Lähtölaskenta K-11 (Draco, viittauksia Draco/Astoria) 6/6

[Fairy tale]

A/N: Ennen julkaisematon ficci. Ensimmäinen ficcini 12 vuoteen! Samalla ensimmäinen ficci, jolloin kaikki seitsemän (kahdeksan) kirjaa on jo kirjoitettu. Kirjoitan siis ensimmäistä kertaa jotain kuutoskirjan inspiroimaa.

Nimi: Lähtölaskenta
Päähenkilö: Draco Malfoy, (viittauksia Draco/Astoria ja lievästi myös Draco/Harry), crossover hahmon pikavierailu
Ikäraja: K-11
Kirjoittaja: Fairy tale
Tyylijaji: Draama, Angst
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat J.K. Rowlingille. Minä en tee rahaa leikitellessäsi hänen keksimiensä iki-ihanien hahmojen kustannuksella.

Yhteenveto: Draco Malfoyn kuudes vuosi Tylypahkassa. Poikaa vaivaa stressi, jota seuraa ajatusten ja tunteiden sekasorto, johon hän yrittää löytää pakokeinon. Mukailee kutoskirjan tapahtumia.


1. Osa – Lupaava alku

Draco istui Suuressa salissa koulun alkajaispäivällisellä ja leijutti hajamielisesti taikasauvallaan haarukkaansa. Rehtori Dumbledore piti parhaillaan päivällisen jälkeistä puhetta ja Draco yritti olla välittämättä siitä mitä kuuli. Hän oli itse varsin hyvin perillä siitä ketkä kuolonsyöjistä istuivat parhaillaan vankilassa ja ketkä olivat vapaalla jalalla. Pimeyden lordi ja hänen kannattajansa olivat  toteuttaneet järjestelmällisesti suunnitelmansa seuraavaa vaihetta ja aiheuttaneet kesästä alkaen katastrofeja ja onnettomuuksia ympäri maata. Draco oli saanut lordilta Tylypahkaa koskevan tehtävän ja oli kokelaana päästä kuolonsyöjien riveihin lopullisesti. Hänen teki mielensä seivästää haarukkansa Potterin arpiseen naamaan. Hän oli yllättänyt Potterin junassa vakoilemasta häntä ja hänen seurassaan olevia. Dracon sisuksissa kuohui ja hän oli lopulta murskannut pojan nenän tohjoksi ja tallonut hänen sormensa huolellisesti murskaksi ennen, kuin oli jättänyt tämän junavaunuun  kärsimään typeryydestään. Joku oli kuitenkin löytänyt Potterin ennenkuin juna oli lähtenyt takaisin Lontooseen. Kiukustuneena Draco antoi haarukkansa seivästää pöydässä olevan vielä koskemattoman paistin ja hänen vieressään istuva Pansy henkäisi kuuluvasti.

”Draco, et kai ole kenellekään meistä vihainen?” Pansy kysyi vähän pelästyneenä ja tuijotti paistiin seivästettyä haarukkaa.
”Jos tämä sali ei olisi näin täynnä väkeä, olisin seivästänyt sillä Potterin naamataulun”, Draco vastasi kuivasti. ”Joku on näemmä oikaissut hänen uteliaan nenänsä vain sitä varten, että voin murskata sen uudelleen”, Draco jatkoi ja esitti nenän murskaamista matkivan liikkeen.
”Älä anna yhden paskiais-Potterin pilata iltaasi. Meillähän on tuvassa vielä bileet pidettävänä”, Pansy kehräsi Dracon korvaan ja tarttui pojan käsivarteen. Dracon mieleen työntyi uudelleen junamatka ja siellä käyty keskustelu tupatoveriensa kanssa. Blaise ja muut olivat olleet epäilevällä asenteella ottaisiko pimeyden lordi riveihinsä alaikäisiä. Draco tuhahti mielessään. Hän olisi siinä tapauksessa ensimmäinen.

Luihuisten tuvassa jytisi musiikki ja vanhemmat oppilaat hätistivät nuorimmat omiin makuusaleihinsa valloittaen koko oleskeluhuoneen bileisiin. Neljäsluokkalaiset olivat nuorimpia, jotka hyväksyttiin mukaan villiin juhlintaan. Tupaan oli loihdittu miellyttävän hämärä valaistus ja takassa paloi pieni tuli tunnelman vuoksi. Sohvat ja nojatuolit oli siirretty ikkunaseinälle, jotta keskellä tupaa olisi enemmän tilaa tanssia. Vincent Crabbe naukkaili tuliviskiä suoraan pullosta ja Gregory Goyle istui yhdellä nojatuoleista hieman huonovointisen näköisenä. Blaise nappasi pullon Vincentin kourasta, naukkaisi kerran ja palautti pullon nyt jo hieman hoipertevan velhon kouraan. Millicent vaihtoi musiikkia tanssittavammaksi ja yritti saada sohvalla notkuvia tupalaisia mukaan tanssimaan. Draco tanssi suuren ryhmän keskellä ja nautti keskipisteenä olosta täysin siemauksin. Hän varoi juomasta liikaa tuliviskiä tai muuta, jotta voisi täysin kontrolloida ympärillään olevaa joukkoa ja olla koko ajan tilanteen tasalla. Muutama naukkaus kuitenkin rentoutti kummasti ja kevensi mieltä. Veri kohisi suonissa ja tuvassa alkoi olla kuuma. Draco varoi kuitenkin visusti käärimästä hihojaan yhtään enempää ylemmäs. Tosiasia oli, että hänen ei oltu annettu liittyä kuolonsyöjiin, eikä hänen käsivarressaan olisi pimeän piirtoa. Hän oli nyt koeajalla, mutta sitä hän ei aikonut tupatovereilleen kertoa. Riitti, että toiset olivat siinä luulossa, että oli jo nyt kuolonsyöjien riveissä. Olihan hänellä kuitenkin tehtävä täytettävänään.

Draco antoi lanteidensa keinua ja tanssiessa tuli vaihdettua ylävitosia tuttujen ja vähän tuntemattomampienkin kanssa. Tanssijat siirtyivät rinkiin tanssimaan ja silloin jokainen pääsi vuorollaan ringin keskipisteeksi. Blaise tanssi ringissä kohti neljännen luokan tyttöä jonka jälkeen oli tämän vuoro olla keskipisteenä. Draco ei ollut aikaisempina vuosina kiinnittänyt tyttöön mitään huomiota, mutta nyt tyttö olikin päässyt mukaan koulunalkajaisbileisiin. Tytön pitkät tummat hiukset laskeutuivat pitkin selkää ja olivat räikeä vastakohta tytön vaaleille olkapäille, jotka pilkottivat mustan vartaloa myötäilevän topin alta. Tyttö tanssi kohti Dracoa ja katsoi tätä hetken suoraan silmiin. Oli Dracon vuoro tanssia ringin keskellä ja tuon ajan hän kaivoi muistinsa perukoilta tuon neljäsluokkalaisen tytön nimen. Siinä tanssi Astoria Greengrass ja tytön katse oli edelleen kiinnittynyt tiiviisti suoraan Dracon silmiin. Draco vaihtoi Astorian kanssa ylävitoset ja soi tytölle pienen hymyn ja päästi sitten Millicentin vuorostaan ringin keskelle.

Illan vanhetessa joku tytöistä vaihtoi musiikin hitaampiin kappaleisiin ja silloin väsyneimmät jäivät nuokkumaan nojatuoleille ja sohville. Dracoa väsytti jo vähän, mutta Pansy raahasi hänet vielä tanssilattialle ja liimautui häiritsevän lähelle. Blaise näytti tanssittavan Astoriaa ja Draco huomasi pienen vihlaisun sisuksissaan ja tajusi olevansa vähän mustasukkainen. Asia kuitenkin korjaantui Dracon pyytäessä Astorian illan muutamaan viimeiseen hitaaseen tanssiin parikseen. Astoria hymyili ujosti ja painautui tanssin ajaksi kiinni Dracoon pitäen tämän kaulasta kiinni. Dracon kädet olivat tytön lanteilla ja hän  oli sen verran pitempi, että saattoi haistaa shampoon tuoksun tytön pitkissä hiuksissa.
”Hyvää yötä”, Draco toivotti tytölle tanssin loputtua.
”Hyvää yötä”, Astoria vastasi ja hiipi sitten omaan makuusaliinsa ja vilkaisi vielä kerran Dracoon.

