Ficin nimi: Hoida haavani
Kirjoittaja: Captain Crystal
Fandom: Varjojen kaupungit
Genre: Hurt/Comfort, Romance, Angst
Ikäraja: K-11
Paritus: Magnus Bane/Alexander 'Alec' Lightwood
Vastuunvapautus: Ihana Cassandra Claire on hahmot kehittänyt, eikä minulla ole niiden oikeuksia. En saa rahaa raapusteluistani.
A/N: Vau... Edelliskerrasta on aikaa, mutta tätä kirjoittaessani rakastuin uudelleen (taas kerran) tähän kaksikkoon. Arki-fluff ja suhteen syväluotaukset on Malecissa tyypillisiä, joten halusin kokeilla jotakin erilaista. Molemmilta löytyy historiaa ja tuntemuksia, joita voisi ruotia vaikka miten pitkään. Tälläkertaa linja oli yksinkertaisempi; Kuolen ilman sinua, mitä sinä teet? Lisäksi kirjoitin lähinnä nimenomaan haavoittuneen puolelta. Omasta mielestä hyvä kontrasti monimutkaiselle parille. Laittakaahan kommenttia!
Alec makasi haavoittuneena sivukujalla, hengitti raskaasti ja yritti saada tilanteesta selvää. Hän oli tainnut menettää tajuntansa hetkeksi.
Ensimmäiset demonit olivat kaatuneet helposti. Joku niistä oli sivaltanut häntä jalkaan niin, että se oli tunnoton. Käsivarressa oli ruhjeita raahautumisesta. Häntä huimasi.
Miten taistelu oli päättynyt? Demoneita ei näkynyt missään. Hän oli joko päihittänyt ne, tai ne olivat lähteneet. Ehkä ne väijyivät kauempana.
Alec yritti raahautua seinustalle, mutta viiltävä kipu rintakehässä lamautti hänet. Alec murahti matalasti. Hän ei ollut tottunut ilmaisemaan kipua. Varovasti hän kuljetti kättään kaulalta alaspäin ja tunnussteli ihoa. Sormet tapasivat haavan ja poika puraisi huultaan. ”Edomin demonit...” hän mutisi. Pitkänomainen, syvimmillään kolmisenttinen viilto kulki ylävatsan ja rintakehän poikki. Se oli vuotanut hänen vaatteilleen ja värjännyt allaolevan asfaltin punaiseksi.
Hän kopeloi vyötään vapaalla kädellään varoen liikkumasta yhtään enempää, kuin täytyi, mutta steele ei ollut siinä. Se välkkyi metrin-parin päässä kauempana kujalla. Puhelin oli taskussa, mutta näyttö oli särkynyt varmaankin kaatuessa, eikä laite reagoinut.
Alec yritti repiä paitansa sitoakseen haavan, mutta voimat eivät riittäneet. Pojan pää tömähti maahan ja silmät painuivat kiinni.
Magnus laskeutui polvilleen pojan viereen huojentuneena hänen löytymisestään ja ravisteli häntä kevyesti. ”Alexander?” hän sanoi hellästi ja ravisteli vähän lisää; ”Alexanrer, herää”. Kun poika ei reagoinut herättelyyn, Magnus yritti vielä kutittamalla häntä selän puolelta kyljestä, mikä yleensä havahdutti hänet milloin vain. Tälläkertaa sekään ei toiminut.
Velho ryhtyi tutkimaan pojan haavoja. Oikea käsi oli ruhjeilla, se olisi helppo parantaa, samoin mustelman ympäröimä kolhu oikeassa sääressä. Velho aloitti kipua lievittävällä loitsulla. Häntä kuitenkin huolestutti viilto pojan rintakehässä. Se ei ollut osunut mihinkään tärkeään, mutta sen laajuus vaikeutti pojan siirtämistä. Lisäksi sen paraneminen veisi aikaa, eikä Alec pitänyt parantelusta. Magnus kuitenkin tarvitsi pojan parantamiseen enemmän kuin hänellä oli mukanaan ja haava täytyisi ehdottomasti puhdistaa mahdollisimman pian, joten hän katsoi parhaaksi viedä tämän kotiinsa, joka oli Instituuttia lähempänä. Niinpä hän syvensi pojan unta, sitoi hellävaroen tämän haavan mahdollisimman liikkumattomaksi ja nosti hänet hyvin varovasti syliinsä.
Koko ajan hän jutteli rakkaalleen hiljaisella äänellä. Vaikkei tämä ehkä kuullutkaan häntä, se tuntui oikealta.
