Täällä taas olen, uuden luvun kera! Tästä luvusta en ole vielä kehittänyt tiettyä mielipidettä, joten kertokaa vaan mielipiteitänne tästäkin tekeleestä
7 lukua en osaa edes arvailla, milloin tulee, luultavasti ennen kesää kuitenkin
_jj_:Kiitos taas kommentistasi! Minustakin Vauhkomieli on täällä aika omanlainen, yllätyin kuinka helppo hänet on tehdä...
Ei kai muuta, kuittaan tähän
Luku 6- Ennustukset
”Asenne kohti kattoa laita,
silloin ei mitkään huolet paina.
Kunpa saisin olla taas nuori,
päältä huoleton kuori...”Remus asetti veden valumaan täysille ja väänsi hanan äskeistä kuumemmalle. Hän lauloi vielä muutaman säkeistön legendaarisen Santiagon laulusta ”Ollapa taas nuori” ja huomasi nauttivansa suihkusta enemmän kuin pitkään aikaan.
Hän tarttui Adalta saamansa vaniljasuklaasammakon tuoksuiseen saippuaan ja antoi tuoksun leijailla nenäänsä. Oli hassua ajatella, että tämän vesihöyrystä täyttyvän huoneen ulkopuolella olisi jotain työhuolien kaltaisia varjoja vaanimassa, hän kun tunsi itsensä niin rentoutuneeksi.
Tämä päivän alku oli ollut Remuksen paras aikoihin. Noustuaan sängystä puolilta päivin, hän oli saanut huomata olevansa kotona täysin yksin vailla häiriötä ja päättänyt nauttia sen kunniaksi pitkän ja kaikin puolin runsaan aamiaisen. Tietenkin aamun riemua oli hieman laannuttanut Päivän profeetan artikkeli kuolonsyöjistä riehumassa Englannin itäosassa, mutta Remus ei ollut antanut sen tunkeutua ajatuksiinsa. Ei ainakaan vielä.
Pitkän kävelyretken jälkeen Remus olikin lukkiutunut suihkuun ja alkanut joka vesipisaralla ymmärtää yhä enemmän ja enemmän tyttöjen intoa pysytellä valuvan vesihanan alla niin pitkään kuin mahdollista. Vielä vähän aikaa sitten hän oli ollut sitä mieltä, että suihku oli vain pakollinen siistiytymisrutiini, jolla pääsi näyttämään rusinan sukulaissielulta. Nyt hänen oli pakko myöntää, että suihku oli ehkä rentouttavinta mitä hän oli kokenut viime aikoina, mutta kelmeille hän ei sitä myöntäisi. Hehän saattaisivat pitää häntä omituisena ja tyttömäisenä.
Oven kolaus. Poika kuuli heikosti Jamesin kovan äänen kutsuvan häntä ja Remus vastasi siihen huutamalla tulevansa kohta. Remus sammutti veden yhdellä näppärällä käden liikkeelle ja otti pehmeän pyyhkeen kouraansa, kuivasi itsensä sillä hätäisesti ja veti sitten kylpytakin ylleen. Hän tahtoi kiihkeästi kuulla miten ensimmäinen työpäivä oli sujunut, niin tytöiltä kuin kelmeiltä.
Olohuoneen tunnelma ei ollut niitä iloisempia, Remus joutui toteamaan saapuessaan huoneeseen. Lilyn, Christinan, Jamesin ja Adan ilmeet olivat vaivaantuneet ja hieman ahdistuneet, aivan kuin he olisivat halunneet olla missä tahansa muualla kuin siinä nimenomaisessa paikassa.
Siriuksen kasvot taas olivat oikea eri tunnetilojen kohtauspaikka. Siitä kuvastui samaan aikaan helpotus, masennus, mietteliäisyys ja se outo ilme, joka Siriuksella oli ollut silloin, kun oli lipsauttanut Naomille rakastavansa tätä.
”Onnistuitteko te kaikki hankkimaan nyt jo potkut?” Remus paukautti ja kaikki käännähtivät katsomaan Siriusta hermostuneina aivan kuin pojan tilalla olisi ollut tikittävä aikapommi.
”Emme, kaikki meni tavallaan ihan hyvin. Mutta...” Siriuksen ääni vaipui kaukaisuuteen. Hän silitti olohuoneen pöydällä olevaa, Remuksen lasikoristeen pintaa hajamielisenä ja näytti siltä, ettei oikein tiennyt miten jatkaa.
”Mutta mitä? Tapasitte Naomin, vai? Remus naurahti ajatuksen typeryydelle, kunnes huomasi muiden kasvojen venähtäneen. ”Oikeasti?”
”Minä menen huoneeseeni, unohdin housuni sinne”, Sirius mutisi ja suunnisti portaisiin ennen kuin kukaan muu oli ehtinyt edes ajatella miten muotoilla asian sanoiksi.
”Emme me Naomia tavanneet”, Lily paljasti hiljaa, kun oli varma Siriuksen olevan kuuloetäisyyden ulkopuolella. ”Melkein vain, me luulimme erästä tyttöä Naomiksi ja voit arvata, minkä kohtauksen Sirius melkein järjesti.”
