// Alaotsikko: Kun poika kohtaa toisen, jolla oli joku muu.
Nimi: Puoliverinen prinssi ja Kuutamo
Kirjoittaja: Reppuriiviö
Beta: Rosa
Genre: romance draamalla, fluffylla ja angstilla maustettuna
Paritukset: Severus/Remus, lievä Sirius/Remus
Ikäraja: k-11
Disclaimer: Hahmot ja Harry Potter-maailma kuuluvat J. K. Rowlingille, enkä tienaa tällä muuta kuin hyvää mieltä.
Summary: Kun poika kohtaa toisen, jolla oli jo joku muu.
A/N: Omistan tämän ficin Rosalle, hyvää syntymäpäivää!
Puoliverinen prinssi ja KuutamoTylypahkan käytäviä valaisevien soihtujen hämystä oli haastavaa erottaa seiniä pitkin kulkevaa, surkeaa hahmoa. Hontelo, mustatukkainen poika yritti pysyä mahdollisimman huomaamattomana. Käytävä oli tyhjä. Keneltä hän siis pakeni? Miksi hän ylipäätään hiippaili? Nuori velho eteni hitaasti kohti tyrmiä. Kolahdus kaikui käytävällä. Mustatukkainen velhonalku jähmettyi ja vetäytyi äänettömästi kiinni seinään. Hän pidätti hengitystään ja tunki rispaantuneen kaavunhihansa suuhun, jotta hänen hengityksensä ei varmasti kuuluisi. Pelokas poika kääntyi selin käytävään, ja sulki silmänsä. Hän aisti sen. Hän tunsi, kuinka joku toinen liikkui yhtä äänettömästi kuin hän. Pojan sydän löi tuhatta ja sataa. Se oli kuin meri, joka pauhasi niin, että aallot paiskasivat rantaan jokaisen joka putosi sinne. Samaan aikaan se oli yhtä kuollut kuin vainajan, jonka meri oli kuljettanut rantaan. Sydän myös löi yhtä surullisesti kuin oli tuskainen tunnelma aalloissa kuolleen miehen hautajaisissa. Yhtä hauras oli myös pojan mieli, kuin alus, jolla mies oli matkannut kohti tuonelaa. Hylky oli edelleen rannalla. Yksin.
Nyt mustasilmäinen poika tunsi hengityksen niskassaan. Hän valmistautui kohtaamaan mitä karmivinta kidutusta, huutamaan, karjumaan, kiroamaan ja.. itkemään itsensä äänettömästi uneen. Poika puristi kädet nyrkkiin ja kiristi hampaansa.
"Hei", tilanne jäätyi hetkeksi. Rasvatukkaisen pelko vaihtui hämmennykseksi. Kuka muka hänelle sanoisi hei? Ei kukaan. Kai.
"Öh.. oletko kunnossa?" pehmeä ääni. Samettinen, hieman väsynyt kaiku. Remus. Hontelo poika nousi täyteen ryhtiinsä, ja vastasi:
"Kai. En tiedä. No, olenko sinusta?" vieno hymy nousi pojan yhyttäneen velhon, Remuksen, huulille. Kuurupiiloa. Taas.
"Olosuhteisiin nähden.. olet, Severus", hento poika kääntyi toiseen päin. Toinen poika yritti tavoittaa Severukseksi kutsutun katsetta. Lopulta hän onnistui. Äänetöntä tuijotusta. Severuksen otsalle nousi muutama hikihelmi, ja hän nielaisi. Pojan kämmenet hikosivat, ja sydän löi jälleen lujempaa kuin laki sallisi.
"Mi-mitä asiaa..?"
