Kirjoittaja Aihe: Viimeisiä, K-11  (Luettu 8176 kertaa)

Munis

  • ***
  • Viestejä: 827
  • Räpyläjalkainen, muniva toimintakone
Viimeisiä, K-11
« : 28.03.2017 21:58:31 »
Nimi: Viimeisiä
Kirjoittaja: Munis
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Itsetuhoisuus
Tyylilaji: Angst, drama, sukulaissuhteita
Yhteenveto: Töölönlahden vesi viileni vauhdilla, ja Jouko tiesi, että pian olisi aika lähteä.
Vapaa sana: Siis mitä, kirjoitin originaalin? Ja nyt aion julkaista sen? Tätä ei ole tapahtunut vuosikausiin, joten ilahtuisin kovasti kommenteista etenkin kun tuntuu, että hylkäsin tässä ainakin jollain tavalla mulle kaikista tyypillisimmän kirjoitustyylin. Toivottavasti pidätte, muistakaa fiilistellä elämän pikkuasioita.

Viimeisiä

2016
Toukokuu
Helsinki, Viikki


Jimi istui parvekkeen sohvalla ja väänteli käsiään. Hän oli tullut käymään isänsä luona – he eivät olleet nähneet sitten joululoman. Vapusta oli vasta muutama päivä, ja Jimistä tuntui, ettei hän vieläkään ollut aivan palautunut kaikesta siitä juhlimisesta. Onneksi kesätöiden alkuun oli vielä pari viikkoa.

Aurinko paistoi parvekkeen lasien lävitse ja lämmitti farkkujen peittämiä jalkoja. Isä astui parvekkeelle ja jätti oven raolleen; olohuoneesta kuului Rollareiden It’s Only Rock ’n’ Roll.
”Ota olut”, isä sanoi ja ojensi Brooklyn Lageria.
”Nice”, Jimi vastasi takertuessaan pulloon. Hän kurotti pullonavaajan pieneltä pöydältä. Isä teki oloaan mukavaksi nojatuolissa.
”Noh? Vapusta selvitty hengissä? Tentit ohi? Kevättä rinnassa? Miniäkokelaita näköpiirissä?” isä kyseli pilke silmäkulmassa. Jimi puristi hikoilevaa olutpulloa ja päätti tarttua tilaisuuteen.
”En tiedä siitä hengissä selviämisestä. On tässä aika kuollut olo ollut. Ja en kyllä siitä miniäkokelaastakaan. Jos olisikin, niin sitä varmaan pitäisi sanoo vävykokelaaksi. Jos et oo jo tajunnut…” Jimi katseli olutpulloaan niin kuin ei olisi koskaan nähnyt vastaavaa ja väisteli isän katsetta. Kun tämä ei sanonut mitään, Jimi kohotti lopulta katseensa ja hätkähti nähdessään, kuinka poissaolevalta isä vaikutti. Tämän katse kulki joko naapurin katonharjassa tai tyhjyydessä; tämä näytti melkein siltä kuin olisi nähnyt aaveen.
”Faija?”

*
1986
Huhtikuu
Helsinki, Tähtitorninmäki


Jouko istui puistonpenkillä kasvot kohti aurinkoa. Jalkoja särki. Hän oli lähtenyt Auroran sairaalalta kolmen aikaan. Nyt kello oli yli seitsemän, aurinko laskemaan päin, valo oranssinsävyistä. Ilta oli niin lämmin, että olisi aivan hyvin voinut olla kesäkuu.
Hän oli kävellyt läpi Alppipuiston ja ohi Linnanmäen, ajatellut miltä kuulosti, kun puuvuoristoradan vaunut kiipesivät ylemmäs ylemmäs ylemmäs ennen kuin alamäki tuntui vatsanpohjassa. Hän oli kuluttanut kenkiään Kallion katuihin, ostanut jäätelön Porthaninkadulta ja työntänyt sen roskakoriin Pitkänsillanrannalla. Hän oli heittänyt paperiarkin Eläintarhanlahteen ja ajatellut, että joutaisi heittämään sinne itsensäkin.

Tuntui kesäkuulta.

Hakaniemessä vastaan oli tullut ihmisiä, jotka näyttivät olevan aivan lääpällään toisiinsa. Torilla oli myyty kukkia, oli tuoksunut tupakka. Lokit olivat tapelleet äänekkäästi ja neljä skeittaavaa teiniä kiroilleet toisilleen.

Jouko oli harhaillut Pitkäsillan toiselle puolelle ja löytänyt itsensä yliopiston kirjastolta. Hän oli lukenut kirjojen selkiä painamatta sanoja mieleensä, ja ajatellut kaikkia teoksia, joita ei ehtisi lukea.
Espalla ihmiset olivat ulkoiluttaneet koiria, joilla oli jäljellä enemmän odotettua elinaikaa kuin hänellä.

Huhtikuu, joka tuntui kesäkuulta. Kohta Töölönlahden vesikin olisi varmaan lämmintä. Huhtikuussa. Ennen vappua.