Draco näki miten Millicent tyrkkäsi sohvalle nukahtanutta Gregorya kylkeen ja yritti kiskoa tätä ylös. Hämyisessä nurkassa hän huomasi Blaisen kietoutuneen johonkin vaaleaan pitkähiuksiseen tyttöön. Hän lähti omaan makuusaliinsa hyvillä mielin. Häntä vastaan tupsahti Theodoren seuralainen, joka poistui juuri makuusalista posket punoittaen. Vincent oli nukahtanut sängylleen vaatteet päällä ja kengät jalassa. Draco päätti olla sen verran avuksi, että otti toiselta kengät pois, mutta muuten kyllä poika saisi nukkua siinä aamuun asti.
”Sinulla taisi olla onnistunut ilta”, sanoi Blaise tullessaan makuusaliin ja virnisti Dracolle tuttua virnettään.
”Entä itselläsi? Ihme kun pääsit siitä imukupista irti”, Draco antoi takaisin. Eihän hän itse ollut jäänyt kenenkään kanssa mihinkään nurkkiin kihnaamaan. Mutta ilta oli ollut palkitseva. Hän oli saanut antaa Potterille kuonoon ja Astoria oli oikein mukava lisä hänen loppuiltaansa.
Millicent talutti Gregoryn sängylleen ja katosi sitten omaan makuusaliinsa.
”Öitä”, toivotti Theodore ja hävisi pylvässänkynsä verhojen taakse.
”Öitä”, vastasivat Draco ja Blaise yhteen ääneen.
”Täytyy myöntää että tämä ilta oli kyllä lupaava alku koko lukuvuodelle”, Blaise hehkutti vielä. Hän mielessään kävi myös professori Kuhnusarvion junakutsut, mutta se sai jäädä omaan arvoonsa, ei sillä ollut mitään merkitystä.
”Kieltämättä kaikella tavalla mielenkiintoinen ilta ja lukuvuoden aloitus”, Draco totesi puoliksi jupisten ja vaipui samalla jo omiin mietteisiinsä. Tämä lukuvuosi tulisi olemaan erilainen kuin kaikki muut tätä ennen. Draco tunsi sen luissaan ja virnisti mielessään. Hän näyttäisi mihin pystyi ja kohoaisi viimein kuolonsyöjien kärkikaartiin.

***

Draco heräsi aikaisin seuraavaan aamuun. Hän oli juhlimisesta väsynyt, mutta ei antanut sen näkyä olemuksessaan eikä ulkonäössään, sillä seuraavana yönä voisi nukkua pitkään. Hänen tyypillinen aamunsa Tylypahkassa alkoi pikaisella suihkulla. Ajan säästämiseksi hampaat saattoi pestä suihkussa ollessaan. Hiukset veivät eniten aikaa. Draco ei halunnut yhdenkään suortuvat sojottavan väärään suuntaan. Kiiltoa hiuksiin sai viimeistelemällä käsittelyn hiusvahalla. Hän pujotti vielä sukusormuksen vasempaan keskisormeensa ja oli valmis aamiaiselle.
”Ylös siitä fletkumadot”, Draco komensi ja tönäisi lähimmät tupatoverinsa hereille.
”Ei taida onnistua, on hirvee jysäri”, Vincent Crabbe ulisi herätessään täsmälleen siitä, minne oli illalla vaatteet päällä nukahtanut.
”Tulen ihan kohta, on kova nälkä”, Gregory Goyle mörähti, mutta kellahti takaisin patjaansa vasten.
”Ihan sama, osaan kyllä reitin itsekin. Teistä kahdesta en aina ole ihan varma”, Draco tokaisi ja lähti yksin Suureen saliin. Hän sai käytävällä seurakseen Pansyn ja muutamia muita tyttöjä ja se sai Dracon mielen nousemaan. Olisi huomattavasti miellyttävämpi mennä syömään ryhmän mukana, kuin yksin. Blaise liittyi heidän seuraansa vain pienen hetken päästä eikä hän näyttänyt lainkaan siltä että olisi valvonut pitkään.

Oppituntien jälkeen Draco alkoi viimeistellä sunnitelmaansa pimeyden lordin antaman tehtävänsä toteuttamiseksi. Hänen olisi ensinnäkin päästävä siihen huoneeseen, jossa A.K:ksi itseään nimittämä ryhmä kokoontui viime vuoden aikana. Sen huoneen suoman suojan avulla hän saattaisi korjata viallisen häivytyskaapin, jonka vastapari on Borgin & Burkesilla. Hän varoi koskemasta matka-arkkunsa valepohjan alla olevaan kääreeseen. Sinne oli piilotettu vaarallinen pimeää taikaa sisältävä esine, joka kuului hänen suunnitelmaansa. Sitä ei voitu edes ratsiassa löytää, sillä valepohjan olemassaolo oli lumottu täysin huomaamattomaksi ja se suojaisi kaiken mahdollisen salakuljetettavan tavaran Tylypahkaan. Sitä käyttivät myös muutamat muut lähinnä tuliviskin kuljettamiseen.

Draco vajosi ajatuksiinsa ja mietti mennyttä kesää. Pimeyden lordi oli silloin tavannut monia kuolonsyöjiä ja Draco oli saanut liittyä heidän seuraansa. Draco oli tarjoutunut olevansa käytettävissä, jos jokin tehtävä sitä vaati.
”Olen käytettävissä, herrani”, Draco kuuli itsensä sanovan ja kumartui samalla vähän.
”Olet nuori, mutta näen sinussa päättäväisyyttä ja pelottomuutta nuori Malfoy”, Voldemort vastasi.”Minulla on osoittaa sinulle tehtävä Tylypahkassa seuraavan syksyn aikana. Voit samalla näyttää uskollisuuteesi ja lojaalisuutesi. Kun tehtäväsi on täytetty, saat täyden vihkimyksen joukkoihini”, lordi jatkoi ja käveli Dracon ympäri arvioiden samalla nuoren kokelaansa urheutta. ”Jos epäonnistut, saattaa se olla lähtölaskenta Malfoyn suvun kukoistuksen ajan päättymiselle”, lisäsi lordi vielä ja tarttui samalla Dracon vasempaan käsivarteen. Silloin Voldemort nosti Dracon vasenta käsivartta peittävän hihan ylemmäs ja antoi pitkien kynsiensä painua vaaleaan virheettömään ihoon.
”Tehtävänäsi on tappaa Albus Dumbledore. Ei väliä miten, mutta ukko on jyrättävä pois tieltäni”, Voldemort kuiskasi niin, ettei kukaan muu huoneessa oleva kuullut tehtävää. Draco vingahti mielessään kuullessaan tehtävänsä ja nähdessään miten hänen käsivartensa iho oli rikkoutunut ja siitä tihkui verta.
”Kyllä, herrani”, Draco vastasi kumartuen uudelleen ja veti hihaansa takaisin paikoilleen.
”Syksyn aikana nuori Malfoy”, Lordi sanoi vielä ja nosti sen jälkeen katseensa huoneessa olevaan muuhun joukkoon.

Draco huomasi suunnittelevansa tehtäväänsä aina silloin, kun hän oli valvojaoppilaan tehtävissä partioimassa käytävillä iltaisin. Läksyt ja tutkielmat oli oltava hoidettuna ennen iltapartiointivuoroa ja kunnostaankin oli huolehdittava, joten huispausharjoituksia ei ollut varaa jättää väliin ja tulevan pelikauden alkaessa se oli välttämätöntä, mikäli mieli voittaa ja rökittää muut tuvat kevään tullen. Hän oli muutaman kerran yrittänyt päästä A.K:n käyttämään tarvehuoneeseen, tietymättömään huoneeseen, mutta ei ollut vielä keksinyt keinoa päästä juuri siihen nimenomaiseen tilaan, jossa häivytyskaappikin odottaisi. Olisi yritettävä uudelleen. Dracon mieltä ei ylentänyt myöskään se seikka, että Potter ilmaantui jatkossakin taikaliemien kursseille ja näytti olevan jostain syystä professori Kunhusarvion suosiossa puhumattakaan kuraveri-Grangeria ylistävistä kehuista. Draco päätti keskittyä oppimaan vaativan tason liemien opettelun täysillä, olisihan liemistä hyötyä myös hänen tehtävänsä täyttämiseen. Muilla oppiaineilla ei ollut niin väliä. Ei pimeyden lordi hänen arvosanoillaan mitään tekisi.