”Mitä? Ryhtyikö hän kiroamaan opiskelijatovereitanne, vai opettajia? Tuhosiko hän Taikaministeriön? Minähän olen aina sanonut, että hänelle sauvan antaminen on sama kuin antaisi virtahevolle -”
”Ei mitään sellaista”, James kiirehti sanomaan ja sai Remuksen rauhoittumaan hieman. ”Hän vain meni sen tytön luo ja melkein aloitti huutamisen ennen kuin huomasi erehtyneensä. Sen jälkeen Sirius meni hiljaiseksi ja on käyttäytynyt kuin kävelevä ruumis tapauksen jälkeen.”
”Eli päivä ei mennyt kovin hyvin”, Remus varmisti niin hienovaraisesti kuin vain pystyi.
”Miten niin? Kuulit vasta Siriuksen version!” Ada huomautti ristien kätensä.
”No, miten sinun päiväsi meni?”
”Oikein hyvin, kiitos kysymästä”, Ada virnisti. ”Vauhkomieli vihasi minua ensin, mutta nyt hän rakastaa minusta.”
”Mistäs niin päättelet?” Remus kysyi uteliaana.
”Hän sanoi, että taistelen melkein yhtä hyvin kuin hänen isänsä”, Ada selitti ylpeänä.
”Tuota… Ada -”
”Ei kannata yrittää, kuutamo. Yritimme kyllä selittää jo”, James sanoi keskeyttäen Remuksen ennen tämän totaalista turhautumista.
Sirius makasi matollaan. Hän antoi auki olevasta ikkunasta puhaltavan tuulen hyväillä kasvojaan ja keskittyi hengittämiseen. Juuri sillä hetkellä hän vihasi itseään. Hän vihasi Naomia. Hän vihasi aurorien päämajaa ja taikaministeriötä. Itse asiassa, kun hän oikein tarkasteli ajatuksiaan, hän vihasi kaikkia ja kaikkea.
Miksi hän ei ollut vieläkään päässyt eroon Naomista? Sirius vihasi olla riippuvainen jostakin henkilöstä, varsinkin sellaisesta, joka jätti hänet toisen takia. Kaiken järjen mukaan sellaisia ihmisiä piti halveksia ja inhota eniten, joten miksi sellaiset ihmiset tuppaavat vainoamaan kaikkein pisimpään?
Sirius avasi silmänsä ja kierähti vatsalleen. Tästä matosta oli muotoutunut Siriukselle eräänlainen turvapaikka. Surettuaan Naomia koko kesän, hän oli istunut tällä matolla pohtien ja miettien yksin verhojen läpi tulvivassa auringonpaisteessa. Ei hän ystäviensä lohdutustaitoja epäillyt, mutta James ja Peter olivat molemmat niin onnellisia ja Remuksella taas oli jo tarpeeksi huolia, joten Sirius tiesi, että hänen ongelmaansa ei yksinkertaisesti ymmärretty.
Sirius huokaisi syvään ja tuskallisesti. Missä vaiheessa hän oli joutunut tähän tilanteeseen, itkemään tytön perään? Hän, joka oli ollut halutuin poika koko koulussa ja hän, jota oli kutsuttu sydäntensärkijäksi neljännestä luokasta asti? Oliko todella tapahtunut niin, että hän viimeinkin oli kohdannut voittajansa, saanut kokea sen saman tuskan kuin ne hylkäämänsä tytöt, ellei pahemmankin?
Äkkiä Sirius päätti sen. Hän ei enää leikkisi marttyyria ja valittaisi Remukselle kuinka tämä ei voinut hankkia verhoja, joista se hänen mielialansa kanssa ristiriidassa oleva auringonvalo ei pääsisi läpi. Hän ei enää ajattelisi sitä ärsyttävää Naomia, joka hylkäsi hänet, joka ei enää välittänyt hänestä selvästikään pätkän vertaa. Tietenkään hän ei hyväksynyt tytön tekoa, mutta lopullisen masentumisen sijaan hän jatkaisi elämäänsä naisrintamalla, nousisi takaisin kaikkein korkeimmalle sijalle, jolta oli hetkeksi pudonnut.
”No niin minä teen”, Sirius hihkaisi äkillisen keveyden puuskan vallassa. Hän nousi seisomaan ja hymyili leveästi. Hän ei ollut edes tajunnut omaavansa raskasta taakkaa, ennen kuin se oli jo poissa. Viimein Naomi oli jättänyt hänet rauhaan.
”Haluatteko nähdä jotain mielenkiintoista?” Christina kysyi kädet selän takana hymyillen salaperäisesti. Ada vilkaisi häntä kyllästyneenä otsatukkansa alta, joka oli normaalisti vedetty pinneillä taakse, ja kieltävä vastaus oli jo melkein hänen huulillaan, mutta Lily oli nopeampi:
”Riippuu siitä mitä se on”, tyttö hymyili vinosti ja lisäsi sitten: ”Jos se on jotain mikä liittyy ötököihin tai pieniin eläimiin, en halua tietää.”
Ada virnisti. Lily oli aina pelännyt ötököitä, joita Ada oli aina jahdannut yrittäen kouluttaa niitä. Hän oli luopunut yrityksestä sen jälkeen, kun hänen vangitsemansa tulta syöksevät muurahaiset olivat päässeet pakoon häkistään ja kostaneet tytölle varsin tulisin keinoin.
”Ei mitään sellaista, vaan..” Christina veti suurieleisesti selkänsä takaa tavaran, jota kaikki huoneessa olijat katsoivat jännittyneinä, kunnes huomasivat mikä se oli.
