He ovat poissa
Kirjoittaja: kulovalkea
Beta: CloudyCloudberry ja SoturiMansikka <3
Ikäraja: k-11
Paritus: Remus ja Sirius
Genre: angst, deathfic
Vastuunvapaus: Rowling omistaa maailman ja hahmot, enkä hyödy kirjoittamisesta taloudellisesti.
A/N: Inspiraatio tähän tuli juoksulenkillä. Kommentit olis tosi mahtavia, kuten aina.
B/N: Olihan tämän korjailemisessa hommaa, mutta lopputulos on työn arvoinen. Kulovalkean tekstejä on aina mukava betata, sillä hänen tarinoistaan eivät yllätykset ja jännitys lopu.
Remus juoksi vapaana metsässä. Mikään ei enää kahlinnut häntä, eivät seinät tai ystävän luja ote. Hän oli vapaa. Kaikki neljä jalkaa rummuttivat rytmikkäästi maata, kun tuttu haju siirtyi tuulen yläpuolelle. Hänen hetkensä oli koittanut. Järkyttävästi ulvaisten hän heittäytyi suuren, mustan koiran kimppuun. Koira kiljaisi yllättyneenä ja rimpuili vahvojen tassujen alla, kun ihmissusi nosti kuononsa puraistakseen toista koiraa lapaan.
Ennen kuin susi ehti vahingoittaa koiraa vakavammin, suuri hirvi juoksi paikalle ja varasti Remuksen huomion. Koira rimpuili pakoon ja sävähti haavaa kyljessään. Hirvi rynni hyökkäykseen ja törmäsi suuren suden kylkeen. Raivon vallassa susi raapi ja puri kaikkea, johon ylettyi, kunnes kuu lipui pois näkyvistä ja sarastus nousi taivaanrannasta.
Remus heräsi huonovointisena ja kylmissään. Susi ja hirvi olivat poissa, sekä seinät paikallaan estämässä pääsyn ulkomaailmaan. Jalat tuntuivat huterilta Remuksen kävellessään ulos auringonpaisteeseen.
Sirius käänsi päätään kuullessaan askeleet. “Millainen on olo?” Hän tiedusteli saman tien. “Aika kamala, mutta ei mitenkään erityisen paha.” Remus vastasi välttelevästi. Tuntui siltä, kuin hän olisi joutunut katujyrän alle ja sitten mikroaaltouuniin.
Remus nyki hermostuneesti villapaitansa kaula-aukkoa alemmas. “Satutinko minä jotain?” Hän kysyi. “Ainoastaan itseäsi, minua ja Sarvihaara sai naarmun.” Sirius vastasi. Remus avasi suunsa anteeksipyyntöön, mutta Sirius nosti varoittavasti kätensä. “Jos pyydät anteeksi, en takaa seurauksia. Se et ollut sinä.” Remus tuijotti Siriusta. Totta kai se oli ollut hän! “Kuinka pahasti satutin sinua?” Remus sihisi hampaidensa välistä. Silmiä räpäyttämättä Sirius nosti paitaansa ja kääntyi ympäri. Neljä pitkää ja vasta paranemaan alkanutta haavaa ylsivät lähes kainalosta lantiolle.
Remus tunsi syyllisyyden kuristavan kurkkuaan. Paniikkikohtaus tuntui oikealta sanalta. Sirius peitti haavat ja käänsi päänsä henkeään haukkovan Remuksen suuntaan. “Se ei ollut mitään sinun haavoihisi verrattuna, joten lakkaa näyttämästä noin kauhistuneelta ja kerro, pystytkö kävelemään kotiin.” Remus tuijotti Siriusta typeryneenä. “Kävelemään?” Hän kysyi epäuskoisena. Sirius pyöräytti silmiään. “Niin, vai täytyykö sinut kantaa?” Sirius kuulosti lähes totiselta. Remus mulkaisi häntä ja lähti sitten astelemaan vaivalloisesti alamäkeen.
Sirius harppoi hänen rinnallen ja aloitti sitten sovittelevasti puhumaan Remuksen yöllisestä toiminnasta ärsyttävän kepeään sävyyn. Jamesin oli pitänyt lähteä heti Remuksen muodonmuutoksen jälkeen Lilyn ja Harryn luokse. Jossain kohtaa Remus keskeytti Siriuksen kysymällä, mikseivät he yksinkertaisesti ilmiintyneet kotiin. Sirius vastasi haluavansa kävellä, koska aamu oli kaunis ja aurinkoinen. Remus ei voinut kieltääkään asiaa, sillä he molemmat olivat olleet aivan liian pitkään sisällä tunkkaisessa ilmassa.
