Nimi: Möbius
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: Tää on vähän niinku tajunnanvirtamainen, ei ihan niin proosaa kuin vois olla. Ficlet.
Ikäraja: S
Paritus: Henry Gordon Jago/George Litefoot
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Näin Sulkakynässä sellaisen haasteen kuin
Minuuttimania. Tarkoitus siis kirjoitta mahdollisimman pitkästi mahdollisimman lyhyestä ajasta. Minä valitsin aikaikkunaksi herra Baxterin valitettavan poismenon takia sarjan viimeiseksi jääneen
Too Much Reality -jakson muutaman loppupään minuutin – noin 50 minuutin jaksosta sanotaan väliltä 46-48
Hirveintähän oli, että sarja loppui clifthangeriin, koska kuolemantapauksille me emme voi mitään.
MöbiusHerra Jago ei ollut oikeastaan koskaan ymmärtänyt korkealentoisimpien konseptien päälle yhtään mitään, mutta silti hän arveli äkillisen ajan ja paikan puuroutumisen johtuvan erotuksesta kahden todellisuuden välillä. Vastahan he olivat seisseet niillä sijoillaan ja sanoneet hyvästit kiltille Aubreylle ja tohtori Bettermanille – niin, ja itselleenkin. Hyppy ulottuvuuksien välillä tapahtui reaaliajassa välittömästi, siitä herra Jago oli varmaakin varmempi. Irtaantumisen hetki ja sekunnit ennen sitä tuntuivat kuitenkin jatkuvan loputtomasti.
Professori Litefoot oli tarttunut häntä kädestä. Sanonut, että mennään yhdessä, ei erikseen. Ettei enää koskaan olla toistemme nurjalla puolella, että jos meidät toisistamme irti leikattaisiin, olisimme siltikin rikkomatta toinen toisemme sisällä. Herra Jago puristi kättä kädessään ja oli hämmentynyt.
Tällaiset ajatukset olivat katsos hänelle vieraita ja luotaantyöntäviä monimutkaisuudessaan. Hän näki hypyn aikana silmissään satoja asioita, joita hän ei mitenkään voinut sellaisenaan ymmärtää. Se kai pani Jagon tajuamaan, että ne eivät olleetkaan hänen omia muistojaan, vaan tulvivat hänen mieleensä professorin sormenpäiden kautta. Ilmeisesti ulottuvuuksien välisellä kynnyksellä ihmisolentojen fyysiset rajat menettävät merkityksensä. Ne tuumat, jotka alun perin olivat syntyneet Litefootin oppineissa aivoissa, siirtyivät kuin itsessään Jagon hermoradoille.
Ajatustenluku olisi kai hiukan väärä sana sitä kuvaamaan, lukeminen kun on periaktiivista toimintaa. Voisi kai puhua ennemminkin tajunnanvirrasta.
Totta kai Jago oli tiennyt professorin olevan ennen muuta intelligentti, mutta että myös niin viisas ja niin utelias. Täynnä tietoa, taitoa ja aistit kuurouttavaa ikävää ihmisen luo – herra Jago piti hänestä hypyn aikana lujasti kiinni ja tunsi aivan kaiken.
Erikoinen kokemus.
Tuntea rakkaus.
Kaipaus.
Kosketus. Hypyn aikana ei pystynyt puhumaan, mutta jos herra Jago olisi voinut, hän olisi ihan vain itkenyt, koska mitään hän ei ole koskaan enempää halunnutkaan kuin tulla kosketuksi.
Sekunnin mikro-osassa herra Jago oli pakahtua kaikkiin niihin vieraisiin olotiloihin, että hän tarttui vaistomaisesti professoria toisestakin kädestä. Syntyi täydellinen signaalien rinki, joka yksinkertaisesti estoitta kiersi miehestä toiseen. Ei ollut enää rajaa, vaan yksi yhtenäinen mielen reuna, kiertyen yhä uudelleen ja uudelleen ja päätyen aina takaisin samaan alkupisteeseen. Kahdesta olennosta tuli hetkeksi yksin täydellinen.
Mitä sitten herra Jago jakoi itsestään, mitä ei olisi jakanut ennestään? Kai sen kainouden, joka esti häntä toivomasta läheisyyttä, sen typeryyden, joka esti toimimasta, ja sen pinnallisuuden, joka teki hänestä vaikean rakastaa. Litefoot taas kertoi todellisuuksien kohdatessa yksinäisyydestä ja häpeästä.
Kun hyppy oli ohi, niin se todella oli ohi. He seisoivat täysin pöllämystyneinä ihan tavallisella Lontoon kadulla, ei niin kaukana East Endissä... risteys heidän edessään lieni Kitcat Terrance.
Litefoot oli pudottanut ulottuvuusaukon avanneen reikelin maahan ja se oli särkynyt. Aubrey ja Betterman kera heidän kaksoisolentojensa olivat nyt todellisuuksien toiselle puolen, sinne minne he kuuluivat. Litefoot puristi edelleen Jagon käsiä rystyset valkoisina ja tuijotti häntä silmiin. Molemmat olivat varsin pelästyneen näköiset.
”Kiitos taivahan talikynttilät, olemme turvassa”, Jago huoahti silmin nähden helpottuneena, että hyppy oli vähintäänkin onnistunut.
”Niin. Siltähän tuo päällisin puolin vaikuttaa”, sanoi Litefoot, huomattavasti varovaisemmin. Reikeli oli rikki, ja toisaalta, yksi hyppy oli käyttänyt kaiken virran, mitä siinä ylipäätänsä oli ollutkaan. He olisivat jumissa täällä, missä hyvänsä he nyt sitten olivatkin. Jago sanoi toiveikkaana, että toivottavasti he olivat sitten kotona. Litefoot siihen sitten, että toivoahan sopii, mutta varmaksi sitä ei pystynyt lupaamaan ennen kuin he olivat katselleen vähän ympärilleen. Hän ehdotti kävelemään nyt ensin alkuun vaikka korttelin ympäri.
”
George...” sanoi Jago heidän ihan hetken käveltyä, ”Sinä pidät minua vielä kädestä.”
Litefoot ei katsonut häntä, vaan kiveystä jota hän polki koroillaan. Hän hieroi Jagon kämmensyrjää peukalollaan.
”Niin pidän. Enkö minä nimenomaan sitä sanonut, etten aio päästä irti enää milloinkaan?” hän totesi ja se kyllä kävi herra Jagolle järkeen, jos mikään muu ei. Heidän välillään oli yhteisymmärrys, kuin tuo sama yhä itseään kiertävä kehä, jolla oli yksi ainoa nurjaton oikea puoli.
Professorin lempeiden tunteiden jälkilämpö koputteli vielä Jagon sormiensa päässä, eikä oikeastaan mikään ollut enää epäselvää.
FIN