Asunnolle päästyään velho asetti Alecin varoen sängylleen. Hän riisui veriset vaatteet pojan päältä, puhdisti hänet kauttaaltaan ja sitoi käden ja jalan haavat. Peiteltyään pojan alaruumiin hän siirtyi kriittisimmän haavan pariin. Hän puhdisti sen uudestaan alkoholilla ja ompeli kiinni. Sitten hän valmisti umpeutumista nopeuttavan hauteen, jonka levitti haava-alueelle ennen sitomista. Varmuuden vuoksi hän sitoi myös säären aloilleen, vaikka ei uskonut sen murtuneen. Lopuksi hän peitteli pojan lämpimästi ja juotti hänelle kipua lievittävää juomaa.
Velho katsoi tehneensä kaiken voitavansa. Hän istuutui sängyn viereen odottamaan rakkaansa heräämistä.
Alec tunsi olevansa hereillä, mutta ei vielä kyennyt liikkumaan. Hän nielaisi pari kertaa. Kurkku ja kitalaki tuntuivat tahmeilta. Muu keho kihelmöi tunnon palatessa hiljalleen ja hänellä oli todella lämmin.
Äkillinen epätietoisuus ajasta ja paikasta iski pojan mieleen, mutta tuttu ääni taltutti sen. ”Huomenta, Alexander”, sanoi Magnus pehmeällä yö-äänellään. Alec avasi silmänsä ja käänsi päänsä äänen suuntaan. He olivat Magnuksen asunnossa. Alec yritti hymyillä velholle, mutta kipuaalto väänsi hänen kasvonsa toispuoleiseen irvistykseen. ”Mitä tapahtui?” hän kysyi. Ajatukset tuntuivat vielä sumeilta. ”Ei hätää”, Magnus sanoi; ”Olet kunnossa parissa viikossa” Alec kurtisti kulmiaan. Oliko se niin paha? Velho laski kätensä rauhoittavasti hänen hartialleen ja alkoi hyräillä jotakin. Äkkiä Alec oli onnellinen velhon läsnäolosta, vaikka häntä ärsyttikin tämän huolehtiminen. Hän ei tosiaan aikonut kuluttaa viikkoakaan maaten poikaystävänsä sängyllä hoidettavana, mutta siitä voitaisiin puhua myöhemmin. Ei hän halunnut riidellä.
”Toiset kävivät katsomassa sinua”, velho kertoi. Alec tiesi hänen tarkoittavan Jacea, Claryä ja Isabellaa. Heidän vanhempansa eivät koskaan käyneet velhon luona.
Magnus kumartui suutelemaan poikaa kevyesti ja kehotti tätä nukkumaan vähän lisää. Alec oli vähällä väittää vastaan, mutta tajusi olevansa väsynyt. Velho silitti hänen hiuksiaan ja hän sulki kiitollisena silmänsä vaipuen pian uneen.
Seuraavan kerran herätessään Alec oli kääntynyt kyljelleen ja katseli suoraan velhoon. Tämä oli nukahtanut istuen tuoliinsa sängyn viereen.
Tälläkertaa Alec muisti tapahtumat kristallin kirkkaasti. Hän oli kävellyt Magnuksen luota Instituuttiin ja törmännyt pieneen demoni-laumaan muutaman korttelin päässä. Hän oli tappanut kolme itsensä kokoista demonia, joista viimeisin sivalsi häntä jalkaan, jolloin hän kaatui. Alec oli raahautunut oikean kätensä varassa kauemmas ja tappanut vielä yhden demonin menettäen viimeisen serafi-teränsä. Joku olennoista viilsi hänen rintansa auki. Hän menetti tajuntansa ja demonit luultavasti luulivat hänen kuolleen, koska jättivät hänet rauhaan. Jossakin siinä hötäkässä steele oli pudonnut. Alec ei tiennyt, kuinka kauan aikaa oli kulunut, mutta ilmeisesti Magnus oli löytänyt hänet ja tonut kotiinsa.
Jalka oli jo melkein parantunut, eikä käsissä ollut enää mitään jälkiä. Se tarkoitti sitä, että katkonainen tajuttomuus oli jo kestänyt useita päiviä. Oliko velho valvonut koko sen ajan hänen vierellään?
Magnus havahtui säpsähtäen ja näytti sitten helpottuneelta hymyillessään Alecille lämpimästi; ”Alexander...” Poika pyöräytti silmiään, mutta hymyili pienesti takaisin, ennenkuin kääntyi takaisin selälleen. Oikeastaan vain Magnus käytti hänen oikeaa nimeään. Se ei tosin haitannut häntä yhtään niin paljon, kuin hän antoi ymmärtää ja velho tiesi sen.