"Tiedät vastauksen kysymättäkin. Höpsö", Remus sanoi itsevarmasti, mikä oli sinänsä harvinaista. Severus yritti etsiä vastausta ihmissuden silmistä. Turhaan. Mustasilmäinen velho huokaisi ja laski katseensa kivilattiaan. Soihtujen valot leikkivät hänen poskillaan, nenällä, otsalla ja leuassa. Muu oli mustaa. Remus nosti kätensä, ja seurasi sormellaan Severuksen piirteitä. Hän kuljetti etusormeaan pitkin leukaa, kaulaa, niskaa, korvan kautta hän siirtyi poskelle. Koko käsi jäi poskelle, ja ennen kuin Severus ehti tottua tilanteeseen, hänen huulillaan oli vieraillut toiset.Ruokasalissa vallitsi normaali hälinä. Ruokaa hotkittiin ja syötiin hitaasti. Yksinäisten katseet vaeltelivat tupapöydästä toiseen, suurin osa jutteli vierustovereilleen. Osa huusi niin että ruoka sinkoutui ulos suusta. Toiset taas kuiskivat niin hiljaa, että vaivoin itse kuulivat supatuksensa. Olihan myös niitä, ketkä eivät ruokailun aikana sanonut sanaakaan, ei vilkaissut kehenkään. Severus Kalkaros kuului heihin. Harmaisiin hiirulaisiin, joita ilkeät ja häijyt katit piinasivat tilaisuuden tullen. Lopulta hiiret kuitenkin pakenivat koloihinsa, ja pian he tulivat pois vain tarpeen vaatiessa. Ravinto kuului yhdeksi niistä syistä.
Severus kahmi lautaselleen niitä ruokia mihin ylettyi, ja sen jälkeen hän mahdollisimman nopeasti tyhjensi lautasensa ja pikarinsa, jonka jälkeen alkoi pakomatka kohti tyrmiä. Siellä oli hänen kotitupansa, Luihuinen. Siellä kukaan ei huomioinut häntä, he antoivat hänen olla rauhassa. Ainakin useimmiten. Mutta tyrmissä hän rentoutui. Ottaessaan askeleen, hänen ei tarvinnut pelätä. Pelätä kelmejä. Etenkin Jamesia ja Siriusta. Peter vain oli tyhmä hännystelijä, jolla ei ollut selkärankaa sanoa omia ajatuksiaan. Jos sellaisia siis sattui olemaan. Remus taas.. no, Remus oli erilainen. Vaikka oli hänkin mukana pilkanteossa. Mutta hänen silmänsä.. ja hieman nukkavieru olemus.. ne tekivät eräänlaisen vaikutuksen mustasilmäiseen nuorukaiseen. Ja hän ei ikinä heittänyt ensimmäistä kiveä. Ei todellakaan.
Öinen Tylypahka avasi koko koulusta uusia ulottuvuuksia. Siksi Severus aina silloin tällöin pujahti salaa yökävellyilleen. Hän oli muistaakseen aloittanut ne jo ollessaan toisella luokalla. Ensimmäinen kerta oli tapahtunut melkein vaivihkaa pojalta itseltäänkin. Seuraavana tiistaina hän oli jälleen livahtanut makuusalista öilliselle seikkailulle koulussa. Edes vahtimestari ei ollut saanut häntä kiinni. Ei kukaan. Ennen kuin hän havaitsi, ettei ollut ainut luvaton liikkeellä olija. Kun ihminen kulkee tarpeeksi kauan jossain tietyssä ympäristössä tietyissä olosuhteissa, se oppii havaitsemaan pienetkin muutokset. Aluksi Severus ei ollut huomannut sitä, koska sitä ei voinut nähdä. Mutta kaikki tekivät erehdyksiä ja kaikille sattui vahinkoja, jopa kelmeille. Ollessaan neljännellä luokalla eräillä tiistaisista yökävelyistään, hän aisti jonkun muunkin läsnäolon. Hiljaisesti hän hiippaili mahdollisimman huomaamattomasti Cupidon patsaan taakse piiloon, odottamaan. Eikä hänen tarvinnut odottaa kauaa. Pian hän näki neljät nilkkaparit. Jokainen niistä tempoi vähän miten sattui. Supinaa. Severus erotti muutaman sanan sieltä täältä:
"Vannon pyhästi.. pahat.. MITÄ?!.. Shhh.. Ruikuliko muka.. kartta.. en.. HEI!" Sanojen välissä oli kiihkeää mutinaa, ja ennen kuin neljä poikaa huomasivat, näkymättömyysviitan valahtaneen heidän yltään. Silmät ymmyrkäisinä Severus oli tuijottanut heitä Cupidon viinin ja selän välistä. Vahinkoja sattui. Silloin hän havaitsi, että öisinkään ei voinut olla turvassa muualla kuin omassa sängyssä. Kelmien kerho oli hengittämässä aina niskaan. Aina ja ikuisesti, siltä jatkuva piina tuntui.
Tähtitornin parvekkeen ovi kävi hontelon pojan takana. Hän kuuli kuusi askelta. Sitten hän tunsi kädet jo suljetuilla silmillään. Severus nojasi vienosti taaksepäin. Remus otti vastaan.
