Nimi: Nukkuen kuin kuolleet
Kirjoittaja: Vlad
Ikäraja: S
Paritus: Tom/Harry
Genre: angst
A/N: Pitkästä aikaa saan jotakin kirjoiteltua, vaikka eipä tämäkään kauhean hilpeää tekstiä loppujen lopuksi ole. Tästä piti alunperin tulla oneshot, mutta lopulta päädyin siihen tulokseen, että jatkamalla tästä eteenpäin tekstistä olisi tullut lähinnä venytetty eikä sille olisi tullut mitenkään luontevaa jatkumoa - ainakaan tavalla, jolla suunnittelin. Toki voi olla, että kirjoitan tälle jossain välissä irtonaisen jatko-osan, mutta ainakin tähän hätään tämä saa olla tässä. Inspiraationa tekstille toimi Hildán kappale
Muittut ja tämä tuplaraapale osallistuu sellaisiin haasteisiin kuin Otsikko etsii tarinaa, Aakkoshaaste (N), Vuosi raapalehtien sekä FanFic 100 (sanalla 055.
Henki).
Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja sairaalasiiven kovat valot heittivät teräviä varjoja hänen kasvoilleen. Varjojen jyrkät reunat maalasivat esiin jokaisen poikkeaman normaalista, korostivat sitä, kuinka kalpea hän oli ja kuinka tummilta hänen hiuksensa näyttivät luonnottoman kalpeaa ihoa vasten. Hänen ihonsa kimalsi heikosti ohuesta hikikerroksesta ja aina välillä silmät liikehtivät levottomasti suljettujen luomien takana.
Tom ei voinut olla tuijottamatta herkeämättä Harryn kasvoja, ikään kuin etsien merkkejä siitä, että nuorempi olisi heräämässä tai että tämän tilassa tapahtuisi minkäänlaista muutosta. Mitään ei kuitenkaan ollut havaittavissa. Harry oli yhtä syvän tajuttomuuden kourissa kuin siihenkin asti, ilman merkkejä heräämisestä ja vähitellen ihmiset heidän ympärillään olivat alkaneet menettämään toivonsa siitä, että Harry koskaan palaisi tajuihinsa.
Matami Pomfrey ja Dumbledore olivat jopa menneet niin pitkälle, että olivat kehottaneet Tomia valmistautumaan henkisesti siihen, että Harry ei enää palaisi tajuihinsa, vaan pysyisi lopun elämäänsä tässä kuolemankaltaisessa tilassa.
Tom oli vakaasti kieltäytynyt edes ajattelemasta sitä mahdollisuutta, että Harry ei enää heräisi. Tämän oli pakko herätä.
Harryn oli pakko herätä, koska Tom ei tiennyt, mitä tekisi ilman vihreäsilmäistä nuorukaista.
Tomin oli kuitenkin vaikea ylläpitää lasinhaurasta toivoaan, kun hän istui päivästä toiseen Harryn rinnalla sairaalasiivessä ja vain tuijotti tämän kasvoja ja odotti herkeämättä sitä varsin epätodennäköistä hetkeä, kun tämä raottaisi silmiään ja hymyilisi väsyneesti Tomille, raivostuisi tälle opintojen laiminlyönnistä ja huolehtimisesta. Tom melkeinpä odotti, että Harry olisi ponnahtanut pystyyn ja virnistänyt Tomille hivenen vinoon tapaansa ja samaan hengenvetoon nuhdellut tätä huolehtimisesta.
Harry kuitenkin pysyi liikkumatta ja vain rintakehän verkkainen liike kertoi Tomille, että toinen edes oli hengissä.
Tom huokaisi syvään ja nojasi epätoivoisena käsiinsä.
”Mikset sinä jo voi avata silmiäsi?” hän henkäisi hiljaisuuteen. ”Olet ollut jo viikkoja tiedoton, me kaikki alamme olla huolissamme. Myös Granger, vaikka sitä ei uskoisi siitä, miten hän hautaa itsensä kirjaston kirjoihin.”
Sairaalasiivessä vallitsi hiljaisuus ja Harryn rintakehä nousi ja laski verkkaisen hengityksen tahdissa.