Nimi: Ukkosta ja teetä
Kirjoittaja: tirsu
Genre: fluff, slice of life, femme & one-shot
Paritus: Abby/Millie
Ikäraja: S
Summary: Näytti siltä kuin taivas särkyisi tuhansiin paloihin.Disclaimer: Tämä ficci on kirjoitettu pelkästään viihdytystarkoituksiin. Harry Potter- maailma hahmoineen ja paikkoineen kuuluu J.K. Rowlingille, minä vain lainaan hänen upeita hahmojaan. En hyödy tästä rahallisesti lainkaan, kunhan kirjoitan omaksi ilokseni (ja muiden iloksi).
A/N: Tämä on tällainen pieni synttärificci
Waulish’lle. Iloista syntymäpäivää!
Toivottavasti tämä on mieleesi.
Vanhusrakkautta. <3 Rakkaus ei katso ikää, se tulee kun on tullakseen.
Ukkosta ja teetäTaivas oli synkkä, harmaat pilvet roikkuivat raskaina. Pimeys oli langennut, monista taloista ja mökeistä pimeyttä valaisivat valot, kynttilöistä tai lampuista peräisin.
Kaukaa kuului ukkosen jylinää, joka lähestyi uhkaavasti. Ei menisi kauan kuin pilvet aukaisivat hanat ja sadevesi ruoskisi maata. Oli selvää, että luvassa olisi kunnon myrsky.
Juovikas kissa kipitti hiekkatietä pitkin kohti punamultaista mökkiä, jonka savupiipusta kohosi harmahtava sauhu. Verhot olivat vedetty ikkunoiden eteen. Myrskylyhdyt olivat sytytetty terassille.
Kissan päästyä terassille maalista lohkeileva ovi avautui. Kissa luikahti sisälle jalkojen välistä.
Valkohiuksinen nainen sulki oven ennen kuin kääntyi kissan puoleen. Juovaisille kasvoille nousi lempeä hymy.
Nainen kumartui taputtamaan hellästi kissan päätä.
>> Tulithan sinä jo, olin aivan huolissani.
>>Ennen kuin kissa ehti reagoida, nainen nosti tämän jo syliinsä ja istahti nojatuolille, jonka kukkakuvioinen päällyskangas oli haalistunut – se pitäisi uusia joku päivä. Hän alkoi silittää hitaasti kissaa selästä hyräillen samalla laulua, jota yleensä hyräili vain tiskatessaan..
Hattarapilvin kuvioidun rullaverhon takaa näkyi kun salama välähti. Neljäntoista lankakerän jälkeen jyrähti. Vasta sateen alkaessa nainen nousi ylös paikaltansa, laski kissan nojatuolille ja suuntasi hellan luokse.
>> Maistuisiko sinulle tee, Millie?
>> nainen puheli ottaessaan teekuppeja esille.
>> Olisi myös sitruunakakkua. Ajattelin ensin tehdä kinuskikakun, mutta sitten ajattelin, että vaeltamisen jälkeen haluaisit mieluummin suosikkiasi.
>>>> Tee maistuisi kyllä, Abigail
>>, nojatuolissa istuva harmaahiuksinen nainen, Millie, vastasi.
>> Ai muutuit jo
>>, Abigail hymyili.
>> Olisin muuttunut aikaisemmin, jos vain olisin ehtinyt
>>, Millie tokaisi.
>> Niin, niin, kultaseni.
>> Abigail leikkasi muhkean siivun sitruunakakkua.
>> Oletko syönyt tänään?
>>>> Kävin lähipubissa haukkaamassa herkullista munuaispiirasta
>>, Millie kertoi.
>> Sepä hyvä
>>, Abigail sanoi laskiessaan teekupin ja lautasen sohvapöydälle.
Millie (joksi Abigail Minervaa kutsui) kiinnitti vihreät silmänsä Abigailiin. Naisen lyhyet hiukset sojottivat jokaiseen mahdolliseen suuntaan taas vaihteeksi. Korvissa roikkui suuret opaaliset korvakorut, oikean korvan taakse oli työnnetty enkeliorkidea.