"Hei."
"H-hei", öisellä taivaalla ei ollut tietoa pilvistä. Kuu ei ollut täysi tai sirppi, se oli tasan puolikas. Vajavaisena se tuikki tähtien kanssa kilpaa. Remus kietoi kätensä rasvatukkaisen ympärille.
"Näetkö nuo kaksi kirkasta tähteä päällekkäin?" ihmissusi osoitti kädellään taivaalle. Hetken Severuksen pää kääntyili kuin tuuliviiri. Sitten se asettui.
"Näen."
"Hyvä.. entä vielä tuon himmeämmän päällimäisestä viistosti oikella?"
"Juu!" mustatukkainen poika nolostui riemustaan hiukan ja yritti karata toisen otteesta, mutta turhaan. Remus ei päästänyt irti. Lisäksi hän vielä suukotti toista poiskelle.
"Tiedätkö mikä tähtikuvio niistä muodostuu?" hän kuiskasi tummasilmäisen korvaan.
"En.." Severus vastasi hymähtäen.
"No sitä kutsutaan Oinaaksi.. tahdotko että näytän sinulle lisää?
"No.. joo.." molemmat hymyilivät salaperäisesti toisen huomaamatta.
"Katso tuonne.. näetkö kolme kirkasta tähteä, ylin hieman irrallaan toisistaan?"
"Kyllä.."
"Huomaatko, miten kaksi alempaa muodostaa neliön muotoisen kuvion parin himmeämmän kanssa..? Hyvä. Siinä on vielä kaksi pikkuista tähteä välissä ikään kuin yhdyslinkkinä siihen aikaisempaan kirkkaaseen kaasupalloon."
"Näen ne. Mikä sen nimi on?"
"Pieni Karhu.. kääntyisitkö minuun päin?" kuuliaisesti Severus kääntyi.
"Kun pyysit minua näyttämään sinulle tähtiä, ajattelin, että.. vastapalvelukseksi.. voisit näyttää minulle jotain, mitä kukaan muu ei varmasti ole pitkään aikaan nähnyt", äkillisesti hontelompi poika hermostui. Äsköinen keveä haaveellinen olotila oli tiessään. Mitä Remus oikein tahtoi?
"Niin?" Remus kumartui hiukan kuiskaamaan toisen korvaan:
"Tunteesi." Aamuaurinko nousi valaisemaan Tylypahkan tiluksia. Ensin pihamaata, mutta vähitellen se hiipi linnankin sisään. Valo tulvi ikkunoista ja avatuista ovista raikkaan tuulen saattelemina. Makuusalitkaan ei ollut poikkeus: säteet tunkeutuivat kaikkialle. Eräässä Luihuisten makuuhuoneessa Severus Kalkaros heräili levollisesta unestaan. Pitkästä aikaa hän oli saanut nukuttua hyvin. Poika ei ollut tuntenut mitään pelkoa tai uhkaa, eikä surustakaan ollut tietoakaan. Tavallisesta poikkeavaa, sitä se oli, kuten hymynkare Severuksen huulilla tämän herätessä.
Mustasilmäinen nuorukainen suorastaan leijui koulun käytävillä tiensä aamiaiselle. Ensimmäinen aamu aikoihin, jolloin Severus ei kulkenut kyyryssä, ollut varuillaan tai hermostunut. Pojasta suorastaan paistoi ilo. Nyt Severus tiesi, millainen tunne satujen prinsseillä ja prinsessoilla oli, kun he saivat toisensa. Mutta elämä ei ole satua; hontelo poika havahtui haaveistaan kun tämä äkillisesti kiskaistiin kiviseinää vasten.
"Mi-mi-mi- ?!" Severus lakkasi änkyttämästä. Sirius Musta puristi hänen kaapunsa kauluksia ja tuijotti häntä vihaisemmin kuin koskaan.
"Mietit varmaan kohta puoliin", Sirius aloitti, "loitsuja joilla saat verenvuodon loppumaan nopeasti." Sen enempää varoittamatta suosittu rohkelikko löi Severusta vatsaan, minkä johdosta hän taipui kaksinkerroin. Hän huomasi vasta nyt, ettei ollut nähnyt ainuttakaan noitaa tai velhoa poistuttuaan tyrmistä. Pitikin olla varomaton.