Hän taikoi potilaalleen keittoa ja leipää ja auttoi tämän istuvampaan asentoon. Alec yllättyi siitä, kuinka nälkäinen oli ja söi kiinteää ruokaa hyvällä halulla. Magnus nyökkäsi tyytyväisenä ja vaihtoi siteen rintakehän haavaan.
Kun Alec itsepintaisesti kieltäytyi nukkumasta enää, Magnus tuli tämän viereen istumaan. Hän kymartui pojan ylitse nojaten kättään hänen toiselle puolelleen. He katselivat toisiaan silmiin pitkään, ennenkuin sulkivat ne ja suutelivat aivan yhtä kauan, pehmeästi ja rauhassa, kuin ensimmäistä kertaa.
Seuraavat päivät kuluivat ärsyttävän hitaasti.
Isabella oli tullut heti kuultuaan veljensä olevan hereillä. Hän oli hypännyt tämän kaulaan, eikä suostunut millään lähtemään. Lopulta Magnus vaati sitä sanoen Alecin tarvitsevan lepoa ja tyttö lähti vähän nolona. Alec oli huojentunut päästyään sisarensa hössötyksestä, mutta vastapainoksi hänen poikaystävänsä tosiaan laittoi hänet nukkumaan. Sen jälkeen kaikki kolme olivat käyneet pari kertaa, mutta eivät viipyneet kauaa kerralla.
Kerran Marsey oli antanut rahaa kukkien ostoon, jolloin Jace, Clary ja Isabella toivat heille ruokaa kiinalaisesta, mikä oli tietysti melkein yhtä typerää, kuin kukkien tuominen. Pystyihän velho kutsumaan heille mitä ruokaa tahansa.
Magnus vaihtoi Alecin tukisiteen päivittäin ja puhdisti samalla haavan. Alec jopa sai taivuteltua hänet lähtemään kävelylle. Haava oli jo arpeutunut melko hyvin. Ei ollut järkeä tehdä häntä hulluksi neljän seinän sisällä.
”Alexander?” kysyi Magnus yhtenä iltana silitellessään pojan selkää; ”Sitten, kun olet kunnossa, lähdetkö vain kotiin?” Alec ei ihan ymmärtänyt, mitä velho tarkoitti. ”Kai...” hän sanoi epävarmana. ”Jos lupaat olla tappelematta vielä jonkin aikaa, voit lähteä huomenna...” velho sanoi; ”Mutta... Minun tulee ikävä sinua” Alec katsoi häntä typeränä. Ei hän ollut lähdössä pois. Sehän oli vain eri kaupunginosassa. Sitten hän tavallaan ymmärsi, mitä toinen ajoi takaa. Magnus ei halunnut hänen lähtevän. Ollenkaan. Alec tiesi, että häntä tarvittiin Instituutissa. He kolme, Jace, Isabella ja hän (ja Clarykin, hän ei vain sisäistänyt sitä vielä täysin), olivat ryhmä. Mutta Alec ymmärsi täysin Magnuksen toiveen. Olisi hänestäkin ihanaa vain olla toisen kanssa. Hän voisi asua täälä. Mutta se ei käynyt päinsä, kumpikin tiesi sen. Hänen vanhempansa eivät ikinä sallisi sitä. ”Minunkin sinua”, Alec sanoi; ”Minä kaipaan sinua jo nyt. Mutta minun täytyy, Magnus” Magnus hymyili surumielisesti ja painautui ihan toisen kylkeen. ”Tiedän”, hän sanoi hiljaa; ”Minä rakastan sinua”. Siinä vaiheesa velhon huulet jo olivat kiinni pojan ihossa, eikä hän olisi ehkä saanut viimeisistä sanoista selvää, ellei olisi tiennyt niitä. Hän värähti ja antoi toisen kuljettaa sormiaan kehollaan, kunnes nukahti.
Aamulla hän ei voinut herättää toista, suuteli vain kevyesti ja jätti nukkumaan. Magnus oli velho, hän ei tiennyt tarkkaan, kuinka vanha, mutta nukkuessaan hän oli herkkä ja viaton, kuin lapsi. Sillä kerralla tuntui uskomattoman vaikealta kääntää katseensa ja kävellä pois. Magnuksen isä oli demoni, Alecissa virtasi Enkelin veri. Heidän elämässään ei koskaan tiennyt, tulisiko takaisin. Rakkaus, niin ihanaa kuin olikin, teki elämästä vaikeampaa.
Alec astui kirpeään syys-ilmaan ja lähti kävelemään kotiin perheensä luo, mutta osa hänestä tuntui taas kerran jäävän Magnuksen luo. Aina ensikertaan.