Huhtikuu, joka tuntui kesäkuulta. Jouko päätti, ettei lähtisi ennen syksyä. Sinä kesää teeskentelevänä kevätpäivänä kaikki vaikutti jotenkin säkenöivän.


Heinäkuu
Lammi, Sankola


Jouko istui laiturinnokassa ja liikutteli jalkateriään vedessä. Mökiltä päin kuului vaimeana radion ääniä. Oli tulossa hetkeksi pimeää. Jostain hänen mieleensä muistui läkähdyttävän kuuma kesäpäivä, kun hän oli ollut ehkä kolmetoista, ja maannut koko päivän riippumatossa saunan vieressä. Juha oli heitellyt häntä pikkukivillä, koska se oli sisarusten tehtävä. Kostoksi hän oli työntänyt pellavapään laiturilta alas.

Hän käänsi katseensa tuntiessaan askelten keinuttavan laituria – Juhalla ei ollut kenkiä, mutta tällä oli kaksi pulloa Lapin kultaa. Mielessä kävi, milloin Juha oli muuttunut sellaiseksi kuin oli, kasvanut hänestä ohitse, alkanut puhua moottoripyörän ostamisesta ja lakannut olemasta poikanen.
”Mitä äijä täällä haaveilee?” Juha kysyi, istahti viereen ja ojensi toista pulloa, ”onko sulla laskuhumala? Ennen puoltayötä?” Jouko ravisti hymyillen päätään.
”Ei”, hän sanoi ja väänsi pullonkorkin auki laiturinnurkkaan, ”piti vain tulla kuuntelemaan. Ja katselemaan. Tuntemaan.” Juha kohotti kulmiaan. Jouko ajatteli, että pikkuveli kuvitteli hänen vain olevan kovemmassa humalassa kuin miltä näytti. Hän mietti myös sitä, kuinka tulisi kaipaamaan härkälintujen rääkymistä, tuulen kahinaa rantaheinikossa. Kiukaasta hohkaavaa lämpöä, pullonavaajan kilahduksia, rantaveden syliä.

”Oot vähän laihtunu”, Juha totesi, ja Jouko mietti, että eihän toinen mitenkään voinut tietää.
”Häh? Enkä oo.” Valhe. Seitsemän tai kahdeksan kiloa. Osan ehkä pelosta, osan sairaudesta.
”Saatana sokeekin näkee”, Juha totesi. Jokin hyönteinen surahti ohitse, ja Jouko ajatteli, että tuntui helvetin pahalta sanoa hyvästejä jopa kärpäsille ja hyttysille. He olivat hiljaa jonkin aikaa. Räkättirastas lähti rähisten lentoon jostain rannan pensaikosta.
”Miks sä et mennyt töihin tänä kesänä? Kai sä nyt olisit päässyt sinne samaan paikkaan…” Juha aloitti. Jouko kohautti olkiaan, koetti vaikuttaa arkipäiväiseltä.
”Ajattelin nauttia viimeisestä opiskelijan kesälomasta. Se pitäisi pusertaa gradu ens vuonna… Ja sit mennä oikeisiin töihin ja mitä näitä nyt on…” Hänen äänensä hiipui.
”Ainahan nyt yhden kesän opintolainalla elää”, hän jatkoi vielä ja pohti, kukahan senkin lainan maksaisi. Hän joi kerralla loppuun oluen, josta oli vielä yli puolet jäljellä, ja alkoi nousta ylös, kun Juha tarttui häntä järviveden viilentämästä nilkasta.
”Venaa”, tämä pyysi hiljaa, ”kai sä kertoisit mulle, jos jokin olis pielessä?”
”Mikä mulla nyt olis pielessä. Totta kai. No niin, pikkuveli. Ylös siitä. Kesäyö ei odota”, Jouko vastasi. Sisämaasta kävi tuulenvire, joka kantoi mukanaan heinäkuun syvää kukkaistuoksua. Jouko pörrötti pikkuveljensä tukkaa ja se oli vain yksi asioista, joita hän teki sinä yönä viimeisen kerran.

*
Elokuussa Jouko sai keuhkokuumeen. Puhuessaan äidille puhelimessa hän jätti yhdyssanan ensimmäisen osan pois, vaikka eihän kukaan ole kipeänä elokuussa.

Yöt pimenivät, mutta pysyivät lämpiminä pitkään. Ehkä aurinko oli väsynyt. Jouko ainakin oli. Kesä oli ollut käsittämättömän kaunis. Moneen otteeseen hän oli pysähtynyt miettimään, oliko se aina sellainen, vai näyttikö se erityisen kauniilta vain siksi, kun tiesi, ettei tapaisi sitä uudelleen, kunhan aurinko olisi käynyt mutkan eteläisellä pallonpuoliskolla. Kesäkuussa hän ja Aki, paras ystävä yläkoulusta asti, olivat liftanneet Lappiin. Jouko ei ollut aiemmin käynyt niin kaukana pohjoisessa. He olivat kiivenneet Saanalle, vaikka Joukosta oli tuntunut, että rintakehä pusertuisi kasaan. Huipulta oli nähnyt kauas, kaikki oli ollut jotenkin kuihtuneen kaunista ja kitukasvuista, ja valheellisen pienen hetken oli tuntunut, että he olivat taas kuusitoistavuotiaita ja luulivat pystyvänsä mihin tahansa ja elävänsä ikuisesti.

