Piece of us JATKOA 1.1.09.! [Kelmit, K-11, het]

[Velns Meica]

Uusi luku on taas täällä ja sain sen nopeammin kuin edellisen, olen siis superylpeä itsestäni... Ainakin kun vielä koulu on alkanut, on ihme et jaksan tehä mitään, mut olen aina sanonut itsestäni, et mitä enemmän mulla on tekemistä, sitä paremmin saan kaiken tehdyksi....
Ai niin, tässä luvussa on eri betaaja, joten älkää syyttäkö omaa betaajaani virheistä...
No, pitemmittä puheitta:
Luku 9- Perheillallinen
2.10.1978

”James, et ikinä arvaa keneltä tuli juuri kirje sinulle!” Lilyn iloinen ääni kutsui Jamesin makuuhuoneen oven suunnalta. Lily oli ottanut tavakseen nukkua aina välillä Kelmilässä Jamesin vieressä, eikä poika tietenkään ottanut sitä pahakseen.
James raotti silmiään nähdäkseen hämärän hahmon seisoen edessään, hän pani lasit päähänsä vain huomaten tyttöystävänsä vihreiden silmien katseen kohdistuneena itseensä. Väsymyksestä huolimatta hän tunsi miten ääliömäinen hymy muodostui hänen huulilleen nähdessään Lilyn siinä seisomassa beigessä, tiukassa kollarissa ja verkkareissa. Häntä itse asiassa aina hymyilytti Lilyn näkeminen, koska se muistutti siitä miten hän oli lopulta saanut kuin saanutkin tytön itselleen.
”Huomenta sinullekin”, poika toivotti haukotuksensa lomasta. ”Mitä sinä näin aikaisin olet ylhäällä?”
Lily pyöritti silmiään tuskastuneen näköisenä. ”Meillä alkaa työt tunnin päästä eli sinuna nousisin myös ja etkö halua tietää kuka lähetti sinulle kirjeen?”
James murahti myöntävästi, vaikka rehellisesti sanottuna häntä ei hirveästi kiinnostanut kirjeen lähettäjä tai edes sen sisältö. Hänen ja ystäviensä saatua liikaa kirjeitä läheistensä kuolemista ja onnettomuuksista, kirjeet olivat muuttuneet vähemmän mukaviksi vieraiksi. Nyt kuitenkaan Lilyn kasvoilla ei ollut merkkiäkään mahdollisen huonon uutisen aiheuttamasta apeasta hymystä, vaan tyttö hymyili hieman jännittyneen näköisenä.
”Kirjeen lähetti sinun vanhempasi ja he kutsuivat meidät syömään yhdessä sinne tänä iltapäivänä”, punapää kertoi heittäen poikaa kyseisellä kirjepaperilla.
James otti sen käteensä ja tarkasteli sitä kulmat kevyesti koholla. Hän ei oikein tiennyt oliko hän iloinen vai kauhistunut vanhempiensa kutsusta; molemmat olivat kyllä ihan reiluja ja mukavia vanhemmiksi ja siellä oli aina hyvää ruokaa, mutta jotenkin vanhemmilla suunniteltu illallinen ei vastannut hänen unelmiensa iltapäivän viettoa.
”No, etkö ole iloinen?” Lily kysyi nähdessään Jamesin ilmeen.
”Olen... Kai.”
”Kai? James, en pidä tuosta sanasta ja sinä tiedät sen. Yhtä hyvin voisit sanoa, että: ’Lily, on hirveää tavata vanhempani, voimmeko mitenkään luistaa siitä?’”
”Voisimmeko luistaa siitä?” James vilkaisi Lilyä toiveikkaan näköisenä ja ansaitsi sanoistaan hyvin tähdätyn Lilyn yöpuvun päähänsä. ”Ihan totta Lily, ei meidän tarvitsisi mennä sinne, sanotaan vaikka, että olet pahassa kuumeessa.”
”JAMES!”
”No, hyvä on, hyvä on. Mennään sitten”, James mutisi nostaen kätensä pystyyn antautumisen merkiksi. ”Mennäänkö nyt aamupalalle? Minulla on nälkä ja mikäli sinun sanoihisi on uskominen, työtkin alkavat pian.”
Tyttö vain nyökkäsi ja kääntyi jo ovea päin ennen kuin tunsi äkkiä Jamesin kädet lantiollaan.
”Et ole ehtinyt toivottaa minulle huomenta vielä”, poika mutisi hänen korvaansa matalasti kuiskaten kääntäen tytön itseensä päin.
”James, meillä alkaa olla jo kiire”, tyttö muistutti koettaen kuulostaa kovinkin ärtyneeltä, muttei pystynyt estämään leveää hymyä huulillaan.
”Todellako?” James kysyi näyttäen siltä, ettei asia voinut kiinnostaa häntä vähempää.
”Minä en halua myöhästyä töistä, varsinkaan kun meillä on aluksi Vauhkomielen oppitunti.”
”Kuka tässä on myöhästelystä puhunut?” James kysyi matalasti ennen kuin suuteli Lilyä pehmeästi huulille.

Kun Lily ja James myöhemmin saapuivat keittiöön, oli kelmit vielä siellä nauttimassa aamupalastaan pöydän ääressä. Pöydän päällä, kahvipannua vasten nojasi myös uusin Päivän Profeetta, joka oli Remuksen edessä Vapaat työpaikat – sivulta auki. Lily vilkaisi sitä Remuksen olan yli ottaessaan itselleen paahtoleipiensä seuraksi kupin kahvia ja näki, että erilaisia työpaikkoja oli ympyröity keltaisella tussilla. Lily nojautui eteenpäin nähdäkseen lukemaan niitä: Rapakon pallosalamien maskotin kouluttaja, eläinten surmaaja, Tuholaiset Tärviölle – yhtiön menninkäisten tainnuttaja, Virallisen Kitakivikerhon apulaissiivooja...
”Ööh Lily”, Remus aloitti mahdollisimman hienovaraisesti. ”Tiedäthän sinä kuinka paljon minä rakastan sinun hiuksiasi, mutta voisitko sinä mitenkään ottaa niitä pois minun kahvistani, koska haluaisin juoda sen.”
”Anteeksi Remus”, Lily huudahti ja kohottautui nopeasti pystyasentoon heittäen samalla hiuksensa olkansa yli. ”Ovatko nuo sinun työpaikka-ehdokkaitasi?” hän kysyi rypistäen kulmiaan lehden sivulle.
”Ovat”, Remus myönsi hörpäten uutta kahviaan, jonka oli kaatanut äsken vaihdettuaan sen hius-kahvista.
”Haluatko sinä todella eläinten surmaaja?” James kysyi epäuskoisena luettuaan hänkin kyseisen sivun. ”Sillä minä tunnen sinut varsin hyvin ja minä tiedän, ettet pysty edes katsomaan kuolleita eläimiä.”
”Ei voi mitään, nuo ovat suurin piirtein ainoita töitä, joissa ei tarvita sairaalan virallisia terveyspapereita, joissa paljastuisi minun olevan ihmissusi”, Remus selitti katkeran kuuloisena ja Lily tunsi taas epämiellyttävän tunteen mahassaan. Se tapahtui aina kun puhuttiin Remuksen ”sairaudesta”, koska Lilyltä tuntui aina silloin pahalta, koska hän ei voinut tehdä mitään pojan hyväksi ennen kuin pääsisi vähintään Taikaministeriksi, mikä oli periaatteessa mahdoton ajatuksenakin.
”Tämä on niin väärin!” Lily huokaisi lysähtäen istumaan Siriuksen viereen. Hän puraisi paahtoleivästään palasen ja tunsi kuinka vielä äsken sisällä pulpunnut iloisuus laski. ”Joudutko sinä tosiaan päivittäin tappamaan joitain eläimiä etkä tehdä työksesi mitä haluat vain sen naurettavan asian takia, että satut olemaan ihmissusi?”
”Minä en hyväksy sitä”, James sanoi lujasti ja hänen äänestään sekä käsien asennosta oli luettavissa pidätettyä suuttumusta. ”Minähän en anna sen tapahtua yhdelle parhaista ystävistäni!”
”Mitä sinä sitten ajattelit tehdä? Pitää pitkän ja puuduttavan puheen Taikaministerin väestölle, miten ihmissudet ovat aivan tavallisia tallaajia lukuun ottamatta sitä yhtä tiettyä päivää kuukaudessa?” Remus ehdotti kuivasti, vaikka hänellä olikin lämmin ja mukava olo muiden sanoista. Tuntui hyvältä, että muut halusivat toisissaan auttaa häntä tämän ”sairauden” kanssa.
”Jos se on tarpeen, niin menen heti vaikka tekemään sitä puhetta”, James vakuutti.
”Miten sinä muka sellaisen osaisit tehdä?” Sirius tuhahti epäuskoisen näköisenä.
”Osaan tarpeen tullen olla erittäin vakuuttava.”
”Ai niin kuin silloin, kun koetit viidennellä vakuuttaa Lilylle, että hänen pitäisi pukeutua koko ajan bikineihin ja päädyit sairaalasiipeen silmät turvonneina?” Peter kysäisi virnuillen.
”Minä olin pieni silloin”, James puolustautui loukkaantuneena ja vilkaisi hieman nolona punastuneeseen Lilyyn.
”Tuo ei ollut mikään puolustus, se oli kolme vuotta sitten”, Sirius tokaisi armottomasti ja keskittyi taas sitten edessään olevan pekoni-annoksen tuhoamiseen.
James tuhahti ärtyneen kuuloisesti, muttei jatkanut enää aiheesta pidemmälle; se olisi voinut johtaa vielä pahempiin ja kiusallisiin muisteluihin, joihin poika ei ollut kovin innostunut ryhtymään.
”Mitä te aiotte tehdä tänä iltapäivänä?” Remus kysyi hetken hiljaisuuden päästä. Hän oli viimein lukenut kaikki työpaikka-ilmoitukset läpi löytämättä mitään sellaista, omasta mielestään, kunnon työtä, johon voisi päästäkin ja joka voisi kiinnostaa. Kaikki oli aivan liian tylsää tai murhanhimoista hänelle.
”Minä aion tavata Sarahin”, Peter vastasi pienen hymyn levitessä kasvoilleen. Niin kävi aina Sarahista puhuttaessa.
 ”Minä taas näen Amyn illalla, mutta menen Adan kanssa Kolmeen Luudanvarteen heti työpäivän jälkeen.”
”Entä te?” Remus kysyi Lilyltä ja Jamesilta, jotka olivat vilkaisseet toisiaan, mutta pysyneet vaiti.
”Me menemme Jamesin vanhemmille syömään.”
”Eli minulla ei ole tekemistä koko päivänä taskaan”, Remus totesi vihaisen kuuloisena, vaikka yrittikin kätkeä tunteensa huolettoman hymyn suojiin.
”Voithan aina olla Christinan kanssa, jos sinulla kerran on tylsää”, Lily ehdotti juoden sitten viimeisetkin pisarat kahvistaan. Hän meni kaapille ottamaan uuden lasin, jonka täytti vedellä. Hän kulautti lasin tyhjäksi kerralla saaden kahvin maun pois suustaan. Oli outoa, että ilman kahvia Lily ei ikinä pysynyt hereillä, mutta sen jälkeen hänen oli pakko juoda vettä, koska vihasi kahvin jälkimakua.
”Niin, mutta hänelläkin taitaa olla Samin kanssa jotain suunnitelmia”, Remus sanoi. Lily aikoi juuri kysyä, miksei poika voisi olla heidän kanssaan, muttei ehtinyt edes avata suutaan, kun kovaääninen poksaus kantautui eteisestä ja pian Ada ryntäsi keittiöön hurjistuneen näköisenä. ”Ettekö ole katsoneet kelloa vai oletteko kaikki sattumoisin yhtä aikaa sairaina? Vauhkomielen tarkistus alkaa kolmen ja puolen minuutin päästä eikä teistä ketään näy missään!”
Lily huokaisi kuuluvasti lavuaarin vierestä, mutta lähti kuitenkin eteiseen ottaakseen takkinsa voidakseen lähteä. Adasta oli alkanut tulla töiden suhteen entistä rasittavampi, tyttö kun halusi olla paras siinä ja lisäksi saada arvostusta Vauhkomieleltä, kun sitä ei ollut edelleenkään kuulunut. Vaikutti melkeinpä siltä, että aurorin homma oli varmaan ainoa asia, jonka tyttö oli ikinä elämässään ottanut vakavasti.

 ”Ada, jos liikutat oikeassa taistelussa yhtä huonosti vasenta jalkaasi, se olisi ollut mennyttä jo noin puoli tuntia sitten!” Vauhkomielen karjunta täytti Jamesin tajunnan, kun mies huusi aivan pojan korvan juuressa kunnes lähti vihaisen näköisenä nilkuttamaan kohti kauempana taistelevaa tyttöä. James virnisti itsekseen, vaikka tunsikin sääliä Adaa kohtaan, vasen jalka kun oli ollut tytön heikkous koko tämän elämän ajan, mutta siirsi sitten katseensa takaisin taistelukumppaniinsa, Jackiin, ennen kuin heidän toinen opettajansa, nuori, ruskeatukkainen ja teräväkatseinen Nicole Eden ehtisi syyttää laiskottelusta. Jack oli ruskea- ja pystytukkainen komea poika, jolla oli muutama arpi naamassaan aivan kuin tämä olisi joutunut muutamaan pahempaankin tappeluun ja johon melkein kaikki auroriopistossa tänä vuonna aloittaneet tytöt olivat iskeneet silmänsä. Jackin luonne vaan ei ollut niitä parhaita, ainakin mitä James arvioi. Ensinnäkin, kaikki näkivät, että Jack oli masentunut jollakin asteella. Vaikka auroriksi opiskeleminen olikin rankkaa, niin oli heillä hyvää vitsiäkin heitetty, mutta James ei ollut ikinä nähnyt Jackin nauravan, korkeintaan hymähtävän, pojalla oli myös koko ajan sellainen synkkä, maailmaa murjova ilme kasvoillaan. Lisäksi Jamesista tuntui, että Jackilla oli jotain salattavaa, ainakin poika hymyili aina jotenkin ivallisesti ja salaperäisesti Vauhkomielen saarnojen aikana.
”Jatketaanko?” James kysyi Jackilta pörröttäen hikistä ja sotkuista mustaa tukkaansa. Jack nyökkäsi kyllästyneen oloisesti ja pian jo ensimmäinen, sanattomasti lähetetty kirous lensi pojan sauvasta ja James joutui heittäytymään sivuun estääkseen sitä osumasta itseensä.
James lähetti kirouksen nousten ketterästi lattialta, samalla kun Jack torjui tainnutus-loitsun ja lähetti melkein samaan sauvanvetoon uuden kirouksen Jamesia kohti.
James väisti taas täpärästi ja koetti saada ajatuksiaan kokoon ja jatkaa taistelua edes jokseenkin kunniakkaammin. Ajatukset kuitenkin Remuksesta ja hänen ilmiselvistä työvaikeuksistaan ja tylsistymisestään tekivät kuitenkin taisteluun keskittymisestä melkein mahdotonta, ja kun viisi minuuttia oli kulunut James huomasi lentävänsä ilmassa holtittomasti paiskautuen sitten vauhdilla suuren harjoitussalin seinää päin.
”JAMES POTTER!” Nicolen ja Vauhkomielen tärykalvoja tärisyttävä karjaisu sai jokaisen opiskelijan keskeyttämään taistelunsa ja kääntämään katseensa Jamesiin ja opettajiin, jotka molemmat seisoivat pojan molemmin puolin ja tuijottivat tätä epäuskoisen näköisinä.
”Kutsuitte?” James vastasi uhkarohkeasti, sillä tiesi miten huonolla tuulella arvatenkin hänen ohjaajansa olivat. Nämä kun olivat tulleet huomauttelemaan tavallista useammin pojalle huolimattomuus-virheistä ja nyt tämä oli vieläpä tullut hävinneeksi typerän lausumisvirheen takia.
”Voisitko ystävällisesti selittää, että miksi ihmeessä luulit voivasi torjuta kirouksen huutamalla: ”Esnous”?” Vauhkomieli kysyi ivalliseen äänensävyyn. James näki Jackin kohottavan kulmakarvojaan kiinnostuneen näköisenä opettajien takana ja Lilyn pudistelevan päätään toivottomana tämän vierestä.
”Minä vain... olin muissa maailmoissa”, hän mutisi puoliääneen, muttei laskenut katsettaan Vauhkomielen silmistä, siihen hän ei alentuisi.
”Olit muissa maailmoissa? Olit MUISSA MAAILMOISSSA? Ajattelitko sinä hyökkäyksen aikanakin vain ajatella tulevia teekutsuja ja kutomisvinkkejä?” Nicole ärjäisi vihaisen näköisenä ennen kuin kääntyi muiden puoleen. ”Ja kuka antoi teille luvan lepoon? Töihin siitä, ei teistä auroreita tule lorvailemalla!”
Muut alkoivat etsiä omaa pariansa ja pian kaikki olivat taas keskellä taistelunhurmaa. James antoi katseensa kiertää yrittäen paikantaa ystävänsä. Lily taisteli lähellä ovea Charlien, vähän nössömäisen, mutta hiiviskelyissä ylivoimaisen, mustatukkaisen pojan kanssa ja Sirius otteli kaksi paria Lilyä oikealta aina sanavalmiin ja pilkallisen, lyhythiuksisen Emilyn kanssa. Ada ja punatukkainen ja hieman hienosteleva Ashlee taas taistelivat Jamesin vieressä. Muut parit muodostuivat Chrisistä, joka oli oranssitukkainen ja vähän hölmö nuorukainen, ja Helenistä, joka yleensä viihdytti muita ennen oppituntien alkua ja joka oli erittäin nopea väistöliikkeissä, sekä toinen pari oli Matthew, joka oli hiljainen ja pitkä, mutta joka tiesi yllättävän paljon kaikenlaisista teorioista vastustajan lyömisestä ja Nea, joka oli vähän hidasälyinen blondi ja jonka erityisalaa oli erilaisten liemien keitto, mutta muuta James ei hänestä tiennytkään.
Äkkiä Jamesin näkökenttään osui ojennettu, arpinen käsi ja poika nosti katseensa pilkallisen huvittuneesti hymyilevän Jackin kasvoihin. ”Oletko valmis paiskautumaan seinään uudestaan?”
”Varo vain, tällä kertaa sinä lennät”, James uhosi, kun nousi Jackin avustuksella ylös maasta.
”Niinhän sinä väität”, Jack hymyili vinosti.

”Mikä sinulle oikein tuli?” Ada kysyi Jamesilta noin tunnin kuluttua, lounastauolla. He istuivat vakiopöydässään, mahdollisimman kaukana opettajien ja valmistautuneiden auroreiden pöydästä, koska eivät jaksaneet katsoa ruokatauollakin niitä jatkuvia ala-arvoisia katseita, joita heihin opiskelijoihin yleensä luotiin.
”Milloin?” James kysyi päättäen näytellä niin tyhmää kuin olisi luonnollista. Hänen katseensa harhaili ympäri ruokailutilaa yrittäessään paikantaa kaikki ensimmäisen vuoden toisen ryhmän, johon kelmit kuuluivat, oppilaat. Hän oli ottanut sen tavaksi heti siitä lähtien, kun he olivat myöhästyneet ensimmäisenä päivänään; nyt jos muut lähtisivät, James huomaisi sen.
”No, silloin kun sanoit väärän sanan ja lensit päin seinää”, Ada pyöritti silmiään. ”Haluaisin tietää, että mikä sinulla oli silloin?”
”Ei minulla mikään ollut, tein vain pienen lausumisvirheen, siinä kaikki”, James sanoi mahdollisimman rauhallisesti, vaikka sisimmässään häntä ärsytti hitusen. Eikö hän saanut tehdä pientä virhettä ilman, että siitä tehdään iso numero?
”No, minä olen lukenut, että on olemassa KTE-sairaus, jonka ensioireet ovat juuri lausumisvirheet ja sairaus voi mennä hoitamattomana niin pahaksi, että kieli irtoaa ja hampaat muuttuvat ruskeiksi.”
”Milloin sinä muka olet milloinkaan mitään lukenut?” Lily uteli kuivasti solmien hikisiä hiuksiaan samalla tiukemmalle poninhännälle.
”No, kyllä minä luen aina silloin tällöin. Muutenhan minä en osaisi mitään”, Ada totesi yksinkertaisesti.
”Osuit asian ytimeen”, Sirius virnisti.
”Miten niin?” Ada rypisti otsaansa.
Sirius huiskautti kättään siirtäen kysymyksen syrjään ja kääntyi sitten taas Jamesin puoleen. ”Ei kun, ihan tosissaan. Et sinä kyllä ikinä tee tuollaisia virheitä, joten mikä sinua painaa?”
James, joka oli jo luullut että pääsisi pois piinapenkistä, nousi ylös hyvin ärtyneenä. ”Ai, että jos minä teen virheen niin heti aletaan pohtia, onko minulla ongelmia, mutta jos Ada tekee saman virheen, niin se on täysin normaalia, vai?”
”Emme tarkoittaneet niin, James, mutta-”
”Ette tietenkään, tarkoititte vain, että James on niin täydellinen, ettei hän voi tehdä virheitä ilman hyvää syytä!”
”Me olimme vain huolis-”
”Totta kai olitte, eihän James voi tehdä edes pientä virhettä ilman että siitä aletaan huutaa ja kysellä. Aivan, Jamesin pitää olla täydellinen osaaja eikä se mokaaja!”
”Kuulepas nyt, James...”
”Ei kun kuule itse, Sirius!” James lähestulkoon huusi silmät salamoiden. ”Minä en nyt jaksa teidän kyselyjä enkä varsinkaan mitään saarnoja, joten suonette anteeksi, poistun seurastanne”, hän lähti kävelemään rivakoin askelin poispäin kelmien pöydästä välittämättä vähääkään ystäviensä oudoksuvista katseista tai edes opettajien paheksuvista ilmeistä. Hän suuntasi kulkunsa pieneen käytävään, joka johti ovelle, josta pääsi liemivarastoon. Hän oli etsinyt sieltä monesti rohtoja tai kasveja eri liemiin, joita he opettelivat valmistamaan. James jäi nojaamaan auroriopiston perustajaa, Tombier Maxwellin, esittävään patsaaseen antaen hengityksensä tasaantua.
Hän ei tajunnut, mikä hänelle oli tullut. Hänen ystävänsä olivat vain yrittäneet kysyä, oliko hänellä huolia, mutta hän sen sijaan oli ärjynyt vain vastaukseksi kasan vihaisia sanoja. Vaikka olihan hän toisaalta ollut oikeassa, ei Jamesin pitänyt olettaa olevan täydellinen, hän ei vain ollut ennen tehnyt tuollaista virhettä, joten pitikö siitä, pahus vie, tehdä tuollainen numero? James kyllä häpesi hieman äskeistä raivostumistaan. Miksei hän ollut voinut kertoa, että oli ajatellut vain Remuksen ongelmia? Jotenkin se hirveä kuulustelu oli vain saanut Jamesin menettämään malttinsa.
Jamesin ajatukset kääntyivät Remukseen. Hän halusi auttaa hyvin paljon ystäväänsä, ainakin nyt kun tällä oli oikein pahoja ongelmia, koska laskujen maksaminenkin alkoi tulla pojalle pian ylivoimaiseksi. Hän ei vain tiennyt miten hän sen tekisi, pitäisikö hänen oikeasti ruveta kehittelemään puhetta ihmissusien puolesta? James ei voinut tällä hetkellä muuta kuin toivoa, että joku näkisi Remuksessa muutakin kuin pelkän ihmiseksi muuntautuneen pedon.
”Sinä hermostut aika helposti”, kuului ääni Jamesin vierestä. Tämä hätkähti ja käänsi päätään huomaten Ashleen seisovan vieressään. Poika hämmästyi, Ashlee ei suurin piirtein ikinä sanonut kelmeille sanaakaan, korkeintaan tervehti ollessaan hyvällä tuulella, useimmiten tämä vain pörräsi Jackin ympärillä.
”Mitä ihmettä sinä haluat?” James kysyi suoraan, koska oli ilmiselvää, että jotain hänen puhekumppaninsa Jamesista halusi, miksi muuten tämä puhuisi hänen kanssaan?
”Pitäisikö minun haluta jotain heti kun puhun kanssasi?” Ashlee kysyi hymyillen hieman liian viattomasti puhuakseen totta.
”Kysy suoraan vain”, James kehotti, vaikka rehellisesti sanoen häntä ei kiinnostanut mitä tyttö oikein halusi, normaalisti ehkä olisi voinutkin, mutta nyt hän vain halusi olla hetken yksin.
”Etkö sinä ole hyvä kaveri Jackin kanssa?” tyttö kysyi toiveikas hymy punatuilla huulillaan.
James huokaisi mielessään, olisi pitänyt arvata. ”No, kai minä sitten olen...” hän vältteli, koska ei itsekään tiennyt. Ei hän nyt Jackia tuntenut hyvin edes nimeksi, mutta kuka oikein voisi olla ystävä sellaisen masentuneen persoonan kanssa? Jotenkin Jackista vain näki, ettei poikaa kiinnostanut kenenkään muun asiat kuin omansa, jos edes ne, sitä paitsi poika oli niin syvällä alakulon surullisissa syövereissä, että tuskin hänellä oli kovin läheisiä ystäviä. ”Mutta mistä sinä sen keksit?”
”No, näin teidän tänään juttelevan taisteluharjoituksissa ja olet suurin piirtein ainoa, jonka kanssa hän edes viettää aikaa, joten...”
James nyökkäsi tajuten asian vasta nyt itsekin. Jack todellakaan ei puhunut melkein ikinä kenenkään kanssa, oli todella outoa, että poika edes halusi keskustella edes muutaman sanan Jamesin kanssa.
”Selvä, tunnen hänet jotenkuten, miten niin?” James kysyi haluten päästä äkkiä keskustelusta, hän halusi miettiä hetken yksin ennen ruokatunnin päättymistä ja se ei onnistuisi, jos Ashlee heilui siinä koko ajan.
”Niin, mietin vain, jos vaikka haluaisit jutella hänelle minusta tai edes kysyä mistä hän pitää ja mistä ei, niin olisin todella kiitollinen”, Ashlee väläytti taas herttaisen hymyn.
James tuijotti tyttöä uskomatta korviaan. Pitikö hänen alkaa ryhtyä jo parittajaksi? Hänellä oli tarpeeksi tekemistä oman suhteensa kanssa, saatikka sitten puolitutun! Maailma alkoi todella käydä hulluksi, James ajatteli mielessään epäuskoisena. ”Selvä, minä teen sen”, hän lupasi kuitenkin. Hän halusi olla taas yksin ja jos se tarkoitti, että hänen pitäisi kysyä Jackilta muutama hassu kysymys, niin olkoon niin.
”Kiitos, James”, Ashlee sanoi kuulostaen siltä, että tarkoitti sanojaan koko sydämestään ja kääntyi sitten lähteäkseen. James huokaisi helpotuksesta, muttei ehtinyt nauttia yksinäisyydestä sen enempää, kun kuuli jo tutun tytön äänen tervehtivän poikaa tämän oikealta puolelta hiljaisella äänellä.
”Hei Lily”, James tervehti mahdollisimman normaalilla äänellä, vaikka hänen mielensä karjuikin siitä, miten ihmiset eivät osanneet kunnioittaa yksinäisyyttä.
”Hei James, oletko vielä vihainen?”
”En, kai, olen. Äh, en tiedä, en kai ole ollut missään vaiheessa vihainen”, James hymyili pienesti.
Lily siirtyi hänen viereensä ja otti hänen kätensä omaansa. ”Sinä kai olet liian stressaantunut tai ehkä hermoilet sitä illallista.”
”Ai niin sekin vielä”, James huokaisi. Hän oli unohtanut sen kokonaan kaiken keskellä.
Lily hymähti hänen huokailulleen. ”Tiedäthän sinä, ettei kukaan odota sinun olevan herra Täydellinen tai tekevän koko ajan oikein”, tyttö sanoi hiljaisella äänellä, etteivät muut, seuraavaa tuntia odottavat opiskelijat, voisi kuulla heitä.
”Tiedän, tiedän”, poika sanoi. ”En tiedä miksi sanoin sen, se vain... lipsahti. Anteeksi, jos se loukkasi.”
”Ei se mitään, me ymmärrämme kyllä, tai ainakin yritämme. Olemme ehkä asettaneet sinulle liian kovat paineet, minä pyydän sitä anteeksi.”
James pudisti päätään. ”Ette te mitään paineita ole minulle asettaneet, minulla on vain huono päivä.”
”Toivottavasti se jatkuu parempana”, Lily sanoi hymyillen lämpimästi. James veti tytön syliinsä ja he jakoivat lämpimän halauksen, joka olisi jatkunut luultavasti pidempään, ellei juuri Vauhkomielen karjunta ovella olisi havahduttaneet heitä.
”Pitää kai mennä”, Lily huokaisi. James nyökkäsi ja yhdessä he siirtyivät muiden vanavedessä suureen luokkatilaan.

