Kiitokset kommenteista
nominal ja
Fairy tale! Tämä tuntui (ja tuntuu edelleen) niin isolta tarinalta, että taisin siksi säikähtää ja laittaa sen naftaliiniin (+koulu tuli tielle). Tätä on kuitenkin valmiina pari osaa, jotka voisin hiljalleen ripotella tänne. Mistä sitä tietää, vaikka syntyisi lisääkin.
A/N: Kursiivilla kirjoitetut pidemmät pätkät ovat takaumia.
Varoitus: tässä ja mahdollisesti tulevissa osissa esiintyy itsetuhoisia ajatuksia
Tässä osassa on myös takaumassa kevyttä manian kuvausta. En millään muotoa ole asiantuntija, eikä tekstiä pidä ottaa todesta. En myöskään yritä viedä bipolaarisilta ääntä, älkää hakatko minua appropriaation lapiolla, jooko?
Töissä Isak käytti käytännössä puoli päivää – okei, koko päivän – siihen, että ajatteli Eveniä. Mikä pahinta, vain minimaalinen osa hänen aivoistaan tuntui muistavan koko tilanteen monimutkaisuuden. Suurin osa keskittyi muistelemaan suukkoa, jonka hän oli saanut ennen lähtöään, ja vähintään yhtä suuri osa sätti häntä siitä, ettei hän ollut koskettanut Eveniä enemmän silloin, kun oli tilaisuus.
Ehkä hän ei halunnut edes tulla kosketuksi! Isak riiteli itsensä kanssa.
Hänen aivonsa kaivoivat avuliaasti esiin sen pehmeän katseen, joka Evenin silmissä oli ollut, kun tämä oli herännyt ja nähnyt Isakin.
Olisiko Even muka pussannut häntä poskelle hyvästiksi, jos ei olisi tahtonut tehdä niin?
Hänellä on edelleen tyttöystävä, VAIMO, Isak muistutti itseään, ja hänen mielialansa laski taas hetkeksi.
Sitten hänen kehonsa muisti taas, miltä Evenin käsi oli tuntunut hänen olkapäällään, miltä Even oli tuntunut nojatessaan hänen rintaansa.
Isak joutui ravistelemaan itseään päästäkseen eroon hymystä, joka jatkuvasti pyrki suupieliin. Oli tuntunut niin hyvältä auttaa, lohduttaa,
olla tarpeellinen. Hänellä oli ollut lämmin.
Edellisyön tilanne oli ollut kaikin puolin hirvittävä, ja Evenin tilanne oli edelleen. Ja täällä hän vain hymyili kuin mikäkin itsekäs, empatiakyvytön –
Ties mitä Evenin ja Sonjan asunnossa tapahtui parhaillaan, jos Even oli palannut kotiin niin kuin Isak arvasi tämän palanneen.
Se ajatus sai vihdoin Isakin hymyn hyytymään.
Hän vilkaisi kelloa ja päästi pitkän, turhautuneen huokauksen. Vielä melkein kaksi tuntia ennen kuin hänen työvuoronsa olisi lopussa. Isak otti tutkimuslehtiönsä esiin, kai hän voisi yhtä hyvin yrittää saada edes vähän paperitöitä tehdyksi.
18:18Kun Isak tuli kotiin, Vilde oli edelleen hänen asunnossaan, ja Magnuskin oli liittynyt tämän seuraan sohvalta kuuluvasta kuorsauksesta päätellen.
Eveniä ei näkynyt.
Keittiössä häntä odotti tuore makaronilaatikko – tai se, mitä siitä oli jäljellä, Vilde ja Magnus olivat ilmeisesti syöneet jo.
”Lähtikö Even?”
Isak kysyi yrittäen peittää haukotusta.
Hän töni Magnusin jalat sohvalta alas, jotta mahtui istumaan ruokansa kanssa.
Magnus mumisi jotain, edelleen täydessä unessa. Isak yritti olla kadehtimatta toisen unenlahjoja.
Isak oli saanut töissä lounastauolla ruhtinaalliset viidentoista minuutin powernapit. Tulevana yönä hänen olisi pakko saada nukutuksi.
Vilden katse sanoi, että Isakin pitäisi syödä keittiössä, ja Isak vastasi katseeseen silmien pyörityksellä. Hänen kämppänsä, hänen sääntönsä. Vilden oli turha mulkoilla. He eivät olleet asuneet yhdessä enää vuosiin.