Kun Jouko pääsi sairaalasta kuumeen taltutettuaan, satoi. Hän käveli Tennispalatsin ohitse ilman sateenvarjoa; farkkutakki liimautui selkään. Hän näki kahden naisen, tai ehkä tytön, halaavan toisiaan, ja kuuli, kuinka toinen sanoi: harmi että sattui näin paska sää. Hän melkein meni tytön luokse kysyäkseen, vaihtaisiko tämä kaikki sadepäivänsä sairauteen.


Syyskuussa aamut olivat kirpeitä. Jouko ei niitä todistanut, sillä hän nukkui luentojen ohitse. Hän oli ilmoittautunut kursseille ja alkanut sitten laiminlyödä niitä, sillä kuvitteli, että niin masentuneet ihmiset saattaisivat tehdä. Juuri masentunuthan hän tulisi perheelleen olemaan. Siksi hän soitti kotiin nykyään niin harvoin.

Syyskuussa Jouko kuunteli albumia The Velvet Underground & Nico uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja mietti kaikkia huomisen juhlia, joita hänen ei tarvitsisi murehtia. Hän tajusi, että nyt hän ei ainakaan koskaan seisoisi Lexington Avenuen ja 125th Streetin kulmassa niin kuin kertoja kappaleessa I’m Waiting for the Man. Hän mietti, oliko albumi muka aina ollut niin hyvä, vai vasta kun hän oli tajunnut, että kaikki sillä mainitut mahdollisuudet olivat muuttuneet mahdottomiksi.

Syyskuu tartutti ruskan moniin puihin Helsingin puistoissa ja Jouko mietti, olivatko syyskuut muka aina olleet niin kauniita.

Lokakuu oli sumuinen, välillä Helsinki näytti siltä, että sillä olisi voinut kuvittaa satukirjan. Jouko laihtui kolme kiloa.
Töölönlahden vesi viileni vauhdilla, ja Jouko tiesi, että pian olisi aika lähteä. Ei ihan vielä, koska olivatko lokakuut muka aina olleet niin kauniita? Kaduilla lätäköistä heijastuvat värivalot, kirkastuvat tähtiyöt, ikkunoita pitkin luistelevat sadepisarat.


Marraskuu.
Kaupungin valot. Rautatieasemalle laahautuva juna. Kostea tuuli, tumma taivas. Jouko katseli vettä ja valomerta. Jossain siellä oli yliopisto ja kaikki lounaspöydissä eletyt naurut. Kaikki parvekkeet ja olohuoneet, joilla hän oli kuolleena kesänä juonut olutta ja polttanut naurettavia määriä tupakkaa. Jossain siellä Auroran sairaala, kaikki baarit joissa hän oli juonut ja kaikki joissa ei koskaan joisi. Hän oli sammuttanut valot lähtiessään asunnostaan.

Ehkä vielä yksi perhejoulu, Jouko ajatteli, koska olivatko marraskuun yöt muka aina olleet niin kauniita?
Mutta Juhakaan ei enää uskonut Joulupukkiin. Lisäksi Joukon kurkku oli taas kipeä.

Vesi oli kylmää.

*
2016
Toukokuu
Helsinki, Viikki


”Kunhan oot varovainen”, isä sanoi lopulta.
”Mitä sä…” Jimi aloitti, mutta isä keskeytti.
”Joukolla oli HIV. Siksi se itsensä tappoi.”
Jimi tiesi näyttävänsä järkyttyneeltä. Isä puhui harvoin isoveljestään Joukosta, joka oli löydetty Töölönlahdesta marraskuisena aamuna 1986. Siitä ei juuri puhuttu – ei Jouko ollut ensimmäinen itsensä tappanut nuori suomalaismies. Jimi oli aina ajatellut, että tämä oli ollut masentunut.

”Se ei halunnut, että kukaan tietää. Mutta mä arvasin. Ei se mitään myöntänyt, mutta oon aina ollut varma. Mutta kun se kerta tahtoi olla hiljaa, niin en mä tästä ole koskaan kenellekään huudellut. Mutta nyt kun… Helvetti, kunhan oot varovainen.”
”Totta kai mä oon”, Jimi sanoi heti, ”mistä sä… Miten se−? Oliko se…” Isä huitaisi kädellään kysymykset katki.
”Se ei mennyt duuniin viimeisenä kesänä. Pidin sitä kummallisena, kun se oli aina niin aikaansaava. Se oli alkanut myös laihtua… Totta kai se olisi voinut olla masennuksenkin oire, mutta… Ei sekään tuonut miniäkokelaita näytille. Kerran näin yksissä juhlissa, kun se suuteli yhtä Juhania, ja vaikka se myöhemmin kuitattiin liialla viskinjuonnilla, niin… No joo. Sitä mä en tiedä, keneltä ja milloin se sen sai. Oon aina ajatellut, että se toi sen Tukholmasta. Se sai interrail-lipun lakkiaislahjaksi ja karkasi Eurooppaan kuukaudeksi, aloitti Tukholmasta. Se palasi sinne parina kesänä. Mutta mä voin tietenkin kuvitella omiani…”