Severus Kalkaros katseli kasvojaan toisen kerroksen poikien vessan peilistä. Oikea poski oli täysin turvoksissa ja vasenta silmää korosti mustelma. Nenä oli selkeästi tavallista vinompi. Hentorakenteinen poika oli korjaillut kasvojaan parhaimman tietämyksensä ja osaamisensa mukaan, mutta vaikutti siltä että reissu Sairaalasiipeen olisi väistämätön. Etenkin, kun hänellä ei ollut hajuakaan miten hoitaa mahdollisia sisäelinvaurioita. Severus muisteli puistatuksen vallassa hänen ja Siriuksen keskustelua:
"Jos joku kysyy, yritit huispausta koettaessasi saada kiinni kaatoa, mutta kolme ryhmyä heittivät sinut luudalta. Onko selvä?"
"O-on", Severus yskäisi. Hän tunsi nyrkissään jotain lämmintä. Verta.
"Miksi teet näin.. jästimäisesti? Unohditko olevasi velho?!" äkillisestä uhman puuskastaan pelästynyt Severus katui heti sanojaan. Kaksi lyöntiä kasvoille.
"Kuule Ruikuli, sinuna en kyseenalaistaisi käyttämiäni metodeja, ottaen huomioon tilanteesi", rohkelikko piti puheessaan pahaenteisen tauon, "ja vastaisuuden varalle: PYSY IRTI SIITÄ MIKÄ ON MINUN!" viimeinen isku. Sitten rohkelikko lähti jättäen jälkeensä lattialla makaavan mytyn."Anteeksi", huolestunut ihmissusi sanoi. He olivat eilen sopineet tapaamisen tarvehuoneeseen; se (makuuhuoneeksi muuntautuneena) muistutti tyyliltään etäisesti jästitalojen leikkipuistoja.
"E-ei se ole sinun vikasi."
"Mutta.. jouduit käymään sairaalasiivessäkin", he lojuivat parivuoteella Severuksen noustessa istumaan ja kääntämään selkänsä Remukselle.
"Kaikki on nyt
hyvin", koukkunenäinen poika vilkaisi selkänsä yli toista, "usko jo. Mustelmatkin parantuvat muutamassa päivässä."
"Niin no.. jos olet aivan varma..?" Remuskin nousi istumaan ja katsoi kysyvästi honteloa, kaavun verhoamaa selkää. Nikamat erottuivat selkeänä jonona jakaen selän kahtia. Nuorukainen siirtyi selän taaksen ja alkoi kuljettaa kättään nikamarivillä. Toisen käden hän siirsi hyväilemään ruipeloa reittä. Severus säpsähti kosketukesta.
"Ööh.. joo.. tuota..", punan levitessä luihuisen poskille hän keräsi rohkeutensa, "miksi Siriusta kiinnostaa mitä minä teen
sinun kanssasi?" kädet palasivat omistajansa syliin ja Severus kääntyi jälleen Remusta kohti odottaen vastausta. Hiljaisuus. Huokaus. Remus sulki silmänsä hetkeksi. Pian hän kuitenkin avasi ne ja katsoi suoraan Severuksen odottaviin. Ennen kuin puoli-ihmissusi aloitti puhumisen, Severus tiesi jo vastauksen. Remus oli puhunut katseellaan.
"Katsos kun.. siitä on jo jonkin aikaa, älä katso minua noin, kun erosimme. Sirius ei vain ole vieläkään hyväksynyt sitä", Remus veti henkeä "Mutta eromme on hänen omaa syytään. En kestänyt enää, kun hän kolmannen kerran petti minua." Remus käänsi katseensä pois Severuksesta.
"Öh.. kuinka kauan siitä on.. kun.. te erositte?"
"Ei sillä ole merkitystä." Severus laittoi kädet puuskaan ja kysyi uudestaan äänellä josta kuulsi katkeruus:
"On. Vai salailetko jotain?" viimein Remus nosti katseensa lattiasta.
"Itse asiassa", Severus jäykistyi "kyllä. Turha sitä on kaunistella. Viikko.."
"VIIKKO SITTEN?!" mustatukkainen poika huudahti nousten seisomaan sängyn vierelle. Remus nousi toiselle puolelle hivenen ärtyneenä mutta jatkoi:
"Viikko
siitä, kun.. no, kun me aloimme.. tapailla." Severus järkyttyi. Tyhjät, mustat silmät katsoivat lattiaan.
"En kertonut, koska", Remus käveli toisen pojan luokse "en tahtonut järkyttää sinua", ihmissusi laski kätensä tunnottomassa mielen tilassa olevan Severuksen olekapäälle. Käsi ravistettiin pois.