”Tuota, pitäisikö tuon tehdä jotain erikoista?” James kysyi toiveikkaasti osoittaen lehteä, jota Christina esitteli innokkaasti.
”Kyllä se tekee, tässä lehdessä on nimittäin se artikkeli josta kerroin kirjeessä.”
”Mikä artikkeli?” Ada kysyi viitsimättä peittää uteliaisuuttaan.
”’Mitä sisustuksesi kertoo’ -artikkeli, josta voimme katsoa elämämme seuraavat suuret käännekohdat.”
”Joten, yritätkö sinä kertoa, että nyt me ennustamme jostain lehdestä elämämme seuraavat tapahtumat?” Ada kysyi hyvin epäileväinen ja pilkallinen ilme kasvoillaan.
Christina nyökkäsi ja Lily oli jo kuulevinaan seuraavan riidan huudot. Kaikkien yllätykseksi Adan kasvot levisivät melkeinpä mielipuolisen lapsekkaaseen virnistykseen.
”Minun huoneeni katsotaan ensin”, hän kiljaisi vetäisten Christinan mukaansa ilmiintymisen pyörteeseen.
”Mitä tuo tuoli kertoo? Entä tuo pöytä? Entä tuo...” Adan kyselytulva jatkui innokkaaseen tahtiin ja Christinan oli pakko hymyillä.
”Rauhoitu, Ada. Ennustan kyllä kaiken mahdollisen”, hän rauhoitteli, kunnes siirsi katseensa Adan huoneeseen. Hän tarkasti joka ikisen yksityiskohdan tytön värikkäässä ja sotkuisessa huoneessa, joka oli täynnä erinäisiä jästipehmoleluja, joita Lily oli tytölle hankkinut, sekä pieniä paperinpaloja, joiden sisällöstä Ada ei varmasti tiennyt puoliakaan.
Christina mutisi hiljaa itsekseen ja kirjoitti aina välillä merkintöjä lehteen, jota piteli käsissään. ”Pitää huomioida tuo leijuva säkkituoli... ja tuo taas ehdottomasti merkitsee jotain... tapettien kuviot ovat tähtiä... yleinen sotku... okei, oletko valmis?”
”Kysytkin”, Ada virnisti, heittäytyi sängylleen ja hytkyi sitten paikoillaan jännittyneenä odottaen vastausta.
”Idea on siis se, että tässä ennustan muutaman sinulle tulevan ja merkittävän tapahtuman, joka tapahtuu noin puolen vuoden sisällä. Tässä kerrotaan, että sinä löydät jotain suurta ja pehmeää, joka saattaa sinut myöhemmin vaaraan, näet pitkäaikaisen tutun uusin silmin ja siivekkäät ovat sinulle haitaksi.”
”Eli pitää vältellä pöllöjä”, Ada päätteli ja ryhtyi sitten pohtimaan hiljaa ääneen muita ennustuksen kohtia.
”Muista sitten, että kaikki ennustukset eivät välttämättä toteudu”, Christina varoitti, vaikkei uskonutkaan Adan kuuntelevan häntä yhtään, niin innostunut tyttö oli koko ennustuksesta. Sitten hän kääntyi muihin päin. ”Kuka seuraavaksi?”
”Minä voin olla, kun kerran olemme meidän asunnolla jo valmiiksi”, Lily ehdotti hermostuneena ja he siirtyivät yksissä tuumin hänen huoneeseensa, Ada pomppien sinne Siriuksen kanssa ensimmäisenä. Hän pelkäsi, että hänelle ennustettaisiin vain katastrofia tai kuolemaa. Ei hän ollut ikinä uskonut ennustuksiin koulussa, ainakaan vakavasti, mutta tämä ennustus oli jotenkin todellisempaa, siinä kerrottaisiin hänen oman persoonallisuutensa kautta, mitä tulisi tapahtumaan.
”Valmis, haluatko kuulla tuloksen?” Christina kysyi ja Lily nyökkäsi epäröityään hetken.
”Sinulle on luvassa yllätys, joka muuttaa elämäsi lopullisesti.”
”Iloinen vai surullinen?”
”En minä tiedä, tässä ei sanota, äläkä keskeytä. Saat itkun kautta voittoa ja sinut pelastetaan yllättävältä taholta.”
”Uskotko sinä noihin ennustuksiin?” Lily kysyi saatuaan sydämensä lyömään taas normaalia vauhtia. Hän istuutui sängylleen ja katsoi Christinaa kiinnostuneena.
”Puoliksi, ennustin itselleni ja yksi kolmesta on toteutunut.”
”Mitä sait tietää ja mikä on toteutunut?” Remus uteli. Hänkin oli kiinnostunut tästä tulevaisuuden kertomisesta, vaikkei uskonut siihen juurikaan.
”Ennustin, että kohtaan uudet kasvot tutun kautta, minkä tein, koska tapasin teidät. Loput ennustukset olivat, että tapaan ystävän vihollisesta ja, että banaanista tulee pahin pelkoni.”
”Banaanista pahin pelko? Oletko varma, että ennustit oikein?” Remus kysyi huvittuneena.
”Totta kai olen varma, ennustukset vain eivät aina osu oikeaan!” Christina kivahti.
”Voiko minulle ennustaa seuraavaksi?” James kysyi.
