Nimi: Viimeisiä
Kirjoittaja: Munis
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Itsetuhoisuus
Tyylilaji: Angst, drama, sukulaissuhteita
Yhteenveto:
Töölönlahden vesi viileni vauhdilla, ja Jouko tiesi, että pian olisi aika lähteä.Vapaa sana: Siis mitä, kirjoitin originaalin? Ja nyt aion julkaista sen? Tätä ei ole tapahtunut vuosikausiin, joten ilahtuisin kovasti kommenteista etenkin kun tuntuu, että hylkäsin tässä ainakin jollain tavalla mulle kaikista tyypillisimmän kirjoitustyylin. Toivottavasti pidätte, muistakaa fiilistellä elämän pikkuasioita.
Viimeisiä
2016
Toukokuu
Helsinki, ViikkiJimi istui parvekkeen sohvalla ja väänteli käsiään. Hän oli tullut käymään isänsä luona – he eivät olleet nähneet sitten joululoman. Vapusta oli vasta muutama päivä, ja Jimistä tuntui, ettei hän vieläkään ollut aivan palautunut kaikesta siitä juhlimisesta. Onneksi kesätöiden alkuun oli vielä pari viikkoa.
Aurinko paistoi parvekkeen lasien lävitse ja lämmitti farkkujen peittämiä jalkoja. Isä astui parvekkeelle ja jätti oven raolleen; olohuoneesta kuului Rollareiden It’s Only Rock ’n’ Roll.
”Ota olut”, isä sanoi ja ojensi Brooklyn Lageria.
”Nice”, Jimi vastasi takertuessaan pulloon. Hän kurotti pullonavaajan pieneltä pöydältä. Isä teki oloaan mukavaksi nojatuolissa.
”Noh? Vapusta selvitty hengissä? Tentit ohi? Kevättä rinnassa? Miniäkokelaita näköpiirissä?” isä kyseli pilke silmäkulmassa. Jimi puristi hikoilevaa olutpulloa ja päätti tarttua tilaisuuteen.
”En tiedä siitä hengissä selviämisestä. On tässä aika kuollut olo ollut. Ja en kyllä siitä miniäkokelaastakaan. Jos olisikin, niin sitä varmaan pitäisi sanoo vävykokelaaksi. Jos et oo jo tajunnut…” Jimi katseli olutpulloaan niin kuin ei olisi koskaan nähnyt vastaavaa ja väisteli isän katsetta. Kun tämä ei sanonut mitään, Jimi kohotti lopulta katseensa ja hätkähti nähdessään, kuinka poissaolevalta isä vaikutti. Tämän katse kulki joko naapurin katonharjassa tai tyhjyydessä; tämä näytti melkein siltä kuin olisi nähnyt aaveen.
”Faija?”
*
1986
Huhtikuu
Helsinki, TähtitorninmäkiJouko istui puistonpenkillä kasvot kohti aurinkoa. Jalkoja särki. Hän oli lähtenyt Auroran sairaalalta kolmen aikaan. Nyt kello oli yli seitsemän, aurinko laskemaan päin, valo oranssinsävyistä. Ilta oli niin lämmin, että olisi aivan hyvin voinut olla kesäkuu.
Hän oli kävellyt läpi Alppipuiston ja ohi Linnanmäen, ajatellut miltä kuulosti, kun puuvuoristoradan vaunut kiipesivät
ylemmäs ylemmäs ylemmäs ennen kuin alamäki tuntui vatsanpohjassa. Hän oli kuluttanut kenkiään Kallion katuihin, ostanut jäätelön Porthaninkadulta ja työntänyt sen roskakoriin Pitkänsillanrannalla. Hän oli heittänyt paperiarkin Eläintarhanlahteen ja ajatellut, että joutaisi heittämään sinne itsensäkin.
Tuntui kesäkuulta.
Hakaniemessä vastaan oli tullut ihmisiä, jotka näyttivät olevan aivan lääpällään toisiinsa. Torilla oli myyty kukkia, oli tuoksunut tupakka. Lokit olivat tapelleet äänekkäästi ja neljä skeittaavaa teiniä kiroilleet toisilleen.