Punaisen puuvillamekon päälle oli kietaistu hymyilevin retiisein koristeltu esiliina, joka oli täynnä tahroja kokkaamisesta ja leipomisesta. Pienikokoisissa jaloissa oli naapurin herralta (jos viiden kilometrin päässä asuvaa voi kutsua naapuriksi) ostetut pörröiset villasukat. Ne olivat melkein puhki käytetyt, niin paljon Abigail kyseisiä sukkia suosi.
Abigail oli lempeä nainen, jolla oli vahvatahtoinen luonne. Hymy ei ollut harvinainen vieras kulmikkailla kasvoilla. Naurukin raikui mökissä usein.
Monet heidän tuttunsa olivat ihmetelleet, miten he olivat päätyneet saman katon alle asumaan. Oliko se sittenkin totta, että vastakohdat vetivät toisia puoleensa – olivathan vakavamielinen Minerva ja iloluontoinen Abigail täysin eri puusta veistetyt. Abigail naurahti aina toteamuksen kuullessaan ja vastasi jok’ikinen kerta, että he kaksi olivat oikeasti yllättävän samanlaisia.
Minerva kumartui ottamaan teekupin pöydältä. Hän katseli sen kyljessä olevaa, käsinmaalattua, juovikasta kissaa – hän oli saanut sen Abigaililta joululahjaksi pari joulua sitten. Se oli oikein taidokkaasti tehty kuva, täysin hänen animaagi-muotonsa näköinen kaikkine yksityiskohtineen. Hymy häivähti hänen suupielessään, kun kupin kissa tökkäisi tassullaan vaaleanvihreää lankakerää.
Ukkonen jyrähteli ulkona, mutta se kuului vaivoin sateen ja ulvovan tuulen lävitse. Abigail laski lautasen käsistään alas ja nousi pystyyn. Sauvan heilautuksella tämä siirsi seetripuusta tehdyn kiikkustuolinsa Minervan nojatuolin viereen. Toisella sauvan heilautuksella Abigail sai rullaverhon vierimään pois ikkunan edestä.
Minerva joi rauhassa teetään välittämättä toisen touhuista. Hän mursi sitruunakakustaan palasen ja hymisi tyytyväisyydestä, kun kakun pehmeä maku täytti hänen makuaistinsa. Sitruuna ja vanilja ihanasti tasapainossa, miten hän rakastikaan kyseistä kuivakakkua.
Valojen sammuessa Minerva ei hätkähtänyt lainkaan. Noita oli osannut odottaa sellaista tapahtuvaksi.
Hetken kuluttua Abigail istuutui takaisin kiikkustuoliinsa. Heidän ympärillään leijui viitisen kynttilää luomassa hämärää valaisua pimeyteen.
Salaman välkehdintä näkyi mökkiin selvästi. Oli mielenkiintoista katsoa kuinka salamat halkoivat koko taivasta. Näytti siltä kuin taivas särkyisi tuhansiin paloihin.
>> Tiesitkö Millieseni, että salamat syntyvät, kun erimerkkisesti varautuneet jääkiteet hankaavat toisiinsa voimakkaissa lasku- ja nousuvirtauksissa?
>> Abigail rikkoi tovin kestäneen hiljaisuuden.
>> Hmm, enpä voi sanoa tienneeni
>>, Minerva vastasi mietittyään asiaa.
>> Kyllä, kyllä. Purkautumista tapahtuu ensin pilvisalamoina ja myöhemmin pilvien kasvaessa ilmenee myös maasalamoita, jotka haarautuvat. Jokaisen haarauman mukana leviää paineaalto, jonka me kuulemma jyrinänä. Mielenkiintoista, eikö vain?
>> Abigail kertoi tietojaan.