Remus istui pienen, vaaleankeltaiseksi maalatun huoneen toisen, huonokuntoisen tuolin reunalla koettaen estää inhon väristyksiä kulkemasta selkäänsä pitkin. Huone oli Tuholaiset Tärviölle – yhtiön virallinen toimisto, vaikkei Remus tarkkaan tiennytkään miten tämä työ liittyi mitenkään viralliseen. Ainakaan huone ei ollut kovin asiallinen; siinä oli kaksi tuolia, molemmat huonokuntoisia ja näyttivät siltä, että katkeaisivat vähäisestäkin painosta. Tuolien välissä oli pöytä, joka oli ainakin alkuperäiseltä väriltään ollut valkoinen, nyt se oli jotain harmaankeltaista, pöydän päällä oli pino rypistyneitä papereita ja kahvikuppi, jossa oli niin paljon säröjä, että oli ihme, että mikään juoma pysyi ylipäätään kupin sisässä. Muuta huoneessa ei ollutkaan lukuun ottamatta nurkassa jököttävää, kuollutta kukkaa, jonka lajia Remus ei olisi arvannut puolen tunnin tuijotuksen jälkeenkään.
”... oletko valmis ryhtymään tälle menninkäisten tainnuttajan vaativalle uralle?” häntä vastapäätä istuva, etäisesti naamaltaan paisunutta tomaattia muistuttava, hinkuvaääninen vanha mies sanoi.
Remus tuhahti mielessään, mutta hymyili silti jokseenkin ystävällisesti miehelle, joka oli kertonut nimekseen Jeremiah Eagleton. ”Ainakin uskoisin niin, että olen valmis”, hän totesi mahdollisimman vakuuttuvasti. Viimeisen neljänkymmenen minuutin ajan hän oli kuullut erittäin moniulotteisesti selitettynä miten menninkäisen tainnuttajan ammatti oli kuin puutarhureiden aurori, miten työstä selviytyi ja miten Tuholaiset Tärviölle – firma oli aina ollut ykkönen puutarhojen epätoivottujen vieraiden tuhoajana.
”Hyvä, sitten vain nimi alle tähän ja tähän. Olet kuukauden koeajalla ja tapaamme tässä toimistossa keskiviikkona kello kahdeksalta, muista olla ajoissa”, Jeremiah lopetti puheensa hirvittävään yskäkohtaukseen, jonka sai noin kymmenen minuutin välein. Ensimmäisellä kerralla Remus oli jo luullut, että vanhus lyyhistyisi kuolleena lattialle yskäkohtauksen jäädessä tämän viimeisiksi äänikseen, mutta pian mies olikin jo suoristunut ja jatkanut puhettaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Remuksen kirjottaessa nimeään ties mihin papereihin, hän tiesi jo valmiiksi, että tämä oli ehkä hänen typerimpiä ideoitaan. Hän kyllä tiesi, ettei muita vaihtoehtoja ollut ja hän oli jo niin tylsistynyt istumaan kotona, että ainakin oli jotain tekemistä vaihteeksi, vaikkei tämä vastannutkaan hänen unelmatöitään.
”Valmis”, hän ilmoitti, kun oli saanut kirjoitettua nimensä kaikkiin tarvittaviin kohtiin. ”Nähdään keskiviikkona”, hän katsoi tarpeelliseksi huikata ennen kuin nousi lähestulkoon hajonneelta tuolilta ja lähti ovelle päin. Hän kuuli vielä epämääräisen mutinan takaataan, muttei enää kääntynyt katsomaan. Hän halusi pois.
No, sentään minulla on työpaikka, Remus ajatteli itsekseen maleksiessaan päämärättömästi pitkin katuja, hän ei jaksanut vielä mennä kotiinkaan, joten kulkeminen eksyksiin olisi tällä hetkellä ihanteellinen vaihtoehto iltapäivän viettoon.
Remus ei todellakaan tiennyt olisiko onnellinen vai pohjattoman masentunut työpaikastaan. Tietenkin hän oli iloinen, kun sai edes yhden työpaikan, vaikka se suoraan sanottuna olikin surkea, mutta silti, hänen elämänsä olisi voinut olla erilainen, jos hän ei olisi ihmisusi. Se ajatus vain kaiversi mieltä eikä hän saanut ajatusta pois mielestään, ei, vaikka kuinka tahtoisi.

Jamesin vanhempien koti oli aina ollut kaunis Lilyn mielestä. Se sijaitsi pienessä kylässä, Grand Hillissä, lähellä Tylyahoa, itse asiassa samassa kylässä kuin Annin synnyinkoti. Itse talo oli kaksi kerroksinen ja vaaleansininen, jossa oli valkoinen katto. Taloa ympäröi suuri puutarha, jossa oli vieläkin jäljet Jamesin ja Siriuksen leikeistä, kuten muutamissa kohdissa ei kasvanut ruohoa ollenkaan ja talon vieressä sijaitsi ulkonäöltään ränsistynyt leikkimökki, mutta joka sisältä paljastui luksushuvilaksi.
James ja Lily astelivat pihan poikki pienelle kuistille ja pian messinkikahvainen ovi avautui paljastaen pitkän, vaaleatukkaisen naisen, jonka silmät olivat täydellinen kopio Jamesin silmistä. Tällä oli päällään vaaleanvihreä kaapu ja tämä hymyili lämpimästi.
”Kuulinkin jo teidän tulevan”, Dorea Potter sanoi rutistaen ensin poikaansa ja sitten Lilyä, tyttö vastasi halaukseen hieman vaimeasti; hän oli nähnyt Jamesin vanhemmat jo muutaman kerran, muttei ollut vieläkään kunnolla tottunut näiden tervehdyksiin.
”Mitäs teidän työelämäänne kuuluu?” Dorea Potter kyseli Jamesilta ja Lilyltä saattaessaan heitä peremmälle taloon.
”Oikein hyvää”, Lily vastasi. ”Vauhkomieli vain höykyttää hieman liikaa.”
Rouva Potter nauroi. ”Vauhkomieli ei ole ikinä ollut se iloisin tuntemani ihminen. Kyllä hän minullekin on karjunut, vaikkei ole ikinä opettanut.”
Lily nyökkäsi. Rouva Potter oli myös toiminut aurorina, mutta oli siirretty eläkkeelle uuden, Taikaministerin säätämän ja kansainvälisen taikalakiosaston toteuttaman, lain mukaan, joka määräsi, että yli neljäkymmentä vuotiaat aurorit pääsisivät varhaiseläkkeelle. Ainoa, jota tämä laki ei koskenut, oli Alastor Vauhkomieli.
Sama laki oli myös vähentänyt auroreiden opiskeluaikaa kolmesta vuodesta puoleentoista vuoteen, sillä sodan tullessa väistämättä eteen auroreita kaivattiin entistä enemmän. Lilyn mielestä uusi määräys oli järjetön, kyllähän sodassa tietenkin tarvittiin asiansa osaavia auroreita, mutta jos opiskeluaikaa vähennettiin puoleen, niin ainakaan Lily ei tuntisi olevansa silloin vielä ammattilainen.
Rouva Potter käänsi katseensa Jamesiin tuijottaen poikaa äkkiä ankarasti. ”Ja sinä toivottavasti olet ollut kaukana kepposista?”
”Tietenkin, äiti”, James vakuutti kiireesti.
”No, hyvä”, hänen äitinsä puuskahti. ”Tiedäthän sinä miten kepposet ja aurorin ura eivät kuulu yhteen?”
”Tiedän, äiti. Aion pysyä kaidalla tiellä”, James sanoi kärsivänä, hän alkoi jo kyllästyä saarnaan kepposten tekemisestä kuultuaan sen joka kerran kotona ollessaan. Hän näki Lilyn hymyilevän vahingoniloisena Rouva Potterin takaa. ”Mitä ruokaa olette tehneet meille?” hän kysyi vaihtaen puheenaihetta parempaan itseään kohtaan.
”Teimme lempiruokaasi, tai ainakin se oli silloin, kun viimeksi kävit. Käyt nykyään aina niin harvoin, etten pysy perällä sinun lempiruuistasi enää”, Rouva Potter vastasi aavistuksen syyttävällä äänellä.
James huokaisi hiljaa itsekseen, juuri tämän takia hän ei pitänyt kotona vierailuista. Hänen vanhempansa eivät oikein olleet vieläkään hyväksyneet ainoan poikansa muuttoa pois kotoa ja antoivat sen kuulua. ”Jos olette valmistaneet lihapullia ja perunamuusia, niin kyllä, olette tehneet oikeaa ruokaa”, hän tyytyi sanomaan. Hänen kyllä teki mieli huomauttaa, että Tylypahkassa ollessaan oli nähnyt vanhempiaan vielä harvemmin ja, ettei lempiruoka ainakaan Jamesin tapauksessa vaihtunut muutaman viikon välein.
”Sopisiko, jos aloittaisimme ruokailun?” Lily kysyi pelastaen Jamesin viimein epämukavasta tilanteesta. Poika hymyili kiitollisena tyttöystävälleen, kun he siirtyivät ruokailuhuoneen puoleen.
Ruokailuhuone oli tilava ja valoisa huone, jonka huonekalut olivat saman sävyistä tummanruskeaa kuin seinät. Itse asiassa koko talon huonekalut olivat aika pitkälti juuri seinän väristä tummanruskeaa, mikä teki koko sisustuksesta varsin elegantin ja tyylikkään kokonaisuuden, ja juuri sen takia Lily olikin tullut juuri rouva Potterin luo kysymään sisustusvinkkejä muuttaessaan omaan asuntoonsa.
”Mukavaa, että tulitte! Mitä uuttaa teidän elämässänne?” Herra Potter kysyi hymyillen ilahtuneesti nähdessään ruokailuhuoneeseen saapuvat vieraat. Charlus Potter oli työkseen Velhojen neuvoston hallintopalvelujen puheenjohtaja ja viihtyi omien puheidensa mukaan työssä erinomaisesti. Charlus oli päälaeltaan jo kaljuuntumaan päin oleva mies, joka oli yleensä hilpeällä tuulella, mutta pojalleen tuon tuostakin ankara. Mies ei ollut vaimonsa tavoin lähtenyt auroreiden uralle, koska ei ollut valmistunut Tylypahkasta riittävin korkein arvosanoin, mutta taisteluissa Charlus väisti kirouksia huolimatta vuosien aikana jo hieman kasvaneesta vatsakummustaan.
”Ei mitään ihmeellistä, Herra Potter”, Lily vastasi irrottauduttuaan tämän halauksesta. ”Koetamme pysyä vielä auroriopistossa.”
”Et kai sinä ole tehnyt mitään kepposia siellä?” Herra Potter kysyi tuimasti pojaltaan, joka huokaisi kuuluvaan ääneen.
”En ole! Miksi kaikki ajattelevat minusta vain pahoja asioita?” poika kysyi tuskastuneena, suoranaisesti ei keneltäkään, mutta vastauksen antoi hänen äitinsä.
”Ehkä se johtuu siitä, että olemme saaneet niin paljon kirjeitä piloistasi Tylypahkasta vuosien varrella, että niillä voisi tapetoida vaikka tämän koko huoneen”, Rouva Potter tokaisi leijuttaen sauvansa avulla pöydälle ison kulhollisen höyryäviä lihapullia ja kattilan, mikä arvatenkin sisälsi perunamuusin.
James mutisi jotain itsekseen, josta ei varmaan itsekään saanut selvää, mutta jätti asian siihen. He istahtivat pöytään ja aloittivat ruokailun, jonka alussa käytiin läpi pakolliset kuulumisten vaihdot viime kuukauden tapahtumista. Jamesin vanhemmat purskahtivat nauruun kuullessaan Siriuksesta ja tämän Möykystä.
”Niin Siriuksen tapaista”, Dorea pudisteli päätään. ”Olitko tosissasi siinä, että Siriuksella todella on tyttöystävä, Lily?”
Tyttö nyökkäsi vastaukseksi suu täynnä ruokaa. Charlus täytti kaikkien viinilasit samalla, kun sanoi: ”On se onni, ettei Sirius jäänyt sitä Naomia liian pitkäksi aikaa suremaan, vaikka mitä kuulin nyt teiltä, niin Amy ei ole ihan Siriuksen tyyppiä.”
”Kuka sitten muka olisi?” Lily puuskahti saatuaan viimein suunsa tyhjäksi. Hänestä Sirius oli enemmän villiä poikamiestyyppiä, eihän tämän seurustellessa Naomin kanssa kukaan ollut uskonut senkään suhteen kestävän. Sirius vain oli niitä, joille ei tuntunut sopivan kukaan.
”Ada?” James ehdotti virnuillen. ”Molemmat leikkivät yhä eikä kumpikaan tiedä mitä säädyllisyys tarkoittaa.”
”Siinähän voisi olla ideaa”, Dorea huudahti Jamesin ja Lilyn hämmästykseksi ja järkytykseksi. ”Hehän aina ovat olleet niin hyviä ystäviä ja molemmat ovat samantapaisia.”
”Mutta eivätkö vastakohdat vedä enemmän toisiaan puoleensa?”
”Tietenkin, James-kulta, ne myös, mutta kyllä parissa jotain samantapaista pitää olla myös, muuten se ei toimi.”
”Sinun äitisi saattaa olla oikeassa”, Lily sanoi äkkiä. James vilkaisi tyttöä ällistyneenä.
”Menetitkö sinäkin järkesi?”
”En! Etkö muista ennustuksia: Ada näkee jonkun tutun uusin silmin ja Siriuksesta ja hänestä tulisi söpö pari.”
”Eli teidän mielestä Siriuksesta ja Adasta tulee pari, koska ENNUTUS sanoo niin ja heillä sattuu olemaan pari yhteistä luonteenpiirrettä?”
”Tiedän, että se kuulostaa oudolta...”
”Ei oudolta, Lily, vaan sekopäiseltä”, James oikaisi päätään pudistellen.
”Äläpäs sano mitään vielä, poikaseni”, Herra Potter myhäili pöydän päästä. ”Olen huomannut, että äidilläsi on uskomaton kyky huomata tulevat parit. Saammepa vielä nähdä, että ennen kun vuosi on kulunut, niin Ada ja Blackin poika ovat yhdessä.”

Vuotavan Noidankattilan sisällä istuivat Ada ja Sirius päätettyään viettää hetken laatuaikaa keskenään kermakaljojen ääressä. He olivat istuneet siinä nurkkapöydässä jo toista tuntia, mutta kumpikaan ei ollut vielä valmis lähtemään ulos omille teilleen, heillä oli liian hauskaa toistensa seurassa.
”Eikö sinun pitänyt mennä Amyn kanssa jonnekin illalla?” Ada kysyi kellon lähestyessä uhkaavasti kahdeksaa.
”Piti, mutta hän perui”, Sirius selitti hörpäten varmaan viidettä kermakaljaansa. Kalju, mutta ironista kyllä isot korvakarvat omistava, ja hampaaton Tom oli jo uhannut häätää heidät, koska he pitivät liian kovaa meteliä ja he olivat jo juoneet juomansa tyhjiksi, joten nyt he pitivät visusti huolen siitä, että molemmilla oli jotain juotavaa koko ajan.
”Miksi?” Ada kysyi varovaisesti. Hän tiesi miten kuulustelu tai liika kysyminen Siriuksen henkilökohtaisista asioista sai pojan hermostumaan.
”Äh, en tiedä”, poika huokaisi kuulostaen jopa hieman pettyneeltä perutuista treffeistä. ”Hän sanoi, että hänen pitää auttaa veljeään tämän uuden luudan rekisteröimisessä.”
”Etkö usko, että hän puhuu totta?”
”En ja kyllä. Tuntuu oudolta, että hän yhtäkkiä muisti tuon ja, että hän ei voinut sanoa veljelleen, että hänellä oli tapaaminen minun kanssani. Toisaalta taas, miksi ihmeessä hän valehtisi?”
”Ehkä hänellä on joku toinen”, Ada ehdotti.
”Kiitos, Ada, tuo helpotti kummasti oloani”, Sirius tokaisi sarkastisesti mulkoillen edessään istuvaa tyttöä.
”Hei, yritin vain tuoda senkin vaihtoehdon esille. Paitsi toisaalta, jos hän seurustelee sinun kanssasi, niin eikö aina petetä komeamman kanssa ja kuka olisi komeampi kuin sinä?” Ada pohti mukamas ankarasti mietiskelevä ilme kasvoillaan. ”Ei, sellaista ei varmaan ole olemassakaan.”
”Havaitsen sarkasmia äänessäsi, enkä pidä siitä, neiti Jones.”
”Kuvittelet vain”, Ada sanoi vinosti hymyillen. ”Minä en ikinä voisi tehdä pilaa sinun ulkonäöstäsi, se on aivan liian jumalaisen upea siihen.”
”Ei enää vitsailua, Ada! En pidä siitä”, Sirius sanoi mukamas vihaisena.
”Okei, tosissaan Sirius, en usko, että Amylla olisi jotain meneillään kenenkään muun kanssa kuin sinun. Luulen vain, että hänellä oikeasti oli jotain veljensä kanssa tai, että hänellä oli joku nolo salaisuus, josta hän ei halua sinun tietävän, ei sen vakavampaa.”
”Nolo salaisuus?” Sirius toisti hymähtäen.
”Kuten, että hänellä on nenäleikkaus tai jotain”, Ada huiskautti kättään laajassa kaaressa. Hän kulautti kermakaljaa kunnon kulauksen kurkkuunsa.
”No, onkos sinulla mitään miesongelmia?” Sirius kysyi sitten uteliaana, hän alkoi tuntea itsensä jo idiootiksi, kun hän valitti vain omasta suhteestaan.
”Miksi kysyt?”
”Siksi, että tunnen itseni säälittäväksi, jos olen ainoa, jolla on niitä.”
Ada oli tukehtua kermakaljaansa. Hän purskautti juomansa pöydälle ja katsoi Siriusta järkyttyneenä. ”Onko SINULLA miesongelmia?” tyttö kysyi tyrmistyneen näköisenä.
”Ei!” Sirius puuskahti muistuttaen itseään mielessään, että ensi kerralla valitsisi sanansa paremmin. ”Tarkoitin suhdeongelmia. Pahus, sinä otat kaiken liian kirjaimellisesti.”
”Minulla oli hyvä opettaja”, tyttö tokaisi kuivasti vilkaisten merkitsevästi Siriusta, joka virnisti. ”Ja mitä tulee kysymykseesi, minulla ei ole tällä hetkellä mitään tekeillä miesasioissani.”
”Niin varmaan.”
”Ihan totta, olen tylsä. En ole iskenyt silmiäni kehenkään, paitsi ehkä...” Adan ääni vaimeni ja pojan uteliaisuus heräsi.
”Arvasin”, hän sanoi hymyillen kuuluisaa kelmi-hymyään. ”Sinulla on joku, eikö olekin?”
”Ehkä”, Ada sanoi hitaasti, vaikka leveä hymy paljastikin asian oikean laidan.
”No niin, kuka se on? Haluan tietää, kuka voi täyttää Neiti Jonesin korkeat vaatimukset!”
”Haluatko oikeasti kuulla?” Ada kysyi puoliksi yllättyneenä. Innokkaan nyökkäyksen jälkeen, Ada avasi uudestaan suunsa. ”No, se on...”
”Anteeksi vain, kun häiritsen teidän leppoisaa iltapäiväänne”, kuului ärtynyt ääni heidän vierestään. ”Mutta, aiotteko sattumoisin jättää tämän pöydän tähän kuntoon?” He kääntyivät ja näkivät Tomin seisovan heidän pöytänsä ääressä osoittaen rumalla ja pitkällä, keltaisella kynnellään hetki sitten Adan suusta purskautunutta kermakaljaa vihaisen näköisenä.
”Anteeksi vain, mutta sinähän olet baarimikko, niin eikö sinun tehtäväsi ole siivota sotkut eikä asiakkaiden?” Ada kysyi suorasukaisesti.
Sirius pystyi näkemään savun tulevan Tomin karvaisista korvista. Vanhus avasi suunsa raivoissaan, mutta Sirius ei ikinä saanut kuulla mitä tällä oli sanottavaa, sillä juuri sillä hetkellä korvia huumaava räjähdys kuului heidän oikealta puolelta ja poika tunsi lentävänsä kovaa vauhtia ilman halki paiskautuen täydellä voimalla baarin seinään. Sirius tuijotti vauhkona ympärilleen. Baarin oikea puoli oli räjähtänyt ja siinä missä seinä oli ennen ollut, koristi nyt vain iso aukko, koko rakennus oli täynnä puunkappaleita ja pöly leijui talon sisällä tehden hengityksen painajaismaiseksi tekemiseksi. Ihmiset kiljuivat Vuotavan Noidankattilan sisällä hysteerisesti, Sirius näki myös muutaman liikkumattoman hahmon baarin räjähtäneellä puolella.
Poika nousi istuma-asentoon ja tutki itsensä nopeasti saadakseen selville missä kunnossa oli. Oikean puolen kylkiluita särki kovan iskun jälkeen ja poika tunsi myös jonkin paksun nesteen valuvan otsaansa pitkin alas. Häntä huimasi hieman, mutta muuten hän oli kunnossa.
Pakko päästä ulos, poika ajatteli hämärästi. Sirius meni nelinkontin ja lähti täristen konttaamaan kohti räjähdyksen aikana repeytynyttä seinää kohti, hän liikkui varovasti väistellen huolellisesti puunkappaleita ja ruumiita tuntien pienen paniikin nousten pintaan. Miten näin oli tapahtunut? Missä kaikki aurorit olivat ja ennen kaikkea, missä olivat Kuolonsyöjät? Sirius ei kuullut mitään ääniä mitkä voisivat vihjaista mitä ulkona tapahtui ja se, jos mikä, pelotti häntä.
Ikuisuudelta kestävän ajan päästä Sirius viimein pääsi ulos puukappaleiden ja ruumiiden valtaavasta sekamelskasta. Kun hän oli päässyt ulos, hän toivoi saman tien, että voisi olla taas sisällä. Koko Viistokuja oli täydellisen katastrofin lumoissa. Joka puolella näkyi paniikista kirkuvia ihmisiä, miehiä ja naisia taistelemassa Kuolonsyöjien kanssa, ruumiita tai vakavasti loukkaantuneita. Siriuksen onneksi kukaan ei tuntunut huomaavan häntä. Moni talo oli poltettu tuhkakasaksi tai vähintään talojen ikkunat olivat säpäleinä.
Siriuksesta tuntui, kuin hän olisi keskellä pahinta painajaisuntaan. Hän ei tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä eikä hänellä ollut ketään sitä kertomassa. Äkkiä tähän mennessä kammottavin ajatus iski hänen tajuntaansa; hän ei tiennyt missä Ada oli. Tyttö oli vielä sisällä, sen poika sentään tajusi, mutta miksei Ada tullut jo ulos? Paniikki alkoi jo ottaa pojasta vallan, kun hän tärisevin käsin otti peilin takataskustaan. Hän kiitti Merliniä, ettei se ollut mennyt rikki. ”James Potter”, hän sanoi tärisevällä äänellä. Siriuksesta tuntui oudolta, hän oli aina pitänyt itseään sellaisena, joka taistelun edessä olisi valmis toimimaan heti, mutta tällä hetkellä hän halusi vain ilmiintyä kotiinsa ja jäädä sinne nukkumaan unohtaakseen koko tapahtuman.
”Sirius?” Jamesin huolestuneen kuuloinen ääni kysyi peilistä. Sirius hätkähti, hän ei ollut huomannut pojan ilmestyneen peiliin. ” Missä oikein olet? Mitä on tapahtunut?”
”James, me taidamme olla pulassa”, Sirius sanoi tarkoittaen sanojaan koko sydämestään.

A/N: Kommentteja pyytäisin, koska en oo yhtään varma onks toi loppu hyvä, ni olis mukavaa saada kuulla, mitä te piditte siitä

[Needled Laiho]

Vau, pidin. Luku oli todella hyvä. Teksti oli virheetöntä, ja sitä oli mukava lukea. Tämä on mukava tarina, idea on ihana, ja juonenkäänteet ovat todella hyviä. Mutta äkkiä Ada/Siriusta tulemaan! Vaikka Sirius/Remus-paritus onkin paljon ihanampi. Mutta eikun lisää tulemaan! Tätä jaksaa lukea ihan kuinka paljon tahansa

[Peikonsukka]

Pidin pienen lukutauon, eli en oo ehtiny lukeen nyt ku koulut on alkanu, mut nyt jaksoin lukee jo ton kaheksannen luvun ja alottelen nyt yheksättä. vielä et saa jatkaa, sill sit jään ihan kujalle koko tarinast,nii luen nyt viimesimmän luvun, ja saat kirjottaa lisää

[Velns Meica]

Uusi luku on jälleen täällä

Neeppu:Kiitos mukava kuulla, että ainakin joku jaksaa tätä lukea... Miten musta tuntuu, et kaikki haluavat Ada/Siriusta? Odottakaa vaan, odottakaan vaan *pirullinen virn*
_jj_: Kiitos, ihanaa et sinäkin olet tullut kommentoimaan pitkästä aikaa Toivottavasti olet saanut luettua jo edellisen, koska täältä tulee uusi...

No, tässä se siis tulee...
Luku 10- Loukussa
2.10.1978

Kaksi minuuttia sen jälkeen, kun James oli saanut Siriukselta erittäin sekavan selostuksen Viistokujan tapahtumista ja he kaikki olivat valmiina lähtemään sinne tarkastamaan tilannetta, hopeinen villisika liisi sisään Pottereiden avoimesta ikkunasta.
”Villisilmä”, Charlus mutisi nopeasti ennen kuin suojelius puhkesi puhumaan Vauhkomielen tutulla möreällä ja äreällä äänellä: ”Hyökkäys Viistokujalla, tällä hetkellä Vuotava Noidankattila, Säilä ja Imupaperi sekä Matami Malkinin kaapu kauppa tuhottuina. Viimeisimpien tietojen mukaan seitsemäntoista kuollutta, niistä kaksi auroreita, lisäksi kymmeniä loukkaantuneita. Lähtekää välittömästi, ottakaa Lily ja James mukaanne.”
”Lähdetään”, Dorea sanoi suu pelkkänä viivana villisian haihtuessa ilmaan. Sitten kuului poksahdus ja molemmat Jamesin vanhemmista olivat poissa.
”Valmis?” Lily kysyi yrittäen peittää hermostustaan. Hyökkäys oli tullut liian nopeasti, kukaan ei ollut ehtinyt mitenkään valmistua siihen, vaikka sitä olikin koko ajan ennustettu tulevaksi.
”Sinun ei tarvitse tulla”, James yritti heikosti, mutta Lilyn varma päänpudistus riitti kertomaan pojalle, ettei tyttö aikonut jäädä mistään hinnasta neljän seinän sisälle.
”Haluan auttaa ja Sirius ja Ada ja ilmeisesti kymmenet muut ovat vaarassa”, Lily totesi lujasti ja pian hänkin oli kadonnut vaimean poksahduksen saattelemana. James jäi vielä hetkeksi seisomaan huolestuneena keskelle vanhempiensa kotoisaa olohuonetta. Hän myönsi sen: häntä pelotti, pelotti että taistelun loputtua Lilyä ei enää olisikaan. Häntä värisytti jo pelkkä ajatuskin siitä, joten hän karisti sen mielestään. Ei Lilylle mitään tapahtuisi, hän oli hyvä taistelemaan, James vakuutti mielessään ennen kuin valmistautui itsekin tuntemaan sen puristavan tyhjyyden, jonka ilmiintyminen toi tullessaan.