Jouko oli harhaillut Pitkäsillan toiselle puolelle ja löytänyt itsensä yliopiston kirjastolta. Hän oli lukenut kirjojen selkiä painamatta sanoja mieleensä, ja ajatellut kaikkia teoksia, joita ei ehtisi lukea.
Espalla ihmiset olivat ulkoiluttaneet koiria, joilla oli jäljellä enemmän odotettua elinaikaa kuin hänellä.
Huhtikuu, joka tuntui kesäkuulta. Kohta Töölönlahden vesikin olisi varmaan lämmintä.
Huhtikuussa. Ennen vappua.
Huhtikuu, joka tuntui kesäkuulta. Jouko päätti, ettei lähtisi ennen syksyä. Sinä kesää teeskentelevänä kevätpäivänä kaikki vaikutti jotenkin säkenöivän.
Heinäkuu
Lammi, SankolaJouko istui laiturinnokassa ja liikutteli jalkateriään vedessä. Mökiltä päin kuului vaimeana radion ääniä. Oli tulossa hetkeksi pimeää. Jostain hänen mieleensä muistui läkähdyttävän kuuma kesäpäivä, kun hän oli ollut ehkä kolmetoista, ja maannut koko päivän riippumatossa saunan vieressä. Juha oli heitellyt häntä pikkukivillä, koska se oli sisarusten tehtävä. Kostoksi hän oli työntänyt pellavapään laiturilta alas.
Hän käänsi katseensa tuntiessaan askelten keinuttavan laituria – Juhalla ei ollut kenkiä, mutta tällä oli kaksi pulloa Lapin kultaa. Mielessä kävi, milloin Juha oli muuttunut sellaiseksi kuin oli, kasvanut hänestä ohitse, alkanut puhua moottoripyörän ostamisesta ja lakannut olemasta poikanen.
”Mitä äijä täällä haaveilee?” Juha kysyi, istahti viereen ja ojensi toista pulloa, ”onko sulla laskuhumala? Ennen puoltayötä?” Jouko ravisti hymyillen päätään.
”Ei”, hän sanoi ja väänsi pullonkorkin auki laiturinnurkkaan, ”piti vain tulla kuuntelemaan. Ja katselemaan.
Tuntemaan.” Juha kohotti kulmiaan. Jouko ajatteli, että pikkuveli kuvitteli hänen vain olevan kovemmassa humalassa kuin miltä näytti. Hän mietti myös sitä, kuinka tulisi kaipaamaan härkälintujen rääkymistä, tuulen kahinaa rantaheinikossa. Kiukaasta hohkaavaa lämpöä, pullonavaajan kilahduksia, rantaveden syliä.
”Oot vähän laihtunu”, Juha totesi, ja Jouko mietti, että eihän toinen
mitenkään voinut tietää.
”Häh? Enkä oo.” Valhe. Seitsemän tai kahdeksan kiloa. Osan ehkä pelosta, osan sairaudesta.
”Saatana sokeekin näkee”, Juha totesi. Jokin hyönteinen surahti ohitse, ja Jouko ajatteli, että tuntui helvetin pahalta sanoa hyvästejä jopa kärpäsille ja hyttysille. He olivat hiljaa jonkin aikaa. Räkättirastas lähti rähisten lentoon jostain rannan pensaikosta.
”Miks sä et mennyt töihin tänä kesänä? Kai sä nyt olisit päässyt sinne samaan paikkaan…” Juha aloitti. Jouko kohautti olkiaan, koetti vaikuttaa arkipäiväiseltä.
”Ajattelin nauttia viimeisestä opiskelijan kesälomasta. Se pitäisi pusertaa gradu ens vuonna… Ja sit mennä oikeisiin töihin ja mitä näitä nyt on…” Hänen äänensä hiipui.
”Ainahan nyt yhden kesän opintolainalla elää”, hän jatkoi vielä ja pohti, kukahan senkin lainan maksaisi. Hän joi kerralla loppuun oluen, josta oli vielä yli puolet jäljellä, ja alkoi nousta ylös, kun Juha tarttui häntä järviveden viilentämästä nilkasta.
