Nimi: Voimme pysäyttää maailman
Ikäraja: K-11
Fandom: Guardians of Galaxy vol 2.
Genre: Angst
Hahmot: Quill (muita sivuten)
Summary: "Huomenna hän lopettaisi." Kaiken tapahtuneen jälkeen Quill ei löydä oikeaa tapaa jatkaa eteenpäin.
A/N: Angstia Quillista, maailman herttaisimmasta tähtiloordista? Voi kyllä. Huom! Leffaa katsomatta ei kannata lukea.
-Voimme pysäyttää maailman-
Kieppuminen.
On helvetin jännää.
Päätä pakottaa, eikä Quill tiedä kuinka paljon hän on juonnut. Tyhjien pullojen määrää ei voi laskea, hän vannoo itselleen, sillä ainakin muutama on pyörinyt sängyn alle. Ne olivat pieniä kirkkaita pulloja. Maustettuja. Nyt likainen lakana on laskeutunut peittämään näkymän sängyn alle.
Kylmä metallilattia painautuu poskeen ja vaikka silmät laittaa kiinni ei maailmankaikkeuden liike pysähdy. Pikemminkin se liukenee hurjempaan vauhtiin ja hieman yökähtäen Quill avaa silmänsä.
Tähtiä. Niin suunnattomasti.
Hänen sormensa hapuilevat yöpöydän jalkoja. On turha toivoa, että hän saisi itsensä nostettua pystyyn, mutta hänen on saatava liikkua edes vähän. On pakko tukeutua johonkin.
Quill rakastaa pieniä avaruusaluksia. Sellaisia, joissa voi laskeutua alas ilmakehään. Sellaisia, joissa on oikeasti väliä, mihin suuntaan ohjaamon lasikatto osoittaa. Milano oli ollut täydellinen. Sopivan kotoisa. Nopea. Viehkeä vahvoista linjoistaan huolimatta.
Milano oli se tyttö, jonka syleilyyn Quill pystyi aina luottamaan. Ennen ikuisuuskiveä ja vartijoita, ennen hemmetin Sovereign-kansaa, ennen Rocketin huonoja ajotaitoja.
Mokoma pesukarhu pitäisi heittää menemään.
Sormet kiertyvät pöydänjalkaan ja Quill aivastaa. Ravagerien siivoustaidot ovat vähän niin ja näin. Quill lukeutuu heihin, jotka eivät pyyhi lattiaa huonekalujen alta. Ja niin. Siitäkin Milano oli ollut täydellinen. Sen jokainen soppi sulautui runkoon, eikä mikään asia turhaan irrottautunut sen seinien huomasta. Hukkatilaa vieriville pulloille tai uteliaille sormille ei ollut.
Metalli lämpenee pikkuhiljaa ja kieppuminen hidastuu. Silmäluomien räpsähdyksen alla on välähdys punaista, mutta Quill karkottaa sen avaamalla silmänsä apposelleen. Kieli tunkeutuu turvonneiden huulten välistä ilmaan ja Quill päästää irti turvasatamastaan.
Tottuneesti hän kellahtaa toiseen suuntaan haroen katseellaan tarkasti huoneensa pintoja. Puolityhjäksi juotu astia houkuttelee olemalla lähin, mutta sen sininen mönjä on niin pahaa, että Quill ei aio koskea siihen. Ikinä. Uudelleen. Ehkä sitten, kun hän ei muista omaa nimeään.
Pikkupulloja löytyy vielä ja äänestä päätellen hän potkaiseekin vahingossa yhden kauemmas. Yksi kiepahdus lisää ja hän saa tartuttua pelastukseensa. Korkin kierros ja se avautuu. Alkoholi polttaa matkallaan alas. Hyvä, hyvä. Ja toinen. Huomenna hän lopettaisi. Huomenna...
Silmäkulmastaan Quill näkee Zunen. Se on lattialla.
Eikö hän tätäkään pysty tekemään oikein? Walkmania oli pidetty kuin kukkaa kämmenellä. Hän oli suojannut sen läpinäkyvällä nanoteknologialla, vaihtanut virtalähteen ja irrottanut jumiin jääneet osat hitaalla hartaudella ja korjannut ajan jättämät jäljet kuin pyhäinjäännöstä tai taideteosta palvova hullu, jonka koko elämäntyö oli jäädä kiinni mitättömään palaan historiaa.
Walkman kulki hänen mukanaan lähes aina, mutta joskus tiesi jo etukäteen, että oltiin menossa liian vaaralliselle vesille. Silloin se sai jäädä suojattuun laatikkoon, korvalappujen johdot hellästi taiteltuna.
Mistä helvetistä hänen olisi pitänyt tietää, että juuri se matka tulisi olemaan Walkmanin viimeinen?