Jimi näytti säikähtäneeltä, hän pyyhkäisi vaaleaa tukkapehkoa silmiltään ja katsoi isäänsä setänsä silmillä.
”Miten helvetissä sä oot voinu olla hiljaa kolkyt vuotta?” hän kysyi sitten. Juha kohautti olkiaan.
”Vaikkei se mulle koskaan kertonutkaan, niin ajattelin, että jos se jumalauta tappoi itsensä sen takia, ettei kukaan saisi tietää, niin mikä veli mä olisin, jos puhuisin siitä…” Hänen katseensa kulki edelleen jossain naapuritalon suunnalla. Lopulta hän käänsi katseensa poikaansa.
”Mutta varmaan se haluaisi, että sä tiedät”, hän huokaisi, ”sä näytät aika paljon siltä. Etenkin tolla tukalla.”
Jimi koetti hymyillä luonnollisesti.
”Lupaan olla varovainen.” Isä nyökkäsi.
”Hyvä. Ja kai sä kerrot mulle, jos jokin on pielessä?”
”Totta kai. Ei mulla ole mikään pielessä.”
Aurinko paahtoi kuumana syliin. Tuntui kuin kesä olisi ollut paljon pidemmällä.
I've been to London, seen seven wonders
I know to trip is just to fall

Kiirsu

  • ***
  • Viestejä: 2 181
Vs: Viimeisiä, K-11
« Vastaus #1 : 28.03.2017 23:55:53 »
Huuuuuh. Ajattelin jo, että en itke, mutta itkinpäs kuitenkin, kun loppuun pääsin. Ja itken vähän vieläkin. Huijui, tämä oli upea!!

Tässä on niin paljon kaikkea <3 Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on hienoimpia kirjoja, joita olen lukenut ja tässä tuntui olevan paljon samaa. Tuo säätilojen fiilistely tuntui tosi tutulta ja säätä oli kyllä kuvattu ihanasti! Suomen vuodenajat ovat upeat ja niitä ehkä arvostaa liian vähän. Jokaisessa niistä on kuitenkin paljon kauniita ja ainutlaatuisia puolia. Ehkä silloin kun tietää, että niitä ei koe enää, kulkee enemmän silmät auki. Tästä jäi ihan sellainen olo, että pitäisi itsekin katsoa enemmän ympärilleen, kun menee ulos ja nauttia siitä ympäröivästä maisemasta.

Lainaus
Kaduilla lätäköistä heijastuvat värivalot, kirkastuvat tähtiyöt, ikkunoita pitkin luistelevat sadepisarat.

Tämä esimerkiksi on aivan ihana kohta. Tällaisia pieniä arjen ihmeitä, jotka ovat niin kauniita, mutta niitä liian harvoin pysähtyy ihastelemaan. Näiden kautta tuodaan esille tosi upeasti se kuinka Joukon maailmankuvakin on muuttunut ja kuinka hän on oppinut arvostamaan asioita uudella tavalla. Ja vaikka tämä onkin kovin ankea teksti, tuovat nämä kauniit asiat siihen vähän valon pilkahdusta.

Helsinki on niin kaunis kaupunki ja voi miten ihanaa oli lukea tätä kuvausta <3 Pidin tosi paljon siitä, että lukijaa kuljetettiin pitkin Helsingin katuja ja esiteltiin ympärillä tapahtuvia asioita. Varsinkin, kun tämä kohtaus oli sijoitettu kevääseen, oli helppo yhtyä tämänhetkiseen tunnelmaan ja fiilistellä yhdessä Joukon kanssa. Pidin myös siitä, että tässä on niin paljon konkreettisia asioita ja paikkoja, jotka tuovat tekstin eloon ihan uudella tapaa. Tähän upposi niin helposti sisään ja ihan unohtui, ettei Jouko olekaan oikea henkilö.

Näkökulman vaihdos oli tosi kiva ja toimiva!! Aluksi kuvittelin kertojan olevan Jimin isä, mutta hyvin äkkiä selvisi, että tuskin näin on, jos tämä tekee kuolemaa :'D Muutenkin tässä annettiin sopivasti tietoa, että pysyi kärryillä tapahtumista ja oli selvää, että Joukolla on HIV/AIDS, vaikka sitä ei suoraan sanottu. Koko tekstistä heijastui se sama sanaton tietoisuus, josta Jimin isä lopussa puhui. Vaikka asiaa ei mainittu suoraan, olisi silti täysin selvää, mistä on kyse. Pidin myös tietynlaisesta erosta kerronnassa Jimin ja Joukon välillä. Siitä, että Jimin osuus oli dialogipainotteista ja Joukon kuvailevaa ja Jimi puhui asioista suoraan kun taas Jouko vältteli asian esiin ottamista.

Lainaus
Jouko pörrötti pikkuveljensä tukkaa ja se oli vain yksi asioista, joita hän teki sinä yönä viimeisen kerran.