Eräällä syksyn alun ensimmäisillä liemitunneilla Professori Kuhnusarvio kertoi Felix felicis - juomasta ja silloin Draco ryhdistäytyi penkillään ja painoi mieleensä kaiken tiedon mitä vain voi juomasta saada. Kun professori lupasi pienen pullollisen tuota onnenjuomaa palkinnoksi päivän parhaalle onnistujalle, Draco selasti kirjojaan etsien ohjetta, jonka avulla voisi valmistaa tehtäväksi annetun liemen niin huolellisesti kuin mahdollista. Hänen oli voitettava tuo onnenjuoma itselleen. Se takaisi onnistumisen hänen tehtävässään ja auttaisi häntä löytämään tarvehuone sellaisena, jona hän sen tarvitsi. Liemien tunnit päättyivät Dracon kannalta pettymykseen. Kun selvisi, että Potter oli valmistanut parhaimman liemen ja sai Felix felicis – juoman itselleen, Dracon vatsassa kiersi ja kiukku tuntui kasvavan raivoksi hänen sisuksissaan. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja lähti viimein luokasta niin nopeasti ulos kuin mahdollista.
”Helvetin Potter! Aina vaan Potter”, Draco kirosi. Oli muka onnekas. Potterhan oli aina ollut onneton rähmäkäpälä ja kymmenentuhannen kaljuunan tunari, mitä liemien valmistamiseen tuli.
”Unohda Potter”, hän komensi itseään.
Unohtaminen oli kuitenkin helpommin sanottu, kuin tehty. Siinä oli Tylypahkan ainoa ihminen, joka sai hänen ajatuksensa umpikujaan. Pimeyden lordi tarvitsi poikaa, jotta voisi kasvattaa voimansa huippuunsa. Lordi oli pitänyt kesällä puheen, jossa oli kertonut Potterilla olevan yhtä ja toista, joka kuului hänelle. Tästä syystä Potterin tuli pysyä elossa vielä jonkun aikaa.
”Potter on helppo unohtaa”, sanoi tupaan Dracon perässä tullut Blaise, joka kuuli tupatoverinsa manaukset. ”Sen kuin vaihtaa huispausvarusteet ylle ja lähtee lentämään. Tänään on sen verran kova tuuli, että se vie...”
”Helppo sinun on sanoa”, Draco keskeytti. ”Potter ei ole aina sinun kimpussasi, eikä pilaamassa sinun elämääsi”, hän jatkoi.
”Otatkohan sinä Potterin liian vakavasti? Osaatko ajatella millaista olisi käydä Tylypahkaa ilman sitä nirppanokkaa?”
”Mutta ei hän oikeasti osaa valmistaa liemiä. Jokin ei nyt täsmää”, Draco intti.
”Kalkaros tässä ei täsmää. Kun Kalkaros on pois niin Potter pääsee loistamaan, kas siinä pulma ja vastaus siihen”, Blaise selitti.

Draco lysähti sängylleen ja yritti unohtaa hävityn onnenjuoman ja häviön aiheuttaman pettymyksen. Viereisistä sängyistä kuului kuosausta, kun menneen viikonlopun juhlimisesta väsyneet Crabbe ja Goyle vetivät hirsiä. Niistä kahdesta ei olisi vähään aikaan yhtään mihinkään. Hän ehtisi vielä ennen päivällistä käydä seitsemännen kerroksen käytävällä, siellä missä sijaitsi Tietymätön huone ja sen tarjoamat mahdollisuudet. Draco lähti puoli juoksua seitsemännen kerroksen käytävään ja pysähtyi tarkalleen määrätyssä kohdassa.
”Tarvitsen paikan jossa voin korjata viallisen häivytyskaapin”, hän sanoi selkeällä äänellä kävellen edestakaisin käytävää ja toisti kolme kertaa tarvitsemansa. Hän keskittyi ajattelemaan häivytyskaappia. Silloin seinä paljasti oven ja sen takana avautui suuri ja mahtava tila, kuin suuri kaupunki tai valtavan korkea ja mahtipontinen tila, joka muodostui silmänkantamattomiin näkyvistä röykkiöistä kaikkea mahdollista ja mahdottomaltakin tuntuvaa tavaraa. Ja siellä valtavan tilan vasemmassa nurkassa näkyi korjaamista odottava häivytyskaappi, joka oli osa Dracon tehtävää ja suunnitelmaa. Draco naurahti ääneen. Hän istahti selkä seinää vasten aivan häivytyskaapin vierelle.
”Nyt se alkaa”, hän mumisi itsekseen.

***

Se mitä Draco ei tiennyt oli rehtori Dumbledoren ja professori Kalkaroksen välillä käyty keskustelu Tylypahkan ja sen oppilaiden turvallisuudesta. Draco Malfoy oli yksi keskustelun keskeinen huolenaihe, sillä lordi Voldemortin Dracolle antama tehtävä ei ollut jäänyt yksin Dracon tietoon vaan se oli paljastunut (tai paljastettu) eräille ja sen mukana oli paljastunut suunnitelman taustalla oleva perimmäinen tarkoitus. Voldemort halusi Malfoyn kartanon omaan käyttöönsä ja aikoi lopulta murskata koko Malfoyn suvun vähin äänin, yksi tappio kerrallaan. Tappiot olisivat menestystä todennäköisempiä, mutta menestyksestä toki palkittaisi avokätisesti. Kalkaros oli pyhästi luvannut ja Narcissalle vannonut, että hän pitäisi silmällä Dracoa ja hän oli tullut luvanneeksi paljon enemmänkin. Eikä Draco ollut suinkaan ainoa oppilas, jota professori oli luvannut pitää silmällä. Toinen oli Harry Potter. Noiden kahden silmällä pitäminen ei ollut Tylypahkan helpoimipia tehtäviä, sen professori oli saanut huomata ja tulisi vielä monesti huomaamaan.

Viikon päästä Luihuisten tuvan seinälle ilmestyi tiedotus, jonka mukaan syksyn ensimmäinen Tylyahon retki olisi lokakuun puolivälissä. Draco tiesi silloin, että hänen suunnitelmansa nytkähtäisi ratkaisevan askeleen eteepäin. Hänen matka-arkkunsa valepohjan alla odottava käärö olisi aika järjestää varomattoman uhrinsa käsiin.
”Tarvitsen teidät turvaamaan selustani”, Draco sanoi hänen seurassaan oleville Crabbelle ja Goylelle.
”Mikä on meininki tällä kertaa?” Goyle uteli ja odotti tapansa mukaan yksityiskohtaisia ohjeita.
”Minun on asioitava Tylyahossa hyvissä ajoin ennen Tylyahon retkeä. Te kaksi saatte varmistaa, ettei perässäni ole kukaan vakoilemassa. Tarpeen tullen tainnutatte tai kangistatte epäilyttävät tyypit, mutta ei pahempia kirouksia. Jos on tarpeen, tulen itse ja muokkaan vakoilijan muistin”, onko ymmärretty?” Draco selitti ja katsoi molempiin vuorotellen varmistaen että asia oli täysi selvä.
”Kysykää ajoissa, jos haluatte tarkemmat ohjeet”, Draco lisäsi vielä.
”Asia ymmärretty. Milloin hoidetaan homma?” Crabbe kysyi.
”Huomenna illalla ei ole mitään ylimääräistä ohjelmaa. Haluan toimia ajoissa ja jos jokin menee pieleen, voin yrittää uudelleen vielä parina seuraavana iltana. Mutta olkaa valmiita huomenna”, Draco ohjeisti.

Seuraavana iltana kolme luihuista katosi pimeän turvin Tylyahon suuntaan. He etenivät varoen ja hiljaa varmistaen jatkuvasti, ettei heitä seurattu. Draco ylläpiti koko matkan ajan hämäytysloitsua, joka antoi hetkellisesti yhtä hyvän suojan kuin näkymättömyysviitta, mutta loitsu piti toistaa pienen ajan välein aina uudelleen. Auroreita saattoi hyvinkin liikkua Tylypahkan mailla ja oleskella Tylyahossa, eikä alaikäisillä Tylypahkalaisilla ollut mitään asiaa liikuskella koulun maiden ulkopuolella sellaiseen aikaan. Reitti näytti olevan kuitenkin selvä ja kolmikko pääsi pääkadun laitaan.
”Nyt saatte pysytellä tässä piilossa sen aikaa, kun käyn hoitamassa asiani”, Draco kuiskasi ja varmisti että kaksi isokokoista poikaa olisivat varmasti näköetäisyyden ulkopuolella. Draco verhoutui itse vielä loitsunsa suojiin ja katosi kadulle. Hän tunsi sydämensä pamppailevan jännityksestä. Hänen pitäisi käyttää komennuskirousta ja viime kerran käyttämisestä oli kulunut jonkin verran aikaa. Tuon anteeksiantamattoman kirouksen käyttäminen vaatisi sopivan vihamielistä mielentilaa. Ei ollut vaikea kasvattaa kiukkuaan sopivaan pisteeseen, sillä Dracon ei tarvinnut kuin ajatella perhanan Potterin penikkaa vakoilemassa ja ärsyttelemässä itseään, niin hän sai ärtymyksen läikkymään sisuksissaan. Hän odotti milloin Kolmessa Luudanvarressa oli hiljaista ja livahti sisään.

