Nimi: Ero viattomalla flirtillä ja tosiaikeilla
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot + Sir Arthur Conan Doylen Professori Challenger -tarinat (mm. Kadonnut maailma) - crossover
Tyylilaji: Angst, draama, hurt/comfort, one-shot, vitun idarit xD
Ikäraja: K-11
Paritus: Henry Gordon Jago/George Litefoot, Litefoot/George Edward Challenger, Litefoot/Jean Bazemore
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluva kokonaan muille tahoille kuin minulle.
Varoitukset: Sisältää seksuaalissävytteistä pakottamista. Ei kiva.
A/N: Tänä vuonna Jago & Litefoot esiintyvät oman sarjansa lisäksi myös kahdessa osassa Big Finishin Short Trips-formaatissa. Näistä ensimmäinen,
Jago & Litefoot Revival Act One, on jo ilmestynyt, ja he tapaavat siinä David Tennantin kymmenennen Tohtorin
Act Two ilmestyy vasta ensi kuussa. Minua vaan inspiroi ensimmäisen minuutin aikana annettu uusi canontieto, että Sir Arthur Conan Doylen ehkä kolmanneksi tunnetuin hahmo, professori Challenger, on Sherlock Holmesista ja tohtori Watsonista poiketen Jagon & Litefootin universumissa oikea henkilö – ja sattumalta professori Litefootin kanssa saman CCSM-herrakerhon jäsen. Että siitä se ajatus sitten lähti. Tosin kirjoitin Challengerista kyllä ihan massiivisen kusipään, joku vois väärin kuvitella että minä inhoan häntä. Ei pidä paikkaansa, Challegerista on vaan helppo kirjoittaa the dickbag of the century.
Ero viattomalla flirtillä ja tosiaikeillaPilkun jälkeen katukiveyksellä istui yksi juopunut Jago. Ilta oli hukkunut kolpakon lämmenneisiin liemiin ihan ypöyksin juopotellessa. Edes kapakan kipakka emäntä, Ellie, ei ollut ehtinyt luuttuamiseltaan juttuseuraksi. Olo oli humalaisella perin juurin pitkästynyt ja hyljätty.
”Mikseivät jalkani kanna? Turjakkeet, tehkää niin kuin sanon tai sanokaa sopimuksenne raajoinani irti! Mitäpä minä kävelemättömillä koivilla teen?” tiukkasi herra Jago itseltään, kengät märässä lammikossa ja korkea piippusilinteri kenossa kuin torni Pisassa.
”Älä mesoa siellä, äijänräähkä, mene kotiisi!” huusi muuan vanha emäntä ylhäältä, asuntonsa ikkunasta. Oli nihkeä aamuyö, eikä ajureita missään.
”Konttaamaanko tässä nyt sitten pitää ruveta?” Jago puuskahti itselleen ja kierähti istualtaan rotvallin reunalle kyljelleen pötkölleen. Eikä teatterikadulle ollut edes pitkä matka, mutta masennus yhdessä alkoholin kanssa oli pahaksi omanarvontunnolle ja toisaalta liikuntakyvylle. Märkine sukkineen herra Jagosta juuri tässä oli tälle päivälle arvoisensa päätös – kuravellinmakuinen.
”No niin, herra Jago. Noustaanpa nyt ylös sieltä lammikosta ennen kun vilustutte”, kuului tutun komentavan äänen kehotus.
”Ah. Ylikonstaapeli, tekö siinä?” kysyi herra Jago ja totesi, että ylikonstaapeli Quickhan se toki oli. Varmasti vanhan emännän lähettämänä putkataksina.
Kunnon perivarma Quick. Luotettava Quick, aina valpas Quick. Tai ainakin viitseliäs, tuskin kuka tahansa koppalakki olisi suhtautunut kovaääniseen ja törmäilevään vanhaan impressaarin yhtä ystävällisesti kuin hän. Jagoa ei ollut kuunaan hävettänyt yhtä paljon ja se sai hänen suunsa kuivaamaan. Quick tarjosi kätensä auttaakseen hänet ylös.
”Neiti Higson tuossa ehti sanomaan ohi mennessäni, että olisitte lähteneet kotia kohti kammottavassa kunnossa. Ettekä te näköjään kotiin asti ole päässetkään. Miettikääpä mitä professorikin tuohon sanoisi?”
”Ei taida professorilta enää liietä kaunista ajatustakaan Henry Gordon Jagosta”, sanoi Jago suorastaan sydäntä särkevän riipivästi. Quick tuhahti. Kyllä herra Jagon teatteritemput tiedetään. Sitten hän pyyhki rivakasti likaa pois inisevän Jagon vaatteilta ja suoristi hatun. Lopputulos ei ollut kovin salonkikelpoinen, mutta kuitenkin vähemmän kuin asunnoton alkoholisti. Kirjava sulka oli pudonnut hatunnauhasta jonnekin, mutta niitä saa uusia.
”Ei varmasti liikenekään, kun olette tuollaisessa rähmässä. Menkää nyt ja nukkukaa päänne selväksi. Kyllä se siitä aamu taas aukenee.”