Kun James ilmestyi Vuotavan Noidankattilan eteen, tai sen mitä siitä oli jäljellä, oli Viistokujan tilanne vähintäänkin kaaosmainen. Joka puolella näkyi taistelevia kuolonsyöjiä ja auroreita, joiden sauvoista purkautui tiheään tahtiin erivärisiä valosuihkuja. Liikkumattomia hahmoja makasi kaikkialla, ihmisten kirkunaa kuului taukoamatta, raunioita oli joka puolella. Se oli kaikkien aikojen hirvittävin näky, jonka James oli koskaan nähnyt.
”Sarvihaara”, vaimea ääni kuului Jamesin vasemmalta puolelta alaviistosta. Hän käänsi päänsä nopeasti äänen suuntaan ja näki Siriuksen makaavaan selällään baarin raunioiden edustalla. Pojan otsalle norui paksu verivana ja hän näytti muutenkin heikolta ja sekavalta. James vilkuili ympärilleen: kukaan ei näyttänyt nähneen heitä. Sitten hän kumartui pyyhkimään verta pois ystävänsä kasvoista. ”Oletko kunnossa?”
Tilanteesta huolimatta Sirius virnisti vaivalloisesti. ”Näytänkö mahdollisesti siltä, että olen kunnossa?”
”Et, anteeksi.”
”Ei se mitään”, Sirius mutisi sulkien silmänsä tuskaisen näköisenä. ”Missä Ada?”
”Mitä?” James kysyi hämmentyneenä, häntä alkoi jo hermostuttaa pelkkä paikallaan seisominen. Hänestä tuntui, että minä hetkenä hyvänsä joku, todennäköisesti kuolonsyöjä, huomaisi ja kiroaisi heidät.
”Ada... hän on edelleen sisällä... pitää saada ulos”, Sirius mutisi epäselvästi yrittäen jo punnertaa itsensä ylös maasta. Jamesin kädet kuitenkin estivät häntä. ”Me etsimme hänet, hän on ihan kunnossa, kyllä hän löytyy pian”, James selitti epäselvästi, oikeastaan sillä ei ollut kauheasti väliä mitä hän sanoi, koska hänestä tuntui, ettei Sirius edes kuullut mitä hän puhui.
Häntä kammotti, hän ei nähnyt ketään tuttua ihmistä. Missä Lily oli ja hänen vanhempansa? Hehän ilmiintyivät vain hetki ennen Jamesia, mutta nyt he kaikki olivat kadonneet. Eivätkö he olleet huomanneet Siriusta vai olivatko he ilmiintyneet jonnekin kauemmas? Häntä hermostutti ja pelotti, hän ei yhtään tiennyt mitä tehdä. Hänen ystävänsä oli loukkaantunut, hänen oli vietävä tämä jonnekin, mutta minne?
Yhtäkkiä tuttu hahmo vilahti Jamesin silmäkulmassa, hän käänsi päätään hahmon suuntaan ja alkoi huutaa täyttä kurkkua: ”JACK! HEI, JACK, TULE TÄNNE!”
Jack hätkähti ja hölkkäsi pojan luo. ”Haluatko, että kaikki kuolonsyöjät hyökkäävät kimppuusi vai onko sinulla jokin yhtä korkea-arvoinen syy karjumiseesi?” hän ärähti pilkallisen näköisenä kumartuen Jamesin tasolle, tämän viereen.
”Sinun pitää auttaa meitä”, James selitti hätäisesti. Hän oli helpottunut, että joku oli hänen kanssaan. ”Sirius on loukkaantunut.”
”Minä en huomannutkaan sitä”, Jack sanoi pyörittäen silmiään. ”Mikset vain ilmiinny hänen kanssaan Pyh-”
”TAINNUTU!” naisen ääni huusi heidän selkänsä takaa. Jack vetäisi Jamesin mukanaan sivulle ja punainen valosuihku osui Siriukseen, joka retkahti hervottomaksi.
”TAINNUTU!” James karjaisi heitä uhonneeseen kuolonsyöjään, joka ei ehtinyt väistää vaan kaatui kiviseen maahan.
”Minähän sanoin, että karjuminen ei ollut hyvä idea!” Jack sanoi. Hän näytti jotenkin erilaiselta taistelun keskellä kuin oppitunneilla, jotenkin hän näytti nauttivan enemmän olostaan tässä kaikessa kaaoksessa kuin auroriopiston tylsissä, vaarattomissa taisteluissa. Hänen katseensa kierteli kaiken aikaa, kun tämä tarkkaili mistä tulisi uhka heitä kohti ja tämän kasvot näyttivät jotenkin eläväisemmiltä kuin aikaisemmin.
”No, mennään”, Jack alkoi vetää Jamesia käsivarresta takaisin pystyasentoon, kun viisi kuolonsyöjää lähestyi heitä nopeaan tahtiin taikasauvat käyttövalmiina.
”Entä Sirius?” James kysyi vilkaisten parasta ystäväänsä olkansa yli. Hän ei halunnut tämän jäävän yksin.
”Hän pärjää ihan hyvin, kaikki luulevat kuolleeksi, ei kukaan hänestä välitä.”
James koetti olla värähtämättä Jackin sanoille, mutta se oli melkein mahdotonta. Kaikki luulevat kuolleeksi, no onneksi Sirius sentään ei ollut sitä, poika ajatteli itsekseen samalla kun nousi pystyyn maasta Jackin vetämänä ja aloitti Jackin kanssa raa’an taistelun elämänsä puolesta viittä kuolonsyöjää vastaan. James ei voinut muuta kuin rukoilla, että kaikki hänen ystävänsä selviäisivät hengissä tämän päivän loppuun asti.

Lily oli sillä hetkellä pahassa pulassa. Hän oli ilmiintynyt Säilä ja Imupaperin eteen luullen, ettei siellä taistelu olisi niin pahasti käynnissä, koska rakennus oli jo tuhottu; hän oli ollut pahasti väärässä. Rakennus oli täynnä lasinsirpaleita ja epätoivoisesti ulos yrittäviä ihmisiä, kaupan edustalla oli kymmenkunta kuolonsyöjää, joista osa taisteli raivokkaasti auroreita vastaan, kun taas toinen osa kidutti tai tappoi Säilä ja Imupaperista ulos tulevia loukkaantuneita.
Lily oli heti tultuaan saanut vastaansa kaksi valkoisen naamion suojissa lymyilevää kuolonsyöjää. Tyttö oli välittömästi aloittanut nopeatempoisen taistelun kiittäen Merliniä siitä, että Vauhkomieli oli pakottanut heidät harjoittelemaan nopeutta ja väistelyä niinkin paljon.
Lily tunsi olonsa hermostuneeksi ja levottomaksi, hänellä ei ollut taistelun aikana saanut pienintäkään mahdollisuutta vilkaista ympärilleen voidakseen paikantaa edes jonkun kelmeistä tai aurori-ryhmästään. Toisaalta ei hän edes tiennyt ketkä hänen ystävistään olivat paikalla, tyttö toivoi, ettei kovin moni.
”Kidutu!”
”Estous!”
”Avada Kedav-”
”TAINNUTU!” Vauhkomielen möreä ääni karjaisi jostain Lilyn vasemmalta puolelta ja yhtä sauvanheilutusta myöhemmin molemmat Lilyn kanssa taistelleet kuolonsyöjät makasivat tajuttomana maassa toistensa päällä. Lily pyyhki hikeä otsaltaan ja kääntyi lausumaan kiitoksen sanan valmentajalleen, joka seisoi hänen vieressään täysin tyyneltä näyttäen. Toisaalta ei se mikään ihme ollut, kuolonsyöjät kun eivät olleet niin tyhmiä, että lähtisivät yksin haastamaan auroria, jota kutsuttiin syystä alansa parhaimmaksi. He mieluiten kiersivät tämän kauempaa aiheuttaen muualla entistä kammottavampaa sekasortoa.
”Sinun pitäisi harjoitella enemmän nopeutta”, Vauhkomieli totesi sivuuttaen siten kiitoksen syrjään. ”Missäs muut teikäläiset?”
”James taistelee jossain, Sirius on Vuotavan Noidankattilan edessä loukkaantuneena ja Ada-” Lily hengähti syvään ennen kuin jatkoi. ”on loukussa Vuotavan Noidankattilan raunioissa.”
Lilyn suureksi järkytykseksi Vauhkomieli hymähti pienesti huvittunut hymy huulillaan.
”Anteeksi vain, mutta naurattaako sinua se, että minun ystäväni ovat kuoleman vaarassa?” tyttö tiuskaisi pystymättä pidättelemään itseään.
”Minä nauran siksi, että jos Ada olisi kuoleman vaarassa raunioiden sisällä, hän tuskin taistelisi nyt Irvetan äärellä neljää vihollista vastaan.”
”Mitä?”
”Se Ada huomattavasti pääsee pälkähästä nopeammin kuin suklaasammakko tulee syödyksi”, Vauhkomieli mörisi tyytyväisen näköisenä ennen kuin kääntyi taas jatkaakseen taistelua jättäen Lilyn äimistyneenä jälkeensä.
Tyttö aikoi juuri lähteä Vauhkomielen kertomaan suuntaan etsimään Adaa, kun kuuli tutun äänen kiljuvan avunhuutoja takaataan. Lily kääntyi ympäri rukoillen kuulleensa väärin, mutta turhaan; Säilä ja Imupaperista oli alkanut valua ihmisiä nyt kun Kuolonsyöjät olivat viimein kukistettu niiden edustalta. Kaikki eivät kuitenkaan olleet päässeet ulos ja Lily näki savuavan kaupan rikkoutuneesta ikkunasta sisään sen verran, että huomasi Annin makaamassa kaupan seinustalla pöydän alla pelkkänä verisenä myttynä kiljuen hysteerisesti. Tytön päästä valui hurja määrä verta lattialle, sellainen määrä, että se sai Lilyn voimaan pahoin. Hän juoksi ystävänsä vierelle ja tarttui tämän käsiin, jotka hieroivat kovalla voimalla päätä aivan kuin se saisi verenvuodon tyrehtymään. Ann ei lakannut kiljumasta, hän ei edes näyttänyt tajuavan Lilyn olevan siinä ja se sai Lilyn pelkäämään enemmän kuin mikään muu sinä päivänä.
”Apua! Täällä tarvitaan apua!” Lily yritti huutaa kovaan ääneen, mutta huulien raosta purkautui vain surkea, melkein äänetön nyyhkäisy. Kukaan ei kuullut häntä, kaikki olivat liian keskittyneitä toisiin loukkaantuneisiin, joilla oli samanlainen kauhistunut ilme kasvoillaan kuin Annilla ja vakavia vammoja. Pelottavinta kuitenkin oli, että nämä huusivat, kirkuivat samaa loputtoman kauhistunutta ääntä, joka tuli Anniltakin ulos. Aivan kuin heistä kukaan ei olisi tajunnut vaaraan vielä loppuneen vaan eläisivät yhä uudelleen ja uudelleen samoja kauhun hetkiä.
Lily tunsi itkun ja toivottomuuden tunteen kurkussaan. Hän tunsi olevansa yksin huolimatta nopean toiminnan yksikköjen väestä, jotka paraikaa kuljettivat pikavauhtia kirkuvat loukkaantuneet ulos savuavasta rakennuksesta. Lily yritti huutaa heille, mutta savu hänen ympärillään oli niin paksu, ettei häntä huomattu.  Tyttö ei tiennyt mitä tekisi, voisiko Annin jättää yksin? Toisaalta, mitä Annille voisi sattua, jos hän ei kerran voinut liikkua minnekään?
Hitaasti Lily nousi ylös irrottaen otteensa ystävänsä käsistä; ne tipahtivat jäykkinä tytön sivuille eivätkä enä onneksi hieroneet päätä, josta valui edelleen huolestuttavan paljon verta.
Lily lähti juoksemaan sokeasti pääkadulle yrittäen etsiä nopean toiminnan yksikön väkeä, auroreita, parantajia, keitä vain. Kunhan vain olisi joku, joka tietäisi jotain loukkaantuneista; Lily ei ollut vielä niin kokenut. Joku, joka osaisi sanoa, olisiko ilmiintyminen liikaa Annin voimille.
”Lily! LILY!” tyttö kuuli Jamesin äänen ja kääntyi helpottuneena äänen suuntaan. Poika tappelikin varsin kehuttavaan tahtiin itsensä punapäätä kohti, joka vasta silloin huomasi Jackin olevan Jamesin seurassa. Tämä näytti hikiseltä ja väsyneeltä kaikesta taistelusta, mutta tämän silmiin oli syttynyt outo kiilto, aivan kuin hän nauttisi olostaan kaiken tämän katastrofin keskellä, eikä Lily pitänyt siitä.
”James!” Lily huudahti lähtien hölkäten poikaystäväänsä vastaan. Takaansa hän kuuli vaimean jysähdyksen ja värähti; niitä oli kuulunut pitkin iltaa, se tarkoitti, että jossain oli taas romahtanut talo. Hän heittäytyi kirjaimellisesti Jamesin kaulaan päästessään tämän luo. ”Annontuolla... jahänonloukkantunut... minäentiedämitätekisinja-”
”Lily, en ymmärrä mitään, sano hitaammin.”’
Tyttö veti henkeä irrottautuen Jamesin syleilystä ja yritti uudestaan. ”Ann on Säilä ja Imupaperin sisällä, hän on pahasti loukkaantunut, enkä minä saanut ketään auttamaan minua, joten nyt pitää vain hakea joku, joka voisi katsoa onko hän tarpeeksi hyvässä kunnossa, että voisimme ilmiinnyttää hänet Pyhään Mungoon. Mitä te tuijotatte?”
James ja Jack olivat vaihtaneet katseita tytön selityksen aikana ja tuijottivat tätä nyt, James huolestuneena ja Jack hieman vaivaantuneena.
”Lily-” James aloitti varovaisesti tarttuen tytön käsivarteen. Jack kuitenkin puuttui puheeseen, ennen kuin James ehti jatkaa pidemmälle. ”Mietimme vain, että mahdatko tarkoittaa, että Ann on tuon Säilä ja Imupaperin sisällä, joka juuri romahti?” hän kysyi varovaisesti osoittaen sormellaan jonnekin Lilyn taakse. Tyttö kääntyi täristen kauttaaltaan ja seuraava näkymä sai hänen polvensa notkahtamaan.
Säilä ja Imupaperin katto oli romahtanut. Rakennus oli kokonaan maan tasalla ja väki talon ympärillä yritti turhaan sammuttaa talosta kohoavia tulilieskoja.
”Ann...”, oli viimeinen tuskainen huokaisu, joka pääsi Lilyn suusta ennen kuin tämän polvet pettivät alta ja maailma pimeni.

”Lily? Oletko hereillä?” Jamesin ääni kuului jostain hyvin kaukaa. Lily tunsi itsensä heikoksi, häntä väsytti, raajat tuntuivat raskailta ja turhan painavilta. Oikea olkapää oli kankea ja kipeä ja hänen oikea jalkansa tuntui olleen lihaveitsen uhrina. Hän avasi hitaasti silmänsä. Ensin kaikki näkyi vain sumeasti, sitten kuva tarkentui. James istui hänen vieressään, pojan vaatteet olivat pölyssä ja tällä oli kasvoissaan ja käsivarsissaan muutamia syviä haavoja, muuten tämä näytti voivan hyvin.
Lily taas makasi pehmeällä penkillä ja hänen päänsä alla oli tyyny. Kaikkialla oli valkoista.
”Missä me olemme?” Lily kysyi heikosti, sanojen muodostaminen tuntui tavallista hankalammalta.
”Pyhässä Mungossa”, James vastasi hiljaa. Näytti siltä kuin poika pelkäisi puhuessaan liian kovaa Lilyn menettävän tajuntansa uudestaan.
Lily nyökkäsi koettaen koota ajatuksiaan, hänen päätään särki, viime hetken tapahtumat tuntuivat epäselviltä. Yhtäkkiä hän muisti kaiken, Annin ja tuhoutuneen rakennuksen, Lilyn kurkkua kuristi. Hän nousi istumaan nopeasti. ”Missä Ann on? Onko hän kunnossa? Mitä tapahtui?”
”Lily...” James katsoi vaivaantuneena jalkoihinsa.
”James”, Lily katsoi poikaystäväänsä vetoavasti.
”Sinä pyörryit, ja löit pääsi katukiveen kaatuessasi. Menit tajuttomaksi ja olet nyt ollut tajuttomana neljä tuntia, hyökkäys saatiin taltutetuksi vasta noin puoli tuntia sitten. Uhreja on ollut monta kymmentä ja-” James lopetti kesken lauseen tietämättä miten jatkaa.
”Entä Ann?” Lily kysyi vaativaan sävyyn.
”Ann on... Lily, Säilä ja Imupaperiin jäi muitakin ihmisiä sisään, muun muassa muutama aurori ja nopean toiminnan yksiköstä ja heitä kaikkia, Annia mukaan lukien, yritetään saada ulos koko ajan”, James sanoi neutraalilla äänellä kiinnostuen suunnattoman paljon kengänkärjistään.
Lily hengähti syvään, hän ei enää jaksanut itkeä, mutta kyyneleet alkoivat melkein pakosta virrata pitkin tytön poskia. ”Entä muut?” hän kuiskasi, vaikka rehellisesti pelkäsi vastausta kuollakseen.
”Sirius on nyt hoidossa, mutta hän pääsee heti kotiin, Remus ja Peter eivät edes olleet taistelussa ja ovat nyt hoitamassa joitain papereita Siriuksen hoitoa varten ja Christina meni hakemaan kahvia Adan kanssa, jolla ei myöskään ollut mitään vakavia vammoja.”
Lily nyökkäsi saaden pienen hymyn muodostumaan huulilleen. Hän oli helpottunut, kun muut hänen ystävänsä olivat edes jotenkuten kunnossa.
James silitti Lilyn poskea etusormellaan katsoen Lilyä silmiin huolestunut ilme kasvoillaan. ” Nyt kun tiedät ystäviesi kuulumiset, voisit kertoa minulle miten sinä voit?”
”Ihan hyvin olosuhteisiin nähden”, Lily sanoi koskettaen päätään, sitä särki edelleen. ”Päätäni särkee aika paljon ja olen tosi väsynyt, jalkani ja olkapääni tuntuvat olevan tulessa, mutta muuten olen okei.”
James nyökkäsi. ”Lääkärit tutkivat sinut, kun olit tajuttomana. Olkapääsi oli sijoiltaan, mutta se korjattiin. Samoin jalassasi oli tosi syvä ja pahannäköinen haava, mutta siihen ei kuulemma jää edes arpea, mutta se voi olla arka muutaman päivän ajan, samoin olkapää.”
”Lily, sinä olet hereillä! Oletko kunnossa?” Adan huudahdus kaikui pitkin Pyhän Mungon seiniä, kun tyttö lähti juoksemaan pillimehu kädessään ystävänsä luo. Ada näytti paremmalta kuin Lily oli odottanut; tämän farkut, värikäs toppi ja lanteille sidottu huivi olivat kyllä saman pölyn peitossa kuin Jamesinkin ja kaikissa oli vähintään muutama repeämä. Adan naamaa koristi pitkä viilto, joka kyllä näytti olevan jo paranemaan päin, myös tämän käteen oli sidottu sideharso kyynärtaipeen kohdalla. Silti Lily olisi odottanut jotain enemmän, Adahan oli tapellut monen kanssa, kai siitä nyt joitain haavoja sai?
”Voin ihan hyvin, Ada”, Lily vastasi, ennen kuin Ada ehtisi huutamaan mitään enempää.
”Pääsi on varmaan kipeä, Jack kertoi, että löit sen tosi kovaa. Eikö olkasi ollut sijoiltaan, ainakin Christina kertoi sen minulle, oletko sinä muuten kunnossa, ainakin toinen jalkasi näyttää turvonneemmalta kuin toinen, mutta sehän voi olla synnyinvika, tai siis Christinakin mainitsi, että hänellä on vino selkäranka, joka liittyi jotenkin siihen, että hänellä on erikokoiset jalat ja-?”
”Lily, oletko sinä kunnossa?” Christinan huolestunut ääni keskeytti Adan puhetulvan, tämä vaikeni nyrpeän näköisenä. Lily käänsi katseensa saapuvaan Christinaan, joka kulki heitä kohti kahvikuppi tiukasti kourassaan.
”Joo, no olosuhteisiin nähden voin hyvin”, Lily ei tajunnut miten jaksoi hokea sitä kaikille, kun kerran se ei ollut totta, miten hän voisi olla kunnossa ja voida hyvin, jos hänen yksi parhaista ystävistään oli jumissa raunioiden sisällä.
”Miksi sinulla on pillimehu?” James kysyi Adalta tuijottaen tämän juomaa.
”No, kun minun piti ensin ottaa kahvi, mutta sitten näin pillimehun ja täällähän lukee, että”, Ada käänsi pillimehun purkkia niin, että näki lukea sen kyljestä tuoteselosteen ”juomalla säännöllisesti Velhomanian suunnittelemaa, mansikanmakuista juomaa, saa vahvemman pikkukirousten sietokyvyn ja näkö paranee jopa huimat 0,03 prosenttia vuodessa. Liikanautiskelusta saattaa ilmestyä KVE. Ei alle 3 vuotiaille.”
”Mikä on KVE?” James kysyi.
”Se on sairaus, josta tulee isoja rakkoja jalkoihin. Ne saattavat puhjeta ja silloin niistä valuu todella paljon pollomuhkun mätää muistuttavaa nestettä, joka värjää ihon punaiseksi pariksi viikoksi.”
Kaikkien katseet kääntyivät Adaan. ”Miten sinä tuon sairauden tiedät?” James uteli.
”Minulla on laaja yleistieto”, tyttö tokaisi nostaen leukaansa saaden Christinalle ja Lilylle hurjan yskäkohtauksen. ”Ettekö muka usko?” hän kysyi yrittäen näyttää loukkaantuneelta, mutta hänen silmiensä katse paljasti tämän todellisen mielialan.
”Sanotaanko, että sinun yleistietosi laajuus ei ole tullut vielä kunnolla esille näiden vuosien varrella”, Lily totesi virnistäen ilkikurisesti. Hän tunsi olonsa paremmaksi kuin hetki sitten, olkapää ei enää tuntunut kankealta ja väsymys oli kaikonnut hänen jäsenistään. ”Etkö sinä ollut taistelussa, Que?” hän kysyi Christinalta, koska ei huomannut tässä mitään ruumiillisia vammoja tai mitään mikä viittaisi tämän olleen mukana kuolonsyöjiä vastaan käydyssä taistelussa. Tyttö ravisti päätään vastaukseksi näyttäen hieman anteeksipyytävältä, vaikka eihän se ollut mitenkään tämän syy, että hän sattui olemaan tässä tapauksessa oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
”Okei, sitten seuraava kysymys onkin teille, jotka olitte paikalla”, Lily aloitti katsoen merkitsevästi Adaa ja Jamesia, jotka nyökkäsivät ymmärtämisen merkiksi. ”Mitä oikein tapahtui, kun minä olin menettänyt tajuntani? Mitä sinä teit, James? Miten sinä pääsit ulos sieltä raunioista, Ada? Haluan kuulla kaiken”, Lily katsoi molempia vuoron perään, kunnes Ada kohautti olkiaan sen merkiksi, että voisi aloittaa:
”Kun Vuotava Noidankattila räjähti, me lensimme Siriuksen kanssa eri suuntiin. Hän lensi jonnekin takaseinälle, mutta minä lensin rakennuksen sivulle, josta oli ovi ulos jollekin sivukadulle. En ollut loukkaantunut räjähdyksen aikana, koska olin lentänyt Tomin päälle – hän on yllättävän pehmeä -, joten lähdin juoksemaan pääkadulle päin. Luulin, että Sirius oli päässyt omin avuin ulos, joten en lähtenyt takaisin Vuotavalle Noidankattilalle. Suunnistin Irvetan luo, koska siellä oli eniten ihmisiä kiljumassa – en tiedä kuulitteko sitä ääntä, mikä heistä lähti, mutta sanonpa vaan, että se oli korvia särkevä -. Siellä minun kimppuun hyökkäsi koko ajan kuolonsyöjiä, he ovat koko ajan kimpussasi, jos olet hetken paikallasi”, Ada joi kulauksen mehustaan ennen kuin jatkoi. ”Tulin itse asiassa vasta hyökkäyksen loputtua, eli noin ”, -Ada piti pienen tauon laskien päässään ajan - ”kaksikymmentä minuuttia sitten - minut paikattiin nopeasti siellä käden kohdalla, siinä oli tosi iso ja syvä haava, olisi hauskaa, jos siitä jäisi arpi ja täällä kuulin Jamesilta, että olet tajuton ja sitten menin hakemaan kahvia. Sen pituinen se”, Ada lopetti ja antoi puolestaan Jamesille puheenvuoron. 
”No, silloin kun sinä menetit tajuntasi, minä vein sinut Pyhään Mungoon nopeasti, koska pelkäsin sinun saaneen jonkun aivoverenvuodon tai jotain vastaavaa. Siellä minulle sanottiin, että pitäisivät sinut nukutettuna vielä muutaman tunnin, että saisit levätä kunnolla, joten lähdin takaisin Viistokujalle ja hain Siriuksen (matkalla hänen luo sain vastaani muutaman kuolonsyöjän) ja ilmiinnyin hänen kanssaan tänne, koska sanoi Jack mitä vain, minä en olisi voinut jättää häntä sinne yhtään pidemmäksi aikaa.
Lähdin vielä kerran takaisin Viistokujalle ilmiinnyttäen kaikkia matkan varrelle osuneita loukkaantuneita Pyhään Mungoon.”
”Eli toimit siis ihmisten yksityisenä ambulanssina?” Lily kysyi tuntien ylpeyttä poikaystäväänsä kohtaan.
”En tiedä mikä tuo ankutanssi on, mutta kai niin voisi sanoa”, James nyökkäili tietäväisen näköisenä.
”No, nyt kun, kaikki on selvää, niin lähdetään”, Lily totesi nousten ylös penkiltä. Hänen helpotuksekseen oikea jalka kesti hyvin painoa, syvästä haavasta huolimatta.
”Lähdetään minne?” James kysyi nousten hänkin ylös istumaltaan penkiltä.
”Viistokujalle”, Lily sanoi ja hänen ilmeensä paljasti muille, ettei muita vaihtoehtoja ollut. ”Minä haluan tietää, milloin Ann pääsee ulos Säilä ja Imupaperista.”
”Tiedäthän sinä, Lily, että on olemassa mahdollisuus... aivan pieni mahdollisuus, ettei Ann ole... Tuota...”
Kyllä hän tiesi, hän ei vain halunnut ajatella sitä. ”Tiedän, James ja sitä suuremmalla syyllä, haluan nähdä, miten on käynyt.”
”Mutta Lily”, James näytti siltä, että halusi epätoivoisesti keksiä vielä jonkun syyn, joka voisi estää Lilyn lähdön.
”Sirius luultavasti tarvitsee sinua, sinä voit mennä hänen luokseen ja minä menen oman ystäväni luo”, Lily sanoi varmaan sävyyn, sitten hän kääntyi tyttöjen puoleen. ”Tuletteko te mukaan?”
”Nääh, taidan mennä viihdyttämään Siriusta, olen saanut Viistokujasta tarpeekseni, jos ei haittaa”, Ada sanoi nousten ylös hörpäten taas pillimehuaan. Hän väläytti muille iloisen hymyn ja suunnisti sitten portaita kohti päästäkseen kerrokseen, missä Sirius sillä hetkellä majaili.
”Minä voin tulla, Lily”, Christina sanoi vetäen hartioillensa viitan, jota oli vielä äsken pidellyt käsissään.
”Entä sinä, James, jäät vai tulet?” Lily kysyi kulmat koholla.
James huokaisi ensin pitkään, mutta antoi sitten kasvonsa sulaa tuttuun, lämpimään hymyyn. ”Luuletko, että päästäisin sinut sinne yksin?” hän kysyi laittaen kädet Lilyn hartioiden ympärille.
”Mennään”, Lily sanoi tuntien itsensä helpottuneeksi, ainakaan hän ei joutuisi kokemaan yksin sitä kaaosta, joka Säilä ja Imupaperin ympärillä varmasti oli.