”Jos haluat, mutta syödään ensin. Minulla on kammottava nälkä.”
Ann katsoi edessään kohoavaa taloa epävarmana. Syksyn ensimmäisen alkavan myrskyn synkässä valossa ja kovassa tuulessa kartano muistutti enemmän kauhutaloa kuin sitä lämminhenkistä kotia, jona Ann oli tottunut sen näkemään. Kuitenkaan tyttö ei ollut varma halusiko mennä sisään; hän tiesi äitinsä olevan liian sairas yksin elämiseen ja nyt oli hänen vuoronsa huolehtia hänestä, mutta tahtoiko Ann sitä? Joskus, synkeimpinä ja epätoivoisimpina hetkinään hän todella toivoi, että äiti kuolisi. Ei tarvitsisi enää vahtia ja huolehtia, mutta toivomusta hän ei ikinä lausuisi kellekään, se oli liian julma.
Tyttö henkäisi syvään ja astui sitten ovelle. Hän koputti viisi kertaa ilmoittaen saapumisensa ja odotti sitten puisen oven avautumista. Sitä ei tarvinnut odottaa kauaa.
”Hyvä, että tulit jo nyt”, uupuneen näköinen, kaksikymmenkesäinen mies sanoi oven takaa ennen kuin Ann työntyi hänen ohitseen sisälle, lämpimään.
”En kai minä sinua pulaan jättäisi, Daniel”, hän sanoi hymyillen lempeästi veljelleen riisuen mustan ja pitkän päällystakkinsa paljastaen sen alta farkkujen ja vaaleansinisen neulepuseron verhoaman vartalon.
”Tiedän, mutta kiitos silti. Ei sinun olisi tarvinnut tulla näin aikaisin, vuorosi alkaa vasta kahden päivän päästä.”
”Minusta on ilo auttaa ja sitä paitsi kotona on ollut hieman... vaikeuksia”, Ann koetti pitää katkeruuden loitolla äänestään, mutta uskoi epäonnistuneensa nähdessään Danielin luovan häneen epäilevän katseen. Vaikeuksia hän todellakin oli kohdannut. Ensin riidat Lilyn kanssa Jamesista ja sitten Christinan saapuminen, joka oli saanut kaikkien huomion ylleen. Ann oli vedetty ikään kuin syrjään, unohdettu, joten tytöstä tuntui hyvältä huolehtia jostakusta, joka välitti, saaden ajatukset muualle.
”Mitä tarkoitat?” hänen veljensä kysyi samalla kun he siirtyivät ahtaan keittiön puoleen, jossa he istuutuivat pienen keittiön pöydän ääreen. ”Haluatko kahvia vai teetä?”
”Onko minulla muuta vaihtoehtoa?” Ann kysyi hymyillen laiskasti.
”Jos haluat kertoa tapahtuneen ilman mitään juotavaa niin sekin kelpaa.”
”Eli minun on aivan pakko kertoa?” Ann varmisti. ”Otan teetä.”
”Aivan pakko”, Daniel vahvisti pöyhien hieman vaaleaa, kiharaa tukkaansa, joka muistutti hämmästyttävän paljon sisarensa aavistuksen verran pidempää samanlaista.
Ann hörppäsi teetään ja aukaisi suunsa valmiina kertomaan koko tarinan alusta loppuun.
Seuraavana päivänä Christina kulki jo varmemmin taikaministeriön toista kerrosta pitkin tasan kahtakymmentä minuuttia yli kahdeksan aamulla. Hän oli sinä päivänä valinnut itselleen vihreän topin ja farkut ja hän tunsi itsensä virkeämmäksi kuin eilen. Hän aikoi tänään keskittyä ja näyttää kunnolla osaamisensa.
Taikalainvartijaosaston edustalla ei ollut vielä ketään eikä Christina viitsinyt mennä sisään yksin. Eilen hän oli mennyt osastolle aikaisin Samin kanssa ja oppinut, ettei sisään ollut menemistä ennen kuin Alysson päästäisi heidät sisään.
Hän nojasi seinään ja katsoi kelloa koettaen saada sen kulkemaan nopeammin, hän vihasi odottamista. Kellon alapuolella käytävää siivosi hahmo, joka oli kumartunut lattialle siistimään paikkaa, johon joku tai jokin oli ilmeisesti oksentanut. Ensin Christina ei nähnyt asiassa mitään erikoista, kunnes tajusi. Hahmolla ei ollut sauvaa, hän oli taikaministeriössä ja hän siivosi lattiaa
käsin.
”Anteeksi”, hän huudahti hahmolle, jonka katse kohosi maassa olevasta lätäköstä tytön kasvoihin.
Christina juoksi hahmon luo ja sanoi sitten:
”En voinut olla huomaamatta, että siivosit ilman sauvaa. Eihän asia tietenkään minulle kuulu, mutta sauvan avulla saisit kaiken nopeammin valmiimmaksi ja -” tyttö keskeytti äkisti, kun laski katseensa siivoajan kasvoihin. Ne olivat tutut kasvot, tuskallisen tutut, muistot tulvahtivat hänen mieleensä ja hänen hengityksensä muuttui katkonaiseksi. ”Sinun piti jäädä Ranskaan”, hän parahti siivoajalle, joka näytti hämmentyneeltä. ”Sinun piti jättää minut rauhaan, sinun ei pitäisi olla täällä! En halua nähdä sinua enää!” Christina huusi ja läimäisi hahmoa kovaa kasvoihin. Sitten hän kääntyi ja lähti leuka pystyssä oven luo kertyneen väkijoukon luo viha ja epäusko mielessä sekoittuen.