Raikas ilma kirveli keuhkoissa ja hengitys kulki tasaisesti ja helposti. Remus antoi Siriuksen johtaa heitä kohti Kalmanaukiota ja keskittyi itse kuuntelemaan lintujen laulua. Yksinäinen lehti putosi puusta Remuksen edessä ja västi täpärästi Siriuksen. Remus nappasi lehden juuri ennen, kuin se olisi pudonnut tovereidensa joukkoon maahan. Lehden toinen reuna oli edelleen vihreä, mutta muuten se pysyi oranssissa vivahtaen välillä punaiseen. Siitä tuli mieleen auringonnousu.
Sirius ei ollut jäänyt odottamaan Remusta, joten tämän oli juostava mustahiuksisen miehen kintereille. Remus oli odottanut juoksun sattuvan enemmän, kuin kävely, mutta joutui yllättymään. Juoksu tuntui luonnolliselta ja helpolta. Hän oli tehnyt sitä koko yön, mutta silti raajat eivät tuntuneet väsyneiltä. Kirpeä syysilma sai hänet pysymään liikkeellä ja lämpimänä.
Kun he olivat kävelleet noin viisi kilometriä, Sirius pysähtyi. “Ilmiinnytään tästä.” Hän sanoi ja tarttui Remuksen käteen. Kaikki muuttui sumeaksi ja puristava tunne ympäröi heidät. Seuraavassa hetkessä Remus tajusi seisovansa kuluneilla rappusilla, ruostuneeseen kaiteeseen nojaten. Hän avasi oven ja astui Siriuksen edellä sisään. Ensimmäinen asia, jonka hän näki, oli kammottava katkaistusta peikonjalasta tehty sateenvarjoteline. Sen vieressä olivat yläkertaan vievät rappuset ja seinällä roikkuvat, kutistetut kotitontun päät.
Sirius raahusti keittiöön ja alkoi tehdä ruokaa. Remus huusi menevänsä suihkuun ja raahusti vähintään yhtä väsyneenä, kuin Sirius kohti kylpyhuonetta. Riisuttuaan vaatteensa hän katsoi itseään peilistä. Kaulassa oli pitkä ja ilkeän näköinen haava. Samoin olkapäässä, sääressä ja käsivarressa. Muut olivat vain pieniä naarmuja ja ruhjeita.
Remus avasi suihkun ja tunsi, miten lämmin vesi kirveli tuoreissa haavoissa. Noin puolen tunnin päästä kipu laimeni ja Remus sulki suihkun. Keittiöstä leijaili kananmunien ja nuudelin tuoksu.
Astuessaan ulos makuuhuoneestaan puhdas villapaita päällä, Remus näki Siriuksen kattaneen pöydän erityisen huolellisesti. Lisäksi se oli katettu neljälle hengelle. Sirius itse astui juuri ulos kellarista. Hänkin oli vaihtanut vaatteensa puhtaampiin.
“Miksi pöytä on katettu neljälle?” Remus kysyi epäluuloisena. Sirius siirteli vaivautuneena painoa jalalta toiselle katsomatta Remusta silmiin. “Minä pyysin Lilyn ja Jamesin meille syömään tänään.” hän vastasi lopulta hiukan anteeksipyytävän näköisenä. Remus näytti ärsyyntyneeltä. “Sinä tiedät, että en jaksa juuri nyt esittää onnellista.” Hän sanoi ja mulkoili Siriusta. “Ei sinun tarvitse esittää mitään!” hän huudahti ja näytti kauhistuneelta. “He ymmärtävät kyllä.” hän jatkoi rauhallisemmin.
Remus tiesi totuuden. Lilystäkin tulisi onneton, jos hän ei näyttäisi iloiselta ja nauraisi muiden mukana. Sirius lähestyi häntä rypistäen kulmiaan. “Tuossa on reikä.” Hän sanoi osoittaen Remuksen villapaidan olkapäätä. Sirius osoitti sitä taikasauvallaan ja langat lennähtivät yhteen sanattoman loitsun voimasta. Hetken kuluttua paita oli uudenveroinen. “Olisin voinut tehdä tuon itsekin.”
