Kun kaikki on myöhäistä
Nimi:kun kaikki on myöhäistä
Kirjoittaja: kulovalkea
Fandom: Soturikissat
Genre: one shot, angst, drama.
Ikäraja: k-11
Disclaimer: maailma kuuluu Erin Hunterille.
A/N Tämä on minun ensimmäinen kirjoitukseni Finiin, joten kommentit olisivat erittäin toivottuja!
Oli sumuinen aamu. Kun Susimieli kohottautui soturipesästä hän muisti oitis, että tänään olisi klaanikokous ja hän tietysti tulisi sinne mukaan, koska oli klaaninsa varapäällikkö. Susimielellä oli myös sisko, Koivuhäntä joka tulisi myös mukaan. Susimieli loikki ulos pesästä ja näki päällikkönsä Sinitähden valmistelevan kissoja tulevaa matkaa varten. Nuorimmat kissat olivat vasta oppilaita ja suorastaan kihisivät innosta ja jännityksestä. Susimieli suunnisti kohti päällikköään. Hän oli vanha ja harmaantunut kissa, joka eli viimeistä elämäänsä. Susimieli katseli kuinka päällikkö otti paikkansa kissajonon kärjestä ja antoi lähtömerkin. Kymmenet kissat solahtivat metsän pimeyteen ja varjoihin. Susimieli kuuli omien jalkojensa rytmikkään hakkauksen maata vasten ja tunnisti vieressään juoksevien kissojen tutun ja turvallisen tuoksun. Hän olisi voinut elää siinä hetkessä loputtomasti. Pian kuitenkin kissajoukko saavutti määränpäänsä, Nelipuun. Alhaalla nelipuun ympärillä pyöri jo suuri joukko kissoja. Kaiken sen yläpuolella kohosi suuri kivi jolla klaanien päälliköt seisoivat. Hän tunnisti tumman Rikkotähden, joka oli varjoklaanin päällikkö, ja valtavan Väärätähden joka johti Jokiklaania ja sitten vielä Tuuliklaanin päällikön, Pitkätähden.
Susimieli katseli näkyä lumoutuneena, kunnes Sinitähti antoi merkin ja Myrskyklaanin kissat syöksyivät laaksoon. Sinitähti hyppäsi muiden päälliköiden rinnalle ja nyökkäsi kunnioittavasti Väärätähdelle. Kiven alapuolella kissat vaikenivat ja odottivat mitä päälliköillä olisi kerrottavanaan. Pian Väärätähti alkoi kertoa Jokiklaanin kuulumisista ja tapahtumista. Susimieli keskittyi katsomaan kissoja ympärillään. Hänen silmänsä osuivat komeaan ja voimakkaan näköiseen kolliin. Lähemmäs päästyään hän huomasi että kolli kuului Varjoklaaniin. Susimieli sähähti hiljaa mielessään. Varjoklaani ja Myrskyklaani olivat olleet vihollisia niin pitkään kuin hän saattoi muistaa. Silti kolli näytti ystävälliseltä ja tämän upea musta turkki kiilsi auringossa. Epäröiden Susimieli käveli lähemmäs ja pysähtyi vähän matkan päähän. Kolli huomasi hänet ja hymyili ystävällisesti. ”Hei.” Hän sanoi. ”Hei.” Susimieli vastasi epäröiden. ”Minun nimeni on Yökarva.” Kolli kertoi. ”Minä taas olen Susimieli.” Susimieli sanoi, ja arkuus alkoi hävitä hänestä. Selvisi että Yökarva oli hyvää juttuseuraa ja Susimielen aika kului kuin siivillä. Lopulta hän havahtui siihen, että kokous oli päättynyt ja hänen klaaninsa oli lähdössä. Susimieli oli aikeissa lähteä ja hyvästellä Yökarva, mutta Yökarva katsoikin häntä anovasti ja sanoi sitten: ”Älä mene, haluan vielä nähdä sinut. Tiedän että se on luvatonta ja laitonta, mutta voitko mitenkään tulla huomenna ukkospolulle aurinkohuipun hetkenä?” Lopulta Susimieli suostui ja juoksi klaaninsa luokse.
