Ficin nimi: Kasvot, joita kukaan ei rakasta
Kirjoittaja: Captain Crystal
Fandom: Karoun trilogia (Karou´s trilogy)
Genre: Snog-het/UST/Spinoff (Dub-con, ei aktia)
Ikäraja: K-11
Paritus: Festival/Jael (viittaus Festival/Jorman)
Vastuunvapaus: Maailma ja hahmot ovat Laini Tylorin luomia ja niiden oikeudet kuuluvat hänelle. En saa tästä kirjoituksesta rahaa.
A/N: Joo... Teksti on vanha, lojunut pöytälaatikossa useamman vuoden ja kirjoitettu uskoakseni trilogian toisen osan lukemisen jälkeen. Hiukan erikoinen kerronta, ehkä. Ei spoilaa, mutta sivuuttaa jonkin verran. Alku voi hämmentää, jos et ole lukenut ko. kirjoja, mutta älä anna sen häiritä. Kommentointi olis jees
Jaelin arvesta liikkuu paljon mitä villeimpiä tarinoita. Ziri sanoi kerran, että jokainen kimeerisoturi koko valtakunnassa uskottelee aiheuttaneensa sen. Se voikin olla hyvin lähellä totuutta, sillä useimmat kimeerit sekä vihaavat Jaelia, että rakastavat mahtailua.
Useimmat tarinat ovat kuitenkin kaupungin huviväen käsialaa. Jael itsekin on kuullut monet näistä tarinoista -ja saanut niistä mehevät naurut. Mutta mikä tuon kuuluisan arven tarina todellisuudessa on?
No, juttuhan on niin, että Jael leikittelee mielellään naisten tunteilla. Vaimoa hänellä ei ole ja aatelisuuttaan hän on se, joka ottaa ja jättää. Kerran hän kuitenkin onnistui valitsemaan väärän serafin.
Festival oli yksi hovin naisista ja juuri luovuttanut armeijalle Jormanin siittämän äpäräpojan, Akiva VII:n. Jorman tunnetusti käyttää kutakin äitiä vain muutamia kertoja, ja erottuvuutensa tähden Festival sai hänelle vain tämän yhden lapsen.
Hän oli nuori ja kaunis, kuten kaikki muutkin laisensa, mutta se, mikä teki hänestä erityisen, paljastui vasta, kun hän riisui huntunsa. Hänen silmänsä leiskuivat kirkkaina ja niissä oli tiettyä villiä kauneutta, joka sopi täydellisesti yhteen hänen hieman tavallista näkyvämmin tulisten siipiensä kanssa. Tähän kehon ja luonteen yhteiseen paloon myös Jael iski silmänsä.
Mies rohkeni ottaa asian puheeksi veljensä kanssa ja hänen yllätyksekseen Jorman luovutti naisen hänelle tämän teloitukseen asti.
Festival valmistettiin ja tuotiin Jaelin kamariin, missä tämä odotti häntä kynttilöiden keskellä, pukeutuneena mustaan silkkiin. Heidät jätettiin kahden.
Jael puhui hänelle. Karvaalla, himokkaalla äänellä hän teki rivoja huomioita vieraastaan hivellessään häntä ohuen kankaan läpi. Kerjäsi katseita ja sanoja, haki vastakaikua tahdolleen. Miltein pahoittelevana hän kertoi, kuinka hänet tullaan murhaamaan, kuinka hänestä oli sääli haaskata sellaista kehoa. Hän puhui tasaisesti ja lakkaamatta. Oli lähellä ja antoi kevyitä kosketuksia, mutta ei mennyt pidemmälle. Aivan, kuin hän olisi odottanut naisen tekevän aloitteen. Niin ei käynyt. Festival vastasi katseisiin ja satunnaisiin kosketuksiin. Jael sai hänestä irti muutaman sanankin. Sen enempää ei ollut. ”No suloisuuteni, on aika siirtyä sisätiloihin”, Jael supatti naisen korvaan.
Silloin hän teki sen. Se tapahtui nopeasti ja arvaamatta. Hopeinen tikari sivalsi Jaelin kasvoja. Ei vaarallisesti, mutta juuri sen verran, ettei arpi häviäisi. Verta oli paljon. ”Kostona jokaisen uhrisi puolesta ja muistutuksena sinulle; kukaan ei tule rakastamaan noita kasvoja minun jälkeeni” Festival sanoi ja suuteli Jaelin verisiä huulia.
Sitten hän lensi ulos ikkunasta jättäen miehen yksin hämmennyksen väistyessä puhtaan raivon tieltä. Tuo nainen oli haavoittanut häntä. Tuo nainen oli
kieltäytynyt hänestä! Hän vannoi löytävänsä tämän ja sitten... Uhkausta lienee turha pukea sanoiksi.
Jael sai hallitsija-veljensä vihan niskoilleen.
Festivalia etsittiin ja kyseltiin, mutta kukaan ei ollut kuullut hänestä, eikä tavannut leiskuvasilmäistä naista. Hän oli kadonnut kuin kipinä rovioon, eikä häntä koskaan löydetty. Jaelin arpi umpeutui aikanaan ja haaleni kireäksi viiruksi, mutta ei hävinnyt.
He kaksi yksin tietävät, mitä todella tapahtui.
Kukaan ei takuulla uskoisi sinua, jos kertoisit, että suuren hallitsijan ”sotavamman” onkin aiheuttanut kadonnut serafineito. Tämähän on lopulta vain yksi uskomaton tarina toisten joukossa!