Remus mutisi. Sirius vain kohautti olkiaan ja vilkaisi kelloa. “Heidän olisi pitänyt saapua jo puoli tuntia sitten.” Hän mutisi huolestuneena. “Ehkä he vain eivät saaneet Harrylle lapsenvahtia, tai jotain.” Remus ehdotti, mutta ei onnistunut vakuuttamaan edes itseään.
He odottivat painostavassa hiljaisuudessa vielä toiset puoli tuntia. Lopulta Sirius luovutti ja nousi ylös sohvalta, jolla he olivat maanneet apaattisesti lähekkäin, vain aistiakseen toisen lämmön ja olemassaolon. Sirius kuitenkin kyllästyi ja nousi ylös. Hän alkoi kävellä pientä ympyrää Remusen edessä. “Täytyy varmaan lähettää heille suojelius ja kysyä, ovatko he tulossa.” Sirius mutisi välittämättä, kuunteliko Remus.
Mustahiuksinen mies veti taikasauvansa esiin ja huudahti: “Odotum suojelius!” Sauvan päästä purkautui suuri ja läpikuultava koira, joka laukkasi päin seinää ja katosi sitten näkyvistä. Sirius oli aina ollut hyvä tekemään puhuvan suojeliuksen.
“Etkö osaa tehdä sitä äänettömästi?” Remus kysyi katsoen kohtaa, johon koira oli kadonnut. Sirius tuhahti ja mulkaisi Remusta. “Itse et osaa edes solmia kengännauhojasi äänettömästi, joten sinulla ei ole mitään oikeutta valittaa.” Remus tuhahti ja käveli Siriuksen ohi sohvalle.
Seuraavat tunnit Remus käytti kirjojen luemiseen ja teen hörppimiseen. Aurinko laski, eikä Lilyn ja Jamesin vastausta kuulunut. Remus mutisi menevänsä nukkumaan ja käveli makuuhuoneeseen. Hän rojahti leveään parisänkyyn heti, kun oli saanut vaihdettua vaatteensa. Puoliunessa hän tunsi, miten Sirius kömpi hänen viereensä.
Aamulla Remus heräsi yksin valoisassa makuuhuoneessa. Sirius oli lähtenyt jo jonkin aikaa sitten, sillä hänen lämmöstään ei ollut enää häivääkään jäljellä sängyn toisella puolella.
Remus kömpi ylös ja puki päälleen eilisen neulepaidan ja kuluneet farkut. Hän oli jo tottunut pukeutumaan, kuin jästit. Kävellessään kohti keittiötä, Remus tajusi jonkin olevan pielessä. Aamukahvin tuoksu ei leijunut ilmassa, eikä keittiöstä kuulunut ääntäkään. Yhtäkkiä tuttu talo tuntui vieraalta ja uhkaavalta. Astuessaan keittiöön hän näki sen olevan autio. Sirius ei ollut siellä, eikä hän ollut edes keittänyt kahvia.
Remus tarkisti vielä loput talosta ja vielä parvekkeen sen varalta, että Sirius olisi siellä tupakoimassa. Parveke oli kuitenkin tyhjä. Remus rypisti otsaansa huolestuneesti. Tämä ei ollut ollenkaan Siriuksen tapaista.
Remus istahti tuoliin odottamaan ja luki samalla eilistä kirjaansa. Pian hän kuitenkin lopetti sen ja yritti keittää kahvin äänettömällä loitsulla. Hän sai taiottua kaakaota. Tyytyväisenä tulokseen, Remus nappasi kaakaolla täyttyneen kahvikuppinsa ja jatkoi kirjansa lukemista.
Aika kului ja aurinko lipui pilvisellä taivaalla äänettömästi. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen ulko-ovi kolahti ja joku paiskasi sen kiinni jäljessään. Remus kohotti katseensa kirjasta ja käveli tulijaa vastaan.