”Täällä on saamarin kylmä”, Crabbe kuiskasi piilostaan.
”Mikä hitto Dracolla kestää?” Goyle kummasteli.
Luihuiset pysyivät kuitenkin visusti piilossa ja kurkistivat muutaman kerran piilostaan. Ilta kylällä oli kuitenkin rauhallinen, eikä heitä näyttänyt seuraavan ketään ilmasta käsin, eikä maan tasallakaan. Yhtäkkiä Draco ilmaantui heidän piilopaikkaansa ja varmisti että reitti on selvä takaisin. Matkalla ei puhuttu mitään, mutta perillä tyrmien käytävillä pojat saattoivat jo keskustella rauhassa.
”Me haluttais tietää missä mennään. Mikä sulla kesti niin hiton kauan?” Goyle uteli.
”Piti varmistaa muutama juttu. Saatte kyllä tietää Tylyahon viikonlopun jälkeen missä mennään, okei?” Draco vastasi lyhyesti tietäen olevansa selityksen velkaa näille kahdelle.
”Lupasit auttaa muodonmuutosten tehtävissä ja multa puuttuu vielä kaksi jalkaa kirjoittamista. Onnistuuko kamu?” Crabbe muistutti.
”Selvähän se”, Draco lupasi, vaikka suuri paino putosi juuri hänen vatsaansa. Hän oli unohtanut koko muodonmuutosten tutkielman. Hän kävi näiden kahden kanssa kauppaa läksyissä. Hän maksoi velkansa palveluksista auttamalla silloin tällöin läksyissä ja saneli silloin tällöin muutamia rivejä suoraan omaa tekstiään. Hän oli itse kuitenkin auttamattomasti unohtanut koko muodonmuutosten tutkielman.

”Voi vitun helvetti”, Draco jupisi itsekseen.
Draco oli nopeasti tarkistanut Crabben siihen saakka kirjoittaman tekstin ja antoi vinkkejä mitä tutkielmaan tulisi vielä kirjoittaa. Hän kaivoi omat kirjansa ja kirjoitusvälineensä esiin aloittaen oman urakkansa mitä suurinta vastenmielisyyttä tuntien. Viisi jalkaa tekstiä. Siihen menisi koko yö.
”Potterin perhana saa kärsiä tämän takia”, Draco sanoi juuri kun Blaise käveli ohi.
”Mitäs Potter on tällä kertaa tehnyt?” Blaise kysyi uteliaana.
”On syntynyt ja on olemassa”.
”Vaihtaisit hetkeksi vapaalle ja tulisit oleskeluhuoneeseen. Astoria on kysellyt muutaman kerran sinua, kun olet aina jossain poissa”.
”Ai, Astoria?” Draco hymyili vähän ja yritti peittää sitä näkymästä.
Draco ja Blaise viettivät loppuillan mukavasti luihuisten oleskelutiloissa monen muun kanssa. Dracolle löytyi nopeasti mukava paikka sohvan keskeltä aivan Astorian viereltä. Keskustelu pyöri aika paljon tulevan Tylyahon viikonlopun ympärillä ja kohta lukkoon lyötävän huispausjoukkueen kokoonpanossa. Arvailtiin myös kuka olisi uusi otteluiden selostaja. Draco huomasti kätensä kiertyneen Astorian ympäri. Ei Dracolta liiemmin löytynyt aikaa pehmoiluun, mutta tämä oli kaikenkaikkiaan ihan mukavaa. Hänen muodonmuutosten tutkielmansa oli jäänyt auttamattomasti alkuvaiheeseen ja lojui parhaillaan hänen sängyllään.


A/N  Korjailen vielä myöhemminkin kirjoitusvirheitä, kun ne huomaan.

[Fairy tale]

2. Osa - Muodonmuutoksia

”Draco Malfoy, sinä jäät vielä hetkeksi”, professori McGarmiwa sanoi tiukkaan sävyyn ja tuijotti poikaa luokan tyhjentyessä.
”Kyllä professori”, Draco vastasi lattiaan katsoen ja arvasi jo mitä professorin asia koskisi.
Luokka tyhjeni muiden rientäessä päivän viimeisten oppituntien jälkeen omiin tupiinsa. Dracon muodonmuutosten tutkielma oli pahasti kesken. Muutama kirjoitettu rivi oli yhtä kuin tekemätön tehtävä.
”En tiedä mikä on selityksesi tälle”, McGarmiwa roikotti Dracon onnetonta tutkielman alkua käsissään. ”Enkä halua tietääkään”, hän lisäsi. ”Päästän sinut nyt vähällä. Kaksikymmentä pistettä luihuisilta ja saat aikaa huomiseen asti, jolloin tämän on oltava valmis”, Professori sanoi tiukasti ja antoi pergamenttikäärön takaisin katuvan näköiselle oppilaalle.
”Kiitos professori”, Draco mumisi vielä ja lähti kiireesti luokasta kuullen professorin tuhahtavan hänen peräänsä ja jupisevan jotain S.U.P.E.R.-tason kursseista.
Dracon ilta kului kuitenkin siinä, että hän meni taas seitsemmänen kerroksen käytävälle ja pujahti tarvehuoneeseen. Hän halusi varmistaa, että sinne pääsy olisi aina vain helpompaa eikä hänen tarvitsisi pinnistää joka kerta ajatuksiaan ja mielikuvaansa häivytyskaapista ja siitä sijaitsevasta huoneesta äärimmilleen. Hän pisti merkille, että käytävällä kulki toisinaan jonkun verrankin väkeä ja se tarkoitti sitä, että hän tarvitsisi Crabben ja Goylen jälleen kerran vartioimaan hänen tekemisiään. Liian moni tiesi huoneen olemassaolosta ainakin vanhemmista oppilaista. Nuoremmista tuskin kovinkaan moni.

***

Tylyahon viikonlopun lähestyessä Draco huomasi nukkuvansa levottomasti. Hän valvoi pitkään ennen kuin sai unta. Sen jälkeenkin uni oli hyvin katkonaista ja rauhatonta.
Draco mieleen tulvi muistikuvia päivästä, jolloin isä ei ollut tullutkaan kotiin. Isä oli jäänyt kiinni Taikaministeriöön tehdyssä murrossa ja selkkauksessa ja oli passitettu Azkabaniin. Äiti oli takertunut poikaansa entistä tiiviimmin ja vahti hänen menemisiään ja tekemisiään, huolehti ja hössötti. Isä oli ollut se, joka oli järjestänyt hänet niin lähelle kuolonsyöjien sisäpiiriä, kuin mahdollista. Hän sai olla mukana ja näyttää ilman isää, mihin hän pystyi. Äiti ei tahtonut millään käsittää, ettei hän ollut enää mikään vahtimista tarvitseva pikkupoika. Kesällä Pimeyden lordi oli tehnyt selväksi, että epäonnistumisenkin vielä jollain lailla ymmärsi, mutta ei kiinni jäämistä. Lordi oli antanut ymmärtää, että ministeriössä kiinni jäänyt sakki sai kärsiä omasta typeryydestään. Onnistujat palkittaisi suurella kunnialla ja menestyksellä. Hän oli osoittanut suosiotaan muutamille, jotka olivat täyttäneet tehtävänsä moitteettomasti.
”Syksyn aikana, nuori Malfoy”. Lordin sanat kaikuivat edelleen Dracon päässä.
Syksyn verran aikaa raivata Albus Dumbledore pois päiväjärjestyksestä lopullisesti. Se oli vaikeaa, helkutin vaikeaa, sillä rehtorista ei voinut olla lainkaan varma milloin hän oleskeli koululla ja milloin hän oli poissa. Ei ollut tavatonta, että Dumbledore oli toisinaan poissa päiväkausia.

Herätys tuli aivan liian aikaisin. Dracosta tuntui että oli vasta nukahtanut, kun piti jo herätä. Hänen päätään särki. Peilistä hän näki riutuneen näköisen itsensä ja kesti tavallista kauemmin, että hän sai itsensä moitteettomaan kuntoon. Aamun ensimmäiset oppitunnit piti professori Kalkaros ja luihuiset olivat samassa ryhmässä rohkelikkojen kanssa. Pimeyden voimilta suojautumisen tunnit olivat käyneet yksitoikkoisiksi. Jokainen oli joutunut keskittymään koko alkusyksyn ajan niihin loitsuihin, joita ei vielä hallinnut ja sen lisäksi loitsut tuli opetella myös sanattomasti.
”Tänään jakaudumme muutamaan ryhmään sen mukaan, mitä itse kunkin tulee hajoitella”, professori Kalkaros ohjeisti. ”Osalla on vielä selvästi vaikeuksia osata edes tehokasta aseista riisumista tai yksinkertaista kangistamista. Muistakaa sanaton harjoittelu. Te harjoittelette tuolla”, Kalkaros osoitti muutamia oppilaita taikasauvallaan ja näytti salin etuosaan. ”Suojeliusta harjoittelevat menevät salin takaosaan”, hän jatkoi ja osoitti Dracoa ja muutamia muita. ”Loput jäävät tähän ja harjoittelevat okklumeusta lukilitista, voimakasta ajatuksia lukevaa loitsua vastaan”. Draco näki, että keskelle salia jäivät Potter, Granger ja Blaise Zabini. Hänen ryhmässään oli Crabbe ja Goyle ja rohkelikoista Ron Weasley ja Seamus Finnigan.
”Odotum suojelius”, kuului Ronin ja Seamusin harjoittelun äänet heidän viereltään.
”Odotum suojelius”, Draco mumisi ja aloitti harjoittelun huonolla menestyksellä. Hänen onnekseen ei rohkeikoilla ollut sen parempaa onnea.
”Eikö köyhältä Weaselilta löydy tarpeeksi onnellista muistoa, johon voisi ankkuroida yrittämisensä?” Draco ilkkui, kun ei muutakaan keksinyt.
”Etpä näytä onnistuvan itsekään. Et ole tainnut saada ostettua paljolla rahallakaan itsellesi onnellisuutta”, Ron antoi takaisin.
Se kommentti osui kipeämmin Dracoon, kuin hän olisi halunnut itselleen myöntääkään.
”Odota vain Weasel, onnistun varmasti ennen sinua. Minulla on taatusti paremmat lähtökohdat onnistumiseen, kuin sinulla ikinä”, hän näpäytti takaisin. Tosiasiassa Dracon oli vaikea keksiä muistoistaan mitään niin vahvaa ja onnellista, että olisi saanut suojeliustaan toimimaan.