Tolpilleen päästyään herra Jago oli ylikonstaapelin kanssa samaa mieltä. Maassa märehtiminen ei tainnut olla mikään ratkaisu. Sängyssä olisi parempi, päällä viltti ja jaloissa vastalämmitetty kuumavesipullo. Melodramaattisuus vain tuppasi olemaan hänessä piripinnassa. Olihan hän näyttelijä ammatiltaan ja muutenkin vähän dramaattinen luonteeltaan. Yksinäisyys tuppasi nakertamaan häntä rakosista kun tupajumit puuta.
Viimeisimmästä illallisesta professori Litefootin seurassa oli kulunut ikuisuus. Nyt professori oli kiihkeänä touhuamassa itse perustamansa herrakerhon illanistujaisia, eikä siitä sitten aikaa jäänyt yli tyhjänpäiväiseen ryypiskelyyn vanhojen teatterismiesten pöydissä.
Jago ei ollut hakenut kerhon jäsenkirjaa, vaikka tarkalleen ottaen CCSM-klubi ei penännyt pyrkijöiltä korkeakouludiplomeita tai muitakaan saavutuksia. Avuiksi riitti avara, utelias mieli. Herra Jagosta paikka oli silti hänelle sopimaton. Seisoihan isokirjain
'S' tarkoittaen attribuuttia
'scientific' – tieteellinen, tieteenmukainen. Eikä herra Jago ollut päässyt kuin hädin tuskin läpi alaluokilta, ja niissäkin hän oli ottanut enemmän selkäänsä kuin oppia päähänsä. Jäsenmaksukin oli sikäli kohta suolainen, ettei sitä nyt ihan pelkästä ylpeydestäkään viitsinyt maksaa. Toisekseen, hän tunsi kerhotalon talonmiehen ja pääsi sitä kautta viskipullon hintaan halutessaan kuokkimaan – tosin siihen hän alentui harvoin.
Professorin silmin todistettava tyytyväisyys sattui Jagon rintaan ja poltti tämän vatsaa… eikä syyllinen liennyt tällä kertaa närästävän ankeriaspiiraan.
Ei, ei, kyllä se taisi olla niin, että Jagon itseluottamus oli vuodenvaihteen jälkeen karahtanut kiville, samaan aikaan kun professori Litefoot oli kuoriutunut ulos pidättyväisyydestään ja ruvennut seurapiireihin. Klubilaiset ihailivat häntä ja kerho oli ollut aina alustuksista lähtien ollut varteenotettava menestys. Jago oli muutaman kerran mulkoillut herroja palvelusväen parvikäytävästä ja inhonnut itseään. Puheet olivat hänestä äärettömän kuivia ja seremoniat ammattimaisen seremoniamestarin makuun kokonaan spektaalittomia, mutta professori Litefoot istui pitkän pöydän päädyssä niin kovin mielissään ja seurasta imarreltuna.
Kohta hän löytäisi tiedemiesten joukosta itselleen jonkun paremman ystävän, herra Jago mietti, ja siksi huuhteli harmistustaan huurteisilla. Erityisesti se yksi arkeologi, joka puhui kiihkeästi Jagon salakuunnellessa hirmuliskoista, oli kaikesta päätellen erityisesti professorin mieleen. Liekö sitten miehen kirveellä veistetty karkeus, mikä siinä poltti. Jago harkitsi hetken pitäisikö hänenkin kasvattaa samanlainen risuparta, mutta hän hylkäsi moiset haihatukset heti. Tiedemiestenkerhossa ehkä sopii olla homssuinen, mutta teatterin lavalla mielellään ei.
Herra Jago otti vielä taskumatista lämpimän huikan ja hoippui sitten paloportaat ylös teatterikadun korkean talon ylimpään kerrokseen, jossa hänen pieni luukkunsa sijaitsi. Toisaalta hänellä olisi nykyään ollut varaa vuokrata mukavampikin yksiö. Itse asiassa hänellä oli asuntoja kaksi – toista hän käytti teatterinsa puvustuksen varavarastona, ja tätä homeista huonetta taas kotinaan. Hän oli lapsesta asti tottunut siihen, että kotona oli rääsyistä ja märät läntit seinissä oli tapetoitu kirjavilla julisteilla. Puitteet olivat kurjat, ja silti niistä tuli jotenkin lohdullinen olo. Ihan niin kuin äiti vielä hääräisi keittokomerossa ja pussaisi poikaansa poskelle kunnosta huolimatta. Taisi olla ihan vain home mikä haisi, eikä äidin lämmin läskisoosi.
Jago riisui märät ja haisevat vaatteensa ja kävi saavin kanssa peseytymässä talon yhteisessä pesutuvassa, ennen kuin painui makuulle. Olo koheni siitä jonkin verran, mutta tragikoominen melankolia ei ottanut kuollakseen sitten millään. Kyynel tirahti poskelle.
”Kuka minusta nyt enää huolii? Kaljuuntuvasta ja ihrakkaan puoleisesta keskitörpöstä juoposta!” hän parkaisi peiton alla, mutta jäi naapurin vastasyntyneelle kakkoseksi.