”Vilde? Even.”
”Lähti heti kun oli vannottanut, etten tee ilmoitusta”, Vilde sanoi hiukan viileästi.
”Niin kuin minä sellaista tekisin tietämättä koko totuutta.”
Isak nielaisi.
”Onko yläkerrasta kuulunut meteliä sen jälkeen?”
Hän vei haarukallisen makaronilaatikkoa suuhunsa, vaikka Vilden äskeiset sanat olivatkin vieneet häneltä ruokahalut.
”Kävin kuuntelemassa oven takana, kuulosti siltä, että siellä oli enemmänkin väkeä.”
Isak katsoi Vildeä levittäen epäuskoisesti silmiään.
”Mitä?” Vilde ei ollut moksiskaan ja tavallaan Isak oli kiitollinen toisen häpeämättömyydestä. Oli aivan lähellä, ettei hän ollut töistä päästyään itse marssinut suoraan Evenin ovelle varmistamaan, että tällä oli kaikki hyvin.
”Et sitten koputtanut kuitenkaan?”
”En, mutta näin, miten sieltä tuli poliiseja alas jossain vaiheessa. Sinulla on tosi hyvin toimiva ovisilmä.”
”MITÄ?!” Isak ponkaisi pystyyn niin että makaronilaatikot lensivät hänen sylistään ja Magnus hätkähti hereille.
”Mitä tapahtuu?” Magnus käänteli päätään puolelta toiselle kunnes tunnisti paikan jossa oli.
”Miksi heitit päälleni makaronilaatikkoa?”
Magnus noukki makaronin housuiltaan ja katsoi Isakia loukkaantuneena.
”POLIISEJA?” Isak jatkoi Vildelle huutamista, ”Mikset kertonut heti?”
”Sonja oli varmaan soittanut poliisit”, Vilde oli puolustuskannalla.
”Se on aika tavallista, kun joku katoaa, ja varsinkin kun... ei mitään.”
Isakin sisuksissa kuohui. Miten Sonja kehtasi? Even ja vauva olivat Isakin luona maksimissaan kahdeksan tuntia, todennäköisesti vähemmän.
Paitsi eihän Isak tiennyt, milloin Sonja oli häipynyt. Tämän silmissä Even oli saattanut olla poissa yli kaksitoista tuntia.
Mutta oikeasti, ensin Sonja löi ja häipyi, sitten soitti poliisit Evenin perään?
”Vilde, mitä ’varsinkin kun’?”
Isakista tuntui, ettei hän kestäisi enää yhtään enempää.
Vilde pudisti päätään ja väisti Isakin katsetta.
Isakin kädet puristuivat nyrkeiksi ja hän oli jo puolimatkassa ovelle, tai olisi ollut, jollei lattia olisi äkkiä ruvennut keinahtelemaan ja näkökenttä sumenemaan.
”Isak, istu”, Magnus oli äkkiä siinä ja istutti Isakin takaisin sohvalle.
Isak tunnisti, että tämä oli hänen ystävänsä työpersoona, mutta Isak oli niin huolissaan Evenistä, ettei osannut välittää omasta kunnostaan juuri nyt.
”Montako sormea?”
Magnus kohotti kätensä Isakin kasvojen eteen, ja Isak hieroi silmiään yrittäen saada näkönsä selkenemään.
”Ei sillä ole nyt väliä, minun pitää käydä katsomassa, että Even on okei.”
Isak yritti nousta, mutta Magnus painoi hänet päättäväisesti takaisin istualleen.
”Isak, sinä et ole kohta okei, jos et nuku. Sinun pitää nukkua.”
Isakin teki mieli nauraa. Luuliko Magnus oikeasti, että hän oli vapaaehtoisesti hereillä kaikki yöt?
Vilde nousi ja kuiski Magnusille jotain, mistä Isak ei saanut selvää.
”Isak, oikeasti. Minulla on jotain, joka voisi auttaa sinua nukkumaan. Et meinaa pysyä enää tolpillasi, koska oikeasti viimeksi nukuit?”
Vilde kuulosti huolestuneelta, loistavaa.
”Ruokatunnilla. Vartin torkut”, Isak raakkui ja avasi silmänsä varovasti. Hän näki Magnusin neljä sormea, jotka olivat edelleen pystyssä, ja lattia lakkasi hiljalleen keinumasta.