Sirius oli maannut Pyhän Mungon pehmeällä ja kaikin puolin miellyttävällä sängyllä jo niin kauan, että hän oli varma, että jos makaisi siinä vielä sekunninkin ilman seuraa, hänet voitaisiin suoraan viedä mielipuoli-osastolle tiukasti sidottuna. Ei sängyssä mitään vikaa ollut, sen hän olisi voinut viedä suoraan kotiin ja nukkua sillä monta vuorokautta putkeen ilman mitään vaikeuksia. Ei, syy hänen haluttomuuteen maata tässä sängyssä johtui siitä, että se sänky sijaitsi Pyhässä Mungossa, tuntui ahdistavalta maata paikoillaan paikassa, jossa kuoli samaan aikaan monia ihmishenkiä. Sen takia, hän tunsi syvää helpotusta, kun Ada pelmahti hänen huoneeseensa kolme pillimehua käsissään.
”Kolme pillimehua, Ada?” Sirius kysyi ensi sanoikseen.
Ada virnisti. ”Kuljin kahvilan ohi ja ne suorastaan kutsuivat minua, vähän niin kuin jotkut kengät tai vaatteet joskus. Sitä paitsi, sinä saat yhden.”
Sirius ei kysynyt, miten pillimehu tai kengät voisivat kutsua ihmistä, hänen tietonsa mukaan ne kun eivät osanneet puhua, mutta hän uskoi Adan lauseen viitanneen taas johonkin tyttöjen juttuihin. ”Missä muut ovat?” hän kysyi sen sijaan.
”Christina ja Lily lähtivät katsomaan miten Ann voi, Jameskin kai lähti mukaan, kun ei ole täällä. Remus ja Peter lähtivät täyttämään joitain sinun papereitasi jotain kaksi tuntia sitten.”
”Hehän viipyvät”, Sirius hymyili vinosti.
”Tiedäthän sinä paperityöt, ne kestävät, kestävät, kestävät, kestävät, kestävät, kestävät...”
”Okei, Ada. Ymmärsin kyllä! Mutta silti, ei siellä niin kauan voi mennä.”
”Ehkä he löysivät jonkun siivouskomeron”, Ada ehdotti viattomana ja Sirius purskahti nauruun.
”Mitäs täällä nauretaan? Sirius, luulisi, että loukkaantuneena sinä sentään pystyisit tuomaan vakavan puolesi esiin”, Remuksen ääni kuului sairaalahuoneen ovensuulta saaden Adan ja Siriuksen vaikenemaan ja kääntämään katseensa poikaan ja hänen vieressään seisovaan Peteriin.
”On vaikeaa olla nauramatta, kun aiheutatte niin paljon hupia”, Sirius ilmoitti hilpeästi.
Remus ja Peter vilkaisivat toisiinsa hämmästyneet ilmeet kasvoillaan. ”Nyt se sitten tapahtui, hän on seonnut”, Peter sanoi päätään pudistaen.

”Siirtäkää kiviä nopeampaan tahtiin, muistakaa heiluttaa kättänne heti, kun näette tai kuulette jotain, mikä viittaisi ihmiseen”, Vauhkomielen ääni jakoi ohjeita auroreille, nopean toiminnan yksikön väelle ja muutamalle taikalainvartijaosaston korkeimmalle henkilölle, jotka olivat tulleet vapaaehtoisina auttamaan Säilä ja Imupaperin korjaustöissä. Kaikki Viistokujan kaupat olivat suljettu siivous- ja rakennustöiden ajaksi ja kaikki Taikaministeriön väki oli pakotettu jättämään työnsä ja auttamaan Viistokujan kunnostamisessa uuteen uskoon. Vain opiskelijat ja loukkaantuneet olivat saaneet vapautuksen, mutta Christina oli tullut auttamaan Säilä ja Imupaperin kanssa; harva oli siihen hommaan suostunut, koska ei ollut kovin innostunut näkemään mitä kaikkien niiden raunioiden alla oli enää jäljellä, jos ylipäätään oli mitään.
”Ann oli juuri aikonut pitää sinusta”, Lily sanoi Jamesille, kun he katsoivat viitat liehuen vierestä Christinan ja muiden ponnisteluja raunioita vastaan. Oli pimeää ja tuuli oli kova, yö oli jo pitkällä, mutta kumpaakaan heistä ei väsyttänyt, hyökkäys oli tehnyt varmaksi sen, ettei heitä tulisi nukuttamaan pitkään aikaan.
”Oliko?” James yllättyi. Ennen kuin Ann oli lähtenyt vanhempiensa talolle, tämä oli vielä vihannut häntä henkeen ja vereen.
Lily nyökkäsi tuntien itsensä pohjattoman tyhjäksi, jos Ann oli kuollut, hän ei tiennyt mitä hänen sitten olisi tarkoitus tehdä. ”Hän sanoi, ettei pidä sinusta eikä hyväksy mitä teit hänen tupatovereilleen koulussa, mutta yrittää sietää sinua vastedes, koska et voi muuttaa menneisyyttäsi tai jotain siihen suuntaan”, Lily vilkaisi Jamesia saadakseen nähdä, mitä tämä oli mieltä. Tämän ilme oli mietteliäs.
”En tiedä, tuo tuli aika yllätyksenä, mutta... Voin kai yrittää unohtaa hänen tekonsa, jos hän on valmis yrittämään unohtaa minun tekoni.”
”Eli teistä voisi tulla ystävät?” Lily kysyi toiveikkaana.
”No, ei ehkä ystävät”, James vastasi nopeasti ja Lilyn ilme valahti hieman. ”Hyvän päivän tutut olisi todenmukaisempi vaihtoehto” hän lisäsi, ennen kuin he vaipuivat taas hiljaisuuteen.
Lilyä itketti. Olo tuntui vieläkin sekavalta ja häntä ahdisti ja hermostutti vain seistä paikoillaan. Tuntui kuin hänestä ei olisi ollut mitään hyötyä kellekään, vaikka itse Vauhkomieli sanoi, ettei tämä saisi tehdä mitään, hän oli liian huonossa kunnossa.
”Vauhkomieli, täällä näkyy jotain”, eräs auroreista huusi heilutellen villisti kättään ja Lilyn sydän sykähti. Hän katsoi sivusta miten Vauhkomieli kiirehti huutaneen aurorin luo ja muut keskeyttivät oman hommansa tullakseen auttamaan.
”Mitä näit, Dixon?” kuului Vauhkomielen vaimea kysymys, mutta aurorin vastausta Lily ei kuullut. Sitten Vauhkomieli kohottautui ja kajautti kuuluvaan ääneen muille: ”Parantajia tänne, täällä on selvästi ihmisiä.”
Tuli hetkeksi yleinen hälinä, kun parantajat, jotka oli jo kutsuttu paikalle, lähestyivät raunioita ja muut antoivat heille tilaa. Jamesin ja Lilyn viereen saapui muita ihmisiä, joko uteliaita ohikulkijoita tai raunioihin jumiin joutuneiden omaisia. Hermostus oli käsin kosketeltavaa, James otti Lilyä kädestä ja puristi rohkaisevasti.
”Jalat näkyvät jo”, Vauhkomieli huuteli hetken päästä ja väki henkäisi. Sitten mies kääntyi puhumaan aurorille, joka kannatteli kiviä hiki otsaa pitkin valuen. ”Ponnista vielä vähän, kyllä sinä jaksat... Ponnista.” Lily olisi luultavasti nauranut Vauhkomielen sanoille, ellei tilanne olisi ollut niin vakava. Sitten, ikuisuudelta tuntuvan ajan päästä, noin kolmikymppinen, kuolemanväsyneeltä näyttävä, verta valuva ja mustatukkainen aurorin univormuun pukeutunut mies kohosi kivikasasta ja väki puhkesi hurraahuutoihin. Lily katsoi sydän verta valuen kuinka kaksi, ilmeisesti hänen työtovereitaan, auttoivat miestä pysymään pystyssä ja laittoivat huovan tämän ympärille. Tyttö kuunteli puolihuolimattomasti heidän puhettaan.
”Derek, me pelkäsimme, että olet kuollut!”
”Nuo vuodot pitää tukkia, parantajat auttavat sinua, olet pian työkunnossa.”
”Se oli hirveää”, Derekiksi kutsuttu mies sanoi ääni pidätellyistä tunteista väristen. ”Talon katto tuli meidän päällemme, olimme kaikki puristuksissa ja ihmiset huutavat siellä, Al. He huutavat ja huutavat, eräs tyttö minun läheltäni, hänen päästään valui verta, enkä minä voinut tehdä mitään, kun hän huusi, hän huutaa vieläkin, mutta vaimeammin, minä...” Derekin ääni sortui ja tämä lysähti kokoon kuin ei olisi jaksanut enää kannatella sitä painoa, joka varmasti tämän hartioilla lepäsi painavana ja tuskallisena. Miehet hänen vieressään kiirehtivät parantamaan otteitaan tästä.
Lily ei kuunnellut, kun miehet lohduttivat Derekiä, hän ei itse asiassa kuullut mitään, koska eräs tietty lause nuoren aurorin puheista oli jäänyt kaikumaan tämän päähän: ”Eräs tyttö minun läheltäni, hänen päästään valui verta”. Tarkoittiko mies Annia? Vuosiko tytön päästä vielä verta? Huusiko tämä vieläkin sitä kammottavaa ääntä, joka oli kuulunut tämän verta valuvien huulien raosta monta tuntia sitten? Voisiko ihminen olla vielä hengissä sellaisen verenvuodon jälkeen, ja jos pystyi, niin missä kunnossa? Lilyllä oli liikaa kysymyksiä eikä ainuttakaan vastausta, tyttö painoi päänsä Jamesin viitan suojaamaan rintakehään toivoen sydämestään, että Derek ei ollut ainoa, joka tuli elävänä ulos noista petollisista raunioista.
”Lily, mitä te täällä teette?” tuttu ääni kysyi Lilyn selän takaa havahduttaen tämän ankeasta ajatusmaailmastaan. Lily kääntyi rukoillen, että oli kuullut väärin, kaikista ihmisistä juuri tämä henkilö oli se, jota Lily ei halunnut mistään hinnasta tavata tällä nimenomaisella hetkellä.
”Hei Daniel”, Lily mutisi hiljaa. Pojan silmissä oli hämmästynyt katse, mutta mikään ei viitannut siihen, että tämä olisi surullinen sisarensa kohtalosta ja se sai Lilyn sisuskalut kääntymään vatsassa monta kertaa ympäri; Daniel ei tiennyt Annin olinpaikkaa. ”Tiesitkö, että täällä oli hyökkäys?”
Daniel naurahti. ”Kuka ei olisi huomannut sitä? Tuolla on ilmeisesti ihmisiä sisällä, näin kun se yksi aurori tuli ulos tuolta, mahtaa olla pahat oltavat siellä... Etsin itse asiassa Annia täältä, hän oli unohtanut ottaa... Sanoinko jotain väärin?” mies kysyi hämmentyneenä Jamesilta, sillä Lilyn ilme oli venähtänyt täysin ja tämä oli haudannut päänsä Jamesin kaulaan nyyhkyttäen hiljaa.
”Daniel”, James aloitti mahdollisimman ystävällisellä äänellä. Hän ei tuntenut Danielia melkein yhtään, joten hänestä tuntui kamalalta miehen puolesta, että tämä kuulisi yhden elämänsä pahimmista uutisistaan käytännöllisesti katsoen ventovieraalta. ”Sinun siskosi, hän on jumissa tuolla raunioissa.”
”Ei”, Daniel sanoi vaimeasti, aivan kuin saisi sillä huonot uutiset karkotetuksi. ”Se ei ole mahdollista, ei Ann voi olla tuolla”, mies parahti järkyttyneen näköisenä.
James nyökkäsi, sillä tiesi puhumisen olevan turhaa, se ei parantaisi oloa.
”Miten hän tuonne päätyi?” Daniel kysyi kaatuen maahan polvilleen. Hänen hartiansa alkoivat nytkähdellä ja James tunsi olevansa aivan väärässä paikassa, onneksi Lily pelasti tämänkin tilanteen. Tyttö irrottautui Jamesista hymyillen tälle sanattoman kiitoksen kera ennen kuin laskeutui Danielin tasolle alkaen puhua hiljaa ja rauhoittavasti vetäen samalla tämän syliinsä.
”Lisää ihmisiä tulossa!” Vauhkomieli karjui hetken päästä, hän oli tällä kertaa Christinan luona, joka näytti hitusen ylpeältä siitä, että hän oli löytänyt ihmisiä raunioista, ja kaikki heräsivät taas transsistaan. Parantajat olivat taas toimintavalmiina ja katsojat eivät meinanneet jännityksissään pysyä paikallaan. Aika tuntui kuluvan taas etanavauhdilla, James tunsi taas jännityksen valtaavan joka jäsenen, hän toivoi syvästi, että seuraava ihminen raunioista olisi Ann, elävänä.
Pian väki sai taas hurraamisen aihetta, kun ihmisiä alkoi hitaasti nousta kasasta. Heitä oli neljä, yksi nopean toiminnan yksiköstä, kaksi tavallista naista ja yksi vanhus, joista kukaan ei enää pysynyt omin avuin pystyssä. James kuunteli ihmisten hoitoa ja tovereiden lohduttelua uhreille vain puolella korvalla, hänen huomionsa oli vienyt kirkuna, joka kuului nyt hiljaa raunioista. Kirkujia oli monta, sen James kuuli, ja se huuto oli hirvittävin ääni, minkä hän oli ikinä kuullut. Se oli kuin kidutuskirousten uhrien taukoamatonta tuskanhuutoa, se oli kauhistuneen, loukossa olevan henkilön avunpyyntöä, joka luultavasti joskus eksyisi Jamesin pahimpiin painajaisiin.
Muutkin ihmiset olivat kuulleet huudon päätellen katsojien huolestuneesta puheensorinasta ja Säilä ja Imupaperi-toimijoukon ripeämmästä toiminnasta. Kivet siirtyivät nyt puolta nopeammin kuin äsken ja Vauhkomieli huuteli ohjeita työläisille sutjakkaan tahtiin.
Pian, Jamesin mielestä liian pian, ratkaiseva kivi siirrettiin ja kirkuna kuului nyt sata kertaa kovempaa kuin äsken. Huuto oli sanoinkuvaamattoman kammottavaa, siihen ääneen teki mieli kuolla. James näki, kun kaksi auroria sukelsi kivikasan uumeniin, aikomuksenaan luultavasti hakea kirkujat ulos, Vauhkomielen selvistä kielloista huolimatta. Koko väki ei enää voinut muuta kuin odottaa.

”Mikset ole Lilyn kanssa Annin luona?” Remus kysyi Adalta. He kaksi ja Peter olivat viettäneet Siriuksen huoneessa aikaansa heti sen jälkeen, kun kuulivat, että Sirius joutuisi jäämään sairaalaan yöksi. Ketään heistä ei väsyttänyt, joten kukaan ei jaksanut lähteä kotiinkaan istumaan peukaloitaan pyörittelemään, kun pystyi tekemään sen täällä.
”Mitä minä siellä tekisin?” Ada kysyi kohottaen kulmiaan Siriuksen sängyn jalkopäästä, jossa istui. ”En halua vaan katsoa ja odottaa, koska Ann tulee raunioista ulos. Ajattelin, että voin hyvin olla täällä häntä vastassa, kun hän tietenkin tulee tänne”, Ada piti äänensävyn mahdollisimman kevyenä, mutta kaikki huomasivat, että tämä huolehti ystävästään enemmän kuin antoi ymmärtää.
”Minusta sinun pitäisi mennä”, Peter totesi hiljaa mielipiteensä. Ada pudisti päätään varman näköisenä.
”Kuten sanoin, en minä siellä mitään tekisi. Sitä paitsi, miksette te halua mennä sinne?”
”Koska Ann on ääliö ja vihaa Jamesia”, Sirius sanoi heti.
”Älä viitsi olla noin tuomitseva, kun me molemmat tiedämme, että olette Annin kanssa varsin samanlaisia”, Ada sinkautti.
”Anteeksi vain, mutta meissä ei ole mitään samaa Annin kanssa. Ensinnäkin, minä olen mies ja hän on nainen ja minä en vihaa Jamesia.”
Ada pyöritti silmiään. ”En tarkoittanut, että näyttäisitte mitenkään samalta. Tarkoitin vain, että jos olettaisimme, että minä seurustelin tyypin kanssa, joka olisi seitsemän vuotta kiusannut muita kelmejä etkä sinä olisi mahtanut mitään, niin kyllä sinäkin vihaisit häntä.”
”Tuo oli harvinaisen viisasta puhetta sinulta”, Sirius totesi, koska ei halunnut paljastaa tytön osuneen oikeaan. Ada väläytti itserakkaan hymyn.
”Minä yllätän joskus itsenikin tällä älykkyydellä. Pointtini oli kuitenkin se, että älä viitsi tuomita ihmistä ennen kuin mietit vähän, mitä sinä tekisit siinä tilanteessa, koska tuo on ärsyttävää.”
Sirius vaikeni, hassua kyllä Ada oli oikeassa. Annin asemassa, hän olisi taatusti vihannut Jamesia vielä enemmän. Hän tajusi vasta nyt, kuinka vaikeaa tytön oli olla, kun paras ystävä oli seurustellut vihamiehen kanssa. Olihan Siriuskin ensin vihannut Lilyä, koska tämä oli ollut turhan julma Jamesia kohtaan. Ajan myötä hän oli kuitenkin oppinut pitämään, jopa rakastamaan ystävämielessä, tyttöä. ”Kai sinä olet oikeassa”, hän myönsi lopulta vastahakoisesti.
”Tuon täytyi olla kolaus itsetunnolle. Ada oli oikeassa ja sinä väärässä”, Remus päivitteli kuivakkaan sävyyn samalla kun Ada ryhtyi tanssimaan oma keksimäänsä voitontanssia huonetta ympäri.
”Saimmepa kokea tämänkin päivän”, Peter virnisti huoneen perällä olevalta tuolilta, johon oli käpertynyt pieneksi mytyksi. ”Minä haluan kahvia, haluaako joku muu jotain?”
”Minä voisin ottaa pillimehun”, Ada sanoi keskeyttäen tanssinsa kesken liikkeen jääden seisomaan yhdelle jalalle, molemmat kädet kattoa kurkottaen.
”Ei enää pillimehuja sinulle!” Remus sanoi ankarasti. ”Sinä olet juonut tänä yönä jo kolme.”
”No, jos isä”, Ada korosti sanaa mulkaisten pahasti Remusta. ”Ei anna minun ottaa juomaa, joka antaa vahvemman pikkukirousten sietokyvyn ja näkö paranee jopa huimat 0,03 prosenttia vuodessa, niin otan kahvia, joka taas antaa keltaiset hampaat ja antaa minulle kofeiinimyrkytyksen ja-”
”Minä otan kamomillateen”, Remus sanoi kovaan ääneen saaden Adan vaikenemaan. ”Ja muutaman rauhoittavan”, hän lisäsi kärsivän näköisenä, kun Ada oli ryhtynyt tanssimaan taas voitontanssiaan alkaen laulaa jotain etäisesti tuttua laulua väärällä sävelellä tahallaan kovalla äänellä aina osuessaan Remuksen lähelle.

”Vauhkomieli!” Nicole Edenin, aurori-opiskelijoiden valmentajan pää pisti esiin kivikasasta ja Vauhkomieli kumartui tämän puoleen. Väki seurasi näiden kahden keskustelua henkeään pidättäen, mutta vaikka kuinka kaikki yrittivät, kukaan ei pystynyt kuulemaan näiden kahden melkein äänetöntä sananvaihtoa. Pian Vauhkomieli korotti kuitenkin taas ääntään. ”Tilanne on nyt tämä, yhdet parhaista auroreista ovat käyneet raunioiden sisällä ja ovat löytäneet viisi henkilöä, jotka voimme pelastaa. Se kuitenkin edellyttää täydellistä hiljaisuutta, sillä parantajien ja auroreiden täytyy saada työrauha. Kukaan ei siis saa hiiskahtaa, koska me yritämme todella pelastaa nämä ihmiset”, Vauhkomieli mulkoili heitä vielä hetken ennen kuin kääntyi parantajien ja ryhmänsä puoleen. Hetken neuvottelun jälkeen Christina ja muut, jotka eivät kuuluneet auroreihin tai nopean toiminnan yksikköön, lähetettiin takaisin yleisön luo. Christina suunnisti heidän luo ja aloitti keskustelun Jamesin kanssa matalalla äänellä.
Lily ei välittänyt, hän halasi edelleen Danielia ja piti tästä kiinni lujaa, etteivät muut olisi huomanneet hänen tärisevän. Vain viisi oli pelastettavissa, jos Ann eivät olisi niiden joukossa... Lily ei halunnut edes ajatella loppua.
Vauhkomielen ryhmä työskenteli hiljaisuudessa, ensimmäisen uhrin luo oli ilmeisesti vaikea päästä, sillä pari kertaa raunioiden sisälle menneet aurorit tulivat takaisin ja puhuivat hetken Nicolen kanssa, joka oli jäänyt tällä kertaa ylös, ennen kuin palasivat takaisin alas.
Viimein, ikuisuuden jälkeen, kaksi auroria tulivat ylös – kahden kirkuvan uhrin kanssa. Parantajat syöksyivät heti loukkaantuneiden luo, joita olivat noin kymmenenvuotias pikku poika ja keski-ikäinen nainen.
Seuraava loukkaantunut, nuori tyttö, jolla oli vaaleat pitkät hiukset, löytyi melkein heti ensimmäisten uhrien jälkeen. Tämänkin parantajat ottivat heti hoiveisiinsa ja pienen ensihoidon jälkeen nämäkin ilmiintyivät suoraan Pyhään Mungoon.
Neljäs uhri oli vanha mies, jonka silmälasien linssi oli säpäleinä. Enää oli jäljellä yksi, se viimeinen uhri, jonka näkemistä Lily hermoili, entä jos se ei ollut Ann? Mitä hän tekisi, jos se ei todellakaan olisi Ann? Lily pudisti päätään epätoivoisena; odottaminen ahdisti.
”Täältä tulee viimeinen”, kuului Emmeline Vancen ääni raunioista ja hermostus täytti Lilyn joka solun. Hän tunsi miten Daniel puristi hänen kättä kouristuksen omaisesti, muttei edes tajunnut sen aiheuttavan kipua, hän oli liian jännittynyt.
Sitten, aivan yhtäkkiä viimeinen, kirkuva uhri tuli ulos raunioista. Parantajat olivat heti tämän kimpussa, ettei Lily nähnyt kasvoja. Hän koetti muistella, oliko Annilla ollut housut vai hame, muttei pystynyt saamaan minkäänlaista muistikuvaa tämän vaatetuksesta.
Parantajat taikoivat kirkuvalle uhrille paarit ja mutisivat loitsun, joka sai kirkumisen hiljentymään, aivan kuin he olisivat panneet tämän ääntä pienemmälle kuin radiosta. He tekivät pikaisen ensihoidon, joka tuntui kestävän nyt pidempään, joka johtui joko siitä, että tämän ihmisen vammat olivat vakavampia tai siitä, että Lilyn mielestä aika tuntui kuluvan hitaammin, kun hän ei tiennyt kuka uhri oli.
Parantajat viittoivat muille olevansa valmiita ilmiintymään ja silloin Lily näki uhrin kasvot; paareilla makasi yltä päältä veressä oleva, nyt enää vaimeasti kirkuva Ann.

A/N: Toivottavasti te piditte, koska musta tämä on ehkä parhain lukuni... Mut sanokaa te, kuuntelen. Eli siis toisin sanoen, kommentteja?

[Velns Meica]

Uusi luku jälleen  Ennen kuin alatte syyttämään mua siitä , että luvussa kesti näin kauan... (voi merlin, että tässä kestikin) niin voin puolustautua sillä, et koneeni hajosi ja kadotutti kaikki tiedostot ja mm. wordin. Dain wordin takas noin viikko sitte ja siitä lähtien oon kirjottanu tätä hirveel kiirellä ja metsästäny kadonneita tiedostoja, jotka ei ota asiakseen löytyä... (kadonneet tiedostot on siis kaikki pikku-asiat tästä ficistä mut puolet on kyl vihossa turvassa, älkää huoliko...) Tarinan opetus: käyttäkää musititikkua!
Uuden luvun koitan saada itsenäisyyspäivään, niin ei tulis näin pitkiä taukoja enää
Joka tapaukses, tässä teille, toivottavasti pidätte....

Luku 11- Tie onneen
10.10.1978

Aika tuntui pysähtyneen. Jos Lilyn edessä olevalla seinällä ei olisi roikkunut täydellisen hyvin toimivaa kelloa, tyttö olisi todennut, että aika oli lopettanut eteenpäin kulkemisen lokakuun kolmantena päivänä, siinä kahdeksan aikaan aamulla.
Lilystä oli varma, että oli lakannut olemasta sen hetken jälkeen. Tuntui, kun muut olivat sen jälkeen johdattaneet häntä tekemään sen, mitä nyt oli tehtävä pysyäkseen hengissä: syömään, nukkumaan, liikkumaan. Hänestä itsestään tuntui kuin hän olisi edelleen, yli viikon jälkeenkin, seisomassa parantajan edessä yrittäen sisäistää tämän sanoja ystävänsä kohtalosta. Hän ei ollut vieläkään ymmärtänyt asiaa, vaikka se oli selitetty tarpeettoman monta kertaa hänelle, ja miten olisi voinutkaan ymmärtää? Se oli uutinen, jota kukaan ei halunnut kuulla, eikä siihen kukaan osannut valmistautua.
Lily nousi seisomaan elvyttäen puutuneita jalkojaan. Hän oli istunut epämukavan kovalla penkillä heti aamusta, jolloin oli saapunut Pyhään Mungoon. Hän ei ollut suostunut lähtemään parantolasta minnekään muualle kuin nukkumaan omaan kotiinsa, joskin heti herättyään hän saapui joka aamu tähän samaan huoneeseen odottaen ihmettä.
Hän käveli huoneen ainoalle ikkunalle, joka avasi näkymän loskaisesta jästi-Lontoon kadusta. Maisema oli kaukana lohdullisuudesta ja turvallisuudesta, mutta Lilystä tuntui siltä, ettei edes näky Voldemortista hirtettynä saisi häntä iloiseksi. Kaikki oli menetetty, eikä mikään tulisi takaisin ennen kuin se ihme tapahtuisi ja Ann heräisi.