Samaan aikaan toisaalla, professori Litefoot kotiutui myös pitkäksi venyneen illan jälkeen kotiinsa. Hänkin oli jonkun asteisessa kevyessä hiprakassa, mutta nousujohteisessa sellaisessa. Kuukauden ensimmäinen klubi-illallinen oli ollut kaikkinensa mainio – puheen piti eräs kuuluisa ja kuumapäinen professori George Edward Challenger. Arkeologi ja eläintentuntija. Hän oli lukenut aikaisemminkin useita papereita, erityisesti fossiileista, ja vaikka hän oli tyly ja toistuvasti muita ihmisiä kohtaan alentuva, ei Litefoot voinut välttää kiinnostumasta. Ehkä se, miten kauniisti hän puhui vaimostaan, pehmensi professorin mielipidettä, sillä hän ei yleensä sietänyt aggressiivisia, saati sitten ylimielisiä ihmisiä. Challenger lieni kai poikkeus… tai sitten ehkä kuluneen alkuvuoden tylsyys oli todella ruvennut kutittamaan nahan alta.
Niin, kyseessä oli varmasti pitkästyneisyydestä kirvonnut väliaikainen hullaantuminen. Olihan Litefootilla vanhastaan sydämessään herkkä paikka päteville arkeologeille. Niinhän hän yliopistovuosina ihastunut vanhempaan arkeologiankandinaattiin John Bazemoreen päätä pahkaa, siitäkin huolimatta, että Bazemore veti häntä edestakaisin kuin pässiä narusta, ja huiputti minkä ehti.
Bazemore lainasi rahaa, eikä maksanut takaisin. Hän yllytti pinnaamaan ja haistattelemaan dekaanille, vaikka Litefoot itse oli nuorena ei ainoastaan moraalinen, vaan myös kiihkeä moralisti. Bazemorella, kuten Challengerillakin, oli häneen kuitenkin turmeleva vaikutus. Yksi lysti kuinka nöyryyttäväksi Challengerinkin tiuskiminen meni, professori Litefootin sydän tahtoi sanoa kyllä.
Siitä Litefoot oli myös täysin varma, että mikäli herra Bazemore ei olisi viimeisenä lukuvuotena paljastunut neidiksi, niin hän olisi kenties tänäkin päivänä tiukasti hänen pikkusormensa ympärillä. Eikä asia välttämättä vieläkään ollut peruuttamattomasti muuttunut. Aina kun häneltä tuli vaativa kirje, niin kyllä se silti pisti mielihaluna rinnassa. Aivan kuten professori Challengerin raaka himo. Ei rakkaudella, ei lämmöllä, vaan pelkästään mieliteon vuoksi.
Jatkoillekin Challenger olisi tuppautunut, ellei professori olisi siitä silkkaa itsepäisyyttään kieltäytynyt. Challenger oli saattanut hänet ihan kotiovelle asti. Litefoot melkein odotti hänen kiipeävän keittiön ikkunasta sisään kuin jonkin sortin risupartainen jättiläinen. Onneksi sentään oppineet miehet tuppasivat uskomaan kieltoa kerrasta… mutta hyvin perusteellisesti Challenger oli häntä piirittänyt. Tokko Litefoot olisi toistamiseen häntä käskenyt matkoihinsa, ja se olisi ollut vahinko.
”Lakkaisipa nyt sydämeni tällä tavalla tyhjän päiten väräjämästä”, sanoi Litefoot makuuhuoneen pukeutumispeilinkuvajaiselleen. Himmeässä kaasuvalonkajossa huone oli tunnelmallisen lämmin ja varjot pehmeäreunaiset. Paksut vihreät verhot kehystivät ikkunoita ja korkea pylvässänky oli pedattu ja kutsuva. Professori tunsi olonsa kevyeksi ja kaikin puolin halutuksi. Silti hän oli tyytyväinen, että oli lähettänyt Challengerin matkoihinsa. Hänhän oli sitä paitsi aviomies. Ja toiseksi, ajatukset ovat vain ajatuksia, eivätkä tosiväittämiä.
”Taidanpa käydä huomenna Henryä tapaamassa!” Litefoot virkkoi itsekseen, ”Jos menisimme vaikka ravintolaan, ihan vaikka kabinettiin? Tai, miten olisi kävelylle puistoon? Henryhän pitää karuselleista, jos mentäisiin sellaiseen?”
Jonkun hetken Litefoot hihitteli mielikuvalle Jagosta jonottamassa paikkaa karusellista ja valittamassa siitä, ettei päässytkään mielihevoseensa. Toisin kuin Bazemore tai Challenger, niin Jagossa ei ollut mitään, mihin Litefootin olisi ollut helppo rakastua. Hänen makunsa oli ollut suurin piirtein poikakoulusta lähtien sama – häijy ja älykäs. Jos ihan kirjaa pidettäisiin kaikista mahdollista ihastuksista, niin ainoastaan herra Jago olisi merkittävä poikkeus, koska Jago oli herttainen ja hellä. Briljantti omalla tavallaan, mutta ei ollenkaan sellaisilla saroilla, joista professori olisi mitään ymmärtänyt.
”Kyllä Henry nyt mielistyy. Tarjoan illallisen ja juomat. Siitä tulee mukavaa.”
Se ehkä Jagossa olikin niin hyvää. Hänen lähellään ei määräämätön himo ottanut mielestä ylivaltaa, vaan jätti tilaa järkipuheille. Jagon seurassa Litefoot ei koskaan pelännyt tekevänsä mitään sellaista, jota tulisi katumaan myöhemmin, kuten hän oli katunut suun aukomista vanhemmilleen vain siksi, että Bazemore oli yllyttänyt.