Remus istui olohuoneen sohvalla ja luki Päivän profeettaa. Hänen edessään pöydällä oli sen päivän laskut, jotka näyttivät niin masentavilta jo valmiiksi, että Remus oli päättänyt siirtää niiden tutkimista noin vuodella eteenpäin.
Sillä hetkellä myös Päivän profeetta tuotti hänelle pettymyksen: heti pääotsikko kertoi kuolonsyöjien riehunnasta. Remus keskittyi lukemaan:
”Kuolonsyöjät taas riehumassa, viisitoista kuolonuhria!
Kuolonsyöjät juhlivat syyskuun ensimmäisen päivän aamua Kings Crossin tuhoamisella kellon näyttäessä 11.04, jolloin koululaiset olivat onneksi jo ehtineet lähteä kohti Tylypahkaa. Vanhempia oli kuitenkin arviolta 50 ja kun aurorit olivat ehtineet paikalle, haavoittuneita oli jo yli kolmekymmentä.
Taistelu saatiin laannutettua puolilta päivin, mutta ainuttakaan kuolonsyöjää ei saatu kiinni, sen sijaan viisitoista kuoli ja kaksikymmentä joutui Pyhään mungoon. Tarkemmin sivuilla 4-6... ”
Remus ei kääntänyt sinua, vaan jäi tuijottamaan etusivun kuvaa ihmisistä, jotka taistelivat nähtävästi henkensä edestä. Kuolonsyöjien naamaa peittivät asiantuntevasti naamiot ja auroreilla oli keskittynyt ja asiallinen ilme. Hän muisti Lilyn ihmetelleen eilen sitä, ettei aurorien harjoittelutalossa ollut muita ihmisiä ja ilmeisesti syy oli tämä.
Häntä kylmäsi, sillä silloin kun muut olivat taistelleet verisesti, hän oli ollut suihkussa vain laulamassa. Hän tunsi itsensä turhaksi ja pahaksi, vaikka sisimmässään tiesi sen olevan typerää, mistä hän olisi muka voinut tietää hyökkäyksestä? Sillä hetkellä hänen työhuolensa tuntuivat typeriltä ongelmilta, kun monta perhettä oli menettänyt taas jäseniä.
Hän ei tajunnut, miksi Voldemort edes teki tuota, mitä hän hyötyi riehumisella, ihmisten elämän tuhoamisella? Hän ei saanut itselleen alaisia vaan vihollisia, mutta ilmiselvästi se ei kiinnostunut
velhoa yhtään, kunhan häntä vain pelättäisiin. Remus toivoi, että tappaminen ja hyökkäileminen loppuisivat, pakkohan Voldemortin olisi joskus lopettaa, mutta koska se aika tulisi?
Aurorien päämajasta tulvi ihmisiä ulos tasaisena virtana taikaministeriön iltapäivän vilskeeseen heti kun kaikki olivat saaneet Vauhkomieleltä palautteen. Ada oli saanut melkeinpä pelkkiä haukkuja ja oli sen takia pahalla tuulella ja hiljaa. Eivät muutkaan kyllä sen puheliaampia olleet: nyt kun mitään hyökkäystä ei ollut, auroreiden harjoittelutalo oli ollut täynnä oikeita auroreita käymässä harjoittelutaisteluita tai luomassa heihin melkein halveksivia katseita. Heillä oli ollut myös enemmän opettajia, neljän hengen ryhmälle yksi, eli he olivat saaneet tehdä paljon enemmän työtä kuin edellisenä päivänä.
”Jos tämä tahti jatkuu näin, minä lopetan”, Lily huohotti nojaten päätään Jamesin olkapäähään. Pahaksi onnekseen Lily oli sattunut Adan kanssa ryhmään, jota Vauhkomieli opetti, joten molemmat olivat automaattisesti saaneet enemmän hikeä osakseen.
”Sinun kuntosi kohoaa, pian jaksat paremmin”, James vakuutti koettaen kuulostaa lohduttavalta samalla kun kiskoi takaisin ylleen mustan hupparinsa, jonka oli ottanut kuumuuden takia pois.
”Väitätkö, että kuntoni on kehno?” Lily mutisi refleksinä eikä edes odottanut vastausta.
James taisi ymmärtää viestin, koska silitti vain hajamielisesti tytön hiestä märkiä hiuksia eikä sanonut mitään.
”Tiedättekö mitä? Minä haluaisin olla ampiainen”, Ada sanoi yhtäkkiä luopuen kädet ristissä murjottamisesta.
”Ampiainen? Mistä sinä tuon vedit?” James kysyi yllättyneenä.
”Jos olisin ampiainen, voisin pistää Villisilmää terveeseen silmään ja aiheuttaa hänelle sokeuden. Tai sitten voisin pistää häntä takapuoleen ja saada sen turpoamaan niin, ettei hän voisi enää istua eikä siis voisi enää opettaa meitä, koska silloin minä olisin onnellinen.”
”Ada, tuo on typerin idea, jonka olen kuullut ja minä sentään asun Siriuksen kanssa.”