”Missä Lily on?”
Ada nosti katseensa pitelemistään kuraisista, pikaisesta puhdistuksesta anelevista kengistä, Jamesiin, joka seisoi tytön edessä kasvoillaan hieman huolestunut katse.”Arvaa kolmesti”, Ada kehotti.
”Annin luona”, James huokaisi raskaasti ja tunki kätensä farkkujensa taskuun.
”Kerralla oikein, kerro minulle miten teet tuon”, Ada tokaisi kuivasti pudottaen kengät lattialle, minkä seurauksena kaikki kuivahtanut muta varisi vielä äsken niin puhtaalle eteisen matolle. Ada ei joko huomannut tai välittänyt asiasta seuratessaan Jamesia olohuoneeseen, missä myös Sirius makoili tuttuun tapaansa mukavimmassa ja upottavimmassa nojatuolissa.
Kelmit olivat ryhtyneet, Christinan ohella, viettämään aikaansa tyttöjen asunnolla, joka oli tuntunut tyhjältä sekä Annin että Lilyn pois ollessa. Ada oli siitä kiitollinen, vaikka hänestä olisi ollut mukavampaa viettää aikaa Kelmilässä, joka oli aina kodikkaan sotkuinen ja siellä hän sitä paitsi sai syödä ilmaista ruokaa. Täällä ollessaan kelmit tyhjensivät tehokkaasti ruokakaapin, minkä täyttäminen oli edelleen vaikeaa Adalle, joka ei yksinkertaisesti osannut ostaa Lilyn mukaan oikeaa ruokaa.
”Meidän pitäisi keksiä Lilylle jotain muuta ajateltavaa”, James sanoi istuutuen sohvalle nojaten käsiään polviinsa. ”Ei ole hänelle hyväksi, että hän istuu siellä valkoisessa painajaisessa päivät pitkät odottaen ystävänsä heräämistä.”
”Ihan hyvä suunnitelma, mutta Lily ei halua tehdä mitään”, Ada muistutti. ”Nyt kun töistäkin on vielä lomaa, hän ei suostu liikkumaan minnekään Annin luota.”
Kaikki kolme huokaisivat yhteen ääneen. Ann oli maannut koomassa nyt jo viikon ja jos parantajaa oli uskominen, hän ei tulisi heräämään unestaan pitkään aikaan. Itse asiassa ennustusten mukaan Ann heräisi aikaisintaan vuoden päästä.
”Jos Lily on jo nyt noin masentunut, niin miettikää kuinka masentunut hän on joskus vuoden päästä, jolloin Ann voi herätä”, Ada mutisi.
”Unohdit nyt sen, että Lily ei ole enää siinä vaiheessa masentunut, vaan yksinkertaisesti sekopää.”
”Anturajalka, tuki suusi”, James pyysi kireästi. Hän oli sitä ollut hermostuneempi ja ahdistuneempi mitä kauemmin Lily oli ollut onneton. Hän ei kestänyt nähdä tyttöystäväänsä niin surullisena, mutta ei toisaalta tiennyt mitä voisi tehdä parantaakseen tytön mielen.
”Haluatteko kuulla jotain sellaista, joka varmasti saa teidät paremmalle tuulelle?” Ada yhtäkkiä kysyi, kun hiljaisuutta oli jatkunut hänen mielestään tarpeeksi kauan. Hänen äänensä oli taas pirteä ja hän hymyili ovelan näköisesti.
”No?” Sirius tiedusteli huvittuneena. Mikä tahansa piristävä tieto oli tervetullut, hän ei jaksanut olla masentunut, kun kerran töistäkin oli vapaata hyökkäyksen takia vielä melkein viikko.
”Olin eilen iltapäivällä ostamassa joululahjoja -”
”Löysitkö mitään?”
”Löysin, mutta älä yritä udella mitä, Sirius! Minä en aio kertoa ja sitä paitsi sinä keskeytit minun tarinani.”
”Anteeksi”, Sirius virnisti paheellisesti Jamesiin päin, joka virnisti takaisin. Sitten Sirius otti nöyrimmän ilmeensä ja kääntyi Adaan päin sanoen maireimmalla äänellään: ”En tee sitä toiste, jatka ihmeessä.”
”Joka tapauksessa, kiertelimme kaupasta toiseen ja juuri kun aioimme mennä onnistuneen päivän lopuksi Kolmeen luudanvarteen, näin Remuksen ja Quen suunnistavan yhdessä sinne”, Ada sanoi katsoen odottavasti Jamesia ja Siriusta, jotka vilkaisivat toisiaan hämmentyneinä.
”Tuoko oli se hauska juttu? Kyllähän Que ja Remus ovat viettäneet aika yhdessä aika paljon viime aikoina. Ja kenen kanssa sinä muuten olit?”
”Mitä puhuin keskeyttämisestä, Sirius? Juttu ei ollut vielä lopussa. Aioin sanoa, että näin Remuksen ja Quen suunnistavan yhdessä ja KÄSI KÄDESSÄ Kolmeen luudanvarteen. Eikä siinä vielä kaikki”, Ada kiirehti lisäämään, kun Sirius avasi jälleen kerran suunsa. ”Minä näin, kuinka he myös halasivat ennen kuin menivät sisään.”
”Onko juttu nyt loppu?” James varmisti ja nyökkäyksen saatuaan hän jatkoi huvittuneella äänellä. ”Tuo on kyllä vähän kaukaa haettua. Kyllähän he voivat kulkea käsikkäin vaikka vitsin vuoksi. Sitä paitsi, halailu ei merkitse suhdetta, muuten minä pettäisin Lilyä teidän kaikkien kanssa.”
”Ei tietenkään halaus merkitse suhdetta, en minä niin tyhmä ole, että sellaista luulisin”, Ada puuskahti.
”Vaan?”
”No, minä satun tietämään, ettei Que tai Remus, varsinkaan ensimmäinen, ole sitä tyyppiä, että pitelisi toisia kädestä julkisella paikalla. Te saatatte olla sellaisia, mutta toisaalta ei Siriuskaan pidä minua kädestä.”
”Vain koska en halua naisien ajattelevan meidän olevan yhdessä!” Sirius puolusteli.
”Aivan, joten hekään kaksi eivät kulkisi käsikkäin, elleivät seurustelisi.”
”Toisin sanoen, sinun tuo loistava teoriasi perustuu siihen, miten Sirius käyttäytyy julkisella paikalla”, James tiivisti hymyillen vinosti.
Ada mulkaisi poikaa vihaisesti ja nosti leukaansa ylpeänä. ”Jos te ette halua uskoa sanojani, älkää uskoko. Omapa on menetyksenne”.
Sirius virnisti Adan loukkaantumiselle, tyttö teki sitä vähän väliä eikä se ikinä tarkoittanut mitään. Juuri sen takia Sirius pysyi jälleen kerran hiljaa ja antoi Adan murjottaa rauhassa, eikä siis jatkanut aiheesta.
Sirius vilkaisi ikkunasta ulos, josta näkyi raskaan pilviverhon takaa pilkottava aurinko. Sirius hymähti mielessään, hän oli iloinen siitä asiasta, että Tylyaho oli säästynyt hyökkäykseltä. Viistokujalla ei oltu vieläkään toivuttu hyökkäyksestä, vaikka taikaministeriön taikaonnettomuuksien ja –katastrofien osasto olikin tehnyt loistavaa korjaustyötä. Työtä kuitenkin oli paljon, kuolonsyöjät olivat tuhonneet varsin mallikkaasti melkein kaikki rakennukset. Ainoa joka ei ollut kärsinyt hirvittävän suurista vahingoista, oli Irveta. Kuolleitakin oli ollut parisenkymmentä, mutta Päivän profeetta ei ollut paljastanut sen tarkemmin vainajien määrää. Sirius itse uskoi, ettei edes lehti tiennyt tarkkaa lukua, poika oli nimittäin kuullut ohimennen Jamesin isältä, että auroreille oli ilmoitettu lukuisista kadonneista ihmisistä. Herra Potter epäili kuolonsyöjien napanneen ihmisiä urkkiakseen sisäpiirin tietoja, luultavasti Dumbledoresta ja ministeriöstä, tai suostutellakseen heidät Voldemortin puolelle.
Tuo tieto sai Siriuksen tuntemaan suurta halveksuntaa Voldemortia kohtaan, oliko tämä niin halpamainen, että hänen oli pakko uhkailla ja kiristää ihmiset puolelleen?
”Kenen kanssa sinä muuten olit?” James kysyi yllättäen Adalta saaden Siriuksen hätkähtämään ajatuksistaan. Sirius käänsi katseensa pois ikkunasta kaksikkoon, jotka istuivat samalla sohvalla tuijottaen toisiaan: James uteliaana ja Ada hämmentyneenä.
”Ai missä?” Ada kysyi otsa rypyssä. Hän näytti unohtaneen täydellisesti heidän edellisen keskustelunsa.
James pyöritti silmiään merkitsevästi ennen kuin vastasi. ”No eilen, kun olit ostamassa joululahjoja! Sinä sanoit, että: ”me kiertelimme kaupasta toiseen’”, niin ketkä ne ’”me” ovat?  Vai oletko ruvennut puhumaan itsestäsi monikossa?”
”En ole, vaikka voisin ruvetakin. Vastauksena kysymykseesi, menin eilen kaupungille Jackin kanssa”, Ada kertoi hymyillen leveää hymyään.
”Jackin? Eikö hän olekaan kivisydäminen homeläjä, joka ei pysty tuntemaan mitään ilon kaltaisia tunteita?” Sirius kysyi.
”Niin minäkin luulin, mutta hän sitä itse asiassa ehdotti.”
”MITÄ?” James ja Sirius huudahtivat yhtä aikaa.
”Älkää kuulostako noin yllättyneiltä. Kyllä Jackin voi kaivata jotain hauskaa tekemistä ja minä luonnollisesti olen kaiken hauskan alku, juuri ja keskikohta”, Ada sanoi hymyillen edelleen. ”Sitä paitsi on Jack ihan hyvää seuraa, hän on tosi viisas ja kunhan hän olisi iloisempi, niin hän olisi täydellinen. Hän osti minulle tämän hupparin”, Ada lisäsi esitellen oikein kunnolla päällään olevaa harmaata, aivan liian suurta hupparia, joka koostaan huolimatta näytti sopivan hyvin yhteen Adan värikkäiden villasukkien ja vaaleiden hiusten kanssa.
”Minä luulin, ettet välitä viisaista ihmisistä”, Sirius muistutti ärtyneen näköisenä.
”Kyllä minä heistä välitän ja Jack on -”
”Eli toisin sanoen, sinä et voi enää haukkua Samia kuivapalloksi, koska hän on viisas ja sinun sanojesi perusteella, hänkin voisi olla täydellinen, jos hän olisi hauska”, Sirius keskeytti kohottaen kulmakarvaansa hieman pilkallisesti.
”Jack on eri lailla viisas ja kyllä Samkin olisi siedettävämpi, jos hän olisi hauskempi ja-”
”Minä tunnen Jackin sen verran hyvin, että tiedän hänen olevan samalla tavalla viisas kuin Sam. Sam on vain kohteliaampi ja mistä lähtien kohteliaisuus on ollut pahaksi? Sitä paitsi, sinä sanoit, että hauskuus tekisi Samista siedettävän ja Jackista täydellisen, mitä sinä tarkoitat sillä?” Sirius kysyi. Ada avasi raivostuneen näköisenä suunsa huulillaan varmasti loistava perustelu, mutta Sirius ei jäänyt odottamaan sitä: ”Johtuuko se siitä, että Jack on komea ja Sam ei? Koko meidän ystävyytemme ajan olet saarnannut minulle, etten saa valita tyttöystäviäni ulkonäön perusteella, koska pinnallisuus on typerää ja lapsellista, mutta nyt sinä paljastutkin pinnalliseksi!”
”Kuuntele!” Ada tiuskaisi vihaisesti ja ennen kuin Sirius ehti keksiä mitään muuta syytöstä, hän jatkoi. ”Myönnän, että olen sanonut noin, mutta olen myös sanonut, että me kaikki olemme pinnallisia ihmisiä ja koska kaikilla ihmisillä on eri maku, niin jokainen valitsee omasta mielestään kauniin tai komean ihmisen eli rumia ihmisiä ei ole olemassakaan. Mikä helvetin kuulustelu tämä muuten on, koska tietääkseni sanoin vain, että menin Jackin kanssa ostamaan teille joululahjoja ja en tiedä sinusta, mutta minun kielelläni se tarkoittaa todella joululahjojen ostamista, EI makuuhuoneessa toisen tutkimista. Ja mistä lähtien sinä olet ruvennut puolustamaan Samia, sillä muistaakseni, se olit sinä, joka kutsui häntä kuivapalloksi enkä minä!” hän tilitti sekä vihaisena että loukkaantuneena Siriuksen sanoista. Hän nousi ylös sohvalta ja käveli rivakkain askelein omaa huonettaan kohti, mutta matkan varrella kääntyi silmät salamoiden myrtyneen näköistä Siriusta päin. ”Kehottaisin sinua raahaaman oksettavat luusi ulos tästä talosta, koska kun seuraavan kerran tulen huoneestani ulos, olen varmasti vielä vihainen sinulle. Ja jos näen sinut silloin vielä täällä, sinulle voi käydä niin, ettei sinulla pian ole mitään luita mitä raahailla mukanaan.”

James ja Sirius istuivat Kelmilän keittiössä hiljaisuuden vallitessa. Itse asiassa hiljaisuutta oli jatkunut jo 13 minuuttia ja noin 27 sekuntia, mikäli Jamesin laskut pitivät paikkansa. Hän oli kuitenkin aika varma siitä, että oli oikeassa, koska hiljaisuuden ainoa ääni oli kellon tikitys ja sen seuraaminen oli ainoa asia, jota pystyi tekemään ilman että saisi Siriuksen vihaisia mulkoiluja osakseen.
James ja Sirius olivat istuneet paikallaan keittiön pöydän ääressä kahvimukit käsissään suurin piirtein siitä asti, kun Ada ja Sirius olivat päättäneet riitansa. Ainoa asia, jonka Sirius oli sanonut tässä huoneessa riidan jälkeen, oli se, että hän halusi kahvia. James, joka oli aivan onneton kahvinlaiton suhteen, ei ollut uskaltanut sanoa vastaan miltei räjähdyspisteessä olevalle Siriukselle, joten siinä he nyt istuivat, tuhkalta ja ummehtuneelta maistuvaa kahvia hörppien vaivaannuttavan ja vihamieleisen hiljaisuuden ehdottomina vankeina.
”Aiotko olla hiljaa vielä kauankin, Anturajalka?” James kysyi varovasti. Hän oli kyllästynyt mulkoilemaan kelloa toivoen saavansa siitä seuraavan parhaan ystävänsä, kun hän voisi itse asiassa yrittää lepyttää nykyisen ystävänsä.
Sirius murahti. Hänen katseensa oli jämähtänyt kanariankeltaisen kahvimukin reunaan, eikä hän näyttänyt kunnolla edes sisäistävän Jamesin puhetta.
James huokaisi ensin kuuluvasti, sitten hän yskäisi muutaman kerran, mutta vieläkään Sirius ei nostanut katsettaan. Jamesia ei huvittanut esittää pyörtyvää, joten hän nousi tuoliltaan, täytti tiskipöydällä olleen lasin vedellä ja heitti nesteen ystävänsä päälle. Sirius rääkäisi ja putosi tuolilta kuuluvan rämähdyksen kera.
”Sattuiko?” James kysyi peittäen hymynsä etäisesti huolestuneen ilmeen taakse.
”Oliko pakko tehdä tuo? Olisin voinut taittaa niskani”, Sirius murisi kuivaten sauvallaan itsensä ja pahasti kastuneen hattunsa.
”Miten traagista. Auroriopiskelija kuoli omassa keittiössään päälleen heitetyn veden kohtalokkain jälkiseurauksin”, James totesi virnistäen iloisesti. Hän ei viitsinyt teeskennellä enää, kun kerran huomasi Siriuksen rauhoittuneen.
”Älä siinä vinoile, ei sinun olisi tarvinnut heittää vettä päälleni.”
”Anteeksi kamu, mutta se oli ainoa keino sinun herättämiseksesi”, James ilmoitti ja kiirehti jatkamaan, kun näki Siriuksen ilmeen taas synkistyvän. ”Aiotko nyt kertoa, miksi ihmeessä sinä aloit syyttää Adaa Jackin tapaamisesta?”
Sirius mutisi jotain epäselvää samalla kun nousi ylös lattialta.
”Anteeksi mitä?” James kysyi niin kovaan ääneen, ettei Sirius mitenkään voisi jättää häntä huomioimatta. ”Jos luulet, että pääset välttelemään tätä puheenaihetta, niin olet erittäin pahasti väärässä. Minä nimittäin olen utelias ihminen ja minä haluan kuulla vastauksen.”
”Jos vastausta kaipaat, niin minä en tiedä vastausta”, Sirius sanoi.
”Mitä tarkoitat?”
”Sitä, että kyllä minä tiedän olleeni yksi pahainen palsternakka loukkaamalla Adaa niin”, Sirius aloitti hiljaa. Hän ei katsonut Jamesia silmiin, vaan näytti etäisesti tuhmalta pojalta, joka tuli pahan teon jälkeen tunnustamaan syntinsä vanhemmilleen. ”Se vaan, että ajatus hänestä Jackin kanssa on niin vastenmielinen, etten voinut raivolle mitään. Ei hän ja Jack kuulu yhteen, Ada on yksinkertaisesti liian hyvä hänelle.”
”Saanko sanoa jotain?” James kysyi. Luvan saatuaan hän aloitti varmalla ja mahdollisimman rauhoittavalla äänellä. ”Minusta tuntuu, että tässä on kyse pienestä mustasukkaisuudesta, joka meidän olisi aika kitkeä pois ja-”
”Tämä ei ole mustasukkaisuutta!” Sirius kimpaantui heti. ”Minulla on Amy, pahus vie. Jos olisin kiinnostunut Adasta, olisin aikaa sitten tehnyt siirtoni, mutta minä satun rakastamaan häntä vain ystävämielessä.”
”Selvä, selvä”, James rauhoitteli nostaen kätensä pystyyn. ”Ymmärsin jo. Se ei siis ole mustasukkaisuutta, mutta vaikka olisikin, niin eiväthän Ada ja Jack vielä yhdessä ole.”
”Eivät niin, mutta en anna sen mennä niin pitkälle”, Sirius tokaisi varmaan sävyyn.
”Älä nyt vain sano, että ajattelit estää tämän suhteen, joka ei vielä edes ole suhde”, James voihkaisi. Päivä alkoi mennä entistä huonompaan suuntaan. Hänen pitäisi mennä katsomaan Lilyn vointia ja nyt Sirius alkoi suunnitella jotain noin järjetöntä ilmiselvässä mustasukkaisuudessaan.
”Kyllä aion, minä en anna Adan olla Jackin seurassa!”
”Mitä vikaa Jackissa on?”
”Minusta tuntuu… Ei, vaan minä tiedän, että Jack on Adan kanssa vain sen takia, että haluaa häneltä jotain muuta kuin rakkautta”, Sirius sanoi.

Peter harhaili Tylyahon pääkadulla päämäärättömästi. Hänen suunnitelminaan oli ollut ostaa tyttöystävälleen Sarahille syntymäpäivälahja, koska tytön merkkipäivä läheni melkein pelottavan nopeasti. Peterin ainoa ongelma oli, ettei hänellä ollut ainoatakaan ideaa siitä, mikä voisi olla Sarahin mielestä hyvä lahja? Mitä ostaa kuuluisalle laulajalle, jolla luultavasti oli jo kaikkea? Eniten poikaa hermostutti tyttöystävänsä bändi-kaverit, koska he luultavasti ostaisivat tuhottoman suurilla rahamäärillään asioita, joista Peter ei ollut koskaan tajunnut edes unelmoida. Ei Peter kovin köyhä ollut, mutta ei hänen palkoillaan ostettu uutta taloa heräteostoksena.
Peter suuntasi askeleensa Kolmeen luudanvarteen. Juuri alkanut sade palellutti kovan tuulen kanssa tehokkaasti ja hänestä tuntui, että levättyään hetkisen, hän voisi saada aikaan sen verran luovuutta, että löytäisi Sarahille lahjan pienellä budjetilla.
”Yksi kermakalja ja suklaaleivonnainen, kiitos”, Peter pyysi Matami Rosmertalta selvittyään tiskille kunnialla pienoisen ruuhkan läpi. Rosmerta nyökkäsi ja Peter meni istumaan hänen ja muiden kelmien vakiopöytään: suuren, neliön muotoiseen nurkkapöytään, joka oli ikkunan edessä ja lähellä ovea.
Peter riisui takkinsa ja ripusti sen pöydän viereiseen naulakkoon. Hän nojasi pehmeään selkänojaan katsoen ulos ikkunasta miettien kuumeisesti lahjaideoita. Kaikki tuntuivat enemmän tai vähemmän surkeilta. Peter ei halunnut mitään liian syvällistä, ettei Sarah pelästyisi ja karkaisi pois, muttei myöskään halunnut ostaa mitään vitsiä, koska hän halusi lahjassa olevan jotain merkitystäkin.
”Hei Peter”, tytön ääni sanoi jostain yläilmoista. Peter käänsi päätään äänen suuntaan ja näki yllätyksekseen Christinan ja Remuksen edessään.
”Mitä te täällä teette?” Peter pamautti heti jäämättä miettimään kuinka epäkohtelias ja ylipäätään typerä hänen kysymyksensä mahtoi olla.
”Me tulimme tänne kahville”, Remus kertoi hymyillen jotenkin epäremusmaisesti. Hymyssä oli jotain ovelaa ja sellaista, jota Peter ei osannut kuvailla. ”Meillä molemmilla on nyt ruokatauko töistä.”
Peter nyökkäsi. Christina ja Remus olivat ainoita, joiden työt olivat jatkuneet normaalisti hyökkäyksestä huolimatta. Peterin omat työt olivat myös keskeytetty, vaikkei Maailma Pöllöjen Silmin - kauppa ollutkaan varsinaisesti Viistokujalla. Rouva Sulakas oli ollut kuitenkin asioimassa siellä juuri kohtalokkaana tiistaina ja hänen sairaslomansa tulisi kestämään vielä viikon loppuun, ja rouva oli sanonut Peterille, että kauppa pysyisi suljettuna sen ajan. ”Ja päätitte tulla tänne syömään?”
”No, se oli aikomus”, Christina sanoi istuutuen alas, Peteriä vastapäätä. ”Entä mitä sinä täällä teet?”
”Olin ostamassa Sarahille syntymäpäivälahjaa, mutten keksinyt mitään, joten tulin tänne etsimään inspiraatiota”, Peter kertoi ottaen samalla ison haarukallisen suklaaleivonnaistaan suuhunsa. Maku oli ihana, täyteläinen ja suklainen, muttei siitä mitään ideaa tai luovuutta saanut.
”Ehkä me voimme auttaa”, Remus totesi istuutuen hänkin alas. Hänen käsissään oli kaksi kermakalja-pulloa ja toisen hän ojensi Christinalle.
”Toivottavasti voitte, minulla ei ole mitään kunnollista ideaa.”
”Aloitetaan siis alusta, kuinka paljon sinulla on rahaa lahjan ostamiseen ja pitääkö sen olla jotain syvällistä vai jotain sellaista, jota Sirius ostaisi?” Christina kysyi ottaen hieman virallisen äänen käyttöönsä samalla kun vastaanotti matami Rosmertalta tilaamansa annoksen friteerattuja kananpaloja.
”Ei mitään siriusostaisi-lahjoja!” Peter sanoi varmaan sävyyn. ”Mutta en halua mitään liian syvällistäkään, ettei Sarah pakenen jonnekin Afrikkaan. Rahaa ei minulla ole paljoa, mutta eihän se haittaakaan, vai?”
”Ei”, Remus myönsi. Hän pureskeli huolellisesti lohikäärmeenmaksasiivunansa, ennen kuin jatkoi vinosti hymyillen. ”Voithan aina tehdä itse, mikään ei voita itse tehtyjä leivonnaisia.”
”Haluatteko mahdollisesti, että tyttöystäväni kuolee ruokamyrkytykseen syntymäpäivänään?” Peter tiedusteli sarkastiseen sävyyn ennen kuin huokaisi raskaasti. ”Jos tämän lahjan keksiminen on näin vaikeaa, niin mitä ihmettä minä voin ostan hänelle joululahjaksi?”
”Yksi asia kerrallaan”, Christina muistutti rauhallisesti. ”Eikö joku koru olisi ihan kiva? Tai vaikka jotain sellaista, joka muistuttaisi sinusta?”
”Rotta”, Remukselta lipsahti ja Peter virnisti Remukselle sen merkiksi, että oli ymmärtänyt jutun.
Christina taas mulkoili poikia epäluuloisesti juomansa takaa. ”Mikä ihme vitsi tuo on?”
”Kelmien muistoja”, Remus vältteli ja palasi kiireesti heidän alkuperäiseen aiheeseensa. ”Etkö voisi hankkia hänelle mitään korua, kuten Que ehdotti?”
”Se ei ole niin personnallista ja sitä paitsi muut bändinjäsenet hankkivat varmasti tuhansia kaljuunoita maksavia koruja, enkä halua kilpailla niiden kanssa”, Peter paljasti.
”Minusta sinun ei pitäisi ajatella niin paljon mitä muut ostavat hänelle, koska jos jatkat tuohon malliin, et osta hänelle pian mitään, koska kaikki on sinusta niin surkeaa ja epätäydellistä”, Christina virkkoi. Hän pyöritteli kapeaan ranteeseensa kiinnitettyä kultaista rengasta ja jatkoi. ”Minä uskon, että Sarahista tärkeintä on se, että olet edes vaivautunut muistamaan hänen merkkipäivänsä ja ostanut hänelle edes jotain. Ei hinnalla ole siinä vaiheessa enää mitään merkitystä.”
”Kiitos, Que”, Peter sanoi aidosti kiitollisena tytölle, joka oli saanut ahdistuneisuuden hänen vatsassaan kevenemään. ”Olette oikeassa, sen pitää olla sellaista, joka muistuttaa minusta eikä sellaista, joka on kallis.” Peter otti viimeisen lusikallisen suklaaleivonnaistaan ja tunki sen suuhunsa samalla, kun tarttui ruskeaan talviviittansa. ”Anteeksi, mutta minun pitää poistua. Minulla on lahja hankittavana.”

Pyhä Mungo seisoi jykevänä ja luotaantyöntävänä Jamesin edessä. Hän ei pitänyt ajatuksesta rakennukseen menemisestä, hänellä oli vain huonoja muistoja Pyhästä Mungosta. Jamesilla ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja, jos hän halusi mennä Lilyn tueksi Annin luo. Poika lähti astelemaan hitain askelin kohti valkoista taloa, joka suorastaan kirkui kuolemaa, tuskaa ja epätoivoa. Se, että siellä itse asiassa pelastettiin ihmisiä ja tavattiin onnellisiakin hetkiä, ei näkynyt julkisivusta ja sen myös James oli kokonaan unohtanut työntäessään parantolan oven auki.
Hän kulki suhteellisen täyden aulan poikki jäämättä kuuntelemaan ihmisten valitusta ja itkua. Jamesia ahdisti Pyhä Mungo, suoraan sanottuna se kammoksutti häntä, varsinkin sen jälkeen, kun raunioista pois autetut ihmiset olivat saapuneet tänne. James oli tullut heidän mukanaan, koska Lily oli halunnut olla Annin vierellä joka hetki. Hän ei tulisi ikinä unohtamaan sitä kammottavaa ääntä, joka oli lähtenyt raunion uhreista. Vieläkin tuli hetkiä, jolloin hänestä tuntui, että hän seisoi tuhoutuneen Säilä ja imupaperin edessä kuulleen koko ajan sen saman kirkunan. Toisaalta hänellä ei ollut varaa valittaa, niinä hetkinä, jotka James oli viettänyt Lilyn kanssa ja saanut tytön itse asiassa puhumaan, Lily oli paljastunut, että se hirvittävä tuskanhuuto tunkeutui hänen uniinsa ja soi melkein koko ajan korvissa tämän valveillaolonkin ajan. Jamesia pelotti, ettei Lily pääsisi tästä yli, koska nyt tilanne näytti varsin toivottamalta.
James pysähtyi hetkeksi päästyään oikean oven luo. Sisustukselleen uskonnollisena pysyvä valkoinen ovi johtaisi Annin huoneeseen, missä ei ollut sijaa naurulle tai ilolle, eikä James tiennyt kestäisikö sitä enää. Hän kuitenkin kovetti itsensä, nosti leukansa päättäväisenä ja avasi oven määrätietoisesti valmistautuen kohtaamaan minkä tahansa surunäytelmän.
Huoneen sisällä olevassa sängyssä makasi Ann, kuten oli jo viikon ajan maannut. Hän ei näyttänyt eilistä paremmalta: kasvot olivat kalpeat ja hieman vahamaiset, silmät ja suu olivat kiinni eikä pienintäkään liikettä näkynyt missään ruumiinosassa, lukuun ottamatta rintakehän hidasta nousua ja laskua, jota ilman James olisi luullut tyttöä kuolleeksi.
Huoneen yhdellä tuolilla istui Lily. Tyttö oli ilmeisesti juuri itkenyt päätellen tämän turvonneista silmistä ja punaläikikkäistä kasvoista. Hänen punaiset hiukset oli kiinnitetty puolihuolimattomasti kiinni, sivuun kasvoilta ja ne näyttivät elottomilta ja kuluneilta, kuten Lily itse. Jamesin sydäntä särki nähdä tyttöystävänsä siinä tilanteessa, muttei ollut vieläkään keksinyt mitään keinoa, millä parantaa tytön mieltä.
Toisella tuolilla istui Jamesin yllätykseksi Daniel. Mies ei myöskään näyttänyt elävän parhaita hetkiään, ymmärrettävästä syystä. Hänen katseensa oli lasittunut eikä hän näyttänyt edes huomanneen Jamesin tuloa.
James epäröi. Äsken roihunnut itsevarmuus oli varissut pois lattialle, jossa se kipitti kiireenvilkkaa portaita alaspäin ulos asti ja James olisi mieluusti halunnut seurata sitä. Juuri kun poika aikoi kääntyä ja leikkiä, ettei koskaan ollut täällä käynytkään tänä kellonaikana, Danielin ääni pysäytti hänet. ”Hei James”, miehen ääni oli vaimea ja väsynyt, mutta huulille pinnistetty tervehdyshymy näytti aidolta.
”Hei”, James vastasi ja asteli peremmälle huoneeseen, vaikka hänen järkensä huusikin pään sisällä aivan päinvastaisia käskyjä. ”Onko tullut mitään uutta tietoa?”
Daniel pudisti päätään näyttäen sydäntäsärkevän surulliselta. Jamesia kadutti hänen tulonsa jo nyt harvinaisen paljon, kun hän istui kolmannelle, kovalle tuolille. Mitä hän luuli tekevänsä? Hän oli olettanut vain Lilyn olevan paikalla, mutta Danielin paikallaolo muutti kaiken, miten hän voisi piristää kahta ihmistä? Hän oli huono piristämään ihmisiä, lukuun ottamatta ehkä Siriusta, mutta se oli eri asia. Sirius oli aina poikkeus.
He istuivat hetken hiljaisuudessa, kaikki kolme, katsoen sängyllä makaavaa tyttöä. James tunsi olonsa ahdistuneeksi. Hän tunsi olevansa enemmän väärässä paikassa kuin koskaan ennen elämässään. Hänellä ja Annilla oli ollut riitaa, he olivat olleet veriviholliset ja nyt hän on liittynyt tyttöä surevien joukkoon, se tuntui jo tekopyhältä toiminnalta. James ei halunnut edes kuvitella Danielin ajatuksia, miehen täytyi halveksia häntä sydämensä pohjasta.
”Haluaako joku kahvia?” Daniel kysyi hetken päästä. Hänen äänensä tuntui oudon kovalta syvän hiljaisuuden jälkeen.
”En tarvitse” Lily mutisi vaisusti katse edelleen kiinnitettynä kalpeaan Anniin. Jameskin pudisti päätään, hän ei halunnut olla ylimääräinen taakka Danielille.
Danielin poistuttua huoneesta, James siirsi tuolinsa Lilyn tuolin viereen ja kiersi kätensä tytön hartioille ja Lily painoi päänsä pojan rintakehää vasten.
”Tiesitkö, että Danielin äitikin on sairaana?”
”En”, James myönsi. Hänen olonsa muuttui sata kertaa kurjemmaksi, kun hän mietti Danielin suurta vastuuta ja epäilemättä kurjaa elämää. ”Mikä hänen äidillään on?”
”En tiedä, mutta kai se on jotain vakavaa. Häntä ei saisi jättää pitkäksi aikaa yksin, mutta silti Daniel tuli tänne katsomaan Annia, jos hän olisi vaikka.. herännyt tai jotain.”
”Eikä hänen veljensä voisi hoitaa äitiä?” James kysyi. Hän muisteli, että Annilla oli kaksi veljeä.
”Ei Kevin edes asu täällä ja kuulemma hän ei halua edes tavata perhettään. Tuskin hän edes tietää Annin tilannetta…”
”Tilanne vaikuttaa hankalalta, kunpa voisimme auttaa jotenkin.”
Lily nyökkäsi, muttei sanonut mitään. Jameskin oli hiljaa, hän ei keksinyt mitään sanottavaa. Hän todella toivoi Annin heräävän pian, niin kaikkien elämä muuttuisi taas parempaan päin.