”Venaa”, tämä pyysi hiljaa, ”kai sä kertoisit mulle, jos jokin olis pielessä?”
”Mikä mulla nyt olis pielessä. Totta kai. No niin, pikkuveli. Ylös siitä. Kesäyö ei odota”, Jouko vastasi. Sisämaasta kävi tuulenvire, joka kantoi mukanaan heinäkuun syvää kukkaistuoksua. Jouko pörrötti pikkuveljensä tukkaa ja se oli vain yksi asioista, joita hän teki sinä yönä viimeisen kerran.
*
Elokuussa Jouko sai keuhkokuumeen. Puhuessaan äidille puhelimessa hän jätti yhdyssanan ensimmäisen osan pois, vaikka eihän kukaan ole kipeänä elokuussa.
Yöt pimenivät, mutta pysyivät lämpiminä pitkään. Ehkä aurinko oli väsynyt. Jouko ainakin oli. Kesä oli ollut käsittämättömän kaunis. Moneen otteeseen hän oli pysähtynyt miettimään, oliko se aina sellainen, vai näyttikö se erityisen kauniilta vain siksi, kun tiesi, ettei tapaisi sitä uudelleen, kunhan aurinko olisi käynyt mutkan eteläisellä pallonpuoliskolla. Kesäkuussa hän ja Aki, paras ystävä yläkoulusta asti, olivat liftanneet Lappiin. Jouko ei ollut aiemmin käynyt niin kaukana pohjoisessa. He olivat kiivenneet Saanalle, vaikka Joukosta oli tuntunut, että rintakehä pusertuisi kasaan. Huipulta oli nähnyt kauas, kaikki oli ollut jotenkin kuihtuneen kaunista ja kitukasvuista, ja valheellisen pienen hetken oli tuntunut, että he olivat taas kuusitoistavuotiaita ja luulivat pystyvänsä mihin tahansa ja elävänsä ikuisesti.
Kun Jouko pääsi sairaalasta kuumeen taltutettuaan, satoi. Hän käveli Tennispalatsin ohitse ilman sateenvarjoa; farkkutakki liimautui selkään. Hän näki kahden naisen, tai ehkä tytön, halaavan toisiaan, ja kuuli, kuinka toinen sanoi:
harmi että sattui näin paska sää. Hän melkein meni tytön luokse kysyäkseen, vaihtaisiko tämä kaikki sadepäivänsä sairauteen.
Syyskuussa aamut olivat kirpeitä. Jouko ei niitä todistanut, sillä hän nukkui luentojen ohitse. Hän oli ilmoittautunut kursseille ja alkanut sitten laiminlyödä niitä, sillä kuvitteli, että niin masentuneet ihmiset saattaisivat tehdä. Juuri masentunuthan hän tulisi perheelleen olemaan. Siksi hän soitti kotiin nykyään niin harvoin.
Syyskuussa Jouko kuunteli albumia The Velvet Underground & Nico
uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja mietti kaikkia huomisen juhlia, joita hänen ei tarvitsisi murehtia. Hän tajusi, että nyt hän ei ainakaan koskaan seisoisi Lexington Avenuen ja 125th Streetin kulmassa niin kuin kertoja kappaleessa I’m Waiting for the Man. Hän mietti, oliko albumi muka aina ollut niin hyvä, vai vasta kun hän oli tajunnut, että kaikki sillä mainitut mahdollisuudet olivat muuttuneet mahdottomiksi.
Syyskuu tartutti ruskan moniin puihin Helsingin puistoissa ja Jouko mietti, olivatko syyskuut muka aina olleet niin kauniita.
Lokakuu oli sumuinen, välillä Helsinki näytti siltä, että sillä olisi voinut kuvittaa satukirjan. Jouko laihtui kolme kiloa.
Töölönlahden vesi viileni vauhdilla, ja Jouko tiesi, että pian olisi aika lähteä. Ei ihan vielä, koska olivatko lokakuut muka aina olleet niin kauniita? Kaduilla lätäköistä heijastuvat värivalot, kirkastuvat tähtiyöt, ikkunoita pitkin luistelevat sadepisarat.
Marraskuu.