>> Onhan se
>>, Minerva myönsi katsellessaan salaman siksakkeilua taivasta pitkin.
>> Kun olin pieni tyttönen, salamat ja ukkonen kiinnostivat minua kovasti. Menin läheisen jästikylän kirjastoon ottamaan selvää niistä. Nykyään tiedot ovat paremmat, tosin
>>, Abigail selitti.
Se selitti niin paljon, Minerva ajatteli. He olivat tunteneet toisensa yli viisitoista vuotta ja olleet yhdessä kymmenisen vuotta, ja aina hän oppi jotain uutta Abigailista. Tämä ei koskaan lakannut yllättämästä häntä. Toivottavasti sama koski häntä Abigailin silmissä.
>> Miten päiväsi meni?
>> Minerva kysyi.
>> Oikein hyvin. Leipomisen lomassa ehtisin hieman siivota makuuhuonetta ja valmistamaan parantavia yrttisekoituksia
>>, Abigail kertoi.
>> Kävin myös naapurin Tobiaksen luona kylässä. Minun piti vain viedä hänen lääkkeensä, mutta hänen siskonsa oli kylässä, joten minut kutsuttiin kahville. Entäpä sinun?
>>>> Hyvin myös. Oli mukavaa samoilla metsässä. Piipahdin lammessa uimassa syömisen jälkeen
>>, Minerva sanoi.
>> Pieni uintireissu olisi kyllä poikaa
>>, Abigail tuumi.
>> Me voisimme mennä huomenna yhdessä, jos sää sallii
>>, Minerva ehdotti.
Abigailin kasvot kirkastuivat. >> Voisin tehdä meille eväät, pieni piknik olisi aina mukavaa. >>
>> Kuulostaa hyvältä
>>, Minerva nyökkäsi.
Abigail siirsi kätensä Minervan käsinojalla lepäävän käden päälle. Kimmoisuuden menettäneen käden ohuissa, pitkissä sormissa oli sormuksia. Monissa oli opaalikivi, mutta yhdessä oli Abigailin syntymäkivi, ametisti.
Hiljaa he istuivat paikoillansa katsellen ulkona riehuvaa myrskyä. Puiden latvat taipuivat tuulen painostuksesta, sadepisarat nuolivat ikkunaa ja ukkonen kolisti. Myrsky ei osoittanut merkkiäkään laantumisesta, vaikutti enempi siltä, että se koveni vain. Sai nähdä kestäisikö myrsky koko yön ja rauhoittuisi vasta aamuksi vai olisiko myrskyn loppu sittenkin lähempänä.
Piparkakkutalon näköinen käkikello, jonka Abigail oli löytänyt kerran jästien kirpputorilta, alkoi kukkua ilmoittaen kellon olevan kuusi. Abigail nousi ylös, keräsi astiat ja leijutti ne keittiöön.
Minervakin nousi paikaltansa, mutta vain siksi aikaa, kun haki kirjansa, jonka lukeminen hänellä oli kesken. Hän oli saanut Hermionelta syntymäpäivälahjaksi kirjan nimeltä
Olemisen sietämätön keveys, joka oli oikein mielenkiintoinen ja pohdiskelevainen kirja, joka sai miettimään elämää.
Keittiöstä kuului kolinaa, mikä teki olon kotoisaksi. Minerva teki olonsa mukavaksi nojatuolissa nostamalla jalkansa jalkarahille. Hän avasi kirjan lukumerkkinsä kohdalta ja uppoutui kirjan maailmaan.
☕☕☕☕☕☕☕☕☕☕☕☕☕☕☕☕☕☕☕☕☕☕☕☕☕☕☕
Takassa rätisi tuli, radiosta soljui Celestinan kaunisäänistä laulua. Abigail hyräili keittiössä musiikin mukana tiskatessaan illallisastioita.
Minerva oli laskenut kirjan polvillensa ja katseli mietteissään ikkunasta ulos, jossa myrsky raivosi edelleen. Kuinka raju myrsky olikaan. Viime kerrasta, kun myrsky oli ollut niin raju, oli aikaa reippaasti.
