Tervehdys Kommenttikampanjasta!
Valitsin tämän tekstin listauksestasi, koska Kaunotar ja hirviö oli lempielokuvani pienenä ja kävin nostalgiasyistä myös katsomassa uuden filmatisoinnin, joka oli kaikkinensa kyllä positiivinen yllätys. Tarina on kovin kaunis ja herttainen, ja olipa kivaa lukea siitä ficci!
Yksi niistä asioista, jotka eniten viehättivät minua tuossa uudessa leffassa, oli juuri Bellen ja Hirviön yhteinen rakkaus kirjoja kohtaan ja se, miten he löysivät niiden avulla yhteyden toisiinsa. Useinhan yhteinen kiinnostuksenkohde on tie läheisempiin väleihin, ja tarinoiden kautta voi olla myös helpompaa käsitellä todellisuutta ja tunteita -- tai tarvittaessa paeta niitä ja saada niihin perspektiiviä. Tässä ficissä on aistittavissa samanlaista henkeä kuin elokuvassa: yhteyttä tarinoiden kautta, molemminpuolista ymmärrystä, vaivihkaista lähentymistä. Kirjat ja tekstit ovat tässä vahvasti läsnä, mistä pidän kovin.
Pidän kovin myös siitä epäröinnistä, jota tästä ficistä myöskin olen aistivinani. Se linkittyy mielessäni jotenkin tosi vahvasti tuohon inspiraationa käyttämääsi kappaleeseen. Sekä kappaleen sanoituksissa että tässä tekstissä on sellaista kutkuttavaa epäröintiä ja vaiheilua ja pientä panikointiakin. Tyyliin
voisikohan,
ei varmaan,
no mitä jos sittenkin! Siitä tulee jotenkin ihana fiilis, kun sitä pystyy seuraamaan näin ulkopuolisena. Ihastuneet on niin hupsuja kaikkine epävarmuuksineen ja venkoiluineen. ♥ On hauskaa seurata vierestä, kun tietää, että nuo ovat kuin luotuja toisilleen ja varmasti pitävät kumpikin toisistaan. Itse samassa tilanteessa oleminen on tosin kamalan stressaavaa ja raastavaa ja riipivää, kun ei osaa oikein olla varma mistään...
Pidän tässä tekstissä myös siitä, miten tästä tulee lyhyydestä huolimatta hienosti ilmi se, kuinka kaikki tapahtuu verkkaan ja vähitellen. Yhteys ei synny hetkessä, vaan välillä ehkä säikähdetään ja vetäydytään ja jarrutellaan, mutta lopulta kuitenkin uskalletaan ja huomataankin, että asiat alkavat edetä myös omalla painollaan. Ja kaikki on kuvattu niin sykähdyttävän osuvasti ja aidosti, että tunteet voi melkein itsekin tuntea, voi että!
Lisäksi pidän tämän tekstin runollisuudesta. Tämä on ehkä vähän sellainen proosarunotyyppinen erikoisine virkerakenteineen ja rytmityksineen. Tätä on jotenkin miellyttävä lukea, kun virkkeet soljuvat kauniisti ja maalailevat jänniä mielikuvia. Tekstissä on paljon hienoja sananvalintoja ja ilmauksia. Tämä on lempparini:
Kas, sydänhän lukee rivejä, kun silmät jäävät ajatukseen.
Tästä tulee jotenkin sellainen ihastuttava fiilis, että sydän näkee sinnekin, minne silmät eivät, ja tavoittaa asioita pintaa syvemmältä. ♥ Tässä on aistittavissa ehkä myös sellaista suloista havahtumista. Sellaista että hei, sydän onkin tätä mieltä, mutta ei se olekaan katastrofi! Etenkin Hirviön kohdalla oman itsen ja tunteiden hyväksymistä ja sen merkitystä on kiintoisaa pohtia.
Tämä teksti tuntuu minusta aika sekavalta siinä mielessä, etten koe ollenkaan ymmärtäväni kaikkia vertauksia tai kielikuvia, mutta tämän lukemisessa kivointa onkin se, että pilkuntarkan analysoimisen sijaan voikin keskittyä itse tunnelmaan ja tunteisiin, vähän niin kuin runoissakin. Toisaalta taas on vapaa tekemään mitä erikoisimpia tulkintoja. Minusta olisi esimerkiksi kiehtovaa ajatella, että tekstin
sydän olisikin Belle, avoin ja hyväksyvä ja tarkkanäköinen, ja
kuu kuvastaisi Hirviötä, joka pakoilee itseään ja muitakin kunnes kohtaa jonkun erityisen. Tuskin olet ajatellut mitään tällaista, mutta tätä tekstiä on antoisaa makustella monelta eri kantilta.
Lämpimät kiitokset tästä kauniista ficistä, olipa ihanaa lukea tästä elokuvasta! -Walle