”No, entä jos olisin lintu?” Ada kysyi kokeilevasti ja sai Lilyn sekä Jamesin huokaamaan kärsivästi. Sirius virnisti ensin huvittuneena, kunnes sai näkökenttäänsä Amyn.
Nyt, kun tiesi kuka tyttö oli, hänen oli myönnettävä, ettei Amy muistuttanut oikeastaan yhtään Naomia. Molemmilla tytöillä oli kyllä samanlainen, keskipitkä ruskea tukka ja sama, hieman omahyväinen katse. Kuitenkin Amy oli tukevampi ja hivenen lyhyempi ja hänellä oli ruskeat silmät sinisten sijaan.
”Minä käyn tuolla”, Sirius sanoi arvellen kuitenkin, että hänen sanansa jäivät kuulematta Adan kovaäänisen eläinselityksen takia, joka sillä hetkellä käsitteli virtahevon hienoutta.
”Hei Amy” Sirius tervehti tyttö, joka kääntyi ympäri nimensä kuultuaan. Ystävällinen hymy muuttui epäluuloiseksi ja vihaiseksi Amyn tajuttua, kuka hänelle puhui.
”Sinä”, hän sylkäisi. ”Jos aiot vielä huutaa, niin minä varoitan: en ole entinen tyttöystäväsi tai hänen haamunsa, joten tuhlaat ääntäsi väärään henkilöön.”
Siriuksen hymy hyytyi hieman, mutta sai sen pian korjattua entistä hurmaavampaan muotoon. ”Olen pahoillani siitä eilisestä, olin väsynyt silloin ja taidan olla vieläkin.”
Amy näytti epäluuloiselta. ”Mitä tarkoitat?”
”Sitä, että näen aivan varmasti harhoja; ei kukaan voi olla noin kaunis.”
Tuota iskurepliikkiä hän oli käyttänyt viimeksi kolmannella luokalla yrittäessään saada McGarmiwan antamaan hänelle loppuarvosanaksi paremman tuloksen, mutta Amyyn se näytti uppoavan kuin kirves lihaan. Tyttö nauroi ilahtuneesti ja katsoi Siriusta huomattavasti lempeämmällä katseella kuin äsken.
”Oliko tuo iskulause?”
”Jos haluat ottaa sen sellaisena”, Sirius lupasi ja otti Amyn käden hienovaraisesti omaan käteensä ja suuteli sitä kevyesti. ”Haluatko jatkaa flirttailua lasillisella?”
”Ehkä haluankin”, Amy sanoi ja hymyili viattomasti.
”Suoriudummeko sinne nyt heti?” Sirius kysyi ja tarjosi kättään tytölle.
”Jos sinä vain ehdit, minulla ei ole kiire minnekään.”
Sirius hymyili hurmaavasti ja sanoi tulevansa pian. Hän juoksi Jamesin ja muut kiinni.
”Minulle tuli kiireitä”, Sirius ilmoitti keskeyttäen Adan puheen.
”Minne ja miksi?” James kysyi luoden kiitollisen katseen parhaaseen ystäväänsä.
”Menen Pääkalloluolalle”, Sirius virnisti viitaten Viistokujan Vuotavaan noidankattilaan, jota James kutsui Pääkalloluolaksi, koska oli lapsena eksynyt sinne lähistölle, nähnyt sen pimeässä ja luullut sitä pääkalloksi.
Sirius juoksi takaisin Amyn luo ennen kuin kukaan oli ehtinyt sanoa mitään ja hymyili kuuluisaa naistenkaatajahymyään tytölle.
”Lähdetäänkö?”
Työpäivän jälkeen Christina tunsi itsensä hieman rauhoittuneemmaksi. Hän oli ollut energisempi ja keskittyneempi kuin eilen ja sen ansiosta hänestä oli muotoutunut Samin kanssa Alyssonin suosikki.
”Onko sinulla mitään suunnitelmia täksi päiväksi?” Sam kysyi hänen viereltään, kun he avasivat taikalainvartijaosaston pääoven.
”Ei mitään erikoista, miten niin?” Christina kysyi tahtomattaankin epäluuloisesti. Kyllä hän Samista piti, omalla tavallaan, muttei todellakaan muuten kuin ystävämielessä.
”Ajattelin vain, että voisimme juhlistaa tätä hyvää työpäivää vaikkapa lasillisella jossain, vain ystävinä tietenkin” mies lisäsi kiireesti kohteliaalla äänellä, kuin huomaten jo Christinan huulille pyrkineen kieltävän vastauksen.
Christinan kasvot puhkesivat ilahtuneeseen hymyyn. ”Siinä tapauksessa, kyllä kelpaa”, tyttö vastasi ja tarttui Samin tarjoamaan käteen nauraen hyväntuulisesti. Hymy kuitenkin kuoli hänen huuliltaan, kun hän tajusi kuka odotti häntä käytävän päässä.
”Mitä hemmettiä?” Christina kirosi ja lähti kiireellä juoksemaan hahmoa kohti Samin rynnätessä hänen peräänsä perin yllättyneenä.
”Enkö sanonut, etten halua nähdä sinua enää? Enkö artikuloinut sitä tarpeeksi selkeästi?” Christina huusi vihaisena ja turhautuneena. Hänen teki mieli hakata miehen päätä seinään, mutta hillitsi itsensä ajatellen tekonsa olevan kuitenkin liian säädytön.