Matkalla takaisin leiriin Susimieli näki, että hänen siskonsa Koivuhäntä katseli häntä oudon vihaisen näköisenä. Koska Susimielestä tuntui että Koivuhännällä saattaisi olla jotain asiaa, hän suunnisti askelensa tätä kohti. ”mitä sinä luulit tekeväsi siellä kokouksessa!” tämä huusi heti Susimielen päästyä kuuloetäisyydelle. Susimieli oli kerrassaan hämmästynyt. ”Mitä minä nyt olen tehnyt?” Hän kysyi. ”Etkö tiedä että et voi kaveerata Varjoklaanilaisten kanssa! Et vain voi! Koivuhäntä huusi silmät leimuten. ”Hän ei ole samanlainen kuin muut Varjoklaanilaiset! Sitä paitsi mitä se sinulle kuuluu kenen kanssa minä juttelen!” Susimieli suuttui. ”Olen siskosi ja se asia kuuluu minulle ihan yhtä paljon! Sitä paitsi yritän vain suojella sinua!” Koivuhäntä raivosi. Uteliaita silmiä kääntyi katsomaan heitä. ”Minä vihaan sinua!” Susimieli huusi vielä ennen kuin juoksi leiriin.
Susimieli makasi pesässään ja kuunteli muiden soturien rauhallista tuhinaa. Koivuhäntä ei ollut saapunut soturipesään nukkumaan, eikä ainakaan Susimielikään ollut nähnyt tätä kokouksen jälkeen. Hän tiesi, että oli satuttanut siskoaan, mutta ei silti osannut katua. Se oli Koivuhännän oma vika. Mitäs tunki nenänsä joka paikkaan. Susimieli sihahti ja nukahti.
Seuraavana aamuna Susimieli suorastaan kihisi innosta. Hän oli järjestänyt itselleen vapaata auringonhuipun ajaksi. Kun se aika loputtoman tuntuisen ajan päästä koitti, Susimieli syöksähti kohti metsää. Pian hän törmäsi johonkin pehmeään, joka oli väritykseltään valkoinen ja jolla oli mustia raitoja. Koivuhäntä melkein kaatui Susimielen painosta, mutta pysyi kuitenkin pystyssä. ”Mihin sinä olet menossa?” Koivuhäntä kysyi. ”Ei kuulu sinulle!” Susimieli sähähti ja juoksi pois siskonsa luota kohti metsää. Saavuttuaan ukkospolun luokse hän pysähtyi ja tasasi hengitystään. Yökarvaa ei vielä näkynyt, joten Susimieli laskeutui maahan odottamaan. Pian hänestä alkoi tuntua, että jokin oli pielessä. Yökarvan olisi pitänyt jo saapua. Susimieli muisti siskonsa sanat ja syöksyi kohti leiriään.
Heti saavuttuaan leiriin Susimieli näki, että hänen paha aavistuksensa oli ollut oikeassa. Joka puolella taisteli kissoja. Susimieli kirosi itseään siitä, että oli kertonut leirin sijainnin Yökarvalle. Nyt kaikki oli mennyt pieleen. Susimieli syöksähti lähimmän Varjoklaanin soturin kimppuun. Silloin hän näki miten Yökarva oli kyyristynyt Koivuhännän päälle ja piteli tätä kiinni kurkusta. Susimieli rimpuili irti soturin otteesta ja lähti juoksemaan kohti siskoaan. Susimieli näki Yökarvan suuren käpälän nousevan ja iskevän. Susimieli hyppäsi Yökarvan kimppuun ja tunsi, miten viha sai häneen uutta voimaa. Taistelu oli lyhyt. Pian Susimieli näki, että Yökarva irrottautui hänen otteestaan ja luikki metsään. Jäljelle jääneet varjoklaanilaiset seurasivat tätä. Susimieli juoksi Koivuhännän luokse ja näki suuren haavan Koivuhännän kaulassa. Siihen Yökarva oli iskenyt. Susimielen sisko oli kuollut välittömästi. Susimieli lysähti siskonsa ruumiin viereen tyhjin silmin. ”Olit oikeassa” hän kuiskasi. ”Olit aina oikeassa.” Aurinko oli laskemassa ja sen väri muutti Koivuhännän turkin liekehtivän punaiseksi. Illan kauneus pilkkasi Susimielen surua. Elämä jatkui, vaikka Susimielestä tuntui, että hänen siskonsa mukana oli kuollut jokin osa myös hänestä.