Hän oli kerran muistanut yhdet syntymäpäivänsä. Oli kaunis aurinkoinen kesäpäivä. Kartanolle oli kutsuttu hänen lähimpiä kavereitaan. Isä oli ollut kotona ja oli ollut erityisen hyvällä päällä koko pitkän päivän. Hän oli päässyt isänsä reppuselkään ja isä oli pörröttänyt hänen hiuksiaan. Äiti oli halunnut tarjota lapsille kaikenlaisia herkkuja, eikä ollut antanut kotitonttujen edes tarjoilla, vaan oli hoitanut tarjoilut itse. Dracolla oli ollut kiva päivä. Se ei ollut johtunut syntymäpäivälahjoista, joita hän oli saanut, vaan siitä että hänen ympärillään oli ollut kavereita, joiden kanssa hän oli leikkinyt ja heillä oli ollut kivaa. Yksi kaveri oli jäänyt muutamaksi yöksi yökyläänkin. Tuon muiston avulla hän oli onnistunut muutaman kerran loitsia toimivan ja voimakkaan suojeliuksen.
”Odotum suojelius”, Crabbe yritti ja sai aikaiseksi hopeaista suihkua.
Seamusin suunnasta näkyi vastaava hopeinen purskahdus taikasauvan kärjestä. Oli Dracon vuoro yrittää ja hän keskittyi lujasti tuohon vanhaan muistoon, jonka avulla oli joskus onnistunut. Silloin hänen taikasauvastaan lähti lentoon suuri hopeinen maakotkan hahmo, joka kaarteli suuren salin yllä. Monet salissa harjoittelevat henkäisivät ihastuksesta, sillä lentävä olento oli vaikuttava näky.
”Kolmekymmentä pistettä luihuiselle onnistuneesta suojeliuksesta”, professori Kalkaros kuulutti ja näytti ylpeältä.
”En tiennyt, että Malfoyn suojelius on kotka”, Harry sanoi seuratessaan katsellaan upeaa hahmoa salin yläilmoissa. ”Luulin sen olevan hil...”
”Potter, ehkä uteliaisuutesi on nyt tyydytetty ja voit keskittyä omaan harjoitukseesi”, professori sanoi happamasti. ”Et ole pahemmin edistynyt sitten viime näkemän”.
Hermione piti käsiään puuskassa ja puri kieltään, ettei olisi sanonut mitään sopimatonta. He olivat sentään ryhmässä, joka jo osasi muut loitsut niin hyvin, että saattoivat edetä odotetulle tasolle. Harry ja Hermione eivät voineen olla näkemättä Malfoyn omahyväistä virnistystä salin takaosasta. Roni ilme oli sillä hetkellä mitä murhaavin.

Dracon hyvä onni ei jatkunut kuitenkaan seuraaviin oppitunteihin saakka. Hänen mieltä piinaava muodonmuutosten kaksoistunti alkoi seuraavana. Professori McGarmiwan ilme oli tiukka hänen vilkaistuaan Dracon hänelle ojentamaa pergamenttia. Poika oli selvästi lisännyt siihen tekstiä sitten eilesen päivän, mutta koko tutkielma oli selvästi hyvin nopeasti tuherrettu, eikä ollut vaaditun pituinen. Tuntien päätyttyä professori otti Dracon pihteihinsä.
”Nuoriherra Malfoy. En voi mitenkään hyväksyä tehtävääsi suoritetuksi. Tämä on ala-arvoinen suoritus ja tiedän että pystyt kyllä parempaan. Sait tilaisuuden täydentää tutkielmaa”, professori totesi kuivasti katsoen tiukasti edessään seisovaa oppilastaan.
”Niin professori”.
”Luihisilta lähtee nyt toiset kaksikymmentä pistettä ja sen lisäksi tulet lauantaina jälki-istuntoon puolelta päivin tähän luokkaan”, professori sanoi. ”Eikä mitään muttia”, hän lisäsi tietäen että silloin on retki Tylyahoon.
”Niinpä tietysti”, Draco tuhahti.
Ei niin, että Draco olisi odottanut Tylyahoon menoa mitenkään erityisesti, mutta hän olisi saattanut seurata sivusta sitä, miten hänen Pimeyden lordilta saamansa tehtävä menisi eteenpäin. Ehkäpä oli vain hyvä, ettei hän näyttäytyisi Tylyahossa tuolloin lainkaan. Hän huomasi uskottelevansa itselleen, ettei sillä ollut loppujen lopuksi mitään merkitystä. Silti hän huomasti pettymyksen kouraisevan vatsanpohjaa. Olisi kuitenkin ollut omalla tavalla mukavaa käydä luihuisten porukalla kuluttamassa aikaa muualla, kuin koulun alueella.

”Et tule Tylyahoon!” Pansy rääkäisi pettymystä äänessään. ”Miksi et tule?”
”Äh, se on jo niin nähty, ei huvita”, Draco vastasi kyllästyneellä äänellä.
”Älä tule sitten, omapa on asiasi”, Pansy totesi ja nosti nenänsä pystyyn.
”Me ainaskin mennään, eikä tarvita siihen lupaa sinulta”, Crabbe sanoi.
”Ihan sama. Menkää ja vaikka jääkää sinne, en käy estämään”, Draco tuhahti.
”Ei me kyllä sinne ajateltu jäädä...” Goyle murahti.
”No ette tietenkään”, Draco totesi. ”Paksupäät...”, hän vielä jupisi kadoten samalla makuusaliin.

***

Lauantaina Draco suuntasi kohti muodonmuutosten luokkaa muiden lähtiessä kohti Tylyahoa. Professori McGarmiwa oli jo luokassa ja luki läpi toisten kirjoittamia tutkielmia. Dracon oli määrä kirjoittaa omansa valmiiksi ja sen lisäksi vielä kaksi jalkaa ylimääräistä tekstiä. Sen jälkeen hänen piti vielä järjestää luokan perällä olevat kaapit järjestykseen. Kaapit olivat täynnä kaikkea mahdollista tavaraa, joita oppilaat olivat oppituntien aikana muuttaneet milloin miksikin. Tavarat tuli järjestää uudelleen niille nimetyille paikoilleen ja epäonnistuneet muunnokset Dracon tuli jättää kaapin vierellä olevaan suureen vaneriseen laariin. Dracosta näytti siltä, että laariin tulisi enemmän tavaraa, mitä hyllyihin lopulta jäisi. Hänen vastaansa tuli esimerkiksi tuoli, jolla oli kissanjalkoja muistuttavat karvaiset jalat ja teepannu, jolla oli pieni norsun kärsää muistuttava kaatonokka.
”Riittää tältä erää Malfoy. Voit poistua tupaasi”, McGarmiwa sanoi kolmen tunnin puurtamisen jälkeen.
Draco lähti nopeasti luvan saatuaan mutta tyrmien sijaan hän lähti nousemaan lukemattomia portaita ylös, koulun pöllölään saakka. Sieltä hän näki pitkälle koulun tiluksien yli. Lokakuinen tuuli oli pureva ja maata piiskasi parhaillaan räntäsade, joka peitti maahan pudonneet värikkäät lehdet märän lumen alle. Draco tuli katsomaan omaa pöllöään, joka näytti olevan kunnossa ja hyvin hoidettu. Hän näki kaukaa muutamien oppilaiden palaavan Tylyahosta ja jäi seuraamaan pöllölästä käsin Tylypahkaan palaavia. Hän erottikin kaukaa saapuvan suuren seurueen, jonka kärjessä käveli riistanvartija Hagrid sylissään yksi oppilaista. Näytti siltä, että Tylyahossa oli sattunut jokin tapaturma.