Toivottavasti ei sattuisi mitään vahinkoja. Vaikka myrskyjä oli hieno katsella, niin niistä oli yleensä huomattavasti haittaa. Eräskin myrsky oli kerran hajottanut heidän mökkinsä ikkunan. Naapurin Tobiaksella myrsky oli monesti aiheuttanut vahinkoa. Pari kertaa puu oli kaatunut miehen pihalla, toinen navetan katon päälle ja toinen ulko-oven eteen, mikä esti miestä pääsemästä ulos. Kerran miehen kellari oli tulvinut vedestä, tuuli vienyt peltikaton mennessään… Tobias vaikutti olevan myrskyjen aikaan erittäin epäonninen. Minerva toivoi sydämensä pohjasta, että mies säästyisi tällä kertaa myrskyn aiheuttamilta vahingoilta.
>> Kas tässä, teetä
>>, Abigail sanoi tullessaan viimein olohuoneen puolelle.
>> Kiitoksia, Abby
>>, Minerva otti teekupin vastaan.
Hän puhalsi vihreää nestettä. Abigail ei ollut ottanut itselleen teetä. Tämä vältteli teen juomista iltaisin ja nautti sen sijaan lasillisen lämmintä maitoa ennen nukkumaanmenoa. Toisinaan tämä nautti maidon seurana pari kiiviä, jotka auttoivat nukahtamiseen kuuleman mukaan myös. Humpuukia sellainen Minervan mielestä oli, mutta ei hän koskaan sitä Abigailille sanoisi.
>> Olisitko halunnut skonssin? Niitä on vielä eiliseltä jäljellä – voisin lämmittää sinulle muutaman, jos haluat?
>> Abigail tarjoutui istuutuessaan keinuun kutomisvälineidensä kanssa.
>> Kiitos, mutta ei kiitos, vatsani on täynnä illallisesta
>>, Minerva vastasi.
Abigail nyökkäsi ja alkoi jatkaa kutomustaan. Siitä alkoi pikkuhiljaa muodostua villasukkaa. Noita kutoi sukkia, lapasia, villapaitoja, kaulahuiveja ja muita mahdollisia joko torilla myymistä tai tuttaville lahjoittamista varten. Säännöllisen väliajoin tämä lahjoitti kutomuksiaan myös tarvitseville.
Abigail oli erittäin hyväsydäminen ja huolehtivainen, aina auttamassa muita. Se oli yksi niistä ominaisuuksista, mikä oli vanginnut Minervan huomion, saanut hänet haluamaan tuttavuutta iloisen noidan kanssa.
He olivat olleet ensin ystäviä, hyviä ystäviä. He olivat tavanneet toisiaan usein ja tehneet monia asioita yhdessä. Ajan kuluessa tunteet olivat syventyneet. He olivat päättäneet muuttaa yhteen lopulta, mutta oli mennyt vielä puolitoista vuotta ennen kuin heistä tuli jotain enempää.
Ensimmäinen suudelma oli ollut hellä ja tapahtunut hieman yllättävässä ja teinimäisessä tilanteessa. He olivat leiponeet yhdessä suklaahippukeksejä, jonka aikana he olivat jotenkin päätyneet heittelemään jauhoja toistensa päälle. Tilanteen viemänä Abigail oli kuronut välimatkan heidän väliltään umpeen ja liittänyt heidän huulensa yhteen. Se oli jauhoinen suudelma, aivan ihana.
Minerva hymähti muistolleen. Kuka olisikaan uskonut, että hän olisi vielä sen ikäisenä rakastunut, löytänyt tärkeän ihmisen rinnalleen loppuelämäkseen. Elämä tosiaan osasi yllättää.
>> Ei mutta, kyllä minä taidan tästä käydä maaten
>>, Abigail totesi jonkin ajan kuluttua.
