Minä jäin | S, tajunnanvirtaa, tuplaraapale

[Parris]

Ikäraja: S | Genre: tajunnanvirtaa | Haasteet: Väripaletti (ruoste), Ficlet300 (157. Ruskea)


Minä jäin.

Näkemään sen, kuinka vaahteroiden lehdet paloivat hetken heltymättömän keltaisina ennen taipumista punaoranssiin ja lopulta ruskeaan. En ennen ollut sitä nähnytkään; toki olin huomannut vuodenaikojen muutokset ennenkin, mutta tällä kertaa minä näin ajan kuluvan.

Näkemään vuodet, joiden hampaat purivat surullisia reunoja takapihallemme jääneisiin autonromuihin. Hopea ja punainen muuttuivat ruosteeksi, murtuivat ajan alla niin kuin minun surunikin. Muun minä pakkasin laatikoihin, jotka piilotin syvälle ullakon uumeniin, mutta ne ruosteenruskeat autot minä jätin näkymään ikkunasta ja muistuttamaan: tässä me olimme joskus.

Kaipaamaan puolikkaalla sydämellä, joka oli kai murtunut kahtia. Minä olin terässydän, tai ainakin niin luulin; en päästänyt koskaan ketään lähelleni, pelkäsin kai rakkautta tai vihaa tai välinpitämättömyyttä. Sitten tulit sinä ja olit, eikä sydämeni ollut enää terästä vaan pelkkää rautaa. Suojaton. Sinä menit, ja sydämeni syöpyi enkä voinut pysähtyä.

Minä jäin näkemään oranssinruskeana hehkuvat värit kaikkialla; puissa, autonromuissa ja sydämessäni. Sellaista on, kun rakastaa kerran ja menettää kerran.

Mutta kai nyt, kun minä jäin muistamaan, että ehkä sinäkin olit sellainen. Joskus sinunkin sydämesi oli ollut kiiltävä ja ehjä, mutta maailma teki siihenkin ruosteen tuhoavan, polttavan kosketuksen, eikä mitään jäänyt jäljelle. Sellaisella sydämellä sinä tulit rakastamaan, sen minä vielä vein sinulta, ja ehkä lopulta olikin niin:


Minä jäin elämään syntini yksin.

[Dokumentti]

Kommenttikampanjasta moi!

Nappasin tän, kun vilkaisin tekstiä pikaisesti ja se vaikutti kiinnostavalta. Sitä se olikin, en joutunut pettymään!

Tää pisti mut jostain syystä pohtimaan ihan hirveästi, enkä oikein tiedä osaanko pukea kirjoitukseksi näitä ajatuksia. Tästä kommentistakin voi siis tulla tajunnanvirtaa.

Tässä oli tosi ihanasti kuvailtu aikaa, sitä kuinka se tuntuu kuluvan eri tavoin eri elämäntilanteissa. Onnellisina ja hyvinä aikoina se kiitää, eikä siihen ehkä niin edes kiinnitä huomiota. Surullisina aikoina aika taas temppuilee, kaiken huomaa ja aika hidastuu. Toisaalta tässä on kuvailtu kuinka kauan sitä aikaa on kulunut, kun Hopea ja punainen muuttuivat ruosteeksi, murtuivat ajan alla niin kuin minun surunikin, niin aikaa on selvästi kulunut jo enemmän, mutta suru on edelleen siellä. Jännästi olet onnistunut kuvailemaan aikaa eritavoin ja mä jäin ihan todella pohtimaan asiaa hetkeksi, vähän pidemmäksi sellaiseksi. Pohdin varsinkin juuri tuota, että kuinka erilailla ajan kokee siellä ihan pohjalla verrattuna sitten onnen kukkuloilla kulkevaan aikaan.

Loppuvaiheilla tuli mieleen, että onko tämä toinen henkilö ehkä kuollut, mutta tulin päätelmään, että ero taisi kuitenkin olla kyseessä.

Mutta kai nyt, kun minä jäin muistamaan, että ehkä sinäkin olit sellainen. Joskus sinunkin sydämesi oli ollut kiiltävä ja ehjä, mutta maailma teki siihenkin ruosteen tuhoavan, polttavan kosketuksen, eikä mitään jäänyt jäljelle. Sellaisella sydämellä sinä tulit rakastamaan, sen minä vielä vein sinulta, ja ehkä lopulta olikin niin:


Minä jäin elämään syntini yksin.

Pakko tähän loppuun lainata koko loppu kappale, se vaan oli niin hieno! Se jotenkin sulki koko tekstin, vaikka se yllätikin ja jäin miettimään mikä synti elettäväksi jäi. Jäi siis mukavan arvoitukselliseksi tämä teksti, muttei kuitenkaan häiritseväksi.

Kaunis teksti kaikenkaikkiaan!<3