”Kokonaisen yön?” Vilde pysyi lujana ja Isakia alkoi naurattaa. Hän tyrskähti.
Hän ei muistanut, koska oli viimeksi nukkunut kokonaisen yön. Ehkä se ei ollut naurun asia.
”Minun pitää nähdä Even”, Isak pakotti itsensä keskittymään ja yritti taas pyrkiä sohvalta ylös.
”Isak, oikeasti”, Magnusin käsi oli edelleen hänen hartiallaan tukemassa, pitämässä Isakia paikoillaan, ja Vilde oli mennyt kaivamaan käsilaukkuaan.
”Minusta alkaa tuntua, että sinut pitää kohta pistää lepositeisiin ja pilleriä naamaan. Saisit nukkua aamuun asti, eikö kuulosta hyvältä?” Magnus puolittain vitsaili.
”Kiitos vaan, mutta sitominen ei ole minun juttuni”, Isak hymähti. Vilde ja Magnus vaihtoivat katseen ja Vilde pudisteli päätään.
”Oliko tuo ’kyllä, unilääke kuulostaa hyvältä’?”
Isak huokasi raskaasti.
”Minun pitää ensin olla varma, että Evenillä on kaikki oikeasti hyvin.”
Vilden ja Magnusin seuraava katseenvaihto oli lyhyt.
”Hyvä on.”
***
Even oli suunnitellut kaiken. Jos lääkkeitä ei olisi, ei olisi sairauttakaan. Hän oli vetänyt pillerit vessanpöntöstä alas aamulla. Tullessaan töistä hän hakisi ruusuja. Punaisia, sillä niistä Sonja piti eniten.
He olivat etääntyneet. He olivat jo pitkään olleet toisistaan niin kaukana. Sängyssä Sonja käänsi hänelle selkänsä ja työnsi pois, kun hän yritti koskettaa. Välillä Sonja meni sohvalle nukkumaan, välillä Even meni.
Välillä Evenistä tuntui, että hänen täytyi yrittää, vaikka ei oikeasti tuntunut. Ei hän rakastanut Sonjaa enää. Ei sillä tavalla, millä oli joskus rakastanut.
Välillä, kun hän hoiti Freyaa, Sonjan katse tuntui samalta kuin valvontakamerat supermarketissa. Ruskeat silmät vahtivat, ettei hän varmasti tehnyt mitään pahaa, mitään väärää. Niin kuin hän olisi koskaan suostunut edes ajattelemaan Freyan vahingoittamista.
Ovessa oli heidän molempien sukunimet. Häiden mahdollisuudesta ei ollut koskaan puhuttu sen jälkeen, kun he menivät kihloihin. Silloin Sonja oli jo raskaana, niin pitkällä, että lapsen pitäminen oli ainoa vaihtoehto.
Even ei katunut ja halusi uskoa, ettei Sonjakaan.
He asuivat yhdessä, mutta ei heidän elämänsä ollut edes muistuttanut oikeaa parisuhdetta enää pitkään aikaan.
He vaihtoivat joskus aamiaispöydässä katseita, jotka sanoivat, että heidän pitäisi erota. Even ei koskaan suostunut sanomaan sitä ääneen. Even pakeni paikalta, jos kuulosti siltä, että Sonja aikoi sanoa sen.
Välillä Even pelkäsi Sonjan lähtemistä niin paljon, ettei nukkunut moneen yöhön, ja suunnitteli ajatuksissaan sata ja yksi erilaista tapaa saada Sonja jäämään, tapoja, joilla kaiken voisi korjata, muuttaa takaisin entiselleen.
Evenin oli kuitenkin vaikeaa muistaa millaista heillä oli ollut silloin ennen, kun kaikki oli vielä hyvin.
Tänään oli se päivä, tänään hän korjaisi kaiken. Illalla kaikki olisi taas hyvin, ihan niin kuin ennen.
Even tuli kotiin kahden aikaan. Hän ei ollut malttanut olla töissä neljään asti, sillä tänään oli se päivä kun kaikki muuttuisi paremmaksi. Kukkakaupassa kolmekymmentä ruusua oli tuntunut paljon paremmalta ajatukselta kuin kymmenen.
Even vihelteli harppoessaan rappusia kotiin kolme kerrallaan. Hän oli rämpyttänyt hissinappia, mutta korilla oli kestänyt liian kauan, Even halusi korjata kaiken heti, nyt.