”Ymmärsin kyllä mitä sanoit, et ollut vain tarkoittanut niitä minulle”, hänen puhetoverinsa mutisi katse juuri kiillotetussa lattiassa, aivan kuin Christinalle puhuminen olisi maailman hävettävin asia.
”Miten niin ’en ollut tarkoittanut sitä sinulle’?” Christina kysyi matkien siivoajan puhetta ilkeästi tuntien Samin ihmettelevän katseen, muttei välittänyt. Itse asiassa hän ei välittänyt mistään sillä hetkellä.
”Koska en ole se keneksi minua luulet.”
”Mitä tarkoitat?” Christina kysyi unohtaen kokonaan huutamisen.
”En ole Wilhelmi”, siivoaja mutisi hiljaa saaden Christinan leuan loksahtamaan sijoiltaan. Jos tuo ihminen ei ollut Wilhelmi, niin kuka sitten? Christina kysyi mielessään pienen paniikin kasvaessa sisällään. Ainakin Wilhelmin näköinen hän oli, samat kasvonpiirteet, silmät ja nenä.
Tyttö katsoi uhriaan tarkemmin ja tajusi vasta sitten jotakin, joka sai hänet melkein juoksemaan kirkuen suoraan omaan kotiinsa lukkojen taakse seuraavaksi sadaksi vuodeksi.
Siivoaja olikin tyttö. Christina kyllä ymmärsi miksi oli luullut tyttöä Wilhelmiksi. Erittäin lihaksikas vartalo ja lyhyet hiukset sekoittivat tytön pahasti poikiin, joten periaatteessa häntä ei voisi syyttä. Vai voisiko?
”En tiedä mitä sanoa...” Christina aloitti.
”Minä tiedän”, Sam pisti väliin, päätettyään ilmeisesti olleensa liian kauan aikaa hiljaa. ”Voisit sanoa anteeksi.”
”Kiitos Sam. Anteeksi”, Christina sanoi koettaen olla ärsyyntymättä Samiin liikaa, poikahan vain yritti auttaa, kummallisella ja raivostuttavalla tavalla tosin.
”Ymmärrettävää, kun miettii Wilhelmin sinua kohtaan tehdyt vääryydet”, tyttö vastasi katse vieläkin lattiassa.
”Kuka sinä olet?” Christina kysyi yrittäen kuulostaa mahdollisimman ystävälliseltä ja kohteliaalta.
”Olen Wiivi, Wilhelmin sisko, tapasimme kaksi vuotta sitten”, siivoaja sanoi.
Nyt kun Christina oikein ajatteli, hän muisti tavanneensa entisen poikaystävänsä siskon joskus pari kesää sitten ja luullen tätä pojaksi. Asia oli paljastunut nolosti ja hän oli haudannut muiston syvälle mielensä perukoihinsa.
”Olen todella pahoillani, että huusin. Voinko korvata tämän kahvikupillisella?” hän kysyi ollen liian tietoinen Samin tiivistä katseesta ja yritti kaikin tavoin ravistaa sen harteiltaan.
”Ei sinun tarvitse”, Wiivi sanoi automaattisesti katse edelleen lattiassa vierastaen selvästi muiden seuraa.
”Kyllä minun tarvitsee”, Christina sanoi tarttuen tytön käteen.
”Entä jos olisin lammas?” Ada kysyi istuen risti-istunnassa Kelmilän pehmeällä sohvalla pitäen Siriuksen merirosvo-päähinettä päässään. Tyttö oli ihastunut mustaan hattuun, jota koristivat kolme pitkää, eriväristä sulkaa.
”Mitä sinä lampaana tekisit?” James kysyi uupuneena, Ada kun oli viimeisen puolen tunnin luetellut eläimiä, joita haluaisi olla ja keksinyt omasta mielestään loistavat perustelut valinnoilleen.
”Kasvattaisin lammas-armeijan tietenkin. Minä olisin päällikkö ja yhdessä lampaiden kanssa valloittaisin Islannin.”
”Miten sinä sen tekisit?” Lily kysyi huvittuneena käärien samalla yli-ison, vihreän paitansa hihoja.
”Tietenkin kävelemällä Islantiin, sehän on tässä vieressä”, Ada sanoi katsoen Lilyä oletko-ihan-tyhmä -ilmeellään.
”Se on Irlanti, ääliö”, James korjasi Lilyn nojatessa päätään hänen olkaansa heidän istuessaan keltaisella nojatuolilla sylikkäin.
”Ihan sama. Minä valloittaisin sen lampailla ja lopulta koko maailma olisi minun”, Adan silmiin nousi kunnianhimoinen kiilto ja hänen huulillaan karehti ylpeä hymy.
”Kuinka sinä tarkkaan ottaen valloittaisit maailman lampaiden kanssa?” Lily kysyi.
”Kai sinäkin hämmästyisit, jos päällesi yhtäkkiä hyökkäisi yli sata lammasta.”
”Niin, entä sen alkuhämmästyksen jälkeen? Söisivätkö lampaat muka ihmiset maan päältä?”
”Ei tietenkään, lampaat ovat kasvissyöjiä. Lampaat ottaisivat ihmiset vangeiksi.”
”Miten? Nehän ovat lampaita!”
”Mitä siitä? Lampaat voivat olla hyvinkin väkivaltaisia.”