Siriuksen katse oli sumea ja epätarkka. Hiukset roikkuivat kasvoilla epäsiistinä verhona ja hengitys haisi kammottavalta. Hän huojui, lähes kaatumisen partaalla ja sammalsi jotain epäselvää. Remus oli erottavinaan sanat:
“Ei Ernie. Minä en halua tuoppia kermakaljaa” ja “tuliviski”. Remus huokaisi raskaasti. Miksi Sirius oli lähtenyt juomaan juuri ennen killan kokousta? Ja miksei hän ollut pyytänyt Remusta mukaan? Kyllä hänkin välillä kaipaisi irtiottoa sodan harmaasta arjesta.
Kokemuksesta Remus tiesi, että Siriukselta ei tuossa mielentilassa kannattanut kysyä mitään. Remus teki voileivän ja käveli olohuoneeseen. Sirius ei tulisi olemaan seuraavana päivänä yhtään paremmassa kunnossa.
Remus luuli Siriuksen olleen onnellinen, siinä määrin, kun se oli mahdollista. Miksi siis Sirius oli päätynyt juomaan pois kaikki murheensa ja vieläpä ilman häntä. Remus päätti kysyä Siriukselta syytä tämän holtittomaan käytökseen heti seuraavana päivänä.
Aamiaisella kumpikaan ei puhunut. Remus oli edelleen jossain määrin loukkaantunut ja Siriuksella oli järkyttävä krapula. Remus ei saanut sanaakaan suustaan. Jotain oli pielessä. Remus pelkäsi Siriuksen tekevän sen uudestaan. Hiljaisen aamiaisen jälkeen Remus tiskasi astiat taikasauvansa heilautuksella ja Sirius käveli parvekkeelle polttamaan tupakan. Lopulta Remus ei enää kestänyt.
“Sirius.” Hän aloitti varovasti ja pelästyi oman äänensä ohuutta. “Onko joku ystävistäsi loukkaantunut? Vaikka Peter, tai…” Remuksen ääni hiipui. “Pyydetäänkö Lily ja James meille tänään? Uskon, että James osaisi lohduttaa paremmin, kuin minä.” Hän jatkoi puhuen miehen selälle. Sirius kääntyi. Hänen oikea kätensä oli puristunut nyrkkiin ja vasen piteli tupakkaa. Molemmat kädet tärisivät.
Remus ei tiennyt, mitä tehdä. Sirius oli aina ollut heistä se rohkeampi ja varmempi. Vankka kuin kallio, johon Remus saattoi aina tukeutua. Jotain oli mennyt rikki Siriuksessa ja Remus pelkäsi sen olevan hänen syytään.
Sirius katsoi häntä pitkään sanomatta sanaakaan, antoi hänen miettiä. “Kutsutaanko Lily ja James tänään?” Remus kysyi uudestaan. Sirius pudisti päätään. “Remus.” Hän aloitti hiljaisella ja käheällä äänellä. “He ovat poissa.” Remus tuijotti miestä edessään. “Poissa?” Hän toisti epäuskoisena. Sirius tuijotti häntä syvälle silmiin, eikä Remus voinut kääntää katsettaan. “ poissa.” Sirius vahvisti edelleen kammottavan mutkattomalla ja hiljaisella äänellä. “Kuolleet! Et voi enää koskaan kutsua heitä tänne! Juoda kahvia, rupatella niitä näitä, nähdä heidän suidensa kääntyvän hymyyn, heidän puhuessaan pojastaan! Et enää joudu esittämään onnellista! SE ON OHI!” Siriuksen rauhallisesti alkanut lause päättyi huutoon.
Remus ei pystynyt liikkumaan, ei hengittämään. Tuntui, kuin kaikki tämä tapahtuisi jossain kaukana jollekin muulle. Se ei koskenut häntä, hän ei voinut tuntea mitään. Hän oli muuttunut hiljaiseksi kivipaadeksi, joka seisoisi paikallaan vielä kaikkien muiden maailman ihmisten kuoltua. Ei ollut enää Remus Lupinia, oli kasa särkyneitä palasia lattialla, joita joku yrittäisi ehkä koota, mutta toteaisi sen pian mahdottomaksi. Hän oli särkynyt pysyvästi, mutta kukaan ei voisi nähdä sitä ulkoapäin. Hän oli enää ontto kuori. Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli seissyt siinä tyhjä kahvikuppi kädessään, tuijottamassa tyhjyyteen silmillä, jotka eivät nähneet mitään. Ehkä minuutin, päivän, vuoden? Se ei tuntunut mahdottomalta. Aika oli menettänyt merkityksensä.