Remus katsoi odottavasti Tuholaiset tärviölle -firman toimiston kelloa, joka oli ripustettu huolimattomasti maaliaan pois hilseilevälle seinälle. Kellonviisarit lähestyivät viimein kello neljää, jolloin Remus olisi viimein vapaa lähtemään töistään.
Oli hänen toinen viikkonsa maahisentorjujana ja poika ei voinut kuvitella vastenmielisempää ja kuvottavampaa työtä kuin tämä. Remuksella ei kuitenkaan ollut hirvittävästi vaihtoehtoa, sillä palkka oli saatava, koska laskuja ei voinut loputtomiin vältellä. Tämä oli lisäksi niitä harvoja töitä, jotka Remus sai ihmissusi-papereillaan.
Ennen kuin Remus ehti edes kuvitella vaipua tuttuun itsesääliinsä ihmissuteutensa tähden, hän muistutti itseään toisesta syystä miksi odotti niin paljon töiden loppumista: Christina. Tyttö oli nimittäin luvannut tulla häntä vastaan, jotta he voisivat mennä jonnekin kahville vielä päivän päätteeksi. Remusta hymyilytti, kun hän vain ajattelikin Christinaa, kirkkaasti loistavia silmiä ja kaunista hymyä. Remus rakasti puhua tytön kanssa ja kuunnella tämän viisaita, hauskoja tai sarkastisia vastauksia tämän pehmeällä ranskanaksentilla. Remus tiesi olevansa hölmö, kun ajatteli koko ajan Christinaa, mutta ei voinut itselleen mitään, ehkä hän todella oli ihastunut tyttöön. Remus naurahti itsekseen, kuka olisi uskonut, että hän voisi rakastua vielä?
”Remus”, hinkuva ääni kutsui menninkäistentorjunta-osaston ovelta. Remus nosti katseensa pomoonsa, Jeremiah Eagletoniin. Vanha mies seisoi tavanomaisessa kumarassa asennossa ja hän yskähti muutaman kerran ennen kuin jatkoi puhettaan. ”Sinun työpäiväsi on nyt päättynyt, tapaamme taas huomenna.”
Remus vilkaisi kelloa ja yllättyi, kun se todellakin oli jo niin paljon, että hän voisi sanoa tehneensä ylitöitä kahden minuutin ajan. Hän pinnisti kohteliaan hymyn huulilleen. ”Huomisiin ja hyvää päivän jatkoa”, hän toivotti napaten samalla viittansa naulakosta ja kiirehtiessään ulkoilmaan pois homeisesta rakennuksesta.
Ulkona Remus melkein törmäsi toimiston oven edessä seisovaan Christinaan, joka katsoi firman kallellaan olevaa kylttiä otsa pienoisessa rypyssä.
”Ei millään pahalla, mutta sinun työpaikkasi julkisivu ei vakuuta minua”, tyttö tokaisi ensi sanoikseen.
Remus nauroi samalla, kun tarttui Christinaa kädestä sydän paljon keveämpänä nyt, kun hän oli ulkona ja ihmisen kanssa, josta välitti. ”Ei se minuakaan vakuuta, mutta ei ole muita vaihtoehtoa.”
”Minä etsin sinulle miellyttävämmän työn”, Christina lupasi ja vaihtoi sitten aihetta. ”Minne kahvilaan haluat mennä?”
Remus kohautti harteitaan. ”Niin outoa kuin se onkin, sinä tunnut tietävän tämän maan parhaat kahvilat paremmin kuin minä, vaikka minä olen asunut täällä koko ikäni.”
”Minä tutustun aina tärkeimpiin paikkoihin”, Christina virnisti. ”Mitä haluat syödä? Koska minä haluan kakkua ja tiedän paikan, josta saa uskomattoman hyvää kakkua, mutta jos sinä et halua kakkua, niin ei mennä sinne.”
”Minulle kelpaa kakku loistavasti”, Remus hymyili.
”Mennään sitten”, Christina kehotti. ”Se on ihan lähellä, joten voimme yhtä hyvin kävellä.” he lähtivät astelemaan tytön johdattamaan suuntaan. Remus kietoi kätensä Christinan vyötärölle uskoen viimein, että hänellä olisi uusi mahdollisuus onneen.

A/N: Kommenteja pyytelisin..?

[Velns Meica]

Uusi luku jälleen täällä 
Seuraava ilmestyy joskus kahden viikon päästä, jos oikein arvioin. Se on nimittäin suunniteltu, mut en oo viel alottanu sitä. Onneks kohta tulee joululoma, ni on aikaa kirjottaa (toivottavasti) 

Luku 12- Mustasukkaisuuden merkit

11.10.1978


”Heitä noppaa, Anturajalka.”
”Soppaa? Sitäkö sinä haluat? Luulin, että haluat pelata ja yhtäkkiä sinulle tuli nälkä?”
”Ei vaan, heitä NOPPAA!”
”Mihin? Ketä minun pitää heittää ja mihin?”
”Mehän kertasimme juuri säännöt”, Remus muistutti rauhallisesti pitäen Jamesia kiinni käsivarresta, jottei tämä olisi hyökännyt ja kuristanut Siriusta.
Remuksen työt olivat loppuneet jo kahdelta, ja koska kaikilla muilla kelmeillä oli lomaa töistä, he olivat pitkästä aikaa voineet viettää aikaansa kaikki neljä yhdessä. Remus oli siitä iloinen, koska, vaikka he kaikki neljä asuivat samassa huoneistossa, he eivät yleensä ikinä olleet asunnossaan samaan aikaan niin, että olisivat voineet viettää vanhaa kunnon kelmi-aikaa keskenään.
”En minä niitä kuunnellut”, Sirius tuhahti ylimieliseen tapaansa. ”En minä kuitenkaan olisi ymmärtänyt ja koko idea on muutenkin tyhmä.”
”Mitä tyhmää tässä pelissä on?” Peter kysyi rypistäen kulmiaan. Hänen tietääkseen tässä Lilyn aikaa sitten tuomassa pelissä, monopolissa, ei ollut mitään vikaa. Toisaalta, Sirius oli ollut koko päivän huonolla tuulella, Peterille tuntemattomasta syystä, joten ei kai se ihme ollut, että pojan oli pakko vihoitella myös lautapeleille.
”Tämä peli on liian raha-painotteinen”, Sirius totesi arvokkaalla äänellä väistäen Jamesin puolihuolimattomasti heittämän aamiaisentähteitä sisältävän lautasen, joka osui särkyen keittiön seinään.
”Oliko pakko, Sarvihaara? Tiesitkö, että lautaset eivät kasva puussa?” Remus murahti siivoten taikasauvallaan lasinsirpaleet lattialta.
”Tiesin, en minä muuten olisi voinut saada yrttitiedosta Upeaa”, James totesi, kunnes siirtyi taas Siriuksen puoleen. ”Minä näin erittäin paljon vaivaa selittäessäni nämä säännöt sinulle, joten heitä noppaa, talikko!”
Sirius jupisi jotain, josta kukaan ei saanut selvää, mutta tarttui silti noppaan. Hän heitti sen pelilaudan keskelle ja katsoi sitten Jamesia odottavasti. ”Mitä nyt, oi suuri lautapeli-tietäjämme?”
James katsoi noppaa neuvottomana, tätä vaihetta hän ei ollut opetellut, ja vilkaisi Remusta kysyvänä. ”Mitä sitten?”
Remus huokaisi kuuluvasti, mutta kumartui hänkin nopan ylle lukien samalla ohjepaperia tarkkaan. ”Nyt sinun pitää ilmeisesti liikkua pelinappulallasi yhtä paljon, kun nopassa on noita palloja”, hän neuvoi sitten.
”Nyt tässä pelissä ei ole mitään järkeä”, Peter ilmoitti. ”Missä ne raha-asiat on?”
”Ne tulevat varmaan pian”, Remus huomautti ennen kuin jatkoi ohjeiden lukemista. Hänestä monopolin pelaaminen alkoi vaikuttaakin huonolta ajatukselta. Sirius oli pahalla tuulella, James ei tajunnut sääntöjä ja… No, Peter saattoi pitääkin tästä, mutta ei Remus hänestäkään mennyt takuuseen. ”Ehkä meidän pitäisi tehdä jotain muuta”, hän ehdotti laskien pelin säännöt laudalle.
”EI!” James ja Sirius protestoivat heti Remuksen yllätykseksi.
”Minä haluan pelata, kun kerran aloitettiin”, Sirius selitti, kun muut katsoivat häntä hämmästyneinä.
He jatkoivat peliä seuraten sääntöjä niin hyvin kuin osasivat. Remus kuitenkin epäili, etteivät he pelanneet aivan oikein, mutta raha-asiat ja talojen ostaminen tuottivat sen verran päävaivaa, ettei heistä kukaan jaksanut pohtia niitä turhan pitkään.
Heidän pelinsä keskeytti kuitenkin napakka koputus keittiön ikkunan suunnalta. Kaikki kääntyivät katsomaan äänen suuntaan ja näkivät suureksi yllätyksekseen virallisen näköisen, valkoisen pöllön tuijottavan heitä mustilla silmillään.
”Kenelle se on?” Peter kysyi ääni väristen. Hän oli näemmä ajatellut täsmälleen samaa kuin Remuskin, eli uutta kuollutta läheistä. Remus kävi mielessään nopeasti läpi kaikkien nimet, joiden nimi ei saisi olla tuossa kirjeessä. Hän pelkäsi sillä hetkellä kaikkien puolesta: mitä jos Jamesin vanhemmille oli sattunut jotain, hehän olivat auroreita. Tai mitä jos Ada oli taas löytänyt itsensä hankaluuksiin ja päätynyt Pyhän Mungon ruumishuoneelle? Kaikkien eniten Remus pelkäsi, että Christinan nimi paljastuisi sieltä. Sitä hän ei yksinkertaisesti kestäisi, juuri kun hän oli saanut palan edellistä onnentunnettaan takaisin, se riistettiin häneltä heti.
Eihän sitä kirjettä vielä ole avattu, et voi tietää, mitä se sisältää, Remuksen järjenääni muistutti ja poika kokosi taas itsensä. Hän käänsi katseensa kirjeestä muihin kelmeihin, joista Peter näytti yhtä kauhistuneelta kuin Remus oli äsken itsensä tuntenut. Sirius oli hieman kalpea, mutta muuten tyynen näköinen, aivan kuin hän olisi jo henkisesti valmistunut ties mihin hirveään uutiseen, joka kirjeestä voisi paljastua. Jameskin näytti aika rauhalliselta, mutta hän oli kalpeampi kuin Sirius ja syvät huolen uurteet olivat löytäneet tiensä hänen otsalleen. Hän ajattelee varmasti Lilyä, Remus tajusi ja nousi sitten ylös tuolistaan. Tuolin jalkojen raapiminen vasten lattiaa sai muut säpsähtämään horroksestaan ja nousemaan myös.
”Kuka sen avaa?” Peter kysyi äänellä, joka kieli että hän mieluummin suutelisi Kalkarosta kuin koskisi tuohon pergamentinpalaan.
”Minä voin avata”, Sirius tarjoutui hetken hiljaisuuden päästä, kun muut eivät sanoneet mitään.
Remus tunsi itsensä kieltämättä typeräksi pelätessään typerää lappusta, mutta se lappu pystyisi muutamalla musteella kirjoitetulla sanalla tuhoamaan jonkun heistä elämän ikiajoiksi ja jo se tieto riitti vakuuttamaan Remukselle, ettei hän pystyisi lukemaan kirjettä.
Sirius avasi ikkunan pöllölle, joka ojensi välittömästi koipensa, johon oli kiinnitetty taikaministeriön virallisen leiman sisältävä kirjekuori. Poika otti kirjeen käteensä ja vilkaistuaan kelmejä vielä kerran, hän avasi sen ja taittoi paperin auki.
Remus odotti henkeään pidättäen Siriuksen lukiessa paperia läpi ja kun poika oli sen tehnyt, hän Remuksen suureksi järkytykseksi purskahti raikuvaan nauruun.
”Mitä ihmettä sinä teet?” hän tiuskaisi. ”Onko kuolema noin hauskaa?”
Sirius nauroi niin, ettei vastaamisesta tullut mitään. Hän taittui kaksin kerroin ja pudotti kirjeen lattialle pidellen vatsansa molemmin käsin. James katsoi ystäväänsä tavalla, joka kieli tämän uskovan Siriuksen menettäneen viimein joka ainoan järjenhippusen päästään.
”Se ei ole mitään kuolemaan liittyvää”, Sirius sai viimein sanottua. Hän ei enää nauranut, mutta hänen hymynsä oli sitäkin leveämpi. ”Tai miten sen nyt ottaa, se on nimittäin Vauhkomieleltä. Hän ilmoitti, että aurori-opiskelijoiden harjoittaminen alkaa taas huomenna.”
Remus huokaisi helpotuksesta ja nauroi muiden mukana heidän typeryydelleen, luulla nyt kirjettä heti kuoleman kertojaksi. Hän kuitenkin tiesi, että ajat olivat muuttuneet: heidän pelkonsa kertoi sen heti, ja siitä Remus oli surullinen. Pelkäsivätkö he nykyään niin paljon läheistensä menettämistä, että se näkyi näin selvästi arkipäivänkin asioissa?
Hän todella toivoi, että ajat muuttuisivat, että Voldemort tuhoutuisi jonkin ihmeen kautta. Mitä pikemmin, sen parempi, niin saataisiin taas rauha maailmaan.

Sirius käveli rivakkain askelin Tylyahon halki suuntanaan eräs pieni kahvila, Toivomustaika, kylän laidalla. Hänen mielestään paikan nimi oli typerä ja liian siirappimainen, mutta Amy oli välttämättä halunnut sinne, koska sieltä kuulemma sai parasta yrttiteetä koko Brittein saarilla. Sirius tuhahti itsekseen, ihan kuin hän teestä välittäisi.
Tuuli oli lokakuiseen tapaansa kolea ja kostea, Sirius veti viittaansa paremmin hartioilleen kiroten itsekseen tämän kuun alimpaan helvettiin. Hän ei kuitenkaan ilmiintynyt paikalle, koska hän ei halunnut olla liian nopeasti päämäärässään. Silloin hänellä ei nimittäin olisi ollut aikaa valmistautua Amyn tapaamiseen.
Sirius huokaisi syvään hidastaen hieman tahtiaan. Hän oli miettinyt jo muutaman viikon ajan, oliko Amyn kanssa seurustelu sittenkään niin järkevää. Hän oli seurustellut tytön kanssa yllättävän pitkään, jo yli kuukauden, ja Siriuksen mielestä se alkoi riittää.
Ei Sirius ollut alun perinkään etsinyt Amysta mitään vakituista kumppania, pikemminkin sen oli pitänyt jäädä yhteen iltaan, mutta sitten Amy oli vain jäänyt. Sitä paitsi, Siriuksella oli ollut kädet täynnä töitä oman elämänsä setvimisessä ja läpi kahlaamisessa, ettei hän ollut ehtinyt ajatella nykyistä tyttöystäväänsä kovinkaan paljon kunnolla. Hän oli vain tavannut tyttöä pari kertaa viikossa, pakottanut itsensä nauttimaan tytön olosta muutaman tunnin kerrallaan, ja sitten jatkanut elämäänsä Amyttä, kunnes oli taas seuraavan tapaamisen vuoro.
Hän ei ollut edes tajunnut kunnolla suhteen kestoa, kunnes James oli muutaman viikko sitten ilmoittanut hämmästyksensä sen johdosta, että Siriuksella oli vieläkin sama seurustelukumppani. Silloin poika oli tajunnut, ettei hän ollut milloinkaan ollut tunteella mukana Amyn ja hänen suhteessa.
Entä jos eroan Amysta? Sirius kysyi itseltään hidastaen taas tahtiaan jääden seuraamaan kahden mustahiuksisen pojan pääkadulle järjestämää hippaleikkiä. Ero tytöstä tuntui luonnolliselta vaihtoehdolta, mutta entä sitten? Kenen kanssa hän sitten olisi vai olisiko kenenkään kanssa? Sirius ei pitänyt ajatuksesta sinkkuna: kaikilla muilla kelmeillä oli tyttöystävä, ja olisi hänen maineensa vastaista, jos hän jäisi yksin.
Pitää vain keksiä joku, Sirius päätti päästyään viimein Toivomustaian puiselle etuovelle. Hän tarttui ovenkahvaan hymyillen vinosti itsekseen, ainahan sitä sanottiin, että tosirakkauteen törmää vahingossa.
”Hei Sirius”, Amy tervehti heti, kun poika oli päässyt ovesta sisään. Paikka oli todella pieni, mutta kodikas, ja vaikka Sirius pitikin nimeä edelleen ääliömäisenä, oli hänen myönnettävä, että kahvilasta virtasi jotain lämminhenkistä heti sisään astuessa.
Kahvila oli punaiseksi sisustettu ja siellä oli vain kolme pientä, pyöreää pöytää, joita koristivat punaiset pöytäliinat. Myyntitiskin takana näkyi kaikenlaisia, herkullisen näköisiä piirakoita, leivonnaisia ja täytettyjä voileipiä. Paikan pitäjä, pyöreä ja lyhyt rouva, hymyili Siriukselle lämpimästi tämän astuessa peremmälle.
”Sinäkö olet Sirius?” rouva kysyi miellyttävän pehmeällä äänellä.
”Olen”, Sirius vastasi kohteliaasti, hän piti vanhasta naisesta jo nyt. ”Ja te olette?”
”Olen paikan omistaja, rouva Pullava. Laita vain takki naulakkoon ja tule valitsemaan, mitä haluat syödä.”
Sirius totteli käskyä mielellään, hänellä oli jo kova nälkä, mutta tunsi olonsa siitä huolimatta ahdistuneeksi. Miten hän voisi jättää Amyn tällaisessa paikassa, jossa myyjä kuulisi hänen joka ikisen sanansa varmasti ja, jonka nimi jo kertoi, että täällä puhuttiin vain pehmoisia?
Otettuaan annoksensa munakoisopiirakkaa, hän istuutui Amya vastapäätä pöydälle, joka oli Siriuksen harmiksi tiskiä lähimpänä. Onneksi paikassa ei ollut muita asiakkaita, joten Amy pelastuisi suuremmalta nöyryytykseltä.
”Etkö ota jälkiruokaa?” Amy kysyi vinosti hymyillen.
”En vielä, otan sitä sitten, kun saan tämän syötyä”, Sirius vastasi viitaten sitten päällään Amyn edessä olevaan, höyryävään kuppiin. ”Onko tuo sitä yrttiteetä?”
Tyttö nyökkäsi ja vakuudeksi hän otti siitä yhden pienen kulauksen, varoen kuitenkin polttamasta kieltään. ”Parasta Englannissa”, hän hymyili leveästi rouva Pullavalle, joka lehahti mielihyvästä punaiseksi siivoten samalla huolellisesti paikan muita pöytiä taikasauvallaan. ”Haluatko tehdä jotain muuta tänään?” hän kysyi kääntyen sitten Siriuksen puoleen.
”Ei minun tarvitse”, Sirius vältteli, hän ei nimittäin tiennyt miten aloittaa ikävän uutisen paljastaminen. Miksi eroaminen oli joka kerta niin vaikeaa, luulisi, että se helpottuisi mitä enemmän sitä tekee. Siinä tapauksessa, hänelle sen pitäisi olla aika helppoa nykyään, hän mietti puoliksi huvittuneena.
”Mietin vain, että jos haluaisit mennä jonnekin. Mennään vaikka baariin illalla tai voitaisiin mennä ostamaan sinulle vaikka uusia hattuja.
Ai niin, ennen kuin unohdan, mitä olisit mieltä jostain viikonloppu-lomasta? Juhlittaisiin vähän sitä, että ollaan oltu niin kauan yhdessä. Voitaisiin mennä vaikka Havaijille tai jonnekin muualle lämpimään, otettaisiin aurinkoa ja juotaisiin virkistäviä drinkkejä, mitäs sanot?”
Jos Sirius olisi kehdannut, hän olisi ruvennut itkemään ja hajottamaan tuoleja epäreiluuden nimissä. Miksi kaikki tytöt muuttuivat kaikkien ihanimmiksi, kun heistä aiottiin erota? Aavistivatko he tulevat uutiset etukäteen ja ryhtyivät houkuttelemaan poikaystäviään jäämään erilaisilla lahjoilla tai muuten vain paremmalla käytöksellä? ”Amy”, Sirius aloitti hitaasti, oli pakko pudottaa pommi nyt, tai hän jäisi vielä ikuisiksi ajoiksi suhteeseen, jota ei edes halunnut. ”Minusta meidän pitäisi erota.”
Sirius oli aina pitänyt Amyä vahvana tyttönä, joka kohtasi asiat pystypäin ja rauhallisesti. Sirius ei siis ollut odottanut yhtään sitä reaktiota, joka kohtasi Amyn. Tyttö alkoi itkeä peittäen puolet kasvoistaan käsiinsä. Hän polki jalkojaan lattiaa vasten vääntäen kasvonsa raivostuneeseen irveeseen. ”Miten niin erota?” hän kysyi maailmanloppua enteilevällä äänellä. ”Mitä vikaa minussa muka on?”
”Ei mitään”, Sirius sanoi, vaikkei ollut varma pitikö se paikkaansa. ”Me olemme vain liian erilaisia.”
”Se on ainakin totta”, Amy vastasi kovalla äänellä. ”Minä en ole noin outo kuin sinä.”
”Anteeksi?” Sirius kysyi kohottaen kulmiaan.
”Myönnä pois. Sinä olet outo kaikkine hattuhullutuksinesi ja puheinesi. Ja kuka ostaa purevan nojatuolin?”
”Sen voi kouluttaa!” Sirius puolusti. Totta puhuen, hän ei ollut vielä varma siitä asiasta, Möykky vaikutti vielä erittäin tottelemattomalta eikä halunnut luultavasti tulla tuon kiltimmäksi. Onneksi Remus ei vielä tiennyt nojatuolista mitään, vaikka palautusaika oli mennyt aikaa sitten umpeen, joten ei Remus olisi voinut asialle enää mitään tehdäkään.
”Sitä paitsi kaikki ne sinun kelmi-juttusi ja ystäväsi…”
”Sanakin jotain pahaa ystävistäni, niin olet mennyttä”, Sirius uhkasi matalalla äänellä.
”Ei sitten, huomaat heidän vikansa myöhemmin, mutta heidän suurin vikansa on se, että he ovat sinun kanssasi. Olet täsmälleen samanlainen kuin sukusi, olet julma ja tunteeton”, Amy huusi. Hänen silmänsä salamoivat ja hän oli noussut seisomaan.
”Olen julma ja tunteeton, koska eroan sinusta?” Sirius kysyi hämmentyneenä. Tuota syytöstä hän oli odottanut kaikkein vähiten.
”Niin, et välitä yhtään muiden tunteista! Sitä paitsi olet hirmuisen itsekäs, miksi ilmoitit erosta noin vain varoittamatta yhtään etukäteen? Olisit voinut odottaa vähän tai kuunnella, jos minäkin olisin halunnut erota sinusta!”
”Jos olisit halunnut erota, olisit vain sanonut”, Sirius totesi koettaen pysyä rauhallisena. Hän oli iloinen erotessaan Amystä nyt, tyttöhän oli suurin ääliö, jonka hän oli koskaan tavannut.
Amy mulkaisi poikaa raivostuneena. ”Älä koeta vierittää syytä minun niskoilleni”, hän ilmoitti jääkylmällä äänellä. ”Sinä olet tässä se häviäjä enkä minä.” Hän otti teekuppinsa käteen ja mulkoili sitäkin yhtä halveksivasti kuin Siriustakin, aivan kuin tämä olisi ollut osasyyllinen eroon. ”Hyvää eropäivää ja loppuelämää sinulle”, hän toivotti vihaisena Siriukselle heittäen teet hänen päälleen tämän parahtaessa kovaäänisesti ja ryntäsi ovesta ulos vilkaisematta nyt jo entistä poikaystäväänsä kertaakaan.
”Voi pahus, se nainen on täysi sekopää”, Sirius jupisi itsekseen kuivaten tulikuuman teen päältään yhdellä taikasauvan heilutuksella. Kuumuus ei kuitenkaan kadonnut vartalolta, poika epäili vahvasti saaneensa ainakin sata pahaa palovammaa, koska teen uhriksi joutunutta ihoa sattui ja poltteli paljon. Hän ei kuitenkaan jaksanut tehdä asialle mitään, vaan jatkoi manailuaan. ”Minä muka outo, kukakohan täällä heittää nestettä toisten päälle? Toisaalta, Jameskin heitti, mutta se oli sentään vettä, hemmetti. Minä tulen kyllä, Amy, ja kostan tämän. Saat päällesi jotain paljon pahempaa kuin teetä, vaikka pollomuhkun mätää tai…”
Sirius lopetti yksinpuhelunsa kuin seinään, kun hän nosti katseensa nähden rouva Pullavan seisovan myyntitiskin takana tuijottaen poikaa järkyttynyt ilme iän vanhentamilla kasvoillaan. He tuijottivat toisiaan hetken hiljaisuuden vallitessa, kunnes Sirius yskähti kerran virkayskäänsä ja sanoi mahdollisimman normaalilla äänellä. ”Voisin katsoa niitä jälkiruokia nyt.”

