Sota ajatuksia vastaan, oneshot K-11

[alexhar]

Ikäraja: K-11
A/N: Otsikon pohjalta kirjoitettu, "Otsikko etsii tarinaa"-haasteeseen: https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=44219.0;topicseen
Kirjoitin Kineza7:n kanssa samasta otsikosta, haluttiin nähdä miten erilaiset tekstit siitä voisikaan syntyä!
(Kinen teksti: * linkki tulossa *)
Varoitukset: itsetuhoisuus, viittaus päihteisiin

Sota ajatuksia vastaan

Pimeys ympärilläni alkoi saada muodon, ikään kuin silmäni olisivat alkaneet tottua hämärään. Oli kuitenkin lähes mahdotonta hahmottaa sitä mitä ympärilläni oli, mikä piti minua vankinaan. Syleilyssään.
"Missä minä olen..?" kysyin, vaikken olettanutkaan saavani vastausta. Ja sitäpaitsi, minä tiesin tasan tarkkaan missä olin. Olin ajatuksiini kietoutunut, unenomaisessa transsissa, mieleni vallassa. Vaiko ehkä sen, mitä olin vetänyt? Ainakin halusin ajatella, että se oli minun mieleni. Syvin sisimpäni, oma ääneni.

Käpristyin tiukemmalle kerälle. Olisin halunnut itkeä, mutta olo oli tyhjä, aistit olivat lähes mykistyneet. Tunteet olivat yhtä pimeyttä: mustaa tasapaksua tahnaa, josta oli vaikea nostaa yhtään mitään esille.

Miksi minä taas päädyin tänne? Miksi minä olen yhä elossa, minä en-- Ei.Yritin ravistaa päätäni, purra hampaitani yhteen. Ei, ei. Ei. Miksi nuo ajatukset piinaavat minua? Eivätkö ne edes täällä jätä minua rauhaan? Tämän piti olla minun piilopaikkani, turvani. Tämä syleilevä pimeys. Tieto siitä, että se olisi siellä odottamassa minua tarvittaessa ja aivan helposti minun käsieni ulottuvilla. Se lohdutti minua, on aina lohduttanut. Minä tarvitsin sen irtautumisen siitä todellisuudesta, johon olin jumittunut. Minä tarvitsin tämän toisen ulottovuuden, oman todellisuuteni. Ei se toinen ole minua varten. Minä voisin vain jäädä tänne, tähän pimeyteen.

"Säälittävää", kuulin oman ääneni mutisevan hiljaa, mutta en tahtonut kohdata sitä. Ei sillä ollut oikeutta tuomita minua, se oli minun ääneni. Mutta miksen minä sitten voi hallita sitä..?
"Olet niin säälittävä", ääni huokaisi.   Tunsin pimeyden ympärilläni kieppuvan. Vatsassani tuntui kääntyvän jokin, minua oksetti. En tahtonu kuulla tuota ääntä. En, jos se puhui tuollaisia.
"Ei ole mitään toista todellisuutta. Sinä pakoilet sitä ainoaa, jossa sinun pitäisi olla. Ja eihän se edes ole vaikeaa elää siinä. Sinä olet vaan niin helvetin säälittävä. Heikko ja itsekäs. Tiedät sen ihan hyvin", ääni jatkoi. Halusin peittää korvani, huutaa, mutta oli ikään kuin en olisi osannut enää edes hallita kehoani. Tahdonvoimani ei tuntunut riittävän. Väsymys hiipi jo mieleni kauimmaisiinkin perukoihin, valtasi jokaisen pienimmänkin sopen, asettui taloksi.
"Lopeta, anna minun olla. Edes hetken, antaisit minun vain olla", valitus kumpusi minusta, vaikken liikuttanut huuliani, en tuntenut äänen värähtelevän kehossani.
"En minä muuta voikaan kuin antaa sinun olla, sinä et koskaan kuuntele. Yrität aina vain kääntää katseesi kaikesta, jopa itsestäsi. Sinä et pärjää, olet muutenkin varmaan jo riipinyt tulevaisuutesi kappaleiksi ja heittänyt roskakoriin mädäntymään", kuulin äänen huutavan ympäröiden minut joka suunnasta, kumahtelevan pimeydessä puolelta toiselle. Ja minun teki vain mieli luovuttaa, sota ajatuksia vastaan ei ollut ikinä tuntunut niin raskaalta.


Silmäluomeni tuntuivat raskaammilta kuin koskaan, päässä jyskytti. Pieninkin liike tuntui siltä, kuin olisin juuri juossut maratoonin tai pari. Pakotin itseni kuitenkin nousemaan vaivalloisesti puolittaiseen istuma-asentoon, huitaisten samalla tyhjän purkin lattialle. Jäin tuijottamaan sitä.
"Minä en sitten missään onnistu", ajattelin, mutta en tuntenut kuin tyhjyyttä. Nostin katseeni kelloon, ja minulla meni aivan liian kauan rekisteröidä näkemäni. Myöhäinen iltapäivä. Sälekaihtimien välistä tunkeva valo sai minut siristelemään kuivia silmiäni. Yritin nousta pystyasentoon, mutta heti alkoi huimaamaan. Tunsin kuvotuksen nousevan kurkkuun. Ei, se oli jotain konkreettisempaa. Yritin tavoitella kädelläni vatia, jonka yleensä nostin sohvan vierelle. En kuitenkaan tällä kertaa ollut enää uskonut tarvitsevani sitä ja olin jättänyt sen komeroon, joten päädyin oksentamaan lattialle. Hengitin raskaasti, annoin itseni valahtaa takaisin sohvalle makuuasentoon ja ummistin silmäni.
"Vaikka nukkuisit, et tule heräämään erilaiseen todellisuuteen", ääni kuiskasi.

[repa]

Oo! Tää oli aika puhutteleva! Nyt ollaan siis mulle tutussa genressä. Tällasista teksteistä oikeasti saan eniten irti ja pidän näistä kovasti yleensäkin. Toki vain, jos ne on hyvin kirjoitettuja ja tämä sattumoisin oli!

Tän tunnelma oli ihan sairaan onnistunut. Pidin mustuuden kuvailemisesta ja tahmeudesta. Pidin kertojan omasta äänestä ja päässä kuuluvasta äänestä. Tämä oli erittäin samaistuttava ja tuli fiilis, että kirjoittaja on perehtynyt tunnelmaan ja taustatyöt on tehty hyvin, ellei jopa perustu omaan kokemukseen. Oli miten oli, tämä oli realistisen tuntuinen hetki elämästä, joka ei mennyt kuten oli suunniteltu.

Pidin tästä oikeasti hyvin paljon, enkä ihan jokaisesta tekstistä saa näin paljon irti. Erittäin paljon heräsi kaikenlaisia ajatuksia vähän laidasta laitaan. Minusta tämä oli huikea. Surullinen, synkkä, karu kuvaus elämän niistä hetkistä, joita ei kenenkään pitäisi joutua kokemaan. Haluaisin kovasti lukea sinulta lisääkin. (ja olen hieman järkyttynyt, ettei kukaan muu ole vielä huomannut tätä tulla kommentoimaan? Herätkää ihmiset, meillä on täällä hyvää ja rehellistä angstia hei!)

Olen nyt tällaisessa fiilistelyhepulissa, joka rajoittaa kommentointikykyäni, siitä pahoittelut. Vaikka toisaalta se on aika huikeen hyvä merkki, jos teksti saa mun ajatukset räjähtämään ja kaikenlaisia mielikuvia pään niin täyteen, etten enää saa mistään kiinni. Se kertoo, että olet todellakin onnistunut saamaan lukijan koukkuun ja heräteltyä fiiliksiä ja keloja. Ei siis huono ollenkaan, ei tosiaan!

Pidin myös siitä, että tässä oli sellainen utuinen ja vähän sekavakin, haparoiva tunnelma. Pidin siitä, ettei tämä ollut selvä ja että tässä oli rosoisuutta. Koska ei kai tuollaisessa tahmeassa mustuudessa ihan kaikki ole selkeää? Tuo ääni päässä oli myös oikein onnistunut. Pidin todella paljon siitä, että minäkertoja taisteli omaa ääntään vastaan. Tappeli siis itsensä kanssa ja väitti itselleen vastaan. Se oli aika huikea lähestymistapa! Haluaisin sanoa minäkertojalle, että älä anna itsesi olla sinulle ilkeä! Et ole sellaista ansainnut.

Lopetus oli onnistunut. Oikeastaan se oli yksi lempikohtiani tästä. Se oli lannistava ja lyttäävä toteamus, joka pisti vähän vihaksikin. Mutta silti niin osuva, tiedätkö? Kun on siellä syvimmässä montussa, minkä elämä voi järjestää ihmisen tielle, niin ei sieltä paljon toivoa pääse näkemään. Sitä vain rämpii ja rämpii eteenpäin, ja vaikka kuinka luovuttaisi niin ei sekään aina onnistu. Joskus kaikista vaikeinta on, että on pakko elää, koska ei osaa kuolla.

Minä näen tässä kuitenkin myös ensisijaisesti toivoa. Minäkertoja ei ole vielä luovuttanut, näin minä tätä tulkitsen. Vaikka tässä on hyvin rankka teema, niin minä näen päähenkilön silti sinnikkäänä sillä rajalla kiikkumassa, että hän luulee luovuttaneensa, mutta ei hän oikeasti ole luovuttanut. Eli minä näen toivoa, että päähenkilö pääsee tuolta omasta päänsisäisestä helvetistään ylös elävien kirjoihin vielä joku päivä.

Kiiitos tästä erittäin ajatuksia herättelevästä lukukokemuksesta! <3

[alexhar]

repa:

Koen suuria hämmentyneisyyden ja ilon tunteita! En ollenkaan osannut arvata, että joku eksyis tänne kommentoimaan - noin huikean pitkästi ainakaan! Oon ihan sanaton, woow... (Hymyilin tosi typerästi tota kommenttia lukiessani, en muistanukaan miten hienolta voi  palautteen saaminen tuntua!)

Mutta joo! Tosi mahtavaa kuulla, että mun teksti on onnistunu herättämään ajatuksia ja tunteita, siihen mä kuitenkin loppupeleissä kirjotuksillani pyrin! Ja hienoahan se on saada positiivista palautetta, varsinkin jos se osuu tunnelman luomisen kohdalle! Utuinen ja sekava tunnelma olikin tässä aika keskeinen piirre, hyvä että kelpasi sellaisena!

Tykkäsin myös kovasti siitä, miten kuvailit omaa tulkintaasi tossa lopussa! Tuli jotenkin tosi hyvä mieli, kun saa huomata miten ihmiset on oikeasti lukenut tekstiä ja nähnyt siinä jotain muutakin kuin vain sen, mitä on suoraan kirjoitettu.

Ehkä mä vielä rohkaistun julkaisemaan enemmänkin! Tykkään kuitenkin kirjoittamisesta, vaikka lukiossa oleminen onkin vähentänyt niin vapaa-ajalla kirjoittelua kuin lueskeluakin. Toivon kuitenkin, että se into lähtisi taas nousuun.~ Tämä kommentti kyllä innosti tosi kovasti, älyttömän suuret kiitokset!! <3

~alexhar