Hei eikä! Kukaan muu ei ole maininnut sitä, miten jokainen raapale alkaa jalkineilla (jos sukatkin saa laskea jalkineiksi). Mun mielestä se loi ihanaa toistoa, vaikka tässä raapalesarjassa oli muutenkin yhtenäinen ote: loppuhuomautukset, kukat, punainen väri, satuttamiseen tai sattumiseen viittavat asiat (esim. "syyllisyyden tulisi kuristaa" tai "Heillä paikattiin naarmuuntuneet polvet laastareilla") jne. Tässä pysyi koko ajan hyvä rytmi.
Mä pidin Sokerisiiven tavoin siitä, ettei pettämistä selitelty tässä mitenkään. Ei ollut mitään korulauseita. Ei ollut selityksiä, miksi niin tapahtui. Se vain oli. Sitä sattuu tässä maailmassa todella paljon, seliteltynä ja selittämättömänä. Semmoisen päälle suhteen rakentaminen on niin riskialtista, mutta kuten tossa viimeisessäkin rapsussa sanottiin: Eroaminen on liian vaikeaa.
Pakko myöntää, että kuuskidin tavoin olin välillä hukassa tän tarinan kanssa. Tässä sarjassa välittyi se semmoinen tunteiden sekamelska, jota suhteissa tapahtuu. Sitä ollaan odottavaisia, jännittyneitä, ihastuneita, ehkä jopa rakastuneita, mutta toisinaan surullisia, ahdistuneita, onnettomia ja pelokkaita. Näin vähiin sanoihin pystyin laskemaan aika monta tunnetilaa. Kuukausijaottelu toimi, ja niiden mukana tulleet tunnetilat, vaikka itseasiassa tietyt tunteet nousi pintaan toistuvasti toisia useammin. Ehkä juuri se tunteiden kirjo loi sitä pientä hämmennystä muhunkin, mutta ei se haitannut, vaan teki tästä tarinasta kiinnostavamman.
Mä uskon, että ne uudet punaiset korkokengät, jotka ostettiin on lupaus uudesta alusta. Silloin ei enää katsota taakse siihen rikkinäiseen, hädin tuskin hengissä pysyneeseen esineeseen. Siinäkin mielessä mun mielestä on upeaa, miten tää tarina elää ton punaisen korkokengän varassa. Se alkaa siitä ja päättyy siihen, ihan kuin tarina oisi voinut kertoa pelkästään siitä. Mä jotenkin nyt aivan huumaannuin tästä vertauskuvien ja sanattomien selitysten määrästä, ja siitä miten kauniisti se oli toteutettu.
Ai että! Muuta en enää sano.