Aurinko paistoi taivaalta kirkastaen koko Tylyahon kaupungin. James katseli ulos ikkunasta toivoen liittyvänsä joukkoon kylälle ostamaan vaikka uusia vaatteita, menemään juomaan lämmittävää juomaa Kolmessa luudanvarressa tai vain käyskentelemään pitkin kylän pikkuteitä löytäen kauppoja, joiden olemassaolosta ei edes tiennyt. Sen hän toki voisi tehdä, mutta hän halusi tehdä sen yhdessä Lilyn kanssa. James halusi jo palata arkeen, hän oli käynyt ilmoittamassa tyttöystävälleen, että työt alkaisivat huomenna, mutta tämä oli vain sanonut, ettei halunnut tulla, ettei pystynyt.
James huokaisi syvään, hän oli huokaillut liikaa viikon aikana ja alkoi jo kyllästyä siihen. Mikä elämässä voisi olla pielessä, hän oli elossa ja hän oli yhdessä tytön kanssa, josta oli unelmoinut monta vuotta? Ei mikään muu ollutkaan pielessä, paitsi Ann.
Poika toivoi sadannen kerran, että pystyisi herättämään Annin, mutta osa hänestä toivoi, että tyttö olisi koomassa koko elämänsä loppuun asti. Eniten James nimittäin pelkäsi, että Annille oli tullut joitain jälkiseurauksia. Mitä jos tämä vihaisi taas Jamesia ja koko juttu pitäisi aloittaa alusta? Siinä tapauksessa, olisi ollut paljon helpompaa, jos tyttö vain jatkaisi nukkumistaan mahdollisimman pitkään. Lily kyllä oppisi elämään asian kanssa, se vain vaatisi totuttelua.
James käänsi ajatuksensa kunnolla tyttöystäväänsä. Hän oli yrittänyt miettiä keinoa tämän piristämiseen jo viikon ajan, mutta vieläkään hän ei ollut keksinyt varteenotettavaa keinoa. Kaikki ideat olivat joko typeriä tai saaneet Lilyn itkemään entistä enemmän kuten vaikka se, että James olisi tehnyt laulun Lilylle.
James nousi ylös istumaltaan ikkunalaudalta ja ryhtyi kiertämään kehää pitkin omaan huoneensa mattoa. 
Pitää keksiä idea, pitää keksiä idea, pitää keksiä idea, hän hoki mielessään koko ajan, joka askeleella. Kuitenkaan mikään neroleimaus ei syttynyt hänen päässään, kunnes hän melkein kompastui lattialle viskomansa eilisen Päivän Profeetan.
”Mitä helv…?” hän kirosi samalla, kun poimi lehden käteensä, Miksi ihmeessä hän ei osannut siivota jälkiään, hän kysyi itseltään vihaisena, kunnes hänen katseensa osui yhteen pieneen mainokseen etusivun alanurkassa.
Suuret Halloween-juhlat 31.10 Männinkäiskuja 3:ssa kello 18 alkaen. Pukeudu hirviöksi tai juhla-asuun, ruokaa ja juomaa tarjolla. Tule sinäkin pitämään hauskaa!
Ilmoitus oli lyhyt ja hieman typerä ja kaiken lisäksi James tiesi sen ihmisen, joka asui Männinkäiskuja 3:ssa: Amos Diggory. Kukaan ei varmasti menisi juhliin, James ennusti vahingoniloisena, kunnes keksi ilmoituksesta sen kaivatun idean: hän järjestäisi Lilylle juhlat! Isot juhlat, jossa Lily olisi kunniavieras.
Kiitos Amos, James lausui uskomatta itsekään, että joutui kiittämään itse asiassa Amostakin. Maailma toden totta meni aina vain kummallisemmaksi.

Sirius heräsi seuraavana aamuna herätyskellon ärsyttävään pirinään. Hän oli jo melkein unohtanut, miltä se kuulosti. Hän kierähti vatsalleen ja sammutti tuon epätoivotun äänen haukotellen makeasti, hän ei ollut muistanut kuinka raskaasta aikaisin herääminen oli.
Hän nousi ylös venytellen raajojaan pitkään ja hartaasti, häntä nukutti edelleen melkeinpä tuskallisen paljon. Hän laahusti huoneensa omaan kylpyhuoneeseen, jokaisessa makuuhuoneessa oli omansa, koska kelmit tiesivät Tylypahka-ajoiltaan kuinka paljon he riitelisivät kylpyhuoneesta, jos niitä oli vain yksi. Hän antoi veden virrata vartalolleen ja hankasi itseään, jotta saisi väsymyksen katoamaan itsestään. Hän hieroi hiuksiaan ajatellen eilispäiväistä kahvila-reissuaan Amyn kanssa. Palovammat olivat edelleen hänen vartalollaan punaisina läiskinä, joihin kirveli veden osuessa niihin. Sirius ei osannut parantaa niitä eikä viitsinyt näyttää niitä Remukselle, koska jostain syystä hän ei halunnut kertoa erosta muille. Kai hän jollain tasolla häpesi sitä, hän tajusi sammuttaessaan vesihanan sauvallaan ja kuivatessaan itsensä. Tai ei itse asiassa, hänestä se oli edelleen järkevä teko, mutta hän ei halunnut kuulla muiden kelmien mielipiteitä.
Hän pukeutui tavanomaisiin työvaatteisiinsa, verkkareihin ja t-paitaan. Hän täydensi asunsa harmaalla hatulla ja asetteli vielä hiuksensa siististi hatun mukaan. Hän tuhahti halveksuvasti muistaessaan Amyn sanoneen hänen hattu intoiluaan oudoksi, mitä tyttö muka tiesi yhtään mistään?
Siriuksen päästessä alakertaan, hän huomasi Jamesin ja Remuksen jo heränneen. Peter tietenkin nukkui vielä, olihan hänellä vieläkin vapaapäivä. ”Huomenta”, hän toivotti rutiininomaisesti.
”Huomenta”, Remus vastasi. ”Haluatko munia ja pekonia?” hän kysyi hellan vierestä tarjoten paistinpannulla tiriseviä pekonin- ja munanpaloja.
Sirius nyökkäsi täyttäen kuppinsa kahvilla ja istuutuen Jamesin viereen pöydälle. Pian hänen edessään oli lautasellinen ruokaa, jota hän rupesi syömään hyvällä ruokahalulla. ”Tuleeko Lily töihin?” hän kysyi haarukallistensa välistä.
James pudisti päätään näyttäen etäisesti huolestuneelta. Hänellä oli kuitenkin ilmeessään myös jotain ovelaa, joka kieli tällä olevan mielessä joku erityisen loistava idea.
”Mitä sinä virnuilet?” Remus kysyi kummissaan Jamesilta.
”No, minulla on pieniä suunnitelmia, joilla saadaan Lily taas hyvälle tuulelle”, James vastasi ympäripyöreästi.
”Mitä suunnitelmia?”
”Selitän myöhemmin, Anturajalka”, James lupasi. ”Nyt meidän pitää mennä, työt alkavat.”

”Liikettä ja vauhtia! Luuletteko todella, että tuolla vauhdilla ja kunnolla päihitetään kuolonsyöjä?” Vauhkomieli karjui saaden noin viidentoista aurori-opiskelijan jo ennestään myrtyneen ilmeen kääntymään entistä pahempaan irveeseen. Opiskelijat lisäsivät kuitenkin tottelevaisesti vauhtia juostessaan edestakaisin suurta harjoitussalia, joka oli taiottu pysymään aina ylämäkenä puuskuttaville ja hikisille nuorille.
Sirius pyyhki hikeä otsallaan ja vilkaisi kärsivänä kelloa. He olivat jatkaneet tätä juoksemista jo tunnin ajan ja Vauhkomielen tuntien, he aikoivat jatkaa näin siihen asti, kunnes he kaikki olisivat sulaneet hiki-lätäköiksi. Hän henkäisi syvään ja puri hammasta yhteen, ettei olisi ottanut taikasauvaansa ja kironnut esimiestään huutaen, että tämä järjetön kidutus saisi luvan loppua.
Hyökkäyksessä oli kuollut viisi auroria, joista kaksi oli ollut harjoittelijoita. Silti heille ei ollut pidetty minkään näköistä muisto-tilaisuutta, ei yhtäkään kaunista sanaa ihmisistä, jotka olivat kuolleet yrittäessään tehdä velhomaailmasta suvaitsevamman paikan elää. Sirius ei voinut ymmärtää siihen syytä, oliko hänen pomonsa todella niin halpamainen mursu, ettei edes voinut keksiä ainuttakaan kilttiä sanaa kuolleista alaisistaan? Eikö se tehnyt miestä vähintään yhtä tunteettomaksi, kuin toisen puolen edustajat?
Se ainoa info-tilaisuus, joka heille oli pidetty hätäisesti tänä aamuna ennen armotonta rääkkiä, oli ollut sellainen, missä Vauhkomieli oli ärjäissyt heille kaikille, opiskelijoille että auroreille, miten surkeita ja hitaita taistelijoita he olivat olleet hyökkäyksessä ja siihen oli tultava muutos. Hän oli kertonut miten opiskelijoiden harjoittelu-ohjelma oli muokattu enemmän kuntoa kohottavaksi. Hän oli myös maininnut, että siitä lähtien joka iltapäivä ne aurorit, jotka eivät olleet partiovuorossa, saivat luvan ottaa muutaman harjoitustaistelun parin opiskelijan kanssa. Tämä kuulemma edistäisi ”amatöörien” valmistautumista tuleviin hyökkäyksiin, tai jotain muuta sellaista, Sirius ei muistanut tarkkaan. Hän muisti ainoastaan sen, miten jokainen valmistunut aurori oli katsonut häntä ja muita harjoittelijoita kuin joitain korvavaikusta veistettyjä jalkasieniä. Siriusta oli se ärsyttänyt suunnattomasti: miksi valmistuneet aurorit pitivät heitä niin huonoina ja tyhminä, olivathan hekin olleet samassa tilanteessa!
”Pidetään pieni tauko, juokaa hieman vettä”, Vauhkomieli huuteli huoneen keskeltä puhaltaen pilliin, johon oli innokkaasti puhallellut koko työpäivän ajan. Jokainen otti kuitenkin tuon neuvon vastaan enemmän kuin innoissaan ja he rynnistivät nurkassa odottavien juomapullojen luo kuin hurjistunut virtahepo-lauma. Sirius kiersi pullonsa korkin auki ja joi ahnain kulauksin. Sitten, kun suurin vedentarve oli tyydytetty, hän katseli ympärilleen yrittäen paikantaa Jamesia tai Adaa.
Sirius huomasi Jamesin seisomassa Helenin kanssa yhdessä nurkassa, mutta tällä kertaa Heleninkään kasvoilla ei loistanut se tuttu, hieman ilkikurinen hymy, joka ulottui silmiin asti. Sen sijaan tytön kasvot olivat punaiset, hikiset ja uupuneen näköiset, nyt kun Sirius mietti asiaa, hän ei kuullut mistään naurua tai tavanomaista puheensorinaa. Nyt kaikki olivat hiljaa tai mutisivat mahdollisille puhetovereilleen liian väsyneinä ajatellakseen mitään muuta kuin omaa sänkyä ja siihen nukahtamista.
Ainoa, kenen suusta kuului juuri iloisen naurun ääntä, oli Ada. Sirius käänsi päätään äänen suuntaan ja oli pudottaa silmänsä päästään järkytyksestä.  Ada jutteli Jackin kanssa ja oli vielä nauranut tämän jutulle! Sirius oli kyllä toissapäivänä saanut ikäväkseen kuulla, että Ada vietti aikaansa Jackin kanssa, muttei ollut ikinä osannut odottaa, että tyttö myös nauraisi pojan seurassa. Sirius ei tuntenut Jackia kovin hyvin, ei yhtään jos rehellisiä oltiin, mutta mitä hän tiesi pojasta ja mitä saattoi päätellä tämän käytöksestä, oli se, että Jack ei ollut se hauska. Synkkä hän oli, ivallinen myös ja aivan varmasti jotenkin paha ihminen, mutta ei missään nimessä hauska. Siinä hän kuitenkin hymyili hieman huvittuneena nauravalle Adalle ja Sirius tunsi ärtymisen kytevän sisällään. Se ei ollut mustasukkaisuutta, mitä James varmasti luulisi, vaan se oli suoraa raivoa Jackia kohtaan. Hän oli hyvin varma, että Jack oli jotenkin pahojen puolella, koska tämä oli niin synkkä, eikä Sirius voinut sietää ajatusta siitä, että Ada olisi sellaisen ihmisen kanssa. Hän lähti kulkemaan kaksikkoa kohti myrtyneen näköisenä ja saavuttaessaan heidät, Ada oli jo saanut itsensä takaisin hallintaan hymyillen kuitenkin sitä leveää hymyä, joka tuntui aina valaisevan huoneen. Sitä hän hymyilee, kun hänellä on hyvä olla, Sirius ajatteli ärsyyntyneenä, ja se on silloin kun hän on ystävien seurassa.
”Hei Sirius”, Ada tervehti iloisen kuuloisena. Hän ja Sirius olivat sopineet riitansa tavanomaisella tavallaan: he eivät puhuneet asiasta enempää. Kuitenkin heidän välillään oli jotain jäistä, sillä Adan silmät kylmenivät aavistuksen, kun hän katsoi Siriusta. Hän puhui kuitenkin normaalilla äänensävyllään, eli aika kovaa, joten hänen äänensä kaikui pitkin harjoitussalin seiniä.
”Hei Ada! Jack”, Sirius nyökkäsi viileästi päätään pojalle, joka Siriuksen harmiksi ei ollut yhtään niin väsynyt kuin pitäisi olla tuon rääkin jälkeen. Jackin naama ei punoittanut juuri lainkaan ja vaikka hän oli vähintään yhtä hikinen kuin muutkin, väsymys ei ollut tavoittanut hänen jäseniään vaan hän näytti olevan täydessä energiassa, mutta kyllästynyt.
”Me puhuimme juuri Jackin kanssa”, Ada kertoi tarpeettomasti, ihan kuin Sirius ei olisi huomannut sitä. Ada näytti yhtä väsyneeltä kuin Sirius itsensä tunsi, mutta äänensävy oli virkeä ja energinen. Sirius epäili sen johtuvan Jackista, kaikki oli jotenkin aina luonnotonta pojan läheisyydessä.
”Huomasin”, Sirius totesi. ”Mistä te puhuitte, kun nauroit niin makeasti?”
Jack kohotti toista kulmakarvaansa laiskasti ja näytti etäisesti huvittuneelta Siriuksen selvästä huonosta tuulesta. Se sai Siriuksen melkein hyppäämään tämän kurkkuun.
”Asioista”, Ada sanoi katsoen Siriusta hieman varoittavasti. Tämä näytti aavistaneen pilkan Siriuksen äänessä. ”Mitäs olet mieltä Vauhkomielen uudesta rääkki-kuurista?”
”On se ihan okei ja niin varmaan sinäkin ajattelet, Jack. Et näytä yhtään väsyneeltä”, Sirius sanoi katsoen suoraan Jackin ilmeettömiin silmiin.
”Minulla on parempi kunto kuin useimmilla ihmisillä, se ei tietääkseni ole mikään synti”, Jack vastasi katsoen Siriusta vähintään yhtä kiinteästi.
”Ei tietenkään ole, mutta mistä sinä olet sen saanut?”
”Mitä tarkoitat, Sirius?” Ada kysyi väliin epäluuloisella äänellä, hän näytti olevan räjähdyspisteessä.
”En mitään”, Sirius kiirehti sanomaan, vaikka kohotti sitten kulmakarvaansa ja kysyi matalalla äänellä. ”Eikö Voldemortin kannattajilla yleensä ole hyvä kunto?”
Jackin ilme muuttui hämmästyneeksi. ”Luuletko sinä, että minä olen kuolonsyöjä?” hän kysyi ihmettelevällä äänellä ja naurahti sitten. ”Sinun ystävälläsi on hyvä mielikuvitus, Ada, pakko myöntää. Jos minä olisin kuolonsyöjä, niin mitä minä sitten täällä tekisin?” hän kysyi Siriukselta pää hitusen kallellaan. Ele ei sopinut Jackin karuihin piirteisiin.
”Ottaisit tietoja Voldemortin hyväksi auroreilta”, Sirius vastasi heti kylmästi.
”Ja mitä tietoa luulisit hänen saavan kuolonsyöjältä, joka on aurori-opiskelija? Eikö olisi kannattavampaa, jos hän komennuttaisi vaikka Vauhkomielen, kuin panisi kannattajansa opiskelijaksi?”
Sirius hämmentyi. Hän ei ollut miettinyt sitä kohtaa, hän oli ollut niin varma, että Jack oli yksi heistä, ettei ollut ajatellut sitä, että mitä Voldemort opiskelijalla tekisi. Sirius tunsi olevansa ansassa, hän ei halunnut myöntää olleensa väärässä eikä hän todellakaan luottanut kunnolla Jackiin, mutta ei voinut jatkaa väittelyä, joka päättyisi joka tapauksessa selvään häviöön.
”No niin, jatketaan”, Vauhkomielen karjaisu oli Siriuksen mielestä tervetulleempi kuin ikinä ennen, se oli ainoa, mikä pelasti hänet totaaliselta nöyryytykseltä. Hän lähti kiireesti hölkkäämään muiden mukana vilkaisemattakaan puhetovereihinsa. Jack kuitenkin sai hänet kiinni ja tarttui tätä käsivarresta, ennen kuin Sirius ehti juosta karkuun.
”Minä en ole Voldemortin puolella, Sirius. Se, että olen Adan kanssa, ei tarkoita, että haluan hyötyä hänestä jotenkin. Koeta päästä mustasukkaisuudestasi yli”, Jack sanoi niin matalalla äänellä, ettei kukaan muu voinut kuullut häntä. Sitten hän hymyili merkitsevästi ja pyyhälsi Siriuksen ohi kovaa vauhtia. Sirius kysyi itseltään noin sadannen kerran kysymyksen, joka tuntui nyt entistäkin ratkaisemattomalta: Kuka Jack oikein oli?

Aurori-opiston pienin harjoitussali oli täynnä opiskelijoita sekä auroreita, jotka eivät olleet partiovuorossa. Heillä oli vuorossa pieni hengähdystauko ennen kuin oli vuorossa heidän ensimmäinen harjoitustaistelunsa auroreiden kanssa.
James seisoi Siriuksen vieressä vähän syrjässä nojaten seinään rennosti. Hän vilkuili aina välillä ystäväänsä, jonka kasvot olivat synkät ja mietteliäät. James aavisti tämän ajattelevan Adaa ja Jackia, jotka nytkin seisoivat yhdessä jutellen matalalla äänellä keskenään.
James katsoi ympärilleen saliin, joka oli hieman liian ahdas ottaen huomioon, että täällä olisi kaksintaisteltava. Muut salit olivat kuitenkin varattuja muihin tarkoituksiin, joten heidän oli tyydyttävä tähän.
Hän koetti tunnistaa ympärillään seisovat ihmiset parhaansa mukaan. Hän näki Derekin, raunioihin jääneen aurorin, seisovan ystäviensä seurassa, joista James tiesi vain Alin, joka oli sinä hirvittävänä päivänä auttanut Derekiä. Muita auroreita James ei tiennyt edes ulkonäöltä, lukuun ottamatta ohjaajiaan, hänen vanhempansa olivat olleet tämän onneksi partiovuorossa, sillä olisi hirvittävän noloa taistella vanhempiaan vastaan.
Opiskelijat James tunsi paremmin, oman ryhmänsä lisäksi, hän tunsi Alice Prewettin, joka oli lajiteltu toiseen opiskelija-ryhmään. Hänen poikaystävänsä Frank ei ollut täällä, koska hän oli opiskellut aurori-uraa jo vuoden ja aloittanut siis toisen vuoden koulutuksessaan. Harjoitus-taistelut koskivat nimittäin vain ensimmäisen vuoden opiskelijoita.
”Haluatko muuten tietää sen minun suunnitelmani Lilyn suhteen?” James kysyi yhtäkkiä muistaen taas loistavan keksintönsä.
Sirius innostui välittömästi ja kohotti katseensa maasta Jamesiin, hänen silmänsä kiilsivät innosta. ”Mikä se on? Liittyykö siihen mitenkään alkoholi ja juhliminen?”
”Itse asiassa kyllä”, James paljasti hymyillen merkitsevästi. ”Ajattelin järjestää Lilylle yllätysjuhlat, mitäs sanot?”
”Ei idea huono ole”, Sirius totesi hyväksyvään sävyyn. ”Toivottavasti suunnitelma toimii. Ketä ajattelit kutsua?”
”Kelmit ja Adan tietenkin, Quen, Frankin ja Alicen ja kaikki meidän ryhmän opiskelijat”, James luetteli. ”Ja kyllä Saminkin voisi kutsua.”
”Samin?” Sirius toisti ällistyneenä. ”Haluatko, että hän tulee jaarittelemaan miten alkoholi pilaa aivomme ja miten tietokirjojen lukeminen on niin hämmästyttävän ilahduttavaa?”
James kohautti harteitaan hymyillen. ”Kyllä hän osaa käyttäytyä meidän tavoin juhlissa, hänhän on viisas.”
Sirius pudisteli päätään. ”Sinun pääsi on pehmentynyt. Kas, kun et kutsu Kalkarosta ja Amosta!”
”Amokselta minä tämän idean sain ja Kalkaros on kunniavieras”, James sanoi katsoen suoraan Siriuksen harmaisiin silmiin.
”MITÄ?”
”No, okei Kalkarosta ei ole kutsuttu.”
”Mutta Amokselta sait idean vai?”
”No-”
”Tauko on ohi”, Vauhkomieli karjaisi salin etuosasta. ”Aurorit, etsikää se opiskelija, jonka nimen olen teille sanonut ja ryhtykää harjoittelemaan. Muutama taistelu riittänee, menkää sitten koteihinne tai jääkää katsomaan, miten itse tykkäätte.”
Ihmiset alkoivat hajaantua ryhmistään etsien oikeaa pariaan. James seurasi puolihuolimattomasti ihmisten etsintää, hän näki silmäkulmastaan yhden Derekin ystävistä saaneen Adan ja he menivät etsimään itselleen tilaa taistelua varten naureskellen. Siriuskin lähti hänen vierestään seurassaan joku ruskeahiuksinen ja suhteellisen pitkä nainen, joka näytti juuri sellaiselta aurorilta, jonka mielestä opiskelijoista ei ollut mihinkään. Niitä James vihasi eniten.
”James Potter?” miehen ääni kysyi Jamesin vierestä.
James kääntyi ja huomasi katsovansa silmästä silmään Derekiä, joka ei tuntunut edes kunnolla katsovan tätä. ”Olen minä”, James vastasi muodollisesti.
”Hyvä, mennään etsimään joku paikka taisteluamme varten, että voidaan aloittaa. Kuinka hyvä sinä olet? Haluaisin vain tietää, että mitä loitsuja voin käyttää ja-” mies lopetti lauseensa kesken katsottuaan Jamesia hieman tarkemmin. Tämän suu loksahti auki. ”Etkö sinä ollut se poika, joka seisoi siellä raunioita katsovien ihmisten joukossa, eturivissä?” hän kysyi.
”Kyllä olin”, James myönteli tuntien itsensä imarrelluksi, kun Derek oli muistanut hänet.
”Arvasin, tunnistin sinut. Ketä sinä siellä katselit vai olitko vain utelias sivustakatsoja?”
”Itse asiassa olin tyttöystäväni, Lily Evansin, kanssa odottamassa hänen ystävänsä vapautumista raunioista.”
”Miten kävi?” Derek kysyi ilmeettömänä. James ihmetteli, kävikö kaikkien aurorien äänille ja ajatuksille noin? Ettei enää osannut olla aidosti surullinen, vaan se piti peittää mitäänsanomattomaan sävyyn, joka ei antanut sijaa millekään inhimilliselle tunteelle?
”Hän selvisi”, James sanoi ykskantaan. Hän ei halunnut selittää vieraalle ihmiselle, varsinkaan aurorille, Annin todellisista vaikeuksista.
”Hyvä”, Derek sanoi lyhyesti ennen kuin otti muutaman ison harppauksen poispäin Jamesista. ”Aloitetaan sitten”, hän totesi kohottaen sauvaansa. James seurasi esimerkkiä.
”KARKOTASEET!”

Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin melkein kaikkien taistelut oli käyty läpi. Kukaan ei kuitenkaan ollut vielä lähtenyt paikalta, vaan jäänyt salin katsomoon meluisaksi yleisöksi. Opiskelijat kannustivat omiaan ja aurorit omiaan, joten hurraus oli hirvittävä. Vauhkomieli ei kuitenkaan välittänyt asiasta, vaan kulki nyt jo vähentyneiden taisteluparien lomassa jakaen ohjeita tai vaan haukkujaan.
”Helen? Mitä luulet tekeväsi? Tuolla menolla kuka tahansa kuolonsyöjä saisi sinut lyödyksi - ja nähtävästi aurorikin”, mies lisäsi, kun Helen makasi nyt kolmannen kerran maassa ja liittyi myrtyneen ilmeen kera hurraavaan yleisöön.
James onnekseen huomasi kuuluvansa viimeisten taistelijoiden joukkoon. Hänen lisäkseen ryhmässä oli Ada, Emily, muutama muu Jamesille tuntematon opiskelija ja Jack. Sirius oli pudonnut jo aika alussa joukosta, mitä James oli ihmetellyt ensin, kunnes oli tajunnut, että tämän ajatuksia häiritsi luultavasti vieläkin Ada ja Jack.
Jamesin mielestä Siriuksen olisi pitänyt päästä Adasta yli, tämä oli selvästi mustasukkainen. Niin selvästi, että Jamesista oli naurettavaa, että tämä ei suostunut myöntää sitä. Ainoa syy, miksi hän ei voinut avoimesti vihjailla Adaan ihastumisesta Siriukselle, oli, että hän seurusteli vielä Amyn kanssa.
”TAINNUTU!” Derek karjaisi ja taas uusi valosuihku lensi Jamesia kohti, hän heittäytyi lattialle syrjään. Sieltä käsin hän lähetti äänettömän taian Derekiä päin ja nousi ylös vain nähdäkseen miehen torjuvan sen. Derek oli todella hyvä taistelija, sen James oli oppinut näiden taisteluiden aikana ja hän oli iloinen satuaan niinkin hyvän vastustajan, koska James oli todella oppinut jotain. Joka taistelun jälkeen he vaihtoivat ajatuksiaan toisen toiminnasta ja se, jos mikä, oli Jamesista tärkeää.
Jamesin huomaamatta Derekin lähettämä, äänetön valosuihku osui häntä rintaan ja hänen sauvansa liisi kauniissa kaaressa Derekin odottavaan käteen. ”Parempi”, mies sanoi ensisanoikseen valmistuneiden auroreiden kannustushuutojen yli. Hän heitti Jamesin sauvan takaisin omistajalleen samalla, kun sanoi: ”Äänettömästi lähetetyt loitsut ovat edelleen sinulle se heikko kohta, mutta parannat koko ajan.”
James nyökkäsi hymyillen kiitokseksi. Sitten hän suunnisti katsojien joukkoon, istahtaen Siriuksen viereen. ”Voititko ainuttakaan taistelua?” hän kysyi Siriukselta, jonka silmät katsoivat räpäyttämättä jotakin taisteluparia.
”Miten hän pystyy tuohon?” Sirius mutisi vilkaisemattakaan Jamesia. Hän oli tuskin edes kuullut Jamesin kysymystä.
”Kuka?”
”Jack”, Sirius vastasi vihaisena. ”Tämä on heidän kolmas taistelunsa, ensimmäiset Jack jo voitti. Hän on liian hyvä!”
”Opiskelijat voivat olla hyviä”, James muistutti. Hän ei jaksanut Siriuksen ainaista vihamielisyyttä Jackia kohtaan, olihan poika synkkä ja vähän salaperäinen, mutta muuten ihan okei. Sitä paitsi, Ada viihtyi hänen seurassaan.
”Ai noin hyviä? Katso itse!” Sirius kehotti vilkaisten Jamesia osoittaen sormellaan taistelevien parien keskelle.
James kohotti katseensa ja etsi Jackin. Hänen leukansa loksahti auki. Oli hän aina tiennyt pojan olevan hyvä, mutta noin hyvä. Tuohon verrattuna Adan ja Siriuksen parhaat liikkeetkään eivät olleet melkein mitään ja he saivat sentään kehuja suhteellisen paljon.
Mutta Jack. Tämän taistelu vaaleahiuksisen, lihaksikkaan aurorin kanssa, oli vienyt kaikkien katsojien huomion. Jackin vauhti oli uskomaton, tämä lausui kirouksia samalla kun väisti parinsa lähettämiä loitsuja ällistyttävän nopeasti. Pojan ilme oli keskittynyt ja hänen silmistään näkyi samaa hullunkiiltoa, jota silloin hyökkäyspäivänä oli myös ollut havaittavissa, mikä kieli tämän nauttivan tilanteesta suunnattomasti.
 ”Eikö hän olekin loistava?” Adan ääni kysyi Jamesin vierestä ihailevalla äänellä.
”Kyllä on”, James vastasi kääntäen päänsä tyttöön päin, jonka keltaisessa topissa oli hien tuottamia läikkiä selässä. ”Miten kävi taisteluissa?”
”Voitin kaksi”, Ada vastasi hymyillen leveästi. ”Toisen ja kolmannen, mutta Al oli tosi hyvä. Entä mitä itsellesi kävi?”
”Voitin yhden täpärästi, mutta se oli vain koska Derekin keskittyminen herpaantui Vauhkomielen karjuessa”, James vastasi kunnes siirtyi tuijottamaan taas Jackia, pojan taistelutapa hipoi täydellisyyttä, se oli raakaa, pelotonta ja riskien ottamista.
”Minkälainen Jack on?” James kysyi sitten Adalta, joka katsoi lumoutuneena Jackin taistelua.
”Hän on hieman synkkä, mutta hänellä on oma kieroutunut huumorinsa, aika sarkastinen oikeastaan. Hän on kuitenkin tosi viisas ja tietää asioista”, Ada kehui. James oli haistavinaan ihastuneisuutta ilmassa.
”TAINNUTU!” Jack äkkiä karjaisi kovaan ääneen kaikkien yllätykseksi, tähän mennessä poika oli suosinut vain äänettömiä loitsuja, jotka tuntuivat olevan tämän vahvuus.
Aurori ei kuitenkaan ollut ehtinyt varautua loitsuun, koska hätkähti huutoa sen verran paljon, että seuraavaksi tämä makasi lattialla Jackin edessä. Äsken hiiren hiljaa ottelun päätöstä odottanut yleisö puhkesi suuriin suosionosoituksiin, joita Jack tuskin edes tajusi. Tämä vain tuijotti taistelupariaan pyyhkien hikeä otsaltaan. Hänen suunsa vääntyi tyytyväisyyttä kuvastavaan hymyyn, joka silti näytti hieman pilkkaavalta ilmeeltä.
”JACK!” Vauhkomieli karjaisi astellen rivakkain askelin pojan luo. Mies näytti ilmeettömältä, vaikka James pystyi kuvittelemaan tämän tyrmistyksen, joka varmasti velloi tämän sisällä. ”Tule huoneeseeni ja Ada myös”, hän sanoi kuuluvasti osoittaen sormellaan Jamesin vieressä istuvaa tyttöä, joka näytti hämmentyneeltä.
”Mitä asia koskee?” Ada kysyi juosten katsomon portaat alas esimiehensä ja Jackin luo.
”Tärkeä asia, joka koskee opiskeluanne”, Vauhkomieli sanoi ilmeettömänä, Ada oli kuulevinaan pientä kireyttä tämän äänessä, minkä syytä tyttö pohti kuumeisesti. ”Tulkaa”, hän sanoi lähtien suunnistamaan ulos harjoitussalista kaksikon seuratessa kannustushuutojen vaimentuessa vähitellen olemattomiin.

