S
Synttäritarinatopan innoittamana hyvää syntymäpäivää,
Huurre!
Tässä sinulle pieni paketti originaalislashia, jossa ei kylläkään valitettavasti ole seksiä, mutta ehkä söpöyttä kuitenkin. Toivottavasti tästä on jotain iloa!
Teksti osallistuu haasteeseen
Minuuttimania, jossa tavoitteena on kirjoittaa monisanaisesti lyhyestä hetkestä. Päätin kerrankin kirjoittaa preesensissä, koska se mielestäni sopii usein lyhyisiin hetkiin. Kaikenlaiset kommentit ovat aina lämpimästi tervetulleita.
Terminaali on täynnä ihmisiä – ja täynnä vierautta. Vieraita kasvoja, vieraita kehoja, vieraita ääniä. Johannes vaihtaa painoa jalalta toiselle, vääntelee käsiään ja silmäilee väentungosta herkeämättä. Hän jännittyy huomatessaan jonkun, jonka kuontalo on melkein samaa kuparinsävyä kuin Ilmarin tukka, ja hän melkein jo ottaa harha-askeleen.
Kotvan kuluttua väenpaljoudesta erottuu olemukseltaan jotain niin tuttua, että jälkeenpäin Johannesta naurattaa se, miten hän saattoikin sekoittaa Ilmarin vieraaseen ihmiseen. Esiin kaartava pitkä, kuparitukkainen mies on kaikin mahdollisin tavoin
Ilmari. Vaikka vaatteet ovat vieraat – hiekanväriset, suorat farkut ja harmaanvihreä flanellipaita –, Ilmarin perusolemusta ei voi olla tunnistamatta. Ryhti on suora, askeleet ovat joustavia mutta ripeitä ja määrätietoisia, ja Ilmarin katse on tarkkaavainen ja varautunut hänen pälyillessään ympärilleen. Ilmarin suupielet kaartuvat pieneen hymyyn, kun hän väistää Frozen-matkalaukkua perässään vetävää pikkulasta.
Johanneksen sydän jyskyttää rinnassa niin, että se tuntuu sormenpäissä saakka ja kohahtelee korvissa. Jännitys purkautuu ja siivittää hänet juoksuun, ja joka suuntaan luovivia ihmisiä väistellen hän kuroo umpeen etäisyyttä heidän väliltään eikä voi olla toivomatta, että tämä jää viimeiseksi kerraksi. Ehkä jääkin. Ehkä he vihdoin voivat asettua saman katon alle tai ainakin samaan maahan, ehkä nyt kun Ilmarin tiimin ilmastonmuutokseen liittyvä tutkimusprojekti Siperian syvyyksissä on vihdoin tullut päätökseensä.
Heidän katseensa kohtaavat vasta, kun välissä on enää pari metriä. Ilmarin kasvoille hyökyy helpotus, silmien lämmin ruska pilkahtaa, ja Ilmari vetää pyörillä kulkevan matkalaukkunsa vierelleen seisomaan ja heittää olallaan roikottamansa putkikassin selän puolelle – juuri ajoissa, sillä Johannes ei säästele aikaa saati voimia sulkiessaan Ilmarin syleilyynsä.
Ilmarin ote on luja mutta hellä. Sormet puristavat paitaa Johanneksen selkäpuolelta, tapailevat Johanneksen lapaluita ja olkapäitä ja vähän kaikkea. Johannes sulkee silmänsä ulkopuolisten silmäyksiltä ja painaa otsansa Ilmarin leukapieltä vasten. Parransänki pistelee, ja se tuntuu oudolta pitkän erossaolon jälkeen. Oikeastaan koko halaus tuntuu oudolta pitkän erossaolon jälkeen, mutta samalla siinä on jotain kovin luontevaa ja tuttua, jotain mitä ei voi unohtaa, jotain mikä kestää loputtomat kilometrit ja lukemattomat kuukaudet. Johannes painaa hymyilevän suudelman Ilmarin ihoa vasten tajutessaan.
Me kestettiin.
Johannes on haaveillut tästä hetkestä usein – hetkestä, kun hän ensimmäistä kertaa vuoteen saa oikeasti koskettaa, tuntea rakastamansa ihmisen lähellään. Viestit, puhelut, videopuhelut, kirjeet ja postikortit ovat toki tuoneet Ilmarin lähelle, osaksi arkea ja elämää, mutta eivät ne kuitenkaan ole korvanneet fyysistä läheisyyttä. Joinakin erityisen yksinäisinä kaipauksen kuilussa vietettyinä hetkinä ne ovat tuntuneet suorastaan irvailulta, todellisen läheisyyden irvikuvilta.
Johannes ei Ilmaria syleillessään tiedä, onko jälleennäkemisen hetki niin taianomainen ja pakahduttava kuin hän on kuvitellut. Lentokentän hälinä ei hiivu minnekään, kuulutus kajahtelee kaiuttimista, ja joku tuuppaa heitä ohi työntyessään. Johanneksesta tuntuu, että parasta onkin ehkä tieto siitä, että hetkiä tulee lisää, niitä hetkiä kun voi vain ojentaa kätensä ja koskettaa eikä tarvitse kuihtua kilometreihin.
Johannes huokaisee ja hakee leualleen tutun, sopivan kolon Ilmarin solisluun yläpuolelta. Ilmarin vaatteet tuoksuvat vierailta, ehkä karuilta oloilta ja kiperiltä haasteilta, mutta hento häivähdys hiestä on tuttu ja turvallinen. Ja deodorantti – onko se todella sitä samaa Rexonaa, jota Ilmari on jo vuosikaudet käyttänyt? Johannesta hymyilyttää.
Kotvan kuluttua he erkanevat syleilystä, mutta eivät toisistaan. Johannes pitelee käsiään Ilmarin lanteilla ja Ilmari omiaan Johanneksen olkapäillä. He katselevat toisiaan aivan kuin eivät olisi nähneet harva se päivä Skypen välityksellä. On ehkä hassua pitää hetkeä jälleen
näkemisenä, kun Skype on kaiken aikaa ollut ahkerassa käytössä, mutta Johanneksesta tuntuu, että kyse tavallaan on kuin onkin näkemisestä: kaikki näyttää todellisemmalta ja tarkemmalta, kun välikappaleena ei ole tietokoneen tai puhelimen ruutua.
Pisamat Ilmarin kasvoilla ovat vallan villiintyneet Siperian auringossa. Ilmarin hiukset ovat kuitenkin samaa kuparinpunaista kuin ennenkin. Silmien ruska on yhtä lämmintä ja hyväntahtoista kuin aina. Viimeistään Ilmarin hellä kosketus kertoo Johannekselle, että kaiken vieraan ja muuttuneen keskellä on jotain, mikä on pysynyt ennallaan. Jotain mikä on kestänyt.
Ilmari kumartuu lähemmäs, ja Johannes vie toisen kätensä hänen niskaansa. Suudelma soi samaa säveltä.
Jotain mikä kestää.