Nimi: Lumottu rakastamaan
Kirjoittaja: Bluji Ronen
Esilukija: Saappaaton, tack
Ikäraja: S
Fandom: Olipa kerran (OUAT)
Paritus: Emma/Regina
Vastuuvapaus: En omista sarjaa, sen maailmaa tai hahmoja. En tienaa.
Haasteet: Otsikko etsii tarinaa II, Kaiken maailman ficlettejä V: viikko 7/2016 (Kirjoita kaverille)
A/N: Oikein mahtavaa syntymäpäivää Kristenille! Tässä sulle toiveiden mukaisesti SwanQueen-parituksella ficci, toivottavasti tykkäät! :> (Tässä on nyt sitten otettu vähän taiteilijan vapauksia, mutta toivotaan etten runnonut hahmoja ihan tunnistamattomiksi. :p)
"Emma, älä lähde."
Reginan ääni on sotkuinen niin kuin hänen ylipitkiksi kasvaneet pikimustat hiuksensa (ei ole lainkaan hänen tapaistaan päästää niitä niin pitkiksi kuin ne nyt olivat; hän on päässyt repsahtamaan mutta se on oma valinta tai ehkä silkkaa unohdusta). Reginalla on musta poolopaita, täydellisen verenpunaiset tekokynnet (paitsi se yksi joka ilmeisesti lohkesi tai irtosi mutta Reginalla on varaa vaikka miljooniin tekokynsiin), pingottunut vakava hymy ja pari ripsivärikyyneltä. Ensimmäistä kertaa koskaan, vaikka Regina on aina ollut kaikkien edessä niin vahva.
Emma istuu sohvan reunalla ja napittaa hitaasti valkoista kauluspaitaansa, jonka nappirivistöä reunustaa läpikuultava pitsi. Edellisillan baarikierroksen viimeiset viinahuurut sekoittavat vielä päätä niin, ettei hän saa oikein kiinni siitä, mikä on hänen järkensä huutamassa jätä tuo kylmäsydäminen akka, joka tavoittelee vain omaa etuaan ja mikä taas sydän kuiskimassa hän on ollut sinulle niin hyvä, niin hyvä, myönnä se nyt itsellesi. Emma painaa kasvonsa kämmeniinsä ja huokaisee syvään. Regina katsoo muttei uskalla vielä kurottautua koskettamaan edes Emman olkapäätä.
"Regina, minä en voi jäädä. Minulla on vastuuta, ihmisiä jotka maksavat minulle siitä että jahtaan kadonneita ihmisiä. Minä petän heidät, jos en mene. Se ei..."
Emma pudistaa päätään. Regina henkäisee miltei nyyhkäisten, mutta kerää voimiaan.
"Ja sen lisäksi, meillä on ollut oikeasti todella hauskaa, mutta minä en voi jatkaa näin. Minulla on elämä Bostonissa."
Regina tietää sen. (Hän otti kaikesta selvää ennalta ennen kuin järjesti asiat niin, että Emma Swan päätyi hänen luokseen.)
"Emma, anna minulle nyt mahdollisuus. Voin näyttää sinulle, millaista olisi elämä kanssani. Muutakin kuin vain pitkiä öitä ja halpaa viinaa joissain paikallisissa... räkälöissä."
Ja siinä se tulee, julma vahvuus, joka kiehtoi Emmaa jo ensitapaamisesta lähtien. Reginan ylpeys, suostuttelumääritelmät, esisopimukset. Kuningattaren puhetyyli (vaikka eihän Emma sitä tiedäkään, eikä toivottavasti kukaan muukaan).
"Ei. Olen pahoillani. Minun on lähdettävä, etkä harmi kyllä voi tehdä asialle mitään."
Emma vetää ruskeat saappaansa jalkaan, punaisen nahkatakin päälle ja nousee ylös. Hän katsoo Reginan murtuneita kasvoja ja huokaisee taas.
"Kiitos näistä viikoista... ja hyvästi."
Regina nyökkää ääneti ja antaa Emman kääntyä. Sitten hän ojentaa kätensä Emmaa kohti ja tämä jähmettyy paikoilleen käsi ovenkahvalla.
"Sinä annoit minun rakastua. Et sinä voi jättää minua, Emma."
Regina pyyhkäisee purppuraisena hehkuvalla kämmenellään Emman selkää. Ele levittää kotoisan lämmön kaikkialle Emman vartaloon. Lopulta Regina päästää Emman taas vapaaksi näkymättömistä kahleistaan. Hän tietää, mitä Emma tekee seuraavaksi.
Emman huulet ovat kevään valoa Reginan punaisella suulla. Eikä Emma lähde tänään, eikä Emma lähde huomenna, eikä Emma lähde sittenkään kun Reginan taikuus hiipuu ja Emma ei ole enää lumottu rakastamaan.