Dracon korviin kantautui nopeasti huhuja siitä, mitä Tylyahossa oli tapahtunut. Hänen silmissään sumeni ja todellisuus tuntui jotenkin utuiselta ja keskustelun äänet tuntuivat kuuluvan johonkin toiseen ulottuvuuteen. Draco tajusi sillä hetkellä vain sen seikan, että hänen suunnitelmansa oli epäonnistunut täysin. Olihan siinä ollut aukkoja, mutta hän oli luottanut liikaa onneensa. Heikotuksen aalto pyyhkäisi hänen ylitseen ja hänen tuli kiire juosta ensimmäiseen vastaan tulevaan vessaan. Se oli toisen kerroksen käytävillä oleva poikien vessa, jossa kukaan viitsi harvoin käydä, koska siellä oli hyvin usein yksi Tylypahkan kummituksista. Hän oksensi rajusti ja huomasi tärisevänsä kauttaaltaan. Hänen Tylyahoon käärössä kiikuttama kirottu opaalikaulakoru oli löydetty, paljastunut. Se ei ollut päätynyt rehtorin käsiin asti, kuten oli ollut tarkoitus, vaan se oli annettu Kalkarokselle säilytettäväksi. Draco kumartui oksentamaan uudelleen. Hänen sydämensä hakkasi rajusti hänen lysähtäessään vessakoppiin istumaan. Jalat olivat liian heikot pitämään hänet pystyssä. Hänen hermonsa olivat menneet yhdellä kertaa täysin riekaleiksi. Hänen varalle kehittämänsä suunnitelma oli pahasti kesken. Jostain vessakopista kuului valtava loiskahdus.
”Ahaa, täällä sentään käy vielä joskus joku”, tyttökummitus Myrtti sanoi ja lipui pitkin vessaa. ”Ei täällä yleensä käy ketään. Pojat eivät halua että oleskelen heidän vessassaan”, Myrtti jatkoi ja jäi leijailemaan sen kopin lähelle, jossa näki vaalean pojan kyyristelevän.
”Jätä minut rauhaan”, Draco sanoi tiukasti ja katsoi vapisevia käsiään. Hänet valtasi kuvottava tunne ja hän oksensi uudelleen. Vatsa oli viimeistään nyt tyhjentynyt kokonaan, eikä oksennettavaa tuntunut enää olevan.
”Oletko sairas?” Myrtti uteli vähän huolestuneisuutta äänessään, mutta ei saanut vastausta.
Draco yritti koota itseään ja ajatuksiaan. Hän nousi viimein ja sai jalkansa tottelemaan sen verran, etteivät ne enää tärisseet niin pahasti. Hän pesi kasvonsa ja yritti saada itsensä näyttämään siltä, kuin mitään tavallisuudesta poikkeavaa olisi ikinä tapahtunutkaan. Muutamalla loitsulla hän sai siistittyä vaatteensa. Hiukset oli saatava vielä ojennukseen.
”Taidan olla kuollut”, Draco jupisi pitkän ajan päästä ja kasoi kalpeaa peilikuvaansa.
”Ei, kyllä sinä olet ihan elävien kirjoissa, jos minulta kysytään. Mutta ethän sinä halunnut puhua minulle”, Myrtti totesi suutaan mutristaen ja katosi putkistoon loiskuttaen vettä lattialle.
Helvetti. Tältäkö tuntuu, kun on kironnut jonkun sairaalakuntoon tai jopa saanut jonkun hengiltä? Olisinko nyt helpottunut, jos Dumbledoren ukko olisi julistettu kuolleeksi? Miksi se ei voinut olla se vanha homekorva, vaan välikädeksi tarkoitettu sivullinen, yksi Tylypahkalaisista, jolla nyt ei suurta merkitystä ole? Paitsi mitä jos se olisi ollut vaikka Astoria? Miksi se minua häiritsee, eihän minun ja Astorian välillä ole mitään? Mutta voisi olla. Ei millään ole enää mitään väliä, sillä syksyn mentyä Pimeän lordi toteaa että olen epäonnistunut. Mitä minulle tapahtuu?

Sinä iltana Draco oli pienen selityksen velkaa Crabbelle ja Goylelle. Hän kokosi itsensä ja ajatuksensa ja antoi noiden kahden ymmärtää, että kaikki ei mennyt aivan niin, kuin oli ollut tarkoitus, mutta se olikin ollut vasta ensimmäinen ja vähemmän tärkeä vaihe, joten oli aika suunnata kohti seuraavaa vaihetta. Draco sai myös huomata, että Tylyahon viikonlopun jälkeen professori Kalkaros alkoi ilmaantua usein paikalle yllättävissä tilanteissa ja yllättävissä paikoissa, koulun autioilla käytävillä ihan mihin aikaan tahansa. Dracolla oli suoja silloin, kun oli hänen vuoronsa olla valvojaoppilaan tehtävissä. Silloin oli mahdollista nuuskia tyhjiä luokkia ja hämäriä käytäviä ilman kenenkään puuttumista asioihin. Yleensä hän partioi Pansyn kanssa samalla alueella yhtäaikaa, mutta toisinaan he partioivat vuorollaan eri kerroksia. Pansy oli vähän liiankin tarkkasilmäinen ja utelias.

”Näytät vähän väsyneeltä Draco, oletko valvonut?”, Pansy kysyi kerran heidän partioidessaan käytäviä.
”Kuudes vuosi tiedäthän, on kaikenlaista ja tämä turha partiointi tähän päälle”, Draco selitti.
”Ei sinua näy usein enää oleskeluhuoneessakaan. Ei kai sinulla kaikki vapaa-aika tehtäviin ja tutkielmiin mene. Voisit olla meidän muiden kanssa niinkuin ennenkin”.
”Ääh, ei ole huvittanut. Alan sitä paitsi olla kurkkuani myöten täynnä koko Tylypahkaa. Niinkuin olen jo sanonut, en aio homehtua täällä enää seuraavaa lukuvuotta”.
”Et voi olla tosissasi”.
”Ihan varmasti olen, tämä on ihan paska paikka”, Draco tuhahti sellaisella äänellä, että Pansylla ei ollut siihen enää mitään sanottavaa.
Draco ei ollut sanonut ihan täyttä totuutta. Hän oli väsynyt vähän kaikkeen ja Tylypahka tuntui tylsältä ja mitäänsanomattomalta paikalta. Se ei kuitenkaan poistanut sitä seikkaa, että hän oli tullut Tylypahkaan mielellään sitä edeltävät viisi vuotta. Jokin oli kuitenkin muuttunut. Hän itse oli muuttunut, eikä hän pitänyt siitä. Ei helvetti soikoon ole helppoa olla Draco Malfoy.
”Mikä sinuun on mennyt? Pidin vanhasta Dracosta enemmän,” Pansy totesi suu mutrulla ja marssi pois.
”Vittu!” Draco huusi vielä katsoessaan Pansyn perään ja löi kerran nyrkillä seinää.
”Ja mitä te siinä tuijotatte, alkakaa painua helvettiin täältä, kello on kohta yhdeksän”, Draco huusi vielä muutamille käytävillä kuljeskeleville pienemmille oppilaille, jotka luikkivat kiireesti vihaa tihkuvan luihuisen ohitse.

***

Seuraavien parin viikon aikana luihuisten huispausjoukkue ja varapelaajat treenasivat usein, sillä kauden ensimmäinen ottelu olisi ihan pian. Joukkueen uusi kapteeni Urquhart pelasi rajua peliä ja vaati joukkueelta paljon. Draco oli saanut pitää etsijän paikkansa ja oli siitä tyytyväinen. Päästessään ilmaan, hän unohti hetkeksi kaiken muun, joka kaiversi mielen perukoilla. Sen pienen hetken hän tunsi taas kuuluvansa johonkin, olevan osa jotain hyvää ja toivottavaa. Hän tunsi kuuluvansa Tylypahkaan tai ainakin sen luihuisten huispausjoukkueeseen ja kaikki oli taas hyvin. Joukkuehenki oli hyvä ja harjoituksissa kukki raisu huumori. Pelitaktiikkaa hiottiin nyt rohkelikkojen kohtaamista varten. Muutamat luihuisten joukkueesta olivat ottaneet tehtäväkseen selvittää ketkä pelaisivat rohkelikoissa tänä vuonna ja mitkä olivat kenenkin pelaajan vahvuudet ja heikkoudet. Rohkelikkojen joukkueen kapteenina toimi Potter, joka oli koonnut joukkuueensa hyvin, mutta heillä olisi heti ongelmia, jos he joutuivat turvautumaan varapelaajiin. Muuten joukkueet tuntuivat olevat melko tasaväkisiä keskenään ja luihuisen joukkue sai tehdä tosissaan töitä ja hioa sitä, että heidän mahdollinen likainen peli ei näkyisi päällepäin ottelun aikana. Selkeää likaista peliä olisi vältettävä, mutta sitä olisi käytettävä, jos tarvis.