Sama kerta kun hän jätti jälkeensä Milanon.
Ei.
Kasana rojua ja tuhkaa, mutta kyllähän sen piti olla korjattavissa.
Voisi vieläkin.
He voisivat mennä takaisin siihen metsään, raahata hänelle toiseksi (kolmanneksi?) raikkaimman naisen jäänteet tähän alukseen. Tehdä sen saman mitä Nova-joukot olivat jo kertaalleen tehneet. Tällä kertaa oli jäänyt jopa enemmän jäljelle. Kuinka helppoa olisikin leikkiä Frankensteinia. Tai ainakin se olisi helppoa Rocketille.... hah.
Hänen päänsä humisee. Sitä ei voi selittää eikä se lopu, vaikka Quill yrittää keskittyä Quadrantin melkeinpä olemattomaan eloon. Hän rasittaa korviaan kuullakseen oman verensä liikkeen. Kankea liike heilauttaa hänen kättään ja Quill sokeasti etsii seuraavaa huikkaansa. Hän ottaa sen liian nopeasti ja kohina katoaa yskänpuuskaan ja kakomiseen. Voi luoja mihin kaikkeen sitä saakaan sortua.
Huone palautuu harkinnanvaraiseen hiljaisuuteensa. Miten sitä nyt tulkitsee.
Zunen läsnäolon voi tuntea. Sillä ei ole katsetta, mutta jotain syyttävää siinä on.
Tietäähän Quill miksi.
Hän painaa silmänsä kiinni. Tähtiä, tähtiä. Kieppuvia galakseja ja tähtipareja, jotka liekkuivat syntyhetkiään. Tomua, joka kiertää itsensä eloon.
Zune lattialla.
Koputus huoneen ovella ja Gamoran askelteet, kun hän päättää olla jäämättä oviaukosta tulvivaan valoon. Gamora puhuu, mutta Quill ei kuuntele. Ei katsele myötätunnosta kirkkaita silmiä. Niiden takana on liikaa iloa siitä, että Quill oli päässyt takaisin kotiin.
Gamora nostaa hänet sängylle ja pyyhkii hänen hikisen otsansa. Milloin hänelle olikaan tullut kuuma ja miten selkeä Gamoran pyyntö nukahtaa onkaan. Sitä voisi melkein totella.
Nainen lähtee yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Hänen kosketuksena oli ollut hellä, mutta ripeä, kuin hän olisi pelännyt olla läsnä. Quill hymyilee ja yrittää kurottautua ajatuksissaan pehmeämpään suuntaan. Hän muistaa tuulen Gamoran hiuksissa, kun he juoksivat Xandarin katuja.
Groot tykkää tehdä kukkia, kiertää ne seppeleiksi.
(Niin oli tykännyt edellinenkin.)
Ei.
(Kukat sopivat Gamoran hiuksille)
(Äidin)
Quill romahtaa sängyltään. Pullot eivät ole enää lattialla, eivät edes tässä huoneessa. Paniikinomainen tunne nostaa päänsä kuin iskevä käärme, sillä hän ei näe Zunea aikaisemmalla paikallaan. Logiikka lepyttää melkein sekunnissa, ja hän raahautuu istumaan yöpöytäänsä vasten.
Soittiminen saa helposti käsiinsä tästäkin kulmasta. Sen kuulokkeissa ei ole samaa painoa kuin Walkmanin, mutta silti se tuntuu todellisemmalta asettuessaan paikoilleen.
Hänellä on jo lista. Awesome Mix 3. Hän ei ole oikeastaan edes tarvinnut sitä.
01
Cat Stevens - Father & Son
Jostain menneisyydestä Quill pystyy vielä löytämään itsenäisyyspäivän välkkeen. Pienenä ilotulitteet olivat tuntuneet räjähtävän mahdottoman kaukana. Joskus typeränä pentuna olisi voinut kuvitella niiden lentävän ulkoavaruuteen asti. Aikuisena tietää, että Maan ilotulitteet eivät siihen pysty.
Onneksi galaksista löytyy tujumpaa kamaa.
Värien välke oli ollut ainoa syy, miksi Quill ei ollut romahtanut hysteerisesti lattialle haukkomaan henkeään, hakkaamaan lattiaa. Hänet oli imetty tyhjiin sanoista, toivosta ja viimeisetkin järjen hiput olivat valuneet hänen huuliltaan hautajaispöydän äärellä.
Ikkunan takana oli ollut uskomattoman nättiä. Punaisen nuolen räiskyvä vana on palanut hänen muistoihinsa niin sokaisevana, että hän tuntee jopa nyt sen piston sydämessään.
Laulu hiljenee.
Lähtee pois.