Alkanut väittely kuitenkin keskeytyi, kun Remus yhtäkkiä ilmestyi huoneeseen keittiöstä pidellen Christinan sisustuslehteä kädessään. ”Jos teillä ei ole mitään kummempaa tekemistä, minä ajattelin, että voisimme ennustaa Siriukselle.”
”Käy minulle”, James sanoi heti ja ponkaisi ylös heittäen Lilyn melkein lattialle. Kunhan ei enää tarvitsisi kuunnella Adan eläinpohdiskeluja, kaikki kävi hänelle.
”No niin, aloitetaan”, Remus sanoi koettaen tulkita lehden artikkelia. Siinä oli monia pienen pieniä selityksiä joka ikiselle yksityiskohdalle, joten tulkitseminen kävi työstä. ”Sanokaa te mitä hänen huone sisältää, niin minä yritän tulkita asiaa.”
”Musta matto keskellä huonetta, sänky tummansinisellä päiväpeitteellä, ruskea kirjoituspöytä...” Lily alkoi luetella Siriuksen huoneen jokaista tavaraa ja väriä samalla kun James ja Ada penkoivat sitä.
”Täälläkö se minun viheltelevät kenkäni ovat? Minä luulin jo kadottaneeni ne!” James huudahti vetäen sängyn viereisestä kasasta kirkuvanpunaiset kengät.
”Hei, katso! Tämä on täynnä hattuja”, Ada sanoi osoittaen komeron alimmaista hyllyä, johon oli huolimattomasti kasattu lukuisia hattuja, joista James tunnisti Siriuksen elokuussa tilaamat hatut sekä parikymmentä pojalle ennennäkemätöntä hattua.
”Aikooko hän perustaa hattumyymälän?” James ähkäisi paremman sanomisen puutteessa. Ada avasi suunsa vastatakseen, mutta Remuksen ääni keskeytti hänet.
”Haluatteko kuulla tuloksen?” Vastausta odottamatta hän alkoi kertoa. ”Siriukselle koittaa synkät ajat”, Remus sanoi tavoitellen ääneensä aavemaista sävyä, mutta Jamesin nauruntyrskähdykset paljastivat hänen epäonnistuneen täydellisesti. ”Hänelle koituu työhuolia epäilysten takia ja ystävä pettää hänet. Lisäksi hän tapaa pian tulevan rakkaansa.”
”Kukahan on hänen uusi rakkaansa?” Ada kysyi uteliaana penkoen edelleen Siriuksen kaappeja suurella mielenkiinnolla.
”Mahdollisesti se Amy, jonka kanssa hän lähti lasilliselle”, James arveli toivoen mielessään osuvansa oikeaan. Oli masentavaa nähdä ystävä murjottamassa, varsinkin paras ystävä.
Peter käveli rauhallisin askelin kohti Kelmilää yhdessä Sarahin kanssa. He olivat päättäneet tytön jäävän yöksi, koska huomenna Sarahin pitäisi lähteä Britannian kiertueelle bändinsä kanssa.
”Etkö voisi jättää kiertuetta väliin?” Peter kysyi tarttuen tytön käteen. Vaikkei hän muille tätä myöntänytkään, häntä pelotti, että Sarah löytäisi kiertueelta jonkun söpömmän, hauskemman ja paremman kuin Peter.
”Joo, bändi varmaan pärjäisi ilman laulajaa ja kitaristia”, Sarah nauroi heiluttaen punaista tukkaansa.
”Eivätkö he voisi ottaa sijaista?” Peter kysyi.
”Kiertue kestää vain kaksi viikkoa, kai sinä sen verran kestät ilman minua?”
”En minä itsestäni ole huolissani, minä vain mietin selviätkö sinä ilman minua”, Peter vastasi hymyillen kelmihymyään.
”Ai, nytkö minä olen riippuvainen sinusta? Eikö se ole toisin päin?” Sarah vitsaili silmät hyväntuulisesti tuikkien.
”Anteeksi”, heiveröinen pojan ääni kysyi kaksikon takaa ja he kääntyivät äänen suuntaan. Heidän edessään seisoi pieni, arviolta kymmenvuotias poika, joka piteli paperia ja kynää tärisevin sormin.
”Oletko sinä The Briketin Sarah?” poika kysyi hiljaisella äänellä.
”Olen minä, haluatko nimikirjoitukseni?” Sarah kysyi ystävällisellä äänellä pääteltyään sen pojan ojennellessa lehtiötä, ja pojan nyökkäyksen jälkeen hän tarttui lehtiöön ja kirjoitti nimensä siihen pojan antamalla kynällä. Poika änkytti kiitoksen ja juoksi sitten ilmeisesti äitinsä luo, joka hymyili heille.
”Sinä olet loistava”, Peter sanoi heidän jatkaessa taas matkaansa.
”Lausuit itsestäänselvyyden, mutta kiitos silti”, Sarah nauroi samalla kun salamanvalo välähti heidän takanaan. Kuului huutoja ja lisää salamanvälähdyksiä.
”Lehdistö”, tyttö huokaisi näyttäen äkkiä vähän ärtyneeltä.
”Annetaanko heille vähän kirjoittamisen aihetta?” Peter ehdotti matalla äänellä ja suuteli sitten tyttöä tiukasti huulille valojen räiskyessä valmiina näyttämään koko maailmalle, että hän seurusteli julkkiksen kanssa.
A/N: Kommentteja?