"Älä koske minuun. Olet yhtä paha kuin Sirius. Sinun takiasi minulta ei vain murtunut nenää", poika käveli ovelle ja astuessaan ulos hän kääntyi ja lisäsi: "jotain muuta kylläkin." ovi sulkeutui.
Severus oli onnistunut kolmen päivän ajan välttelemään Remusta. Oli perjantai, ja viikon viimeinen oppitunti olisi enää jäljellä. Paha vain, että kaksoistunti oli rohkelikkojen kanssa. Mutta liemistä Severus ei lintsaisi. Muodonmuutokset hän oli jo Remuksen vuoksi jättänyt väliin Sairaalasiipireissun varjolla. Erikoista oli myös se, että tällä viikolla häntä oli piinannut ainoastaan puolet kelmeistä. Rasvatukkainen poika oli nähnyt Siriuksen vain kerran, mutta oli pysytellyt tästä kaukana. Viha ja halveksunta olivat paistaneet pojan silmistä Severuksen katsoessa tätä kohti.
Liemien tunti oli alkanut tavalliseen tapaan. Professori oli laittanut taululle päivän liemen: elävien kuolleiden juoma. Jokainen rohkelikko ja luihuinen avasi oppikirjansa sivulta kymmenen. Lukuunottamatta kahta velhoa kaikki kuuntelivat hiljaa opettajan selostusta liemestä ja sen vaikutuksista. Eräs luihuinen oli keskittynyt töhrimään kirjaansa. Tai siltä se ainakin muista näytti, mutta kukaan ei arvannut että hän, Ruikuli, paranteli juoman ohjetta miten parhaaksi näki. Ainoastaan eräs rohkelikko tuijotti häntä kohti tietäen mitä hän teki. Remus tuijotti suoraan, kiusallisen läpitunkevalla katseella kohti Severusta. Rasvatukkainen poika esitti ettei hän huomaisi, tuntisi kaipaavaa katsetta ihollaan.
Tylypahkalaisista taikajuomissa heikoimmin olivat menestyneet nykyiset kuudesluokkalaiset, niinpä heidän juomamestarinsa katsoi parhaaksi jakaa oppilaat pareiksi. (Ainakin olisi vähemmän siivottaa, jos ei muuten.) Parit olivat äkkiä arvottu. Ryhmähengen parantamiseksi (ainakin sen yritykseksi) parit muodostettiin arpomalla eri tupalaisista. Luihuisia oli yksi enemmän kuin rohkelikkoja.
"Ja.. parittomasta lukumäärästä johtuen kolmen hengen ryhmään tulee", professori työnsi kätensä huopaiseen pussiin ja arpoi sieltä kolme pergamenttipalaa "Severus.. Elizabeth ja.. Remus! Nyt kaikilla pitäisi olla pari tai ryhmä.. asettukaa yhden noidankattilan ympärille ja muistakaa noudattaa ohjeita", oppilaat tekivät työtä käskettyä, osa hyvin vastahakoisina. Luokassa alkoi pienimuotoinen hälinä.
Kolmen ryhmä kokoontui vaitonaisina mustatukkaisen pojan kattilan ympärille. Elizabeth, varsin mitättömän näköinen luihuistyttö tarjoutui pilkkomaan juomaan tarvittavat juurakot. Kolmikko työskenteli vaitonaisesti Severuksen johdolla ; ongelmia ilmeni vasta kun poikettiin kirjan ohjeista niin että Elizabethkin huomasi:
"Mutta eihän sitä edes lue kirjassa! Eikö nyt kannattaisi mennä sen ohjeiden mukaan, ja hämmentää tasaisesti?" tyttö intti.
"Öh.. mutta.. tuota. Mi-minulla on kokemusta tälläisistä liemistä, ja.. no, se on hyväksi havaittu keino hämmentää joka kolmas kerta", Severus vastasi.
"Opettaja
käski noudattaa ohjeita", Elizabeth sanoi happamasti.
"I-itse asiassa hän puhui vain muistamisesta."
"Mutta eikös se nyt käy säännöstä että noudatetaan ohjeita? Ja voisi olla ihan reilua muita kohtaan että noudatetaan kirjaa eikä keksitä omia ; samat lähtökohadat, nääs."