Sydämeni ehkä hieman särkyi tässä kohtaa. Sisarussuhteet ovat niin ihania ja ihana kamalaa ajatella, mitä Joukon veli joutui käymään läpi. Ja että hän on pitänyt sen kaiken sisällään nämä vuodet. Suomalaisten jurous ja puhumattomuus menee usein tällaisissa asioissa tosi ikäviin mittasuhteisiin :< Ei ole kenellekään hyväksi hautoa noit asioita yksin, vaikka kuinka tahtoisi kunnioittaa rakkaan muistoa. Ihan hirveää myös, että Joukokaan ei voinut puhua kellekään, vaan kävi läpi sen kaiken yksin.

Tämä tunnelma on ihan täydellinen <3 Lähestyvä kuolema vaanii nurkan takana tosi karmivasti ja koko ajan vain odottaa, että joko. Pidin siitä, kuinka tässä kuvaillaan vettä ja sen houkuttelevuutta. Tulee heti selväksi, mitä Jouko aikoo, mutta silti sitä toivoo, että löytyisi toinenkin ratkaisu. Samoin tunteet on kuvattu hienosti ja tässä on samalla omanlaisensa rauha ja kohtalon hyväksyminen sekä haluttomuus lähteä ja pelko tulevaan. Sekin kuinka mikään vuodenaika ei tuntunut itseltään ja kaikessa oli jotain uutta ja yllättävää oli kiehtova näkökulma. Todella paljon heijastuivat nämä Joukon ristiriitaiset tunteet myös siihen.

Lainaus
Aurinko paahtoi kuumana syliin. Tuntui kuin kesä olisi ollut paljon pidemmällä.

Tämä sitoi kauniisti yhteen Joukon ja Jimin tarinat. Todella upea lopetus, pidin mielettömästi!!

Otsikko on upea ja niin kamalan surullinen. Vaikea edes kuvitella, kuinka paljon on tärkeitä asioita, jotka kokee joskus viimeisen kerran tietämättä, että se kyseinen kerta jäisi viimeiseksi. Ja ehkä vielä pahempaa on se, jos tietää sen jäävän viimeiseksi, koska osaako siitä edes nauttia, jos joutuu miettimään sitä, että tätä ei voi koskaan enää kokea uudestaan. Pienetkin hetket, joita ei yleensä edes ajattele, tuntuvat yhtäkkiä niin tärkeiltä ja se on tosi musertava ajatus. Huuh toivon, etten ikinä joudu tuollaiseen tilanteeseen :<

Pidin myös kovasti tästä isäsuhteesta. Vaikka Jimin isä (tajusin nyt, että olihan se nimikin tekstissä mainittu, kappas vain :'D) onkin tuollainen mörökölli, hän tuntuu rakastavan Jimiä todella ja haluavan tämän parasta, vaikka ei ehkä sitä osaa kovin hyvin ilmaista. Varmasti se on hänelle itselleen vaikea paikka ja asiaa voi olla hankala hyväksyä, vaikkea hyväksymisellä varsinaisesti olekaan mitään tekemistä suvaitsevaisuuden kanssa. Ihanaa, että hän kuitenkin otti asian yllättävän hyvin :>

Tämä on tosi upea ja kaunis ja liikuttava teksti!! Pidin tästä niin paljon. Erityisen upeaa oli se, että vaikka aihe ei ole millään tavalla itseäni koskettava, enkä siihen sitä kautta samaistu, tässä tekstissä eli ihan täysillä mukana. Tämä oli vain niin upeasti kuvailtu ja maustettu eläväisillä yksityiskohdilla, ettei tätä voi kuin ihailla!! Hyppää ihmeessä useamminkin tällaiseen kirjoitustyyliin, tämä on vaikuttavaa. Kiitos tästä mahtavasta tekeleestä <3

And some people, dance.
"Ja pysyä loitolla heteromiehistä, lesboista ja biseksuaaleista."
-Severus Kalkaros

Arte

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 5 392
Vs: Viimeisiä, K-11
« Vastaus #2 : 02.04.2017 18:22:05 »
Olipas tätä kiva lukea. Aina välillä sitä tulee mietittyä, että mitähän sitä tekisi, jos tietäisi kuolevansa lähitulevaisuudessa, juurikin johonkin sairauteen. Myöskin se pyörii päässä, että miten läheiset siihen suhtautuisivat. Ymmärrän hyvin Joukon päätöksen sen suhteen, ettei hän halunnut kertoa perheelleen sairaudestaan. Tuohonkin aikaan vielä homoseksuaalisuus oli varsinainen tabu ja HIV pelottava sairaus. Tahtoisin ajatella, että hän jätti kertomatta ennen kaikkea siksi, ettei halunnut tuottaa perheelleen sitä tuskaa, jota kuoleman odottaminen etenkin nuoren henkilön kohdalla aiheuttaa. Ihan kauheaahan sitä on katsoa vierestä, jos joku läheinen tekee kuolemaa, ja etenkin jos kyseessä ei ole ns. luonnollinen kuolema. Mutta taisi kuitenkin seksuaalinen suuntaumus olla oikea syy, kun hän sitä masentuneen käyttäytymistäkin noin mietti. ): Voi Juhaa, mitähän hänkin on ajatellut katsellessaan veljensä laihtuvan...