Tai, ei hän isänsä vastustamista katunut. Mutta ei kai hänen olisi tarvinnut äidilleen sillä tavalla puhua? Vielä päälle neljänkymmenen vuodenkin jälkeen oma ruma käytös hävetti, ja Bazemoresta se oli ollut vain hauskaa. Samaa voisi sanoa professori Challengerista, se mies nautti Litefootin härnäämisestä.
Herra Jagon kanssa yksikään tuopillinen ei ollut liikaa. Professori Challenger taas oli tarkoituksella koettanut saattaa hänet tahdottomaan tilaan, ja mitä sitten? Yhdenkö yön takia se olisi kannattanut? Pidempään niin moukkamaista miestä ei olisi sietänyt katsella.
Sääli vain, ettei herra Jago ollut seuraavana päivänä ollenkaan töissä. Sen professori sai kuulla hänen apupojaltaan Charlielta, eikä hän kuulemma tulisi välttämättä huomennakaan.
”Voi, onpa harmillista”, Litefoot pahoitteli, ”Ei kai hän ole vain kovasti kipeä?”
”Ehei, ettei olisi vain herra johtajalla vain tavallista styrkampi kanuuna”, kohautti Charlie olkiaan ja vinkkasi muikeasti silmää. Äkkiä eilisestä jatkunut hyvä olo huuhtoutui Regency-teatterin aulaparketille kuin valaan raato merestä. Litefoot oli nähnyt niin makeita unia mukavasta kahdenkeskisestä illasta ja ihan turhaan. Ei Jagoa nyt kannattanut tuppautua kotiin asti katsomaan, riitaahan siitä olisi vain tullut. Professori tiesi, että hän arkaili yksiötään, eikä oikein mielellään olisi häntä sinne suin päin ottanut.
Sen Litefoot päätti kuitenkin tehdä, että kun hän nyt kerran oli Regency-teatterissa, niin samallahan hän istui tovin aulabaarissa. Eihän hänellä ollut minnekään kiire, ja toisaalta, jos herra Jago päättäisikin piipahtaa toimistolla, niin sen toki huomaisi. Litefoot tilasi pienen lasillisen portviiniä. Emäntä katsoi häntä vähän kieroon, sillä kaikki muut joivat olutta sen kaikissa kypsyyden muodoissa, mutta hän kaatoi silti hyvin siveellisen tilkan pölyisestä pullosta. Maku ei ollut kummoinen, jos nyt ei pahakaan. Litefoot antautui fantasioimaan kahdenkeskisistä villeistä kohtaamisista vieraiden miesten kanssa, sillä mitä pahaa on leikinlaskussa?
Kuinkas sitten sattuikaan, niin tiskillä viskillä istui, kukas muu, kuin professori Challenger itse, risupartoineen ja kuumankekäleisine silmineen päivineen. Jokin professorin rinnassa syttyi ja sai hänet tahattomasti hymyilemään.
Herra Jago taas heräsi keskipäivästä siihen, että Palace-teatterin aikainen Li H'sen Changin juliste tippui seinältä hänen naamalleen.
”Huh! Jumalavista!” hän säpsähti. Hänen olotilansa ei ollut niin paljon kohmeloinen kuin kuumeinen. Ylikonstaapeli taisi olla aivan oikeassa kun sanoi, ettei lätäköissä rötvääminen muuta mukanansa tuo kuin kuolemantaudin. Kurkku oli kipeä ja poskia turvotti. Ensimmäiseksi siis, ennen pukeutumistakaan, hän pysäytti ikkunasta huutamalla erään pikkupojan juoksemaan teatterille viestin. Siihenkin meni sitten kuuspennynen! Edes lapsia ei enää saa kipittämään kortteliakaan pienemmällä rahalla.
Eikä se päivä ottanut siitä parantuakseen. Seuraavaksi vuokraemämäntä tuli nalkuttamaan siitä, että juovuksissa ei tarvitsisi taloon astua ollenkaan ja että käytävässä haisi vanhalle viinalle. Mikä tietysti oli ihan totta, mutta ei se kaikki totisesti ollut yksin herra Jagosta lähtöisin. Samassa kortteerissa kun notkui jos jonkinlaista irtolaista. Jago nyt kuitenkin oli alennustilastaan huolimatta hyvä herrasmies.
”Ei ole ihme eikä kummakaan, ettei tuollaisella hunsvotilla ole vaimoa ollenkaan, vaikka hyvää naista te juuri kovasti tarvitsisitte”, kertoi rouva kipakasti, ”Tai olkoon vaikka huonompikin. Ei ole ensimmäisestäkään miehestä naisetta kelvollista kasvanut.”
”Entä jos löydy mistään mielellistä?”
”Kuule,
hyvä herra, tässä maailmassa ole ennenkään kysytty mitä mieli tekee. Se otetaan ketä saadaan ja se on jämpti niin. Hukkaan te olette elämänne kyllä Luoja paratkoon heittäneet, kun ei ole teillä noita lapsiakaan”, sanoi rouva. Herra Jago ei viitsinyt korjata, että kyllä hänellä poikakin oli, mutta avioton sellainen. Olisi kuitenkin vanha emäntä sitäkin paheksunut, vaikka toki herra Jago olisi neiti Valentinen kumppanikseen ottanut, mutta kun ketään ei tosiaan vain oteta. Eikä Valentinen tapauksessa edes pyydetä. Nainen otti ja piti tiedon lapsesta itsellään.