Kaupungin valot. Rautatieasemalle laahautuva juna. Kostea tuuli, tumma taivas. Jouko katseli vettä ja valomerta. Jossain siellä oli yliopisto ja kaikki lounaspöydissä eletyt naurut. Kaikki parvekkeet ja olohuoneet, joilla hän oli kuolleena kesänä juonut olutta ja polttanut naurettavia määriä tupakkaa. Jossain siellä Auroran sairaala, kaikki baarit joissa hän oli juonut ja kaikki joissa ei koskaan joisi. Hän oli sammuttanut valot lähtiessään asunnostaan.
Ehkä vielä yksi perhejoulu, Jouko ajatteli, koska olivatko marraskuun yöt muka aina olleet niin kauniita?
Mutta Juhakaan ei enää uskonut Joulupukkiin. Lisäksi Joukon kurkku oli taas kipeä.
Vesi oli kylmää.
*
2016
Toukokuu
Helsinki, Viikki”Kunhan oot varovainen”, isä sanoi lopulta.
”Mitä sä…” Jimi aloitti, mutta isä keskeytti.
”Joukolla oli HIV. Siksi se itsensä tappoi.”
Jimi tiesi näyttävänsä järkyttyneeltä. Isä puhui harvoin isoveljestään Joukosta, joka oli löydetty Töölönlahdesta marraskuisena aamuna 1986. Siitä ei juuri puhuttu – ei Jouko ollut ensimmäinen itsensä tappanut nuori suomalaismies. Jimi oli aina ajatellut, että tämä oli ollut masentunut.
”Se ei halunnut, että kukaan tietää. Mutta mä arvasin. Ei se mitään myöntänyt, mutta oon aina ollut varma. Mutta kun se kerta tahtoi olla hiljaa, niin en mä tästä ole koskaan kenellekään huudellut. Mutta nyt kun…
Helvetti, kunhan oot varovainen.”
”Totta kai mä oon”, Jimi sanoi heti, ”mistä sä… Miten se−? Oliko se…” Isä huitaisi kädellään kysymykset katki.
”Se ei mennyt duuniin viimeisenä kesänä. Pidin sitä kummallisena, kun se oli aina niin aikaansaava. Se oli alkanut myös laihtua… Totta kai se olisi voinut olla masennuksenkin oire, mutta… Ei sekään tuonut miniäkokelaita näytille. Kerran näin yksissä juhlissa, kun se suuteli yhtä Juhania, ja vaikka se myöhemmin kuitattiin liialla viskinjuonnilla, niin… No joo. Sitä mä en tiedä, keneltä ja milloin se sen sai. Oon aina ajatellut, että se toi sen Tukholmasta. Se sai interrail-lipun lakkiaislahjaksi ja karkasi Eurooppaan kuukaudeksi, aloitti Tukholmasta. Se palasi sinne parina kesänä. Mutta mä voin tietenkin kuvitella omiani…”
Jimi näytti säikähtäneeltä, hän pyyhkäisi vaaleaa tukkapehkoa silmiltään ja katsoi isäänsä setänsä silmillä.
”Miten helvetissä sä oot voinu olla hiljaa kolkyt vuotta?” hän kysyi sitten. Juha kohautti olkiaan.
”Vaikkei se mulle koskaan kertonutkaan, niin ajattelin, että jos se jumalauta tappoi itsensä sen takia, ettei kukaan saisi tietää, niin mikä veli mä olisin, jos puhuisin siitä…” Hänen katseensa kulki edelleen jossain naapuritalon suunnalla. Lopulta hän käänsi katseensa poikaansa.
”Mutta varmaan se haluaisi, että sä tiedät”, hän huokaisi, ”sä näytät aika paljon siltä. Etenkin tolla tukalla.”
Jimi koetti hymyillä luonnollisesti.
”Lupaan olla varovainen.” Isä nyökkäsi.
”Hyvä. Ja kai sä kerrot mulle, jos jokin on pielessä?”
”Totta kai. Ei mulla ole mikään pielessä.”
Aurinko paahtoi kuumana syliin. Tuntui kuin kesä olisi ollut paljon pidemmällä.