Tykkäsin, miten tässä tosiaan koettiin kaikkia viimeisiä asioita, viimeisiä kuukausia. Koskettavaa. Minullekin tuli mieleen tuo Kiirsun mainitsema "Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin" -teos, vaikka itse olenkin katsonut sen vain tv-sarjana. Herkkä aihe, tästä oli kiva lukea.


“Tomorrow may be hell, but today was a good writing day,
and on the good writing days nothing else matters."
- Neil Gaiman

Munis

  • ***
  • Viestejä: 827
  • Räpyläjalkainen, muniva toimintakone
Vs: Viimeisiä, K-11
« Vastaus #3 : 07.04.2017 10:25:58 »
Kiirsu: kiitos kommentista! En voi olla olematta mielissäni siitä, että oon saanut tällä itketettyä, koska en muista et kukaan olis ennen maininnut itkeneensä teksteilleni. Siitä on aika kauan, kun itse luin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian, mutta muistelin itsekin sitä tätä kirjoittaessani, ja alunperin aioin laittaa Joukon elämään tuota viimeistä kesää Tukholmassa, koska asun täällä tällä hetkellä itse ja oon aivan fiiliksissä tästä kaupungista, mutta päädyin sitten Helsinkiin, koska ajattelin sen olevan monille lukijoille tutumpi, ja sit kuitenkin ton kesämökkikohtauksen halusin ehdottomasti sijoittaa Suomeen. Joten kiva kuulla, että tykkäsit Helsingin kuvailusta, en oo käynyt siellä hetkeen enkä koskaan asunut siellä.
Ää, oon niin iloinen, että pidit lopetuksesta ja tekstin nimestä, ne oli molemmat aika nopeita päähänpistoja, jotka sain vasta kun olin tekstiä julkaisemassa. Ja ihanaa, että tykkäsit hahmojen suhteista tässä, niistä oli kiva kirjoittaa. Muakin kyllä säälittää Juha, etenkin kun ajattelin, että varmaan hän on jossain vaiheessa ajatellut, että olisi voinut olla Joukon tukena enemmän, mikäli olisi ollut tämän kanssa vielä läheisempi; ja sit ajattelin, ettei Juha ehkä Jiminkään kanssa ole niin hirveän läheinen, kun kerta eivät näe melkein puoleen vuoteen, ja aattelin myös, että tyyliin kaikki muut on tienneet Jimin homoudesta ennen tämän isää. Että vaikka Juha ehdottomasti rakasti kovasti Joukoa ja nyt Jimiä, niin ehkä hän toivoisi että olisi paremmin perillä molempien elämästä. Kiitos vielä!!

Arte: Kiitos kommentista, ihana kuulla, että pidit! Tätä oli paikoin aika kamalaakin kirjoittaa, koska oli niin vaikeaa ajatella just noita kaikkia asioita ja hetkiä, jotka tapahtuu viimeistä kertaa. Ja mitä jos sitten toivoisi vielä näkevänsä vielä kerran vaikka nyt ruskan tai omenapuiden kukkimisen tai minkä tahansa jutun, muttei sitten ehtisikään.
I've been to London, seen seven wonders
I know to trip is just to fall

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 770
Vs: Viimeisiä, K-11
« Vastaus #4 : 27.07.2017 18:21:14 »
Tätä on hehkutettu vähän kaikkien toimesta, ja nyt voin sanoa, että liityn tähän joukkoon, koska tämä oli yksinkertaisesti upea. Kaunis, surullinen ja koskettava. En tiedä, osaanko edes kommentoida tätä kunnolla, jotta tekisin tälle tarinalle tarpeeksi oikeutta, mutta yritän parhaani.

Tässä kuvastui niin tavattoman hyvin se, miten erilaiselta ja ihmeelliseltä maailma voikaan näyttää, kun tietää omien elinpäiviensä olevan vähissä, ja miten paljon sattuu se, ettei näe, koe ja tunne sen enempää. Joukon päätös lähteä itse omilla ehdoilla on ymmärrettävä ja samaistuttava, kun vaihtoehtona on kuolla hitaasti ja tuskallisesti, vaikka en tiedä, olisiko minulla itselläni tarpeeksi tahdonvoimaa kuolla oman käden kautta vastaavassa tilanteessa. Toki aika ja silloiset käsitykset omat myös vaikuttamassa Joukon vaakakupissa. Mutta ei se tee elämän päättämisestä yhtään sen helpompaa, ei etenkään, kun kuolemantuomion saatuaan vasta todella tajuaa, miten kovasti tahtoisi elää. Niin äärimmäisen inhimillistä ja koskettavaa tuo, miten tahtoisi lykätä väistämätöntä viimeiseen asti, kun maailma on kaunis, elävä ja todellinen, mutta voimat hupenevat ja sairaudet seuraa toisiaan. Jos vielä odottaisi, ehkä ei jaksaisi pitää omaa lupaustaan ja silloin vaarana olisi myös se, että lähipiiri saisi tietää, mikä todella on vialla.