Toisten mielestä se puoliso vaan poimitaan tuosta vaan, kuin maitohorsma pusikosta!
Sitä kun alkaa oikein kunnolla melankolian kanssa asioita pohtia halki, niin pahaltahan se oma elämä alkaa vain näyttää. Ojasta allikkoon, vai miten se oli? Harvinaisen vaikea on muistaa kaikkia onnistumisia, kun mieltä painaa se kun asiat ei mene kyökkiin, ei rakkaudessa ainakaan. Sen verran herra Jagolla oli kuitenkin perspektiiviä omaan mielenlaatuunsa nähden, että hän tajusi seinien alkavan kaatua päälle. Hänen olisi päästävä ihmisten ilmoille tuulettumaan, ennen kuin kaikki sydämensärkymiset palautuivat kipeinä mieleen. Ei muuta kun teatterille mars! Ja meni se kuusipennynen todellakin hukkaan.
Särkymisistä puheen ollen, niin oliko se todella onnelta kohtuullista kiusantekoa, että professori Litefootin täytyi olla seurustelemassa kaikista mahdollisista paikoista juuri Regengy-teatterin pubissa? Vielä sen saman pelottavan tiedemiehen kanssa, jonka herra Jago oli nähnyt aiemminkin. Siinä oli kyllä mies kokoinen kuin assyrialainen sonnimulli, yhtä leveä ja suuripäinen. Otsalohkosta paistoi älykkyys yhtä kauas kuin Litefootista kohteliaisuus. Jago jäi tarkkailemaan heitä kauempaa. Hän ei ollut niin paljon mustasukkainen, kuin alhaisen itsetunnon alhossa.
Että pitääkin tulla hänen omaan teatteriinsa hieromaan epäonnistumista otsaan!
Professorin seuralainen oli kaikkea sitä mitä Jago itsestään tiesi puuttuvan. Litefoot oli ristinyt jalkansa baarijakkaran jalan ympärille ujosti. Imarre hehkui hänen kalpeilla poskipäillään – mutta lasiaan hän ei ollut juonut kuin maistiksi, vaikka seuralaisen edessä oli tyhjiä snapsilaseja nenällään useampikin.
Tämä seikka herätti herra Jagossa pienen arvoituksen kipinän. Professori Litefoot oli nimittäin tunnetusti maltillinen juomari. Jago muisti hyvin hänen jättäneen heidän tuttavuutensa alkuaikoina lähes järjestään jokaisen juoman puolilleen. Jälkikäteen syyksi oli paljastunut tahaton epäileväisyys. Litefoot oli pyytänyt sitä myöhemmin anteeksi, mutta totta kai hänen oli oltava varovainen. Se oli ymmärrettävää. Mutta luottamus heidän välillään oli nopeasti kasvanut vahvaksi, ettei kummankaan tarvinnut pelätä toiselta mitään. Herra Jago ei ikinä tekisi mitään sellaista, mistä koituisi professorille mitään pahaa! Rakastuihan hän itsekin miehiin sille päälle sattuessaan.
Professori Litefoot ei selvästi täysin luottanut mieheen, jonka seurassa joi. Hän hymyili, antoi ymmärtää kehonkielellään mieltymyksestä, mutta se ei ollut aivan totisinta totta. Ja silloin herra Jagoa alkoi yhtäkkiä pelottaa hänen puolestaan.
Tällä välin professori Litefoot ei tietenkään mistään tiennyt herra Jagon saapuneen paikalle, sillä mieluummin hän olisi hänen seuraansa liittynyt. Hän oli saamassa tarpeekseen professori Challengerin egoistisesta itsensä korostamisesta. Hauskaahan se oli hetken, mutta siihen se sitten jäikin. Professori tahtoi nousta lähteäkseen.
”Ette toki vielä lähde minnekään!” tokaisi Challenger, ”Jäätte minun kanssani nyt istumaan.”
Vaatimus oli kova. Paljon kovempi kuin edellisenä iltana.
”Itse asiassa, tarkoitukseni oli tavata erästä henkilöä”, Litefoot selitti ja hyppäsi alas tuolilta. Challenger tuli perässä ja seurasi kuin hai laivaa. Hänen jakamaton huomionsa alkoi tuntua epämukavalta.
”Ette kuitenkaan tavanneet? Miksi märehtiä olemattomia, kun voisitte saada jotain mielekkäämpää”, sanoi Challenger, eikä jättänyt epäselväksi mitä hän sillä tarkoitti. Hänen kätenä käväisi Litefootin niskanikaman tietyvillä. Hän olisi helposti voinut kuristaa hänet hengiltä yhdellä kädellä.
”Viitannette kai itseenne?” sanoi Litefoot, nyt jo vähän kipakammin. Professori Challengerin julkeus söi hänen joviaaliuttaan. Huomionhakuisuudellakin oli rajansa, eikä Litefootia nyt loputtomasti voi imarrella, jos samaan aikaan käyttäytyi kuin maailmanomistaja. Miksi pitää koskea? Miksei voi kysyä, että saako tarttua käteen?
”Mitä sitten, jos viittaankin? Voitteko tosissanne väittää, ettette pirulaita tunne mitä välissämme seisoo!” Challenger karjaisi niin, että se olisi säikyttänyt, ellei Litefoot olisi ennenkin nähnyt hänen kiihtyvän turhasta.
”Älkää viitsikö sekoittaa viatonta flirttiä tosiaikeisiin”, totesi Litefoot viileästi.
”Myönnätte siis flirttailleenne?”
”Eiköhän sen kieltäminen olisi koko tavalla lapsellista. Olkaa ystävä hyvä kiltti ja antakaa minun nyt mennä.”
Litefoot tarttui kävelykeppiinsä ja käänsi selkänsä kävelläkseen tyynesti ja tyylikkäästi ulos Regency-teatterin etuovista. Hän ei kuitenkaan päässyt puusta pitkään. Noustuaan aulabaarin kaksi porrasta Challenger tarttui häntä kaksin käsin ranteista ja työnsi väkisin peikonlehtikukkaruukkujen keskelle seinää vasten ihmisten katseilta piiloon.
”Mitä jos en anna?” sanoi Challenger. Litefoot kääntyi uhmakkaasti kohtaamaan hänen hurjistuneet kasvonsa yhtä lailla kiukkuisena.
”
George Edward. Mitä te oikein kuvittelette tekevänne?”
”En mitään, mitä ette itse ole kontolle kerjänneet”, Challenger tiuskaisi ja retuutti Litefootia takin liepeestä. Hän puski professorin kovakouraisesti seinää vasten ja suuteli karkeasti suulle. Litefoot pudotti järkytyksestä kävelykeppinsä. Sen hopeinen nuppi kolahti puiseen lattiaan.
Se ei ollut sellainen suudelma kuin oli ollut fantasiassa, vaikka Litefoot olikin kuvitellut kaikenlaista, aina puoliväkisinmakaamisesta asti. Kirkkaassa todellisuudessa professori Challengerin votkanmakuiset huulet maistuivat pahalta ja hänen kielensä tukehdutti. Litefootista tuntui, kuin hän olisi voinut kuolla siihen paikkaan.
Challenger päästi hänestä irti ja he tuijottivat toisiaan hetken, molemmat hengästyneinä ja suunniltaan. Hän taisi itsekin ymmärtää menneensä liian pitkälle, mutta ei ylpeyttään pyytänyt anteeksi. Litefootin korvissa humisi koski. Sitten hän aivan kylmästi iski Challengeria avoimella kämmenellä vasten kasvoja.
”Miettikää mitä vaimonnekin ajattelisi?” oli ainoa kommentti minkä Litefoot sai yskäistyä ulos. Hän oli vain kerran aikaisemmin koko elämässään lyönyt ketään, ja silloinkin vain herra Jagoa suojellakseen.
”Te ette tiedä
mitään minun ja vaimoni välisistä sopimuksista”, sanoi Challenger. Hän ei puolustellut, totesi vain. Kenties rouva Challenger tiesi miehensä mieliteoista, mutta Litefootia se ei juuri silloin jaksanut kiinnostaa.
”Olkaa hyvä ja kadotkaa silmistäni”, sanoi Litefoot ja niin Challenger teki, huulet pelkiksi viivoiksi puristuneina ja rystyset valkoisina. Kumpikaan ei ollut huomannut herra Jagoa, vaikka Challenger lähtiessään ohitti hänet ihan näköetäisyydeltä.
Jago taas ei ollut kuullut heidän koko keskusteluaan, eikä nähnyt selvästi miten väkisin professorin herraseuralainen oli häntä ottanut, mutta Litefootin shokista jäykistynyt selkäranka puhui puolestaan. Iskun hän näki kyllä. Herra Jagossa ei ollut ensimmäistäkään väkivaltaista luuta, mutta pahasti hän ei olisi tuominnut, vaikka professori olisi nyrkkiä käyttänyt.
Litefoot seisoi pitkään ihan vain paikoillaan. Jago mietti, pitäisikö hänen mennä heti hänen luokseen vai odottaa? Vai pitäisikö hänen kenties sittenkin vain liueta paikalta ja olla ottamatta asiaa puheeksi? Kyseessä oli kuitenkin…
intiimi loukkaus. Ehkä professori mieluummin hoitaisi asian huomaamattomasti. Jagoa kuitenkin sattui vain katsoa häntä, varsinkin kun hän nosti vapisten ensin yhden käden suulleen, sitten toisen. Litefoot sulki silmänsä ja kouristi kuin olisi halunnut huutaa. Ääntäkään ei pihahtanut.
Litefootin kävelykeppi kieri kenotettua parkettia suoraa herra Jagon jalkoihin portaan juureen. Hän nosti sen mitään ajattelematta ylös. Luonnollisesti professori huomasi hänet silloin. Kuinka olisikaan voinut olla huomaamatta? Ei herra Jago kirjavine kukkatakkeineen ja pilkullisine kravatteineen ollut kovin huomaamaton, vaikka seisoikin siellä rehujen varjossa. Litefoot ei saanut järkytykseltään sanottua mitään. Sitä paitsi hän puristi käsiään niin lujaa suutaan vasten, ettei olisi voinutkaan. Hänen silmänsä kuitenkin selvästi kysyivät, että näitkö sinä, mitä sinä ajattelet minusta nyt?
”Noh, jaa...” Jago kohautti olkiaan ja lellitteli professorin mielikeppiä hyppysissään. Siinä oli kovin kaunis kaiverrus, tiedemiestenklubin tyylitelty CCSM-logo. ”Asiahan ei tietysti minulle kuulu… mutta olipa siinä tosissaan roistomainen karaktääri”, sanoi Jago.
Litefoot ei edelleenkään pukahtanut mitään, josta Jagolle tulikin mieleen, että ehkä tämä keskustelu oli parempi käydä hiukan suojaisammassa paikassa, kuin aulabaarista ylös viettävässä käytävässä. Litefootista oikealle, paneloidussa puuseinässä, oli seinäksi naamioitu henkilökunnan ovi, josta pääsi suoraa päälavan taakse pukeutumishuoneeseen. Ovi aukesi painamalla paneelia niin kauan taakse, että siitä kuului naks.
”Tule, kuomaseni”, sanoi Jago, ”
Öhöm… ja pidä huoli jaloistasi, täällä on kaikenlaista rompetta ja romua pitkin poikin.”
Litefoot seurasi vaiti. Hän asteli ystävänsä perässä, väistellen pölyyn eksyneitä lavasteiden kappaleita ja käytöstä poistettuja taustalevyjä. Herra Jago papatti, kenties hermostuksissaan, yhtenä syöttönä sitä miten monta kertaa hän oli Charlieta käskyttänyt siivoamaan, mutta sitä se poika ei tehnyt edes leikillään. Tanssijatyttöjen maskeeraamossa oli peilipöytiä kymmenen rivissä. Vaaterekissä oli kaikenvärisiä karvaisia puuhkia ja sulkakoristeita. Kaikkialla leijui lyijyinen puuterintuoksu. Herra Jago kumartui koputtelemaan lattialevyä. Lattian alla, heinällä täytetyssä kolossa, oli piiloviinapullo.
”Otatko tömpsyt?” hän kysyi.
”
Otan”, sanoi Litefoot, eikä kahta kertaa harkinnut suoraa pullon suusta ryystämistä. Karvas maku poltteli kurkkua niin, että kipeää teki ja yskiä piti.
”Rauhallisesti! Tämä kolahtaa suoraa päähän, kuin tuomiokapitulin kirkonkello sunnuntaiaamuna.”
”Hyi, hiivatti!” yskäisi Litefoot, ”Mitä ihmeen tulilientä sinä minulle juotat, Henry?”
”Hauskaa, että sanoit noin! Muistatkos kun talvella minulla oli se tulennielijäesitys? Tätä se korsteeni juoda kulkutti kitusiinsa. Tiesi kertoa, että paremmin ei kurkunpäästä katoa tunto.”
”Tuntuu kuin olisin nielaissut pallokalan.”
”Erinomainen troppi siis unhotukseen! Olen tätä ryypiskellessäni unohtanut ikävien asioiden lisäksi sen miten kävellään.”
”
Hmmph”, Litefoot hymähti ja asetteli pullon puuterihuiskun viereen pöydälle. Hänen kalvenneille kasvoilleen nousi terve puna. Hän näytti tilanteen huomioon ottaen paljon terveemmältä. Jago pohti, oliko kohteliaampaa kysyä hänen vointiaan, vai olla kuin ei olisikaan. Hän oli aina ollut jotenkin kömpelö tällaisissa sielun ja tunteiden asioissa. Herra Jago tuppasi turruttamaan omatkin harminsa iloliemiin.
Jottei tilanne olisi kuitenkaan mennyt liian epämukavaksi, Jago rupesi setvimään tanssijatyttöjen pukuja professorin seuratessa. Jonkunhan ne oli ne krinoliinit suoristettava, ja ainakin siinä oli molemmille muuta tekemistä kuin kiusallinen hiljaisuus.
”Olenko minä sinun mielestäsi irstas?” Litefoot kysyi ihan yhtäkkiä.
”Irstas? Sinäkö, professori?”
”Iljetänkö minä sinua?” kysyi Litefoot uudestaan.
”Ettei vain kurkun sijasta mennyt ja turtunut arvon professorilta aivokäämit”, totesi Jago ja oli iloinen, että professori nauroi. Se oli hyvä merkki, vaikkei se ollutkaan kovin ilosta naurua. Jago kietoi kaulansa ympärille erään aniliininpunaisen sulkanauhan ja imitoi muutamaa cancanin askelta – ei nyt kuitenkaan ihan potkuihin asti! Litefoot istahti meikkauspöydän tuolille alas.
”Oletpa sinä hauska. Etkö tosissasi välitä siitä miten professori Challengerin kanssa tein?” hän kysyi.
”Minusta se näytti siltä, että vain toinen teistä oli tekevinään”, vastasi Jago. Hänestä kysymys oli aivan hullu. Kyllähän hän nyt itsekin sen näki, että Challenger kävi kiinni! Vai kuvitteliko professori, että hän olisi sen takia mustasukkainen? Herra Jago oli kenties luonteeltaan enemmän kuin piirun pikkumainen, mutta ei niin typerä sentään.
”Minä annoin kyllä kaikenlaista ymmärtää...” tunnusti Litefoot, pää painuksissa ja peukaloitaan pyörittäen, ”sekä tänään, että eilen, kuten klubi-illallisilla myös. Ei se ollut professori Challengerin vika, sikäli minä tyrkytin itseäni.”