"Niin, onhan olemassa kaikenlaisia kirjoittamattomia sääntöjä ja yleisiä sopimuksia.. mutta liekö tuo nyt sellainen", Remus puuttui puheeseen "vaikkakaan kaikki eivät kirjoittamattomia sääntöjä noudata.. He vain pelaavat miten itse parhaaksi näkevät. Onko se sitten reilua, mene ja tiedä." Elizabeth hämmentyi Remuksen sanoista. Severus tosin tiesi täsmälleen mitä poika todellisuudessa tarkoitti.
"Jaa.. öh, no, muistakaa sanani kun liemi on pilalla!" luihuistyttö näpäytti. Poikien katseet kohtasivat sekunnin murto-osaksi. Se riitti. Severus alkoi vaitonaisena hämmentää lientä.
Kuten oli jo arvattavissa, parhaan liemen onnistuivat tekemään Elizabeth, Remus ja Severus. Niin luihuisen kuin rohkelikon tupa sai pisteitä. Tunnin päättyessä oppilaat rynnivät pois luokasta siivoten hutaisten jälkensä. Elizabeth mutisi jotain epämääräistä, eikä välittänyt jäädä siivoamaan: Severuksen tavaroitahan ne oli. Professorillakin oli kiire jonnekin, niinpä Severus ja Remus jäivät luokkaan kaksin. Tai niin he luulivat.
"Antaisitko nuo mitat, voin puhdistaa ne?"
"Siinä", Severus mutisi ja työnsi mitat Remukselle. Ihmissusi huokaisi.
"Kuinka kauan aiot jatkaa tuota..?"
"Mitä niin?" koukkunenäinen poika tiuskaisi. Remus pudisti päätään ja laski mitat pulpetin kulmalle ja käveli Severuksen luokse. Hän tarttui mustatukkaista poikaa käsivarresta. Molempien sydämet pamppailivat jännityksestä.
"Tuota mykkäkouluasi. En kestä kun et edes katso minuun päinkään. Nytkin välttelit tuntien ajan katsettani", Severus sulki silmänsä antaen itsensä nauttia pienen hetken Remuksen äänestä "Miten sinä voit olla noin etäinen kaiken tämän jälkeen? Eikö sinulla ole mitään sanottavaa?" ihmissusi puristi lujemmin puoliverisen prinssin käsivartta.
"En.. tiedä mitä minun pitäisi tehdä", mustatukkaisen pojan ääni särkyi hetkeksi, mutta hän jatkoi: "en voi lakata ajattelemasta sinua. Mutta se mitä teit.. en tiedä. Sinä petit minut pahemman kerran" , sanat kummittelivat hetken tyhjässä ja hiljaisessa luokkahuoneessa.
"... Tiedän. Olin tyhmä kuvitellessani että tekoni oli jollain tapaa oikeutettu.. mutta, no, totta puhuen en uskonut silloin että ennen pitkää olisin.. rakastunut sinuun."
Remuksen sanat olivat kaikuneet Severuksen mielessä siitä lähtien kun hän oli ne kuullut. "
Rakastunut sinuun, rakastunut sinuun, rakastunut sinuun.." Mustasilmäinen poika oli tullut miettimään asioita tähtitorniin. Torniin, jossa hän oli ollut Remuksen kanssa. Severus siveli kaiteen pintaa johon hän oli joskus nojannut Remuksen kanssa. Hän muisteli hetkiä, jolloin oli ollut Remuksen kanssa. Nyt hänen pitäisi päättää, antaisiko hän ihmissudelle anteeksi vai ei. Hän ei voisi enää paeta, niin kuin tänään hän oli rynnännyt tyrmistä tähtitorniin kuultuaan Remuksen tunnustuksen. Salakavalasti Severuksen vasenta poskea pitkin vierähti hiljainen kyynel. Ei nyyhkäisyjä, tuskan huutoja tai hampaan puremista. Hiljaisuus.
Severuksen juostua pois liemien luokasta Remus jähmettyi hetkeksi. Selvittyään hetken hämmennyksestä hän alkoi siivota mustatukkaisen pojan tavaroita. Eihän niitä siihenkään voi jättää, hän ajatteli. Pian hän kuuli askeleita takanaan. Ne tulivat suoraan häntä kohti. Päättäväiset, ylväät askeleet. Sirius. Remus kääntyi kohdaten
ystävänsä kasvot, joista heijastui vihan ja surun sekaisia tunteita. Sirius oli aivan varmasti odottanut luokan ulkopuolella häntä. Ja tietenkin kuullut keskustelun sanasta sanaan.