”Minä luulin, että sinun piti olla töissä neljään”, Sonja sanoi nähdessään Evenin eteisessä.
”Sinä olet tärkeämpi”, Even sanoi ja hymyili leveästi. Ruusut olivat hänen selkänsä takana odottamassa vuoroaan.
”Even, et sinä voi vain lähteä töistä kesken päivän. Minusta tuntuu, että olet lipsumassa – ” Sonja alkoi kuulostaa samalta kuin silloin, kun yritti kontrolloida Eveniä, mutta tänään sillä ei saanut olla väliä.
”Yllätys!” Even toi ruusut selkänsä takaa suurieleisesti näkyviin yhä hymyillen.
Sonja ei näyttänyt vaikuttuneelta, mutta onneksi ruusut eivät olleet ainoa yllätys Evenin suunnitelmassa.
”Sonja, minä en lipsu enää, koska en ole enää sairas”, Even jatkoi hymyilemistä.
”Even, ei…” Sonja vei toisen käden kasvoilleen ja hengitti muutaman kerran tiheästi ennen kuin katsoi taas Eveniä.
”Minä toin sinulle punaisia ruusuja”, Even ojensi kukkia ja pidätti hetken hengitystään ennen kuin Sonja otti ruusut vastaan.
”Even, minä en halua ruusuja, etkä sinä voi olla yhtäkkiä terve, tiedät sen kyllä”, Sonja kuulosti melkein vihaiselta, mutta tämän silmät olivat kyynelissä.
”Et sinä voi tietää mitä minä olen tai en, tai miltä minusta tuntuu”, Even julisti.
”Mutta tiedän, miltä minusta tuntuu”, Sonjan ääni oli vaimennut ja nainen veti pari syvää henkäystä.
”Ja minusta tuntuu, että meidän pitää oikeasti erota. Kunnolla.”
Eteiseen lankesi soiva hiljaisuus ja Evenin päässä humisi.
”Minä ostin ruusuja ja tulin terveeksi, jotta kaikki voisi olla niin kuin ennenkin, jotta kaikki olisi taas hyvin, voidaan ottaa ne tatuoinnit, minulle sinun kirjaimesi, sinulle minun niin kuin joskus puhuttiin – ”
”Even, ei, kuuntele minua – ”
”Sonja, me voimme olla se pieni, onnellinen perhe, joka olemme aina halunneet olla, ostetaan kesämökki Tjømesta, hankitaan kissa, tehdään Freyalle pikkusisko tai -veli – ”
Ruusut putosivat pehmeästi ja terälehtiä levisi eteisen lattialle kuin hidastettuina, mutta kipu Evenin kasvojen sivuun iski terävänä. Evenin puhetulva loppui.
Yhtä nopeasti Sonjan kädet olivat naisen suun päällä ja Sonja perääntyi henkeä haukkoen.
Even painoi kätensä poskelle, jota kirveli. Kipu säteili silmäkulmaan saakka. Se ei kuitenkaan saanut estää häntä toteuttamasta suunnitelmaa, muuten lääkkeiden hävittäminen, ruusut, kaikki oli ollut turhaa…
”Sonja, anna meille mahdollisuus, me osataan olla hyviä toisillemme jos vain molemmat yritetään tarpeeksi kovasti, Freyan takia – ”
Nyt Sonja itki, ja Evenin sanat kuivuivat kurkkuun.
Hän oli tehnyt tämän. Hän oli saanut Sonjan surulliseksi, hän oli alhaisista alhaisin, ihmishirviö, vaikka hän yritti mitä, hän päätyi aina lopulta satuttamaan niitä, joista välitti –
”Sonja, älä itke, kiltti. Minä lupaan tehdä mitä tahansa, teen juuri niin kuin sinä sanot ja haluat, minulla ei ole väliä niin kauan kuin vain sinulla ja Freyalla on kaikki hyvin ja sinä hymyilet ja – ”
”Even, ei”, Sonjan ääni oli rikki ja tämä riuhtaisi takkinsa naulakosta pyyhkien silmiään toisella kädellä.
”Minä en pysty tähän nyt – ”
Ovi kolahti kiinni ja Even oli yksin.
Tänään hän ei ollutkaan korjannut asioita, ainoastaan repinyt rikki kaiken ehjän, mitä oli ollut jäljellä.
