lattialle ja käänsi katseensa vanhaan herätyskelloon, jonka viisarit osoittivat kuutta. Hän nousi venytellen jaloilleen ja kiskoi päälleen entisen Tylypahkan kaapunsa haroen samalla hiuksiaan, jotka olivat sillä hetkellä punertavan ruskeat, ja kumartui sitten nostamaan taikasauvansa lattialta.
Ted käveli mahdollisimman hitaasti portaat alas keittiöön ja siitä suoraan eteiseen, ettei olisi herättänyt isoäitiään, joka nukkui aivan keittiön vieressä olevassa huoneessa. Ovi aukesi narahtaen ja kylmä viima puhalsi päin hänen kasvojaan saaden kylmät väreet kulkemaan pitkin hänen selkäänsä, mutta Ted ei antanut sen häiritä vaan kietoi kaapuaan tiukemmin ympärilleen.
Jästikatu näytti autiolta, mutta Ted käveli kaikesta huolimatta muutaman korkean roskapöntön taakse ja valmistautui kaikkoontumaan, mutta jokin ulkoilmassa tuntui muuttuneen. Ilma tuntui äkisti tiivistyneen hänen ympärillään eikä hän pystynyt ilmiintymään.
“Mitä tämä on?” Ted mutisi huomaamattaan ääneen ja käännähti kannoillaan ja ajatteli tiiviisti määränpäätään, mutta mitään ei tapahtunut. Hän kirosi hiljaa mielessään ja kohotti taikasauvaansa.
“Valois.” Sauvan päähän syttyi oitis valo, joka valaisi ympäristöä, mutta katu näytti edelleen täysin autiolta, kunnes suoraan Tedin oikealta puolelta alkoi kuulua kovaäänistä puhetta.
“Hemmetti, ne ovat laittaneet ilmiintymiseston!”
“Eivätkä ole! Mistä he muka tietäisivät, että me ollaan jästilähiössä, Lestrange?”
“On täällä meikäläisiäkin, Dolohov!” jatkoi kolmas ääni. “Joku niistä on takuulla nähnyt meidät. Minä sanoin jo alun perin, että tämä ei ole hyvä idea.”
Ted kumartui roskapönttöjen taakse juuri parahiksi, kun kolme miestä astui varjoista muutaman metrin päähän hänestä. Hän sammutti kiireesti sauvavalon ja pidätti hengitystään.
“Meidän täytyy häipyä täältä ja äkkiä!” sanoi toinen Lestrangeista ja vilkuili vauhkona ympärilleen. “Niitä ministeriön jätkiä on liian monta meille.”
“Miten sinä luulet, että me päästään täältä, kun ei voida ilmiintyä, Rabastan?” Dolohov tiuskaisi ja hänkin vilkuili ympärilleen taikasauva ojossa. “Ei ne ole jättäneet hommaa puolitiehen, tätä jatkuu takuulla vielä maileja joka suuntaan.”
“No ei me voida tähän jäädä!” Rabastan -niminen kuolonsyöjä tiuskaisi takaisin.
Ted yritti siirtyä hiljaa pois roskapönttöjen takaa, kun miehet alkoivat uhkaavasti lähestyä niitä, mutta hänen aikomuksensa meni pieleen heti alkuunsa, kun hän löi otsansa kipeästi sojottavaan, terävään reunaan roskapöntössä ja iskun voimasta kuului ikävä kolahdus, jonka seurauksena miehet kääntyivät salamana osoittamaan sauvoillaan täsmälleen siihen kohtaan, missä Teddy piileskeli.
“Kas kas”, Dolohov sanoi ja kuvottava virne nousi hänen pitkille ja kalvakoille kasvoilleen. “Kukas se täällä piileskelee?”
Ted ei vastannut, vaan poimi kiireesti maahan pudonneet sauvan käteensä, mutta ei ehtinyt tehdä mitään, kun taikasauva jo lennähti hänen kädestään.
“Älä yhtään yritä, poika”, mies nauroi kimakkaa tekonaurua ja nappasi Tedin sauvan ilmasta käteensä. “Sinäkö se olit, vai? Ilmoitit pikku ystävillesi, että täällä on pahoja kuolonsyöjiä?”
“Minä en tiedä siitä mitään”, Ted mutisi ja yritti löytää pakotietä, mutta tunsi olevansa ansassa. Dolohovilla oli hänen sauvansa ja Lestranget olivat hekin nostaneet sauvansa osoittamaan häneen.
“Vai et tiedä?” Rabastan sihahti väliin ennen kuin Dolohov ehti avata suutaan. “Kerrohan sitten, miksi sinä vakoilit meitä?”
Ted tuskin kuuli kysymystä miettiessään, miten pääsisi pakoon tilanteesta, mutta tilanne näytti edelleen mahdottomalta.
“Antakaa olla”, kolmas kuolonsyöjä avasi suunsa ensimmäistä kertaa keskustelun aikana. “Meidän täytyy häipyä täältä. Tapetaan poika ja lähdetään.”
“Mikä sinun nimesi on, poika?” Dolohov kysyi välittämättä Rodolphuksesta.
“Mitä se sinua kiinnostaa?” Ted tiuskaisi ja astui askeleen lähemmäs roskapönttöjä, joiden takana oli ollut piilossa. “Tapat minut joka tapauksessa, ihan niin kuin tapoit minun isänikin, Dolohov!”
“Ah, taidan tietääkin sinut”, Dolohov sanoi ivallisesti. “Eikös sinun saastainen ihmissusi-isäsi nimi ollut oikein lehdessä?”
Ted kalpeni Dolohovin sanojen vaikutuksesta ja järkytys taisi näkyä hänen kasvoistaan, sillä Dolohov purskahti jälleen mielipuoliseen nauruun.
“Etkö tiennytkään isukin jokakuukautisesta ongelmasta?” Dolohov kysyi. “Etkö tiennytkään oman sukupuusi häpeäpilkusta? Ensin isoäiti nai kuraverisen ja hänen ainoa tyttärensä ihmissuden, mahtoi olla ilonhetki suvullesi.”
“VALEHTELET!” Ted karjaisi ja syöksyi kohti sauvaansa, jota Dolohov pudisti vasemmassa kädessään, mutta ei ehtinyt edes hipaista sauvaansa, kun Lestranget kohottivat sauvansa ja mutisivat jotain, josta Ted ei saanut selvää. Kaksi vihreää valosuihkua lensi häntä kohti kuin hidastettuna.
Hän seisoi paikoillaan jähmettyneenä, osaamatta hahmottaa tapahtumia ja odotti iskua, mutta sitä ei tullut. Hän tunsi, kuinka hänet tönäistiin pois tieltä ja hänen kasvonsa osuivat kovaan asfalttiin, kuului kirkaisu ja sitten tömähdys, kun joku tai jokin tömähti hänen viereensä. Ted yritti kääntää päätään, mutta kaikki tuntui mustenevan, eikä hän nähnyt, kuka oli heittäytynyt hänelle tarkoitetun kirouksen eteen.
***
Seuraava asia, jonka Ted muisti oli, että hän makasi joillakin tyynyiltä tuntuvilla ja hänen otsaltaan valui kasvoille jotain kylmää ja märkää. Hän avasi silmänsä ja huomasi makaavansa Kalmanhanaukion sohvalla. Hän käänsi päätään kivuliaasti ja huomasi Ginnyn, joka taputteli märällä pyyhkeellä hänen otsaansa, jota tuntui aristavan.
“Mitä tapahtui?” hän kysyi heikosti ja Ginny hätkähti hivenen ennen kuin hymyili pienesti.
“Sinä kaaduit.” hän vastasi yksinkertaisesti, nosti taikasauvaansa ja mutisi jotain, mistä Ted ei saanut selvää, ja osoitti hänen otsaansa ja kipu katosi saman tien. “Sait aika pahan haavan päähäsi ja menetit tajuntasi. En pysty parantamaan sitä täydellisesti, mutta - “
“Kuka se oli?” Ted keskeytti Ginnyn ja nousi istumaan niin äkisti, että hän tunsi silmissään taas mustenevan. “Se, joka heittäytyi sen kirouksen eteen?”
Ginny ei vastannut heti, vaan oli keskittyvinään hypistelemään pyyhettä, joka oli yhä levitettynä Tedin otsalle.
“Minä olen pahoillani - hän -“ Ginnyn ääni särkyi kesken puheen ja Ted huomasi, että tämän silmiin kohosi kyyneliä, jotka hän pyyhki kiireesti pois ennen kuin jatkoi: “Hän oli… Andromeda.”
Luku 6Yhdeksäs syyskuuta Ted makasi selällään nuhruisessa vuoteessa yhdessä Kalmanhanaukion pienessä makuuhuoneessa varhain aamulla ja yritti saada selvyyttä edellispäivän tapahtumiin. Hän ei pystynyt uskomaan, että Andromeda olisi kuollut, vaikka hän oli vasta edellisenä päivänä nähnyt, kuinka joku - vielä silloin tuntematon hahmo - oli syöksynyt hänelle tarkoitetun kirouksen eteen. Hän halusi Ginnyn sanoista huolimatta uskoa, että tämä henkilö ei ollut ollut hänen isoäitinsä, hän halusi uskoa, että aurorit olivat erehtyneet ja kohta isoäiti astuisi sisään Kalmanhanaukiolle kysellen, oliko hän kunnossa ja mitä oli tapahtunut.
Ted käänsi kylkeä ja sulki silmänsä hengittäen epätasaisin hengenvedoin ja yritti estää kyyneliä valumasta silmäripsien lomasta poskille. Hän ei pystynyt hyväksymään sitä tosiasiaa, että hänen ainoa elossa oleva sukulaisensa - isoäiti, joka oli kasvattanut hänet yksivuotiaasta asti - olisi voinut kuolla ja jättää hänet tähän pimentoon ja epätietoisuuteen, suruun rakkaan ihmisen menettämisestä, mutta niin oli kuitenkin käynyt, eikä hän voinut enää muuttaa tehtyä tekemättömäksi, vaikka olikin ajatellut lähes koko edellisen yön sitä mahdollisuutta, että hän ei olisikaan lähtenyt sinä aamuna ulos. Andromeda saattaisi olla vielä elossa, jos hän, Teddy, ei olisi jäänyt kiinni: silloin kenenkään ei olisi tarvinnut syöksyä kirouksen eteen eikä kuolla hänen puolestaan.
Ted nousi hitaasti istumaan, laski jalkansa jääkylmälle lattialle ja vilkaisi pöydällä tikittävään vanhanaikaiseen herätyskelloon, jonka viisarit osoittivat kello kuutta. Hän kiskoi voimattomasti päälleen mustan kaavun ja kampesi itsensä ylös sängyltä. Hän oli päättänyt häipyä talosta ennen kuin muut heräisivät, sillä hänestä tuntui, että hän ei enää kestäisi muiden pahoitteluja ja selkääntaputuksia, eikä sitä, miten kaikki hokivat, että tiesivät, miltä hänestä tuntui, vaikka heillä ei tosiasiassa voinut olla siitä aavistustakaan.
Ted oli juuri kääntämässä huoneen ovenkahvaa alas, kun jostain hänen takaansa kuului pieni yskähdys. Hän hypähti kauemmas kahvasta kuin sähköiskun saaneena.
Hän kääntyi ympäri ja huokaisi helpotuksesta, kun huomasi, että tuijottikin vain huoneen ainoaan tauluun, jossa hän oli edellisenä päivänä nähnyt vain likaisen, ruskean kangaskaistaleen, mutta jossa nyt seisoi viekkaan näköinen velho, joka katsoi häntä ylimielisen näköisenä.
“Ollaankos sitä karkaamassa, vai?” mies kysyi, suki olematonta parransänkeään ja naputteli vapaalla kädellään muotokuvansa reunoihin.
“Kuka sinä olet?” Ted töksäytti jättäen miehen kysymyksen omaan arvoonsa.
“Olen aina sanonut, että Tylypahkassa pitäisi käyttää kunnon menetelmiä kakaroiden kasvattamiseen”, mies sanoi ylimielisesti. “Et ole sinäkään, poika, mitään oppinut opettajien puhuttelemisesta.”
“Opettajien?” Ted toisti ja silmäili miestä epäluuloisena. “En ole nähnyt sinua ikinä käytäville tai muualla.”
“No et tietenkään, tyhmä poika!” mies ärähti ja naputteli edelleen kyllästyneenä taulunsa raameihin. “Käytä päätäsi, Lupin. En kyllä ymmärrä, miksi tuhlaan aikaani sinunlaistesi keskenkasvuisten kanssa jutteluun.”
“No mitä sinä täällä sitten teet?” Ted kysyi kyllästyneenä. Hän tunsi pitävänsä miehestä hetki hetkeltä vähemmän. “Mikset painu pois täältä saastaisesta talosta ja mene sinne mistä tulitkin? Minä en halua puhua sinun kanssasi!”
Ted käveli huoneen poikki takaisin ovelle, jonka luota oli kävellyt lähemmäs taulua ja avasi oven kitisevän narahduksen saattelemana, joka tuntui kovalta hiljaisessa portaikossa, jota peitti musta kokolattiamatto. Sateenvarjotelineitä esittävät peikonjalat huojuivat uhkaavasti, kun Ted käveli hiljaa niiden ohi, mutta pysyivät siitä huolimatta pystyssä. Ted hiipi hiljaa alakertaan ja nappasi nopeasti palan pergamenttia pieneltä pöydältä ja kirjoitti nopean viestin, jonka asetti sitten näkyvästi pöydälle nojaamaan kukkamaljakkoon.
Lähdin aikaisin, älkää olko huolissanne. Olen kotona. Tavataan hautajaisissa. Ted.Hautajaiset, Ted ei ollut ajatellut koko asiaa aikaisemmin, vaikka oli tiennyt, että hautajaiset pidettäisiin myöhemmin sinä aamuna, mutta hän ei ollut halunnut ajatella niitä. Kaikki tuntuisi hautajaisten jälkeen niin lopulliselta, hän ei voisi enää toivoa lapsekkaasti, että isoäiti hyppäisi vielä ylös ja huutaisi: “Pöö!”
Ted astui ulos hyiseen syysilmaan ja katseli ympärilleen aukiolla ennen kuin käännähti kannoillaan ja ilmiintyi kotitalonsa takapihalle. Talo näytti täsmälleen samalta kuin silloin, kun hän oli edellisenä päivänä sieltä. Pihalla kasvavat lakastumisen alkuun päässeet narsissit kurkottelivat voimattomia terälehtiään aamukasteessa.
Ted poimi yhden valkoisen kukan ja asetti sen pihatuolin viereen, jossa Andromeda oli usein istunut katsomassa auringonlaskua. Ted ei ollut ikinä ymmärtänyt, mitä iloa oli katsella, kun kirkas aurinko painui mailleen ja kuu purjehti esiin pilviverhon takaa, mutta isoäiti oli aina pitänyt sitä kauniina. Hän veti kiivaasti henkeä, kun kyyneleet alkoivat pyrkiä esiin luomien takaa ja poimi sitten narsissin jälleen käteensä, irrottaen terälehdet varresta ja heitti ne tuulen vietäväksi.
“Hyvästi, mummi”, Ted mumisi ja käänsi selkänsä talolle, jossa oli asunut koko ikänsä ja valmistautui kääntämään elämässään uuden sivun, johon ei kuuluisi enää sitä paikkaa, mikä oli ollut hänen kotinsa, eikä isoäitiä, joka oli aina pitänyt hänestä huolta.
***
“Olemme kokoontuneet tänne muistamaan Andromeda Tonksia, joka antoi henkensä pelastaessaan tyttärenpoikansa varmalta kuolemalta. Andromeda oli aina rakastava vaimo, äiti ja isoäiti ja haluamme kunnioittaa hänen muistoaan tänään, huomenna ja kaikkina päivinä maailman loppuun asti…” Hinkuvaäänisen miehen puhe soljui Tedin korvien ohi ja sekoittui lähellä virtaavan joen kohinaan. Miehen sanoilla ei ollut mitään merkitystä, ne eivät auttaneet Tediä ymmärtämään tapahtunutta tai hyväksymään sitä. Hän olisi halunnut lähteä pois, jättää taakseen sen paikan, mutta hän tiesi, että siitä ei olisi mitään hyötyä. Hän ei voinut kuin istua hiljaa paikallaan ja kuunnella miehen yksitoikkoista ääntä.
“…antamaan rohkeutta pääsemään yli ja muistamaan hänet aina niin iloisena ja hyvänä noitana”, mies lopetti puheensa ja kohotti epätavallisen lyhyen taikasauvansa ja heilautti sitä päänsä päällä. Kuului siipien kahinaa ja tusina valkoista kyyhkystä lensi ilman halki ja laskeutui marmorisen arkun päälle, jonka kannella lepäsi sikin sokin verenpunaisia ruusuja. Linnut visersivät ja lehahtivat sitten lentoon lennättäen muutaman ruusun terälehden maahan ja laskeutuivat sitten maahan katselemaan, kun arkku vajosi hitaasti maahan.
Ted katseli ajatukset turtana arkun vajoamista. Kaikki tuntui liian lopulliselta, liian todelliselta. Hän ei tiennyt, mitä ajatella, mutta kun maa arkun päällä silottui kauniiksi kummuksi ja ihmiset alkoivat nousta tuoleilta, jotka oli koottu joenrannalla sijaitsevalle hautausmaalle pienelle aukealle, hänkin lähti kävelemään pois paikalta ihmismassan mukana kuin unessa.
“Ted?” hän havahtui takaansa kuuluvaan ääneen. Ted kääntyi ja kohtasi kummisetänsä kasvot. “Oletko kunnossa?” Harry kysyi ja katsoi vakavana hänen kasvojaan. Ted nyökkäsi, mutta ei pystynyt sanomaan mitään.
“Minne ajattelit mennä?”
Ted pysyi hetken vaiti ja kohautti sitten harteitaan. “Ajattelin ottaa huoneen Vuotavasta Noidankattilasta ja yrittää huomenna etsiä asuntoa.”
“Etkö mene - “ Harry ei ehtinyt kysyä kysymystään loppuun, kun Ted jo pudisti päätään. “Kyllä Andromeda olisi varmaan halunnut, että - “
“En mene sinne enää!” Ted tiuskaisi ja kääntyi lähteäkseen, mutta Harry tarttui häntä hartiasta.
“Yritä pärjäillä ja lähetä pöllö heti, jos tarvitset jotain”, hän sanoi ja hymyili pienesti ja Tedkin onnistui taikomaan kasvoilleen pienen hymyn.
“Kyllä minä pärjään”, hän sanoi ja katosi sitten ohi kulkevaan ihmismassaan.