Lopulta hän kuitenkin havahtui. Sirius oli mennyt ehkä takaisin alkukevään viilenevään yöhön, ehkä jäänyt taloon. Sillä ei ollut väliä. James oli ollut Siriukselle, kuin veli. Surutyössä voisi kestää vuosia. Remus antaisi Siriuksen surra niin kauan, kuin tämä haluaisi. Hänen menetyksensä ei ollut mitään Siriuksen menetykseen verrattuna. Remus käveli heidän yhteiseen makuuhuoneeseen ja näki Siriuksen makaamassa sängyllä, silmät kiinni niin tuskainen ilme kasvoillaan, että Remus ei kestänyt, vaan teki vuoteen olohuoneen sohvalle.
Seuraavana aamuna he menivät Lilyn ja Jamesin hautajaisiin. Tilaisuuden jälkeen Remus ei muistanut siitä muuta, kuin oman ketensä. Se oli puristanyt Siriuksen kättä ja tämä oli puristanut heikosti takaisin. Se oli antanut Remukselle voimaa. Sirius ei ollut luovuttanut täysin. Ilmiinnyttyään kotiin, Remus keitti teetä ja Sirius makasi apaattisesti sohvalla. Hiljaisuus oli täydellinen, surun puristaessa kummankin sydämiä.
Remus oli juuri kaatamassa teetä Siriuksen lasiin, kun he kuulivat koputuksen ikkunasta. Valkoinen pöllö seisoi sateessa, vettynyt kirje nokassaan. Remus avasi ikkunan ja pöllö lehahti kiitollisena sisään ja laskeutui tuolin selkänojalle. Remus nappasi kirjeen ja katsoi sen kuorta. Hieman levinnyt muste muodosti nimen, “Sirius Mustalle.” Remus ojensi kirjeen Siriukselle, joka katsoi sitä silmiään räpytellen. Samalla, kun Sirius luki kirjettä, Remus antoi pöllölle vettä ja lähetti sen takaisin yön pimeyteen.
Siriuksen kasvoilla oli outo ilme Remuksen astuessa takaisin olohuoneeseen. Hän pelkäsi kysyä mitään Siriukselta, jos kirje vaikka sattuisi sisältämän lisää huonoja uutisia, mutta lopulta uteliaisuus vei voiton. “Keneltä se on?” Hän kysyi varovasti. Ja katsoi siriusta uteliaasti. “Dumbledorelta.” Sirius vastasi katsoen edelleen kirjettä sellaisella innolla, että Remus oli varma, että siihen vähintäänkin palaisi reikä.
Lopulta Sirius nosti katseensa kirjeestä ja kohtasi Remuksen huolestuneet silmät. “Lilyn ja Jamesin poika. Hän… Hän elää.” Siriuksen suu kaartui jonkinlaiseen hymyyn. Remuksella kesti hetki sisäistää kuulemansa. Lopulta hänkin hymyili ensimmäistä kertaa viikkoihin. “Harry kukisti hänet. Voldemort on tuhottu!” Sirius repesi nauramaan sitä käheää naurua, jota Remus rakasti.
Lopulta he molemmat nauroivat, kuukausien patoutuneen huolen valuessa pois raajoista ja sydämestä. Sirius käveli Remuksen luokse edelleen nauraen. Hän tarttui Remusta lantiosta ja nosti hänet ilmaan edelleen nauraen ja pyöritti ympäri, Remuksenkin nauraessa.
He olivat vihdoinkin turvassa. Lopulta Remusta pyörrytti ja Sirius laski hänet alas, mutta Resmus ehti tuskin hengähtää, kun Sirius suuteli häntä rajusti ja iloisesti. Remus vastasi suudelmaan ja ajatteli ainoastaan, miten oli kaivannut tätä puolta Siriuksesta. Lopulta molempien haukkoessa henkeä, Sirius virnisti. “Minä todella rakastan sinua!” Hän kietoi kätensä uudelleen Remuksen ympärille ja suuteli vaativammin.
Yhdessä he olivat onnellisia ja surivat ystäviensä menetystä yhdessä, elämällä täysillä, kuten Lily ja James olisivat toivoneetkin. He kestäisivät kaiken.Yhdessä. Ja kaukana ihmeellinen Harry Potter nukkui tätinsä ja setänsä rappusilla, kapaloihin käärittynä ja kirje kädessään.