Sinä lauantaina, kun luihuisen oli tarkoitus pelata syksyn ensimmäinen ottelu rohkelikkoa vastaan, Draco oli valvonut edellisen yön painajaisten takia ja hänen vatsaansa väänsi ja hän tärisi kauttaaltaan. Hän raahautui aikaisin Harperin, hänen varapelaajansa makuusaliin ja ilmoitti ettei voinut pelata.
”Hemmetti Malfoy, mikä sulla on?” Harper kysyi. ”Et ihan vähästä jätä ottelua väliin”.
”No en tosiaan jättäisi, mutta nyt ei ole vaitoehtoja. En usko että pysyisin edes luudalla”.
”No sen näkee. Mutta hei kamu, menen pelipaikalle ja teen parhaani”, Harper totesi alkoi vetäistä vaatteitaan ylleen.
”Kiitti”, Draco sanoi pyyhkiessään nenäänsä hihaan ja huomasi hihansa värjäytyvän verestä punaiseksi. ”Hemmetti, tämäkin vielä”. Draco palasi tupaansa ja yritti saada nukuttua vähän, mutta ei onnistunut siinä. Viime viikkojen tiukka tahti ja valvotut yöt olivat vaatinen veronsa. Painajaiset Pimeän lordista olivat alkaneet vaivata hänen öitään. Draco totesi, ettei hänelle maistunut ruoka niinkuin ennen ja häntä kalvoi suurena möykkynä Pimeän lordin hänelle antama tehtävä. Siitä oli tullut taakka, joka vaivasi häntä jatkuvasti ja tauotta. Vasta kun tupa oli täysin tyhjä ja ottelu alkoi, Draco nousi ylös ja valmistautui uuteen päivään. Hän seisoi lämpimän suihkun alla pitkän tovin ja antoi veden valua pitkin vartaloaan ja yritti pestä samalla kurjan olonsa pois siinä onnistumatta. Hänen nenästään vuosi edelleen vähän verta. Häneltä oli auttamattomasti jäänyt aamiainen väliin, eikä se ollut ensimmäinen kerta.

Draco uskaltautui menemään tarvehuoneeseen ilman vartiointia. Kaikki olisivat parhaillaan katsomassa ottelua, eikä käytävillä olisi ylimääräisiä kulkijoita. Hän katsoi häivytyskaappia, kääri hihansa ylös ja alkoi työskennellä sen hyväksi, että saisi sen kuntoon. Hän kokeili taikasauvallaan mihin loitsuihin kaappi reagoisi ja mihin se ei reagoisi mitenkään. Hän ei uskaltanut mennä  kaappiin sisään, vaan sitä olisi testattava muilla tavoilla. Suljetun kaapin sisään joutuminen voisi tarkoittaa eksymistä jonnekin taikaulottuvuuteen. Sitä varten hän oli hakenut pöllölästä yhden koulun pienistä pöllöistä, joka saisi tehdä koelennon kaappiin. Muutaman tunnin jälkeen Draco päätti lähettää pöllön koelennolle. Pöllön jalkaan oli kiinnittetty viesti, joka oli tarkoitettu luettavaksi, kun pöllö pääsisi läpi ja saapuisi Borgin & Burkesilla sijaitsevaan kaappiin. Viesti oli yksinkertainen, eikä antaisi ulkopuoliselle lukijalle viitteitä siitä, mistä oli kyse.
”Pelasta minut tästä sotkusta”, Draco kuiskasi pienelle pöllölle ja päästi sen lentämään kaappiin ja lysähti itse istumaan voimattomana syömättömyytensä ja aamuisen pahoinvoinnin jälkeen. Pöllö palasi takaisin puolen tunnin jälkeen ja sillä oli Dracon viesti edelleen jalassaan. Pöllö huhuili onnettomasti päästyään takaisin avaraan huoneeseen Se ei ollut selvästikään pääsyt perille, mutta ei se ollut jäänyt mihinkään matkallekaan.

Luihuiset olivat hävinneet matsin rohkelikkoa vastaan, olivathan he joutuneet turvautumaan jopa kahteen varapelaajaan ja rohkelikon pitäjä Weasley näytti onnistuvan pelissään yli odotusten. Vaitelias luihuisten ryhmä tuli Suuresta salista syömästä ja monet jäivät oleskeluhuoneeseen, vaikka juhlimiseen matsin takia ei syytä olisikaan. Draco vältteli tupalaistensa seuraa. Hän olikin hiiviskellyt keittiön suunnalla jo hyvissä ajoin ennen yleistä ruoka-aikaa ja kiristänyt kotitonttuja antamaan hänelle syötävää ennen aikojaan. Vaikka ei hänen ollut tarvinnut tonttuja kiristää, nehän suorastaan liehittelivät ja palvelivat hyvinkin auliisti, kun hän niin käski. Draco oli nähnyt Astorian ohimennen ja tytön kasvoilla oli ollut vähän surullinen ilme, kun he olivat hetken katsoneet toisiaan.

”Draco Malfoy, tulehan käymään”, professori Kalkaros ilmaantui luihuisten oleskeluhuoneen ovelle. ”Nyt heti”.
Draco nousi ja ehti miettiä mitä ihmettä professorilla olisi asiaa. Kalkaros kävi hyvin harvoin hakemassa ketään tupansa oppilaista oleskeluhuoneesta keskellä viikonloppua.

[Fairy tale]

3. Osa – Tosiasioita

Draco käveli professori Kalkaroksen jäljessä kohti professorin yksityisiä tiloja. Hän oli käynyt siellä vain pari kertaa ennen, sillä professori varjeli yksityisyyttään huolellisesti. Draco oli kuitenkin yksi niitä poikkeuksia, jotka olivat päässeet noihin tiloihin ja aina oli ollut kyse vakavista asoista. Niin hän oletti olevan nytkin.
”Istu alas”, professori käski ja istui itse vastapäiselle nojatuolille. Pienellä taikasauvan heilautuksella takkaan syttyi tuli ja lyhdyt valaisivat huonetta. Draco istui toiselle tummansiniselle nojatuolille.
”Et ole ikinä, siis toistan ikinä, jättänyt yhtäkään ottelua väliin. Sen yhden ainoa kerran tätä ennen onnistuit siirtämään ottelun ajankohtaa kun olit estynyt pelaamasta. Minä kuulin, että olit aamulla sairas ja näen sen kyllä itsekin omin silmin kun katson sinua, että et ole edellekään kunnossa”, Kalkaros puhui ja tuijotti Dracoa mustat silmät porautuneina poikaan.
”En olisi nytkään jättänyt ottelua väliin, mutta en olisi pystynyt pelaamaan,” Draco selitti.
”Saat selittää tarkemmin”.
”En tiedä mikä minun oli, mutta tärisin kauttaaltani, enkä takuulla olisi pysynyt luudalla siinä kunnossa. Ja nenästäni on tullut tänään verta”.
”Nenästäsi vuotaa nytkin verta”, Kalkaros sanoi ja ojensi Dracolle nenäliinan. ”Oletko saanut nukuttua viime aikoina?” hän kysyi vielä.
”Eh, en kovin hyvin”.
”Arvasin sen. Et nuku, etkä syö ja kuitenkin touhuat yötä päivää. Et voi jatkaa tällä tavalla ilman että romahdat, eikä sellainen tietenkään tule kysymykseenkään”, Kalkaros sanoi.
”Valmistan sinulle juomaa ginsenginjuurista ja goijamarjoista. Sen teho on vielä voimakkaampaa kun lisään siihen vielä tyrniä. Näyttää vahvasti siltä, että olet stressaantunut ja erittäin kovan paineen alaisena”.

Draco katseli kun professori Kalkaros valmisti juoman pienellä sivupöydällä. Sen yläpuolella oli korkea kaappi täynnä aineksia, joista erilaisia juomia valmistettiin. Toisella puolen huonetta seinän peitti kokonaan suuri tummaa puuta oleva kirjahylly täynnä kirjoja. Keskellä huonetta oli kaksi nojatuolia ja pieni pyöreä pöytä, jonka äärellä Draco parhaillaan istui ja takkatulen lämpö ulottui mukavasti takaapäin nojatuoleille saakka. Lattialla oli suuri tummansininen matto ja huoneessa oli muutama pieni ikkuna, joita peitti tummansinistä samettia olevat verhot. Makuuhuone ja kylpyhuone jäivät oviaukon taakse, jota peitti tummansininen verho ja tuon oviaukon vierellä Kalkaros juuri nyt työskenteli ja valmisti Dracolle juoman. Draco piti huoneesta. Siellä ei ollut esillä mitään ylimääräistä, ei tauluja eikä valokuvia. Hän arveli, että jos Kalkaroksella sellaisia ylipäänsä olisi, ne olisivat makuuhuoneessa.