”Kerrassaan merkillisiä höpöjuttuja se sinäkin keksimällä keksit”, sanoi Jago.
”Se on totta! Minä… minä monta kertaa
haaveilin… tai leikittelin ajatuksella, että… että
minä ja
hän...” Litefoot takelteli, muttei yksinkertaisesti saanut puetuksi ajatuksiaan sanoiksi. Herra Jagoa alkoi ihan pelkästään myötätunnosta itkettää hänen puolestaan.
”Niin, että muka annoit ymmärtää, muttet ymmärtänyt antaa? George. Hölmö”, sanoi Jago painokkaasti, ”Ei silti saa ottaa väkisin, vaikka mikä olisi.”
Silloin vasta professori Litefoot uskalsi antaa tunteilleen täyden vallan. Siihen asti hän oli pitänyt hermojaan kynsin ja hampain kiristimissä. Hän piilotti kasvot käsiinsä ja nyyhkäisi. Herra Jago ei ollut montaa kertaa nähnyt ystäväänsä niin kuohuksissa, että hän totisesti alkoikin sitten itsekin parkua siinä seuraksi.
Pidemmän päälle se oli aika tavalla koomistakin, kun kaksi vanhaa miestä istua möllötti, toinen vielä puuhka kaulassaan ja lattialla, ja itkee. Pullo siirtyi tiuhaa kädestä toiseen, eikä aikaakaan kun molemmat olivat ihan liian finaalissa konttaamaan yhtään mihinkään suuntaan.
”Voi pennahisen peijakainen! Ja tytöt tulevat tänne kohta neniään puuteroimaan, kun ehtoinen esirippu nostetaan yhdeksän pintaan!” Jago ähkäisi ja kierähti mahalleen. Hän kiskoi itseään noin sylen verran eteenpäin kyynärvarsiensa varassa ja tarttui professoria nilkasta.
”Aiotko itse mennä lavalle?” Litefoot kysyi.
”Tässä kunnossako? Rähmälläni ryömin paremmin kuin koivillani kävelen”, sanoi Jago.
”Et toisaalta yhtään sammalla! Harvinaisen taitava suoritus, täytyy kieltämättä myöntää”, Litefoot sanoi, ja hän kyllä sammalsi. Toisaalta, hänen jalkansa toimivat vielä herra Jagon pökkelöitä paremmin. ”Mitä jos herra impressaari tarttuu tätä vanhaa patologia kädestä, niin vetäydytään jonnekin toiseen koloon piiloon?”
”No nyt sinä puhut asiaa, George. Epäselvästi, mutta asiaa”, totesi Jago ja niin he tekivät, että jonkin näköisen kampeamisen jälkeen he saivat lokalisoitua itsensä erääseen teatterin sivukonttoriin – siihen missä oli kiikkerä heteka, koska varsin usein herra Jago ei viitsinyt lähteä kotiin nukkumaan vain tullakseen aamulla takaisin. Se oli sitä paitsi objektiivisesti vertailtuna pölyisyydestään huolimatta Jagon asuntoa terveempi huone. Ainakaan julisteet eivät pudonneet kosteuttaan seinistä. Litefoot sai töin tuskin kenkiä jaloistaan.
”Henry, minä rakastan sinua. Rakastatko sinä minua?” hän kysyi. Se oli samaan aikaan vakava ja hauska kysymys. Jago kömpi professorin rinnalle sänkyyn ja painoi hikisen otsansa hänen leukansa alle. Siinä oli hyvä ja lämmin olla.
”Totta kai, George”, hän mutisi silmät kiinni. Jotenkin viinakset alkoivat pahasti ramaisemaan, kun alla oli jo valmiiksi tuhannen punnan kaatumakrapula.
”Tosissasiko? Vaikken olekaan niin hyväluontoinen ja uskollinen kuin ansaitsisit.”
”Äh. Makaa ajatuksissasi ketä lystäät, mutta makaa petissä vain minun kanssani”, sanoi Jago, ja eikös se olekin juuri oikein sanottu? Koska ei toisen ajatuksia voi omistaa, eikä haluja fantasioiden tasolla hillitä. Jago risti kätensä professorin kanssa ja kiehnäsi nenää kauluspaitaan.
”Entä Challenger?” Litefoot kuiskasi.
”Käske, että juoksee paksun päänsä terävään kulmaan.”
”
Hm.”
Litefoot silitti Jagon kiharaisia niskavilloja. Niitä joka suuntaan kaartuvia punaruskeita suortuvia, jotka vaalenivat latvoista ja sojottivat veikeästi korvien päällä, koska silinterinreuna painoi aina hiukset hassusti samasta kohtaa lyttyyn. Litefoot ei ollut koskaan pannut samanlaisia joutavia asioita merkille kenestäkään toisesta. Eihän hän ollut huomannut Bazemorenkaan olevan nainen, ennen kuin monen vuoden päästä heidän tutustumisestaan. Ja hän oli sentään nähnyt häntä vähissäkin pukeissa!
Litefoot kutitti Jagoa leuan alta. Hän nosti päätänsä. He katsoivat toisiaan.
”Saanko?” kysyi Jago. Hän tarkoitti suudelmaa.
”Saat”, vastasi Litefoot, ja mitäpä siihen sitten enää lisäämään.
FIN