"Hei Remus, sinun puoliverinen
ystäväsi taisi juuri lähteä", Sirius ajoi Remuksen pulpettia vasten niin, että heidän rintakehänsä koskettivat toisiaan. He olisivat voineet vaikka suudella.
"Sinänsä sääli", ivallinen ääni lisäsi. Katkera katse kamppaili toisen kanssa.
"Mitä sinä haluat minusta tai Severuksesta? Eikö se riitä, mitä olet jo kerran tehnyt hänelle?" ihmissusi yritti pitää Siriuksen loitolla työntämällä tämän rintakehää kauemmas. Turhaan.
"Minua kiinnostaa kovin tietää", Sirius kohotti oikean kämmenensä sivelemään Remuksen leukaa "miksi.. sinä.. RAKASTAT JOTAIN SYRJITTYÄ LUUSERIA, ETKÄ MINUA?!" Sirius vetäytyi kauemmas huudettuaan. Hän oli raivoissaan. Kämmenet olivat puristuneet nyrkkeihin, ja poika hengitti raskaasti. Nyt hän oli sanonut sen. Sen, mikä oli vaivannut häntä minuutteja, tunteja, viikkoja.. Remus siristi silmiään ja kohotti leukaansa:
"Ai että miksikö en enää roiku sinussa, siinä onnettomassa räpellyksessä mitä meillä oli? MIKSIKÖ! Kehtaatkin tulla kysymään!" Remus istahti pulpetille johon hänet oli äskettäin melkein kaadettu "tiedätkö, meidän juttumme taisi olla siinä vaiheessa ohitse kun hyppäsit
ensimmäisen kerran Lennyn kanssa samaan sänkyyn!"
"Sinä.. tiesit?" Siriuksen raivo unohtui hetkeksi hämmästyksen paksuun verhoon.
"Totta kai tiesin. Kuinka tyhmänä sinä minua pidät?" poika pisti kätensä puuskaan "nähtävästi et kovinkaan älykkäänä ainakaan", Sirius tuijotti lattiaan. Sitten hän nosti katseensa ja siirtyi jälleen toisen pojan läheisyyten. Hämmennyksen ja raivon lisäksi hänestä alkoi ottaa vallan hellyyden tunne. Hellyys heijastui silmistä kun hän kohtasi Remuksen uhmakkaan katseen. Remuksen posket olivat kehystetty Siriuksen kämmenillä.
"En tiedä mitään mikä hyvittäisi sen kuinka sokea olin. Tiesin että meillä oli jotain ainutlaatuista, mutta", Sirius keskeytettiin:
"Mutta päätit antaa himoillesi vallan?"
"Öh.. olimme ottaneet joulutanssiaisten jälkeen vähän liikaa tuliviskiä ja--"
"Ja päätit särkeä sydämeni?"
"EI! Öhmm.. sinä tiedät että mikään ei pidättele minua tai Jamesia kun--", Sirius siveli Remuksen poskia.
"Älä koske minuun. Halveksin sinua. Ensin olet raivoissasi ja nyt yht'äkkiä ryömit siinä edessäni. En ymmärrä sinua", Remus ravisti itsensä irti Siriuksen otteesta ja jatkoi tavaroiden siivomista.
"Remus. Minä rakastan sinua. Et voi tehdä minulle näin!" Sirius levitteli epätoivoisena käsiään.
"Sirius, sinä et rakasta minua. Muuten et olisi tehnyt minulle
niin!" he vaihtoivat viimeisen katseen. Pahoillaan siitä mitä he menettivät, pettyineinä siihen mitä heillä oli. Ymmärtäen; he eivät voineet enää olla yhdessä. Totuutta silmiin katsonut Sirius pudisti epäuskoisena päätään ja särki poikien välisen katsekontaktin.
"Tässä kai sitten olikin kaikki", Remus katseli Siriuksen kävelyä kohti ovea "Anteeksi", Sirius kääntyi ja katsoi Remusta viimeisen kerran niin syvään, miten rakastava äiti katsoo lastaan tai miten omainen luo viimeisen silmäyksen kuopattavaan, rakastamaansa vainajan arkkuun. Luokkahuoneeseen jäänyt huokaisi syvään ja nosti repun ylimääräisine tavaroineen selkäänsä.