”Tästä pitäisi riittää muutamaksi viikoksi”, Kalkaros ohjeisti.
”Mihin tämä auttaa?” Draco uteli ottaessaan pullon vastaan.
”Tämä juoma otetaan aamuisin ja se on kaikella tavalla virkistävä ja voimia palauttava juoma. Sen sijaan tarvitset unijuomaa illoiksi, jos et saa nukuttua. Mutta sitä on tällä hetkellä ainoastaan sairaalasiivessä matami Pomfreylla”.
”Mutta en halua sairaalasiipeen. En ole niin sairas”, Draco puolusteli.
”Et ehkä vielä, mutta sinun täytyy vähentää myöhäisillan ravaamisiasi, jos haluat pysyä kunnossa. Aivan, tiedän että sinulla on mennyt toisinaan hyvinkin myöhään”.
”En tarvitse holhoamista, en ole enää pikkupoika”, Draco tuhahti.
”Et niin, mutta äitisi on huolissaan sinusta. Ja jos jatkat näin, et pysty täyttämään Pimeän lordille antamaasi lupausta. Mutta nyt, katsotaan mitä voin tehdä verta vuotavalle nenällesi”.
Draco ei ehtinyt sanoa yhtään mitään, kun hänen opettajansa oli tarttunut häntä leuasta ja osoitti taikasauvalla hänen nenäänsä.
”Episkius”, Kalkaros sanoi. ”Se auttaa pieniin vammoihin, mutta silloin kun syynä on pitkäkestoinen stressi tai muut henkiset syyt, se ei välttämättä auta pysyvästi.
”Muut henkiset syyt,” Draco tuhahti. ”En minä ole sekoamassa, mitä oikein kuvittelet”.
Kalkaros istui uudelleen alas nojatuoliinsa ja tuijotti Dracoa uudelleen.
”Olen itsekin ollut nuori. Sen lisäksi ymmärrän ehkä rahtusen siitä, mitä on astua Pimeän lordin palvelukseen ja yrittää täyttää hänen käskynsä”.
Draco tuijotti pyöreällä pöydällä olevaa pulloa. Juoma pullon sisällä näytti vahvan oranssilta, jossa oli häivähdys kirkkaanpunaa. Räikeänvärinen pullo ei sopinut tummansävyiseen huoneeseen laisinkaan.

”Oliko muuta asiaa?” Draco kysyi kohta.
”Itseasiassa on muutakin asiaa”, Kalkaros sanoi ja seuraavalla sauvaheilautuksella pöydälle oli ilmestynyt teepannu ja kupit sekä muutama voileipä.
”Leivät ovat sinulle”, Kalkaros sanoi kaataessaan teetä kuppeihin.
Draco otti tarjotut leivät mielellään, sillä hänen viime syömisestään oli jo aikaa.
”Äitisi on jättänyt kirjoittamattoman viestin. Se viesti on tarkoitettu meille molemmille. Sain tiedon muutama päivä sitten ja odotin sopivaa ajankohtaa, jolloin voin kertoa sen sinulle”.
”Oletko tavannut hänet?” Draco kysyi. Vaikkei hän ollutkaan äitinsä ylihuolehtivasta hössöttämisestä mielissään, oli hän kuitenkin ollut äidistään huolissaan. Eihän isä ollut hänen vierellään huolehtimassa siitä, mihin suuntaan asiat menevät.
”Tapasin hänet pikaisesi hormiverkoston kautta. Hänen asiansa oli synkkä”.
Draco hotki leipänsä ja kuunteli tarkkaan.
”Pimeyden lordi on alkanut viettää aikaansa Malfoyn kartanolla. Hän ei ole asettunut sinne vielä pysyvästi, mutta muutama kuolonsyöjistä on. Tätisi Bellatrix on heistä yksi ja se on Narcissan kannalta tässä tilanteessa ehkä hyväkin asia. Äidilläsi ei ole ollut paljoa vaihtoehtoja, mutta hänen suostumuksellaan he siellä oleskelevat”, Kalkaros kertoi.
Kylmät väreet kulkivat pitkin Dracon selkää ja tuntui kuin jäinen koura olisi juuri tarttunut häneen. Häntä puistatti ja hän värähti ja näytti säikähtäneeltä.

”Halusin että tiedät tämän. Voit varautua joululomaasi, johon ei ole enää kovin pitkää aikaa. Tiedän, että tämä tieto tuskin yhtään helpottaa nykyistä tilannettasi”.
”Hänellä on aina Nagini mukanaan, eikä sitä suinkaan suljeta mihinkään tyrmiin”, Draco sanoi kuin puhuen itselleen. Hän valahti kalpeaksi miettiessään lordin uskollista lemmikkiä, joka kulki aina tapaamisissa mukana. Se ei ollut missään häkissä, vaan sille oli aina varattu huone, jossa se sai luikerrella rauhassa ja syödä saaliin, mitä sille milloinkin tarjottiin. Käärmeen jäljiltä huone oli aina saastaisessa kunnossa. Dracoa oksetti kun hän mietti mihin huoneeseen se ällöttävä matelija sijoitettaisi.
”Hyvä tietää”, Draco sanoi melkein kuulumattomalla äänellä ja lämmitti käsiään teekupin ympärillä. Hän oli juonut teen loppuun ja muki olisi vielä hetken lämmin.
”Vielä yksi kysymys ennenkuin päästän sinut lähtemään. Hallitsetko okklumeuksen niin hyvin, että pystyt vastustamaan lukilitiksen, vaikka sinut herätettäisi yllättäen keskellä yötä? Tämä on tärkeää”. Kalkaros kysyi ja katsoi tiiviisti Dracoon.
”Luullakseni hallitsen”, Draco vastasi ja nyökkäsi samalla.
”Hyvä. Ja sitä voimme harjoitella vielä luokassa ennen joululomaa”.
Draco käveli mietteissään takaisin luihuisten oleskeluhuoneeseen. Hänellä oli paljon ajateltavaa ja liian paljon sulateltavaa. Kalkaros ei ollut kuitenkaan millään lailla viitanut Tylyahon viikonlopun tapahtumiin. Jos Professori jotain tietäisi tai epäilisi, niin Draco olisi toistaiseksi selvillä vesillä sen asian kanssa.


***

Eräänä joulukuun alun viikonloppuna Draco oli jälleen tarvehuoneessa yrittäen korjata häivytyskaappia. Hän oli varautunut olemaan siellä pitkään, sillä hän oli järjestänyt vartioinnin huoneen ulkopuolelle ja ottanut myös vähän ruokaa mukaansa. Jälleen kerran hän lähetti pöllön matkaan. Hän tiesi, että pöllö saattaisi palata takaisin piankin tai sitten sillä kestäisi kauan. Hän ei jäänyt odottamaan, vaan alkoi sen sijaan katsella huoneessa ympärilleen. Valtava huone oli korkea ja se jatkui silmänkantamattomiin. Siellä oli roinaa laidasta laitaan. Oli röykkiöittäin kirjoja. Oli lipastoja ja kaappeja ja hyllystöjä täynnä mitä kummallisempaa tavaraa. Kaappien hyllyt pursuivat purkkeja ja pulloja ja myös oppilaiden takavarioikoidulta näyttäviä pikkuesineitä, kuten torahammasfresbeitä ja muutama pari kaukokorvia. Näyttipä siellä olevan pieni laatikollinen pinnauspurtaviakin. Draco tuhahti vähän huomatessaan joukossa olevat nenäverenvuotonugaat ja pyörrytyspastillit. Hän oli ollut huonossa kunnossa ilman niitäkin. Hän hätkähti vähän nähdessään typerän näköisen pehmopeikon ja käveli vielä vähän eteenpäin, mutta varoi menemästä liian kauas tai kääntymästä liian monesta kohtaa, sillä huone näytti loppumattomalta ja sinne voisi vaikka eksyä.

Takaisin palatessa hänen mielenkiintonsa heräsi. Suurten röykkiöitten takaa paljastui pieni aukeampi paikka ja siellä oli jotain, joka oli tummanpunaisen samettikankaan alla. Draco siveli kangasta ja kurkisti sen alle. Kankaan alta paljastui vanha flyygeli. Hän siirsi varoen koko kankaan syrjään ja katseli flyygeliä. Se oli kiiltävää mustaa puuta ja siihen oli kaiverrettu tadokkaasti kuvioita sinne tänne ja flyygelin jalkoihin. Kannessa oli Puuskupuhin vaakuna. Draco nosti tottuneesti flyygelin kannen auki ja istahti soittajan paikalle.

Draco oli ollut vasta viiden, kun hän oli pysähtynyt Malfoyn kartanolla huoneeseen, jossa oli flyygeli. Hän oli tiennyt flyygelistä, mutta se oli ensimmäinen kerta, kun hän oli pysähtynyt soittimen luo, ottanut sitä peittävän tummansinisen samettikankaan sen yltä ja istunut soittimen äärelle. Hänen jalkansa eivät aivan ylettäneet lattialle ja hänen ensimmäiset kertansa soittiminen äärellä olivatkin haparoivia kokeiluja. Hänen äitinsä oli tullut hymyillen hänen luokseen ja nostanut flyygelin kannen ylös ja kertoi soittimen kuuluneen hänen isänsä isoäidille. Äiti opetti, miten tuota soitinta soitettiin ja Draco innostui enemmän. Hänen isänsä ei ollut aivan yhtä mielissään poikansa uudesta kiinnostuksen kohteesta. Hän loitsi vaimennusloitsun huoneeseen aina kun poika päästettiin flyygelille. Isä ei voinut sietää harjoittelun ääniä. Draco kuitenkin palasi aina uudