Title: Sinetti
Author: kukapa muukaan kuin itse rimpsessa
Beta: Popka <3
Rating: S
Genre: drama, one-shot
Disclaimer: J. K. Rowling omistaa hahmot, minä vaan vähän leikin.
A/N: Fanfic100-haasteen sanaan 3. Loppu.
Sinetti
Sisään lehahtanut hiiripöllö säikäytti piirtämiseen syventyneen vihreähiuksisen, yhdentoista vuoden ikäisen pojan saaden punaisen kynän eksymään paperilta sotkien viivan tummanpuiseen parkettilattiaan. Pöllö liihotti pojan pään päälle istumaan ja tipautti nokassaan kantamansa kirjekuoren lattialla pitkällään makaavan pojan piirrokselle.
Poika tutkiskeli kuorta uteliaana. Vihreällä musteella sen pintaan oli kirjoitettu harvinaisen tarkkaan pojan osoite aina eteisen lattiaa myöten. Velhomaailmassa näky ei ollut mitenkään harvinainen, eikä poika siksi kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota. Enemmän hänen mielenkiintoaan kutkutteli sinetti, jolla kuori oli suljettu. Purppuranpunaiseen vahaan oli painettu vaakuna, jonka keskellä komeili iso T-kirjain leijonan, kotkan, mäyrän ja käärmeen ympäröimänä.
Innostunut loiste lennähti pojan poskille hänen juostessaan eteisestä olohuoneeseen kaataen mennessään sateenvarjotelineen huutaen samalla:
”Mummi, mummi! Se tuli vihdoinkin!”
Hädin tuskin hän ehti sohvalle lysähtää ennen kuin jo repi kuorta auki.
Ruskeahiuksinen kuudenkymmenen paremmalle puoliskolle ehtinyt nainen kohotti katseensa lukemastaan kirjasta. Hän kulki huoneen lävitse ja istahti pojan viereen sohvalle ryhtyen lukemaan kirjettä. Ylpeyden sekainen haikeus valtasi hänet. Mihin ne yksitoista vuotta olivat kuluneet? Vastahan siitä kamalasta illasta oli kulunut aivan liian vähän aikaa.
Tylypahkan kirje oli odotettu ja pelätty. Teddy Lupin oli lähes hyppinyt seinille odotellessaan malttamattomana kouluun kutsumista. Andromeda oli odottanut kauhulla sitä päivää, jona hänen olisi viimeinkin kerrottava pojalle koko totuus hänen vanhemmistaan. Enää sitä ei voinut viivyttää. Pojan täytyisi saada tietää, ja ymmärtää, minkä takia hänen vanhempansa olivat kuolleet. Koulussa hän saisi kuitenkin kuulla ties mitä puheita, joista kaikki eivät pitäisi paikkaansa.
Kyllähän Teddylle oli kerrottu miten, missä ja milloin Remus ja Nymphadora olivat kuolleet, mutta hän oli ollut niin nuori, ettei hän ollut ymmärtänyt asiaa kunnolla. Eikä Andromeda ollut kyennyt masentamaan tuota pientä suloista lapsenlastaan, jonka hiukset vaihtelivat sateenkaarenväristä toiseen. Yksitoistavuotiaskin oli aivan liian nuori joutuakseen kantamaan sellaista taakkaa.
Tottakai Andromeda oli ylpeä ainokaisesta lapsestaan, joka oli kuollut puolustaessaan kaikkea sitä, mikä maailmassa oli hyvää, mutta ei hän siitä huolimatta voinut olla tuntematta pientä vihanpistosta sydämessään. Ei hän vihainen Doralleen ollut, ei suinkaan. Hän vain olisi halunnut tyttärensä jäävän syrjään taistelusta Teddyn takia. Mutta Nymphadora oli aina ollut itsepäinen lapsi ja oli seurannut miestään surman suuhun.
Ensin hänen aviomiehensä Ted, sitten Nymphadora ja juuri sukuun naitu Remus Lupin ja nyt hän joutuisi vielä luopumaan Teddystakin. Poika tosin menisi vain kouluun ja tulisi lomilla kotiin, mutta Andromedalle tulisi yksinäistä. Menetettyään perheensä hän oli vetäytynyt omiin oloihinsa vain Teddy seuranaan ja menettänyt lähes kaiken yhteytensä ulkomaailmaan.
Loiste pojan silmissä tämän touhottaessa innoissaan kouluun lähdöstään hiukset väriä vaihtaen sai hänen isoäitinsä silmät kyyneliin. Hän nousi sohvalta ja taputteli salaa selkä poikaan päin kääntyneenä silmiään pitsisellä nenäliinalla. Ele ei jäänyt nokkelalta pojalta huomaamatta.
”Mikä hätänä, mummi?”
Niiskaisten Andromeda palasi tyttärenpoikansa viereen ja kietoi kätensä hänen harteilleen.
”Kerropas, kultaseni, mitä sinä muistat kuulleesi isäsi ja äitisi kuolemasta?”
Yllättävä kysymys hämmästytti poikaa. Kulmiaan mietteliäästi rypistäen hän sanoi vaisusti:
”En oikeestaan kovin paljoa, mummi. Vaan sen, että äiti ja iskä kuoli, koska ne taisteli pahaa vastaan.”
Iloinen tuike oli sammunut hänen silmistään. Teddy ei osannut surra vanhempiaan, hän oli ollut aivan liian pieni heidän kuollessaan. Andromeda-mummi oli kasvattanut hänet, ja vaikka he olivat silloin tällöin puhuneet Remuksesta ja Nymphadorasta, ei Teddy silti tuntenut kuin epämääräisen kaukaista yhteenkuuluvuutta heihin.
”Olet aivan oikeassa, kultaseni. En voi enää pitkittää tämän kertomista, sinulla on täysi oikeus kuulla, minkä tähden vanhempasi jättivät sinut ja uhrasivat henkensä. Kuulet kuitenkin koulussa huhuja, joista kaikki eivät pidä paikkaansa.”
Andromeda hiljeni hetkeksi tasatakseen värisevää ääntään. Miksi juuri hänen piti olla se, joka joutui selittämään pojalle vanhempiensa kovan kohtalon?
”Vanhempasi rakastivat sinua hyvin paljon, sinun täytyy muistaa se. Heidän kasvonsa säteilivät onnesta sinun synnyttyä, ja onnenhetket olivat harvinaisia niihin aikoihin. Aivan liian pian tiedät-kai-kuka hyökkäsi Tylypahkaan, eivätkä vanhempasi voineet jäädä tänne istumaan samalla kun heidän ystävänsä vaaransivat henkensä. Isäsi käski äitisi jäämään tänne, hän oli valmis uhraamaan itsensä, jotta sinä saisit paremman tulevaisuuden kuin miltä sillä hetkellä näytti. Äitisi ei koskaan pitänyt määräilystä, joten hän seurasi isääsi taisteluun jättäen sinut minulle.”
Hän kuivasi jälleen silmiään, rikkoutuneella äänellä hän jatkoi kertomuksensa loppuun Teddyn kuunnellessa tarkkaavaisesti pienoisen vihan kytiessä hänen sisällään.
”Enkö minä ollut heille tarpeeksi tärkeä? Minkälaiset vanhemmat jättävät lapsensa yksin ja menevät kuolemaan?”
”Se oli vaikea päätös heille molemmille, ja lopulta rakkaus sinua kohtaan sai heidät molemmat lähtemään. Tiedän, että sitä on vaikea uskoa, kultaseni, mutta kun olet hieman kasvanut, ymmärrät kyllä. Ainakin toivon niin. Jos he eivät olisi taistelleet paremman tulevaisuuden puolesta, niin elämäsi ei välttämättä olisi ollut yhtä helppoa kuin nyt. Jos tiedät-kai-kuka olisi päässyt valtaan, olisit ollut hyljeksitty minne tahansa menetkin. Feeniksin kiltalaisten, ihmissuden ja puoliverisen lapsi, ei kukaan olisi halunnut olla missään tekemisissä kanssasi.”
”Onko muka parempi kasvaa orpona ilman vanhempia kuin muiden hyljeksimänä?”
”Kyllä se on, kultaseni. Etkä sinä kasvanut yksin. Minä kasvatin sinut, ja mikä hieno poika sinusta on tullutkaan. Vanhempasi olisivat ylpeitä sinusta, olen varma siitä. Ymmärrän vihaasi, mutta sodassa täytyy tehdä uhrauksia. Toivon, että ennen pitkää osaisit olla ylpeä vanhemmistasi, he kuolivat valoisamman tulevaisuutesi puolesta.”
Ristiriitaiset tunteet mielessään jylläten Teddy halasi esteettömästi itkevää isoäitiään, jonka kyyneleet tipahtelivat sohvan vaalealle samettipinnalle.