A/N:Tämä luku on melkein suosikkini, joten pyytäisin kommentteja tästä ihan hirveesti

[mandeh]

Oivoi Jatkoa!
Toi Jack on kyllä niin epämääräinen tyyppi kun olla ja voi! (Voi Sirius parkaa)
Mitäköhän Vauhkomieli haluu sanoo Jackille ja Adalle?!
Jatkoa!

[Velns Meica]

Jatkoa taas näin uuden vuoden kunniaksi
mandeh: Kiitos No, Jackin epämäärääisyydelle on luonnollinen selitys, kuten kaikelle, hieman paljastusta tulee tässä luvussa...
Tämä luku on aika sellainen väli-osa, kun ei oikein ollu mitään kerrottavaa täs luvussa, mutten voinut jättää tätä kuitenkaan huomioimatta, koska ensi luvun tapahtumia ei olis voinu tulla tähän lukuun, vaan niitä ennen tarvittiin jonkinlainen osa (toivottavasti ymmärrätte jotain tästä selityksestä, aamu kun ei ole parhaita aikojani selittää asioita )

No, tässä on tämä luku, toivottavasti pidätte:
Luku 13- Nimetön
12.10.1978

Ada käveli hermostuneena Vauhkomielen ja Jackin ripeiden askeleiden perässä tytölle tuntematonta päämäärää kohti, ajatukset päässä pyörien. Tytöllä ei rehellisesti sanoen ollut aavistustakaan, miksi Vauhkomieli haluaisi puhua hänen ja Jackin kanssa, sillä hänen tietojensa mukaan he eivät olleet tehneet mitään luvatonta.
Paitsi jos olen tehnyt jotain, minkä en ole tiennyt olevan kiellettyä? hän pohti nopeuttaen vauhtiaan niin, että pääsi Jackin rinnalle. Mikä se asia voisi olla, jota he molemmat olivat tehneet? Olivathan he viettäneet aikaa kahdestaan, mutta vain puhuen, eikä se ollut väärin, vai oliko?
Ada vilkaisi Jackia nopeasti, pojalla oli muuten tavanomainen ilmeetön naamio kasvoillaan, mutta silmissä näkyi pientä ihmetystä asioiden saamasta käänteestä. Ada ei käsittänyt pojan kykyä olla paljastamatta tunteitaan selvästi, hän itse ei pystynyt pitämään mielialojaan salassa, vaikka kuinka yritti. Nytkin hän arveli, että hänen omilla kasvoillaan oli hämmentynyt ilme, josta kuvastui myös pieni kauhu siitä, mitä Vauhkomieli voisi sanoa.
Mitä jos meidät erotetaan? Ada kysyi itseltään pienen kauhun tunkeutuessa hänen ajatuksiinsa. Hän yritti ravistaa ajatuksen pois päästään, mutta se valtasi hänet. Hän ei voinut kuvitella mitä tekisi silloin, tämä oli hänen pitkäaikaisin unelmansa, jonka toteuttamisen eteen hän oli valmis tekemään koko elämänsä loppuun asti töitä. Hän ei kestäisi eroa, hän ei vain kykenisi toimimaan enää sen jälkeen.
”Astukaa sisään”, Vauhkomieli sanoi avaten oven huoneeseen, jossa luki virallisin kirjaimin: ”Auroriviraston päällikkö”. Ada ja Jack seurasivat miestä huoneeseen, joka oli synkkä ja juuri niin aurorimaisen virallinen, kuin päälliköltä sopisi odottaa. Huoneessa oli muutama kappale kalliin ja upottavan näköisiä nojatuoleja, kaksi tummanruskeaa pöytää ja kirjahylly, jonka sisällöstä Ada pani merkille mittavan kokoelman erilaisia kirjoja, joiden kaikkien otsikko liittyi enemmän tai vähemmän pimeyden voimilta suojautumiseen. Huoneen seinät olivat väritykseltään metallinharmaita, joka loi sopivasti ammattimaista sävyä.
”Istukaa”, Vauhkomieli käski lyhyesti viittoen tuoleihin. Jack istuutui ovea lähimpään tuoliin ja Ada istui sekunnin murto-osan epäröityään viereiseen tuoliin. ”No niin, haluaisin puhua teille siitä tämänpäiväisestä taistelusta”, heidän ohjaajansa aloitti sävyyn, jota Ada ei osannut tulkita. Tytöstä ääni kuulosti hieman ylpeältä, mutta siinä taas ei ollut minkään valtakunnan järkeä.
”Mitä siitä?” Jack kysyi otsa hienoisessa rypyssä.
”Sitä vain, että mistä ihmeestä te olette oppineet nuo liikkeet?”
”Miten niin?” Ada kysyi väliin hämmästyneenä. Hänen mielestään liikkeet eivät olleet mitenkään erikoisia tai vaikeita, joten hän ei tajunnut Vauhkomielen sanojen jujua.
”Siten niin, että ne ovat hämmästyttäviä. Oletteko varmoja, että olette aurorikoulutuksessa ensimmäistä kertaa?” Vauhkomieli murahti näyttäen tällä kertaa avoimesti tyytyväisyytensä.
”Oletko sinä tosissasi?” Ada paukautti katsoen Vauhkomieltä epäluuloisena. ”Ettei tämä vain ole auroreiden keksimä erittäin mauton ja outo vitsi?”
”Tiedoksesi vain neiti Jones, meillä auroreilla on mainio huumorintaju ja minä olen mainio esimerkki siitä!” Vauhkomieli ärjäisi voimalla ja Jack kääntyi luomaan huvittuneen katseen Adaan, joka ei vieläkään tiennyt oliko esimiehensä äskeiset sanat tarkoitettu vitsiksi vai ei. ”Mutta ei, tämä ei ole vitsi. Teidän liikkeenne ja taistelukykynne ovat parempia kuin aloittelijoilta sopisi odottaa.”
”Eli?”
”Meillä on kova kiire saada auroreita valmiiksi ja koska te alatte vaikuttaa sopivilta tähän hommaan, siirrän teidät toisen eli viimeisen vuoden kurssille. Se tietenkin tarkoittaa sitä, että teillä on joulukuussa luvassa tehokurssi, jonka jälkeen olettekin valmiita auroreita, mutta se edellyttää aikamoisen määrän työtä”, Vauhkomieli selitti.
”Koska meidät siirretään?” Ada kysyi intoa ja jännitystä täynnä. Tätä hän oli viimeiseksi odottanut: hän pääsisi vuodella eteenpäin opinnoissaan ja pian hän olisi vakavasti otettava aurori.
”Muotoseikoista joudutte tietenkin harkitsemaan tätä ehdotusta, ettei se tuntuisi liian hätiköidyltä päätökseltä”, Vauhkomieli tuhahti halveksuvasti, aivan kuin kukaan voisi kieltäytyä tällaisesta tarjouksesta. ”Ja kun olette päätöksenne tehneet, minä opetan teitä oman harjoitteluaikanne lisäksi, jotta saatte muut varmasti kiinni, onko selvä? Hyvä, kertokaa valintanne viikonlopun jälkeen, nyt: Poistukaa huoneestani.”
Ada hyppeli huoneesta ulos Jackin seuratessa verkkaisesti perässä, ja kun he molemmat olivat päässeet auroriopiston suureen aulaan, tyttö alkoi rallattaa: ”Minusta tulee aurori, minusta tulee aurori, minusta tulee aurori…”
Hänen äänensä kaikui tyhjässä aulassa kovana: muut olivat jo lähteneet koteihinsa. Hän lopetti kuitenkin laulunsa, kun näki Jackin synkän ilmeen. ”Mikä on? Luulisi, että sinäkin ilahtuisit tuosta sen verran, että voisit edes hymyillä vähän.”
Jack ei vastannut, itse asiassa hän ei näyttänyt edes kuulevan Adan ääntä, hän vain tuijotti tyhjyyteen ja näytti mietteliäältä.
Ada heilautti kättään Jackin kasvojen edessä ja poika hätkähti kääntäen katseensa ärtyneenä Adaan. ”Mitä nyt?”
”Ajattelin vain, että mikä sinulla on, kun näytit noin lasittuneelta”, Ada selitti välittämättä erityisemmin Jackin selvästä huonotuulisuudesta; tyttö oli jo hyvää vauhtia alkanut tottua siihen.
”Ei minulla mikään ole, satun vain pitämään lasittuneisuudesta.”
”Älä viitsi, Jack, tiedän että sinulla on jotain mielessä. Voitko siis kertoa mikä se on?” Ada vaati kärsimättömästi.
Jack nosti katseensa Adan silmiin tuijottaen niitä kiinteästi. Tyttö vastasi katseeseen vaativasti yrittäen lukea pojan ruskeista silmistä edes jonkin tunteen, mutta turhaan: ne olivat täysin ilmeettömät.
Ada mietti usein mitä Jackin päässä liikkui. Poika vaikutti viisaalta ja ajattelevaiselta, muttei kuitenkaan toiminut niin. Itse asiassa Adasta tuntui siltä, että Jack teki kaiken tahallaan typerästi, toivoen toimiessaan, että kaikki menisi pieleen, eikä tyttö ymmärtänyt sitä.
”Haluatko, että näytän sinulle jotain?” Jack kysyi yhtäkkiä lopettaen läpitunkevan tuijotuksensa.
Ada huokaisi äänettä, Jack oli taas vaihtanut aihetta kesken kaiken. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan pakottautui hymyilemään aurinkoiseen tapaansa. ”Haluan.”

”Mitä luulet, että Vauhkomieli sanoo Adalle ja Jackille?”
James käänsi katseensa pöydällä lepäävästä tyhjästä pergamentista parhaaseen ystäväänsä, joka istui hänen vieressään hipelöiden päässään olevaa vaaleanvihreää hattua. ”En tiedä”, hän sanoi rehellisesti, hän oli arvaillut samaan kysymykseen vastausta hetki sitten, muttei ollut keksinyt mitään.
”Tai eihän se voi olla mikään erottamis-asiakaan, vai?”
”Ehkä Vauhkomieli on saanut viimein selville, että Jack on kuolonsyöjä”, Sirius innostui.
”Miksi hän sitten haluaisi puhua Adan kanssa?” James kysyi kuivasti jaksamatta kiinnittää huomiota Siriuksen selvään mustasukkaisuuteen Jackia kohtaan.
”Ai niin”, Sirius nojasi päätään käsiensä varaan, hän näytti miettivän ankarasti.
”Jospa se oli joku henkilökohtainen kehitys-keskustelu, joka tulee meille kaikille?”
”Ei se voi olla”, Sirius tyrmäsi pudistaen päätään. ”Siitä olisi kerrottu etukäteen, sitä paitsi miksi Vauhkomieli haluaisi kaksi sinne samaan aikaan?”
”Okei, en minä tiedä, kysytään Adalta kun hän tulee”, James sanoi ennen kuin veti tyhjän pergamentin taas eteensä. ”Nyt kun tuo asia on käsitelty, niin voimme kai taas keskittyä Lilyn juhlien suunnittelemiseen?”
Sirius nyökkäsi. ”Selvä, minkälaisia juhlia olet suunnitellut?”
”En tiedä”, James puuskahti pörröttäen hiuksiaan. Hänen päässään oli satoja suunnitelmia juhlia varten, muttei kuitenkaan ainuttakaan varteenotettavaa. Kaikki oli liian kallista, liian halpaa, liian väritöntä, liian värikästä, liian mitä vain. Hän halusi illasta Lilylle täydellisen, mutta ei tiennyt miten sen tekisi. ”Tämä on hirveän vaikeaa, en tiedä miten tehdä hänelle se kaikkein paras juhla, jossa hän on ikinä ollut”, James puuskahti Siriukselle, joka veti heti pergamentin itselleen näyttäen valmiilta toimimaan.
”Ei hätää kaveri, hoidetaan tämä minun tavallani”, hän sanoi päättäväiseen sävyyn hymyillen ovelasti. ”Aloitetaan: pitääkö hän enemmän kukista vai ilmapalloista?”
”Kukista”, James sanoi heti ja Sirius kirjoitti sanan ylös.
”Entä mitkä ovat hänen lempivärinsä?”
”Vihreä ja taivaansininen.”
”Hänen lempijuomansa?”
”Kurpitsamehu ja kermakalja.”
”Ei mikään alkoholi?” Sirius varmisti epäuskoisena.
”Anturajalka”, James varoitti.
”Okei, okei, mutta oletko varma, ettei hän pidä yhtään vaikka animaagivodkasta?”
”SIRIUS!”
”Ei sitten”, Sirius nosti kätensä antautumisen merkiksi. ”Olenkin aina sanonut, että seurustelet liian tiukkapipoisen kanssa.  Jatketaan sitten, lempikakkumaku?”
”Sitruuna.”
”Hyvä valinta, entä lempikarkit?”
”Valkosuklaasammakko.”
”Mitä muuta me tarvitsemme?” Sirius kysyi kirjoitettuaan Jamesin vastauksen pergamenttiin.
”Aika rutosti muuta, esimerkiksi musiikki, lisää ruokaa, sisustus, ohjelma, lahjat…”
”Et sitten anna minun levätä tänä yönä”, Sirius totesi näyttäen siltä, ettei tiennyt pitäisikö asiasta olla iloinen vai vihainen.
”En”, James hymyili kiitollisena Siriukselle siitä, että tämä tulisi auttamaan häntä juhlissa niin paljon kuin tarve vaati.
”Eiköhän jatketa sitten, meillä on enää puoli vuorokautta aikaa jäljellä.”

Peter katsoi tarkkaavaisena tyttöystävänsä ilmettä, kun tämä avasi hitaasti Peterin suurella vaivalla pakattua lahjaa. Hän ei ollut ikinä ollut kovin hyvä paketoimaan lahjoja, mutta tällä kertaa hän todella oli nähnyt vaivaa. Rusettikaan ei ollut tavanomainen epämääräinen kasa nauhaa vaan solmi kauniisti kiinni punaisen lahjapaperin.
Poika oli hermostunut siitä miten Sarah reagoisi lahjaan, josta Peterkään ei itsekään ollut niin varma. Hän pelkäsi, että tyttö ei pitäisi siitä tai pitäisi sitä vitsinä ja rupeaisi nauramaan sille. Lahja nimittäin ei ollut vitsiksi tarkoitettu, joten hän ei kestäisi, jos Sarah nauraisi.
”Peter, se on…” Sarah henkäisi, kun viimeinenkin teippi oli avattu ja koristeellinen lahjapaperi oli siirtynyt lahjan tieltä.
”Pidätkö siitä?” Peter kysyi epävarmasti tuijottaen Sarahin kädessä olevia esineitä. Hänen vaivalla ja ajatuksella ostettu lahja sisälsi kolme tavaraa: valkoisen paperikyyhkysen, kullanvärisen rannekorun ja mustanvärisen, suuren pehmorotan.  ”Minun pitää varmaa selittää tämä lahja.”
”Ei tarvitse, taidan ymmärtää tämän”, Sarah esti ja otti paperikyyhkysen käteensä. ”Tämä on sinun tekemäsi, eikö olekin?”
Peter nyökkäsi. ”Sinä sanoit ensi tapaamisellamme, että rakastat paperikyyhkysiä ja- ”
”- sinä sanoit, että teet minulle joskus sellaisen”, Sarah jatkoi hymyillen. Hän laski linnun hellästi viereiselleen pöydälle ja otti sylistään käsiinsä korun. ”Mikä viesti tällä on?”
”Sisällä on kaiverrus”, Peter selitti.
Sarah käänsi korua niin, että näki sen sisälle. ”Sinä olet oma tähteni”, hän luki ääneen ja nosti katseensa sitten Peteriin. ”Tämä on siitä laulusta, vai mitä?”
Peter nyökkäsi toistamiseen. The Briket oli nimittäin tehnyt juuri viimeisimmälle levylleen Sarahin kirjoittaman laulun nimeltä: ”Tähti.” Laulun päähenkilö oli tyttö, joka oli tavannut pojan, joka oli tuonut valon tytön ankeaan ja synkkään elämään, aivan kuin kirkas tähti pimeässä yössä. Peterin mielestä sanat olivat vähän hölmöt, eihän yksi tähti voinut koko yötä valaista. Laulu oli kuitenkin kaunis ja se oli omistettu Peterille.
”Entä tämä rotta?” Sarah kysyi ihailtuaan korua tarpeeksi.
”Se olen minä”, poika sanoi hitaasti. Hänellä ei ollut aikomustakaan kertoa Sarahille koko animaagi-tarinaa, mutta kai hän voisi jotakin vihjailla.
”Miten niin sinä?”
”Sellaisena kai minä itseni näen”, Peter kertoi tarkkaillen tytön kasvoja, tämä näytti hämmentyneeltä.
”Et sinä mikään rotta ole vaan maailman suloisin ihminen”, Sarah puuskahti ja syöksyi tämän kaulaan. He kietoutuivat tiukkaan syleilyyn ja jakoivat pitkän suudelman.
”Sinä siis pidät lahjasta?” Peter varmisti sitten, hän ei voinut uskoa tehneensä jotain oikein.
”Se on ihanin ja romanttisin lahja, jonka kukaan voi saada”, Sarah vakuutti silmät onnesta tuikkien.

Aurinko oli laskeutumassa luoden taivaalle punertavan sävyn. Ilma oli kylmenemässä ja hämärän laskeutuessa tuntui siltä, että lämpötila kylmeni kaksinkertaisesti.
 Ada käveli Jackin vierellä pitkin Lontoon hiljaisia katuja, kukaan ei ollut enää myöhään ulkona näinä aikoina, eikä Ada voinut ketään siitä syyttää. Hänenkin selkäpiitään kieltämättä karmi, kun hän kulki näitä likaisia teitä pitkin ja hän piti sauvaa kätensä lähettyvillä varmuuden varalta. ”Onko vielä pitkä matka?”
Jack vilkaisi vierellään kulkevaa tyttöä kulmat hieman pilkallisesti koholla. ”Väsyttääkö?”
”Ei varsinaisesti, haluan vaan päästä perille”, Ada vastasi koleaan sävyyn, hän ei jaksanut Jackin pilkkaavaa sävyä, varsinkaan kun se kohdistui tyttöön itseensä. Ada ei kuitenkaan jatkanut vihanpitoaan, koska tiesi Jackin vain nauravan, jos tyttö mainitsisi asian häiritsevän eikä hän halunnut tehdä itseään liian typeräksi.
”Mihin se paikka liittyy?” Ada siis kysyi, hän oli nimittäin yrittänyt selvittää paikan nimeä koko heidän matkansa ajan, mutta Jack ei vastannut mitään suoriin kysymyksiin mitään, joten Ada käytti epäsuoria kysymyksiä. Tytöllä ei ollut aavistustakaan, mikä se paikka voisi olla, ja koska Jack ei halunnut ilmiintyä sinne, Ada oli erittäin kiinnostunut perille pääsemisestä.
”Miten niin?”
”Siten vain, että onko se joku lapsuudenkoti vai joku harrastuspaikka?”
”Lapsuudenkoti?” Jack toisti ja nauroi sitten ilottomasti. ”Sitä se ehdottomasti on.”
Ada ei ollut varma vitsailiko poika vai ei, joten ei jatkanut aiheesta. He vaipuivat hiljaisuuteen ja nopeuttivat aivan kuin itsestään askeliaan. Ada ei pitänyt näistä hetkistä Jackin kanssa, hän ei pitänyt hiljaisuudesta oikein kenenkään kanssa, mutta Jackin kanssa se oli kaikkein kamalinta. Silloin ei vain oikeasti keksinyt puheenaiheita, Jack kun ei halunnut puhua menneisyydestään, tulevaisuudensuunnitelmistaan, tai mistään sellaisesta, josta Ada puhui kaikkien muiden kanssa. Poika halusi puhua vain nykyisyydestä ja siitäkin harvinaisen vähän, joten puheenaiheet olivat aika rajallisia. Hän usein mietti, miksi hän sitten vietti niin paljon aikaa Jackin kanssa? Vastaus oli kuitenkin se, että Jack oli salaperäinen ja niin synkkä, että sai Adan uteliaisuuden heräämään. Jackilla oli myös oma kiero sarkastinen huumorinsa ja tytöstä oli mukavaa vaihtelua viettää aikaa seurassa, jossa keskustelun toisella osapuolella oli usein sanojensa takana viesti, jota Ada usein pohti yön hiljaisessa pimeydessä.
”Olemme perillä”, Jack lopulta tokaisi saaden Adan taas hereille omasta ajatusmaailmasta. He pysähtyivät kujan päähään, jossa ei ollut muuta kuin muutaman sateen ja ajan kuluttama pahvilaatikko, lasinsirpaleita sekä paloportaat katolle asti.
”Tämänkö halusit näyttää?” Ada kohotti kulmiansa. ”Onko tämä sinun lapsuudenkotisi?”
”Ei ihan, meidän pitää vielä kiivetä nuo ylös”, Jack sanoi osoittaen paloportaita.
”Selvä, eiköhän se hoidu helposti”, Ada sanoi ja lähti kiipeämään Jackin tullessa perässä.  He kiipesivät ylös asti hiljaa ja ripeästi, ruumiillinen ponnistus sai molempien jäsenet kohmeesta taas lämpenemään, joten he ottivat portaista kaiken ilon irti. Ylhäällä Jack johdatti Adan kattoa pitkin aivan toiseen päähään, jossa oli pieni ja nuhjuinen nurkkaus, josta tyttö olisi pystynyt suurta mielikuvitustaan käyttämällä näkemään eräänlaisen olinpaikan. Nurkkaukseen sisältyi huopa, tyyny ja laatikko, jonka päällä oli jo melkein pirstaleiksi särkynyt lasi sekä nurinpäin käännetty kuva.
”Mikä tämä on?” Ada kysyi hiljaa, hänestä tuntui että normaali puheääni olisi liian kova särkemään paikan yllä leijuvan surumielisen tunnelman.
”Lapsuudenkotini”, Jack vastasi liioitellun huolettomalla äänellä.
”Sinä huijaat”, Ada vastasi muitta mutkitta kääntyen Jackiin päin, joka näytti jotenkin pelottavan rauhalliselta.
”Miksi huijaisin? Enhän minä haluaisi näyttää sinulle huonompaa kotia kuin mitä minulla oli”, Jack totesi kuivasti katsoen Adaa silmiin tavanomaisella synkällä katseellaan, jonka synnyinperän tyttö tuntui ymmärtävän nyt paremmin kuin ennen.
Jack käveli hitaasti poispäin nurkkauksesta kattoa pitkin kääntäen näin ollen Adalle ja entiselle nukkumapaikalleen selkänsä. Tyttö kuitenkin katsoi sitä tarkemmin. Hän olisi halunnut kysyä, miten Jack oli oikein päätynyt tähän koloon ja mitä tämän vanhemmille oli tapahtunut, mutta tiesi entuudestaan, ettei Jack vastaisi. Sen sijaan hän otti nurinpäin käännetyn kuvan käteensä ja tunki sen nahkatakkinsa taskuun, hän katsoisi sitä myöhemmin. Sitten hän juoksi Jackin luo ja kietoi kätensä pojan harteille, joka vastasi äkilliseen hellyydenosoitukseen hieman yllättyneenä ja siellä katolla, jäätävän tuulen ja kylmyyden armoilla, jäsenet kohmeessa, he jakoivat ensimmäisen yhteisen suudelmansa.

”Okei, meillä on melkein kaikki tiedot Lilyn juhliin”, James sanoi tyytyväisenä lukien pergamenttia läpi. ”Mitä olet mieltä, Anturajalka, pitäisikö meidän tietää vielä jotain muuta?” hän kysyi, mutta vastausta ei kuulunut. ”Sirius?” hän kääntyi katsomaan ystäväänsä, joka oli nukahtanut hänen viereensä sohvalle. Siriuksen hattu oli pudonnut maahan ja pojan epämukavasta asennosta huolimatta tämä näytti nukkuvan syvää unta.
James ei kuitenkaan pitänyt siitä. ”SIRIUS!” hän karjaisi kovalla äänellä ja Sirius hätkähti hereille.
”Täh?” hän murahti unenpöpperössä ja meinasi nukahtaa heti perään uudelleen.
”Herää”, James ravisteli ystäväänsä kovakouraisesti. ”Mehän sovimme, että saisimme suunnitelmat valmiiksi tänään, joten alahan pysyä hereillä!”
”Okei okei, hereillä ollaan”, Sirius vakuutteli parantaen asentoaan. ”Mitä sinun enää tarvitsee tietää?”
”Ei enää mitään, paitsi nyt pitää päättää mitkä asiat ovat juhlan kannalta tärkeitä.”
”Miten niin? Minusta ne kaikki ovat tärkeitä tietoja!”
”Ai Lilyn lempijästimusikaalikin?” James kohotti kulmakarvojaan.
”Voidaan tehdä siitä oma versio tai pukeutua sen musikaalin mukaan”, Sirius ehdotti.
”Miten ajattelit esittää sen, kun et osaa laulaa?”
”En minä sanonutkaan, että minä esittäisin siinä. Voimme kutsua muita.”
”Ai keitä?” James kysyi, vaikka todellisuudessa hän ei tajunnut miksi he tarttuivat näin naurettavaan aiheeseen. Ei musikaalilla ollut mitään merkitystä, he olivat vain väsyneitä.
”Kuulin, että Hagrid haaveilee laulajanurasta”, Sirius virnisti.
”HAGRID?” James purskahti nauruun. ”Älä huijaa!”
”Joo joo, hän sanoi niin itse!” Sirius sanoi hymyillen iloisesti saaden viimein unenrippeet päältään.
”Milloin muka?”
”Kun olimme kolmannella ja sinä olit sanonut minun lauluääntäni yhtä hyväksi kuin sammakon. Olin silloin suuttunut sinulle ja minä menin Hagridin luo ja hän sanoi, ettei kannata välittää muiden mielipiteistä, koska hänenkin ääntään on haukuttu ja silti hän on varma, että joskus hänestä tulee laulaja”, Sirius nauroi muistolle. ”Merlin sentään, mieti miten pieniä ja tyhmiä olimme kolmannella. Siitä on neljä vuotta!”
”Totta, silloin minä ja Lily emme olleet vielä yhdessä”, James lisäsi pörröttäen hajamielisesti hiuksiaan.
”Mutta nyt olette ja meidän on saatava juhlat valmiiksi nopeasti, että Lily piristyy”, Sirius muistutti.
”Eikö sinua väsyttänytkään?” James härnäsi katsoen vierestä, kun Sirius otti pergamentin haltuunsa lukien sitä läpi ja lisäillen pieniä merkintöjä suorastaan epäinhimillisen nopeaa vauhtia.
”Ei väsytä enää, meidän on saatava suunnitelmat tehtyä, jotta voimme kertoa juhlista muille huomenna.”
”Hyvä, että sinulla on oikea asenne”, James totesi ryhtyen itsekin tutkimaan juhlasuunnitelmia sisältävää listaa ja virnisti sitten Siriukselle. ”Kyllä Lily piristyy, kun pääsee meidän järjestämiin juhliin.”

A/N: Kommentteja toivoisin