>> Minä juon teen loppuun ja tulen perästä
>>, Minerva katsoi hymyillen rakastaan.
>> Aivan rauhassa, minä tai sänky ei karata yhtään minnekään
>>, Abigial sanoi.
>> Suljetko verhot sitten, kun tulet?
>> >> Tietenkin, varmistan myös takan
>>, Minerva nyökkäsi.
>> Hienoa, kiitos
>>, Abigail sanoi.
Minerva ei ehtinyt vastata, ettei asiassa ole mitään ongelmaa, sillä Abigail oli ehtinyt poistua paikalta. Hän pudisti hyväntuulisena päätään. Voi kuinka suloiseen noitaan hän oli rakastanutkaan. Tämä teki hänen elämästään parempaa.
Salaman halkoessa ilmaa Minerva joi kulauksen teestään. Kun kyytipoikana olisi vielä skotlantilainen shortbread, joka olisi ihastuttavan murumainen – mutta ei sellainen, joka hajoaisi heti, kun sen ottaisi käteen – ja lähes sulaisi suussa. Juuri sellaisia kuin hänen isoäidillään oli ollut tapana tehdä – hänen äitinsä tekemät keksit olivat olleet liian kovia ja, jos niistä nyt sattui hyvällä onnella lohkaisemaan palasen maistettavakseen, kuivia.
Harmittavaa kyllä viimeiset shortbreadit olivat loppuneet pari päivää sitten eikä heistä kumpikaan ollut tehnyt niitä lisää. Minerva laski teekuppinsa kädestään pohtien, että hän voisi hyvin leipoa niitä lisää huomenna. Heillä pitäisi olla kaikki tarvittavat ainesosat – parasta olisi kuitenkin varmistaa asia aamulla.
Abigail palasi takaisin olohuoneeseen yllään kevyt vaaleansininen puuvillayöpaita. Tämä meni keinun luokse ja nosti kutomisensa siirtääkseen ne takaisin koriin odottamaan seuraavaa kertaa.
Kun tämä oli ottamaisillaan taikasauvaansa korvansa takaa, Minerva puhui.
>> Kyllä sen ehtii huomennakin, Abby kulta.
>>>> Niin, tottahan se on
>>, Abigail kohautti harteitaan.
>> Ajattelin vain, että kun tässä nyt olen, niin siirtäisin keinun…
>>>> Minusta kyllä voisimme jättää sen tuohon, on kiva istua vierekkäin
>>, Minerva ehdotti.
>> No mutta, sehän on hyvä idea, miksi emme ole ajatelleet sitä ennen?
>> Abigail ilahtui.
>> Asia on siis sovittu?
>> Minerva varmisti.
>> Todellakin
>>, Abigail sanoi.
Noita siirtyi keinun luota Minervan luokse. Minerva sulki silmänsä ja nautti, kun Abigail siveli hänen kasvojaan. Se tuntui aina yhtä mukavalta, oli hän sitten ihmis- tai kissamuodossaan.
>> Hyvää yötä, kultaseni
>>, Abigail kuiskasi ja painoi kevyen suudelman Minervan otsalle.
>> Älä valvo kuitenkaan mahdottoman myöhään.
>>>> En valvo, en
>>, Minerva lupasi ja suukotti rakastaan takaisin.
>> Hyvää yötä, Abbyseni, näe suloisia unia.
>>Abby hymyili hänelle hetken ennen kuin poistui olohuoneesta jälleen kerran. Minerva kuunteli loittonevia askelia ja makuuhuoneen oven saranoiden narinaa. Ne olisi hyvä öljytä taas vaihteeksi.
Minerva istui paikallaan vielä tovin katselemassa myrskyn riehuntaa ennen kuin tarttui taas teekuppiinsa. Tee oli ehtinyt jo viilentyä, mutta se ei haitannut entistä Rohkelikon tuvanjohtajaa. Hän nautti sen loppuun rauhassa. Oli ihanaa, kun ei ollut kiire minnekään.