Pidin myös paljon siitä, miten häpeää ei kertaakaan mainita, mutta se on siellä. Pelko siitä, että mitä jos läheiset saakin tietää, mikä Joukolla on ja mistä hän on sairautensa saanut, on piilossa rivien takana. Se, miten yhteydet tarkoituksella katkeavat, pikkuveljelle harkittu valehteleminen ja pohdinta siitä, millä tavalla masentunut ihminen saattaisi käyttäytyä. Ja se yksinäisyys, kun ei voi kertoa kenellekään, koska pelkää, ettei kuulija ymmärrä tai ymmärtää väärin. Jouko on niin tavattoman yksin, ja tieto siitä, että hänen kohtalonsa on jakanut sadat tuhannet todelliset ihmiset, on pysäyttävä.

Juhalle on varmasti ollut raskasta kantaa yksin veljensä salaisuutta, mutta ehkä ääneen puhuminen lähentää häntä poikansa kanssa. Tosi kiva ja miehiä yhteen sitova keino tuo, miten kaikkien nimet alkavat J:llä. Se tuo myös tarinaan kivaa jatkuvuutta, että Joukon onnettomasta kohtalosta huolimatta tai ehkä juuri siksi Juha avaa suunsa ja pyytää Jimiä olemaan varovainen ja kertomaan, jos jotain sattuu. Ja antaa toivoa sille, että Jimi saa elää onnellisena ja vapaana juuri sellaisena kuin on, ja Juha tahtoo antaa pojalleen sen, mitä Jouko ei saanut.

Kiitos tästä upeasta ja voimakkaasta tarinasta! Toi kyyneleet silmiin.

Munis

  • ***
  • Viestejä: 827
  • Räpyläjalkainen, muniva toimintakone
Vs: Viimeisiä, K-11
« Vastaus #5 : 08.02.2018 20:07:41 »
Huomasin, että teksti oli päässyt pronssisijalle Finipikareissa! Olipa ihana yllätys, mukava kuulla, että tämä teksti oli jäänyt mieleen! Saavuin muistelemaan, että mitä oikein oon kirjoitellut ja huomasin, että mullahan on täällä kommentti vastaamatta.

Joten kivasti yli puoli vuotta myöhässä, kiitos hurjasti, Sokerisiipi! Muistan vieläkin kun tulin heinäkuussa töistä aivan hirveän päivän jälkeen ja kommenttisi kohotti mielialaani ihan hurjasti. Tää teema oli kyllä kirjoittaessakin harvinaisen koskettava just siksi, koska vaikka kirjoitti vain yhdestä keksitystä henkilöstä, niin tiesi, että samankaltaisia kohtaloita on varmasti ollut ja aihe on tehnyt haavoja vaikka kuinka monen elämään. Toisaalta tähän ehkä vaikutti se, että oon niin tottunut kirjoittelemaan lähinnä Potter-ficcejä, ja vaikka velhotota-angstia fiilistelenkin, niin onhan se usein aika kaukana todellisista ihmiskohtaloista ja/tai oon kolunnut ne aiheet jo niin loppuun, että harvoin enää tosissaan koskettaa ne teemat siellä taustalla. Ihana kuulla että pidit, oli ilo lukea pohdintojasi!
I've been to London, seen seven wonders
I know to trip is just to fall

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 9 170
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Vs: Viimeisiä, K-11
« Vastaus #6 : 07.04.2018 23:52:15 »
Tervehdys Kommenttikampanjasta! :) Minun on pitänyt jättää puumerkki tähän tekstitopaan jo vaikka miten pitkään, joten päätin potkia itseni siihen Kommenttikampanjan avustuksella, kun tämä teksti oli sopivasti siellä tarjolla. Tämä on kaikkien aikojen lempioriginaalini Finissä, ja linkkasin tämän aikoinaan Originaalipiiri 3:een, jossa ruodin tämän tarinan herättämiä ajatuksia ja fiiliksiä muun muassa tässä viestissä. En nyt tahdo toistella noita samoja asioita, koska siinä ei varmaan olisi mitään mieltä, mutta haluan vain hihkua, että tämä teksti on edelleen niin hieno. Tässä kietoutuu kaksi ajankohtaa tosi toimivasti yhdeksi tarinaksi, ja tämä on täynnä kipua ja vaikenemista, yksinäisyyttä, hyvästejä, nimensä mukaisesti viimeisiä. On melkein järkyttävää, miten itsemurhaan päätymisestä kertova teksti voi olla näin elämänmakuinen, mutta samalla se on tosi luonnollista, koska kyllähän sitä varmasti kiinnittää pieniinkin yksityiskohtiin ja kaiken kauneuteen ja ikävyyteenkin (hyttysiin!) ihan erityistä huomiota, kun tietää, että kokee kaiken viimeisiä kertoja. Ja ehkä juuri luonnollisuuden takia tämän tarinan elämänmakuisuus on melkein järkyttävää: Joukon tarina tulee ihan iholle ja kaivautuu sen allekin, saa katsomaan ympärilleen ja tajuamaan, että elämässä on oikeasti niin paljon elämisen arvoista. Se ehkä usein realisoituu vasta sitten, kun tietää menettävänsä kaiken.