Tähtitornissa alkoivat puhaltaa illan tuulet. Aurinko oli jo laskenut länteen, pilvien varjot olivat lakaisseet Severuksen kasvoja. Hän kietoi kaavun tiukemmin ympärilleen ja avasi oven josta pääsi linnan sisätiloihin. Poika asteli lukemattomalta tuntuvan määrän portaita. Hän antoi jalkojensa vain astella; ei kiiruhtaen tai tavallista hitaammin. Tietäen mitä oli tulossa, hän toivoi, että olisi kävellyt niitä portaita ikuisuuden.
Jäljellä oli enää yhdet portaat. Askelmat alas. Severus oli täysin vajonnut mietteisiinsä ja niin jännittynyt, että hän säikähti suunnattomasti kun häntä puhuteltiin.
"Ruikuli!" mustasilmäinen poika tunsi tuon äänen hyvin. Se oli monta kertaa ivannut häntä, nöyryyttänyt, langettanut loitsuja. Silti poika pysähtyi ja kääntyi.
"M-mitä?" hän riemastui nähdessään Siriuksen silmät hieman punertavina ja haavoittuneina, vaikka hänellä ei ollut harmaintakaan aavistusta miksi niin oli. Miksi Sirius oli niin hauraan tuntuinen, tahrittu?
"Sitä vaan että", rohkelikko muunsi ääntään kesken lauseen pehmeämmäksi "pidä huoli siitä ettet koskaan, et koskaan petä Remusta." Severus hämmentyi sanoista. Sirius käytti vaitonaisuuden hyväkseen ja sanoi sanottavansa loppuun:
"Älä myöskään väitä että hän rakastaa sinua, ellei Remus sitten ole niin sanonut. Ja, kun Kuutamo nousee täysiin voimiinsa, auta minkä voit.. mitä, aiotko tuijottaa siinä ikuisuuden minua?"
"E-en. Minun täytyy mennä", Severus jatkoi matkaansa kohti tarvehuonetta. "--
Kun kuutamo nousee--"?
Hän tiesi. Tai oikeammin, he tiesivät. Severus tiesi, että Remus oli tarvehuoneessa. Remus taas tiesi, että Severus löytäisi hänet sieltä, huoneesta josta oli tullut heidän yhteinen pakopaikkansa. Remus kuuli askelia, ja hän istahti tummalla nahalla päällystettyyn nojatuoliin. Huone muistutti työhuonetta, mutta siellä oli niin erikoinen valaistus ja kummallisia esineitä ettei se täysin ollut se. Mahonkinen ovi avautui vaaleanruskean tapetin keskellä. Tummahiuksinen, koukkunenäinen poika astui sisään jäädeen seisomaan oven eteen.
"Hei."
"Hei", siinä se jälleen oli, tanssi heidän edessään, pilkaten, kysymys siitä, miten heidän kävisi. Miten heidän rakkautensa kävisi.
"Tämä on nyt sinusta kiinni", nojatuolissa istuva poika sanoi ja hymyili surumielisesti. Toinen istuutui vastapäiselle tuolille. Tuolien välissä oli tummasta tammesta valmistettu pöytä.
"Kröhöm..", Severus selvitti kurkkuaan lykäten sanojaan vielä hetkisen "mi-minusta.. meidän.. öh.. siis", Severus punastui lievästi takelleltuaan hieman. Remus nousi ja katsoi odottavana Severusta.
"Tuota.. siitä viime kerrasta", Severus aloitti ja naulitsi katseensa Remuksen odottaviin silmiin "minäkin.. tai siis. Ei mitään. Tahdon vain sanoa, että.. no.." Remus asteli Severuksen eteen ja halasi tätä. Kuiskasi vielä vasempaan korvaankin:
"En halua menettää sinua", Severus nielaisi, kietoi kätensä halaajan ympärille ja parahti:
"Jos et olisi tuollainen! Jos et katuisi, välittäisi, kärsisi, ymmärtäisi.." Severus vetäytyi syleilystä ja katsoi toista silmiin "Jos et välittäisi että minä en välitä, e-en.. en olisi kyennyt antamaan sinulle anteeksi. Mutta minulla on myös haluu elää.. sinun kanssasi."
Aurinko aloitti laskemisen taivaanrannan taakse. Kultareunus viipyi auringon luona pienen hetken. Paljon suuremman, elämän kestävän hetken verran se koristi Puoliveristä prinssiä ja Kuutamoa. Lopulta hekin tulevat päätymään samaan paikkaan, auringon kultareunuksen taakse. Yhdessä.