Minuun vetoaa tässä tarinassa myös lähtemisen vaikeus. Vaikka Jouko tietää, ettei halua viettää viimeisiä hetkiään sairaalassa viruen, ei lähteminen ole siltikään helppo päätös.
Ehkä vielä yksi perhejoulu, Jouko ajatteli, koska olivatko marraskuun yöt muka aina olleet niin kauniita?
Sydämeni särkyy tälle joka kerta. Jouko tekee niin vaikean päätöksen, että sitä on vaikea näin ulkopuolisena ees käsittää. Ja miksi? Miksi hän lähtee ypöyksin, kertomatta kenellekään vaikka lupasi pikkuveljelleen kertovansa jos jotain on vialla? Siinäpä kolmas asia, joka erityisesti kiehtoo minua tässä tarinassa. Tulee mieleen muun muassa kaikki homoseksuaalisuuteen ja HIViin liittyvät stigmat, leimautumisen pelot, vaikeat asiat, mutta ehkä ennen kaikkea se, miten hirvittävän hankalaa joskus on kertoa toiselle ihmiselle, olipa ongelma oikeastaan mikä tahansa. Me ollaan ihmisiä ja inhimillisiä, vahvoja ja kaiken kestäviä vaikkei oikeasti oltaisikaan. Ymmärrän Joukon päätöksen, mutta voin vain toivoa, että vaikenemisen kulttuuri hellittää seuraavan sukupolven kohdalla hieman. Niin onneksi tavallaan käykin jo tuossa, kun Juha pystyy kaikkien vaikenemisen vuosien jälkeen avautumaan pojalleen ja tuomaan huolensa esiin.

Päädyin näköjään sittenkin höpöttämään ihan samoja asioita kuin piirissäkin, pahoittelut siitä. En tiiä, minun on hirveän vaikea saada itestäni ulos niitä sanoja jotka tämä tarina ansaitsisi. Tämä riipaisee jostain tosi syvältä ja saa minut itkemään joka kerta. En ole hyvä sietämään synkkyyttä, mutta rakastan sitä, että tällaisista aiheista kirjoitetaan, koska se saa oikeasti aattelemaan ja tuntemaan jotain, mitä ei muuten ehkä tulisi aatelleeksi eikä tunteneeksi, jotain mikä voi muuttaa omaakin elämää. Suuret kiitokset tämän tekstin kirjoittamisesta ja jakamisesta! :-* -Walle
« Viimeksi muokattu: 08.04.2018 02:41:16 kirjoittanut Waulish »

Skorpioni

  • ***
  • Viestejä: 340
  • Ava&banner by Ingrid
Vs: Viimeisiä, K-11
« Vastaus #7 : 20.06.2023 18:15:26 »
Voi, miten raastavan hieno teksti tämä oli. Älä ihmeessä kysy, miten eksyin tänne, mutta kommenttikamppiksen varjolla tulen nyt kommentoimaan.

Olen lukenut monta kirjaa ja katsonut monta sarjaa/leffaa joiden teemana pyörii AIDS ja HIV ja jotenkin tavoitin tästä heti, mistä oli kyse, mutta jännitys pysyi kutkuttavana loppuun asti. Miten upeasti tässä kuvattiinkaan nuoren miehen luopumisen tuskaa. Miten kauheaa onkaan nähdä kaikki niin kauniina ja tietää, että aika on lopussa. Ymmärrän Joukon halun päättää itse, miten kaikki päättyy, mutta suren sitä, ettei hän pystynyt jakamaan viimeisiä hetkiään perheensä ja läheistensä kanssa häpeänsä (?) vuoksi.

Lainaus
koska olivatko marraskuun yöt muka aina olleet niin kauniita?
tällaisissa pienissä ajatuksissa tiivistyi hirveä elämänjano, ja riipaiseva tieto lähestyvästä.

Jotenkin resonoi tämäkin kohtaus upeassa ilmaisun voimassaan:
Lainaus
Hän oli kävellyt läpi Alppipuiston ja ohi Linnanmäen, ajatellut miltä kuulosti, kun puuvuoristoradan vaunut kiipesivät ylemmäs ylemmäs ylemmäs ennen kuin alamäki tuntui vatsanpohjassa. Hän oli kuluttanut kenkiään Kallion katuihin, ostanut jäätelön Porthaninkadulta ja työntänyt sen roskakoriin Pitkänsillanrannalla. Hän oli heittänyt paperiarkin Eläintarhanlahteen ja ajatellut, että joutaisi heittämään sinne itsensäkin.
Kun tunnelma oli samaan aikaan kesäinen, melkein tuntui ja tuoksui kuuma Helsinki, mutta samaan aikaan niin kipeä ja murtunut.

Ja loppuun kaiken haikeuden ja surun jälkeen nousi kuitenkin kahden veljen ja isän pojan välinen lämmin rakkaus, jonka takia tämä oli ehkä vähän vielä sydäntäsärkevämpi, muttei kuitenkaan niin synkkä. Kiitos upeasta lukukokemuksesta!
Just some things to say,
things that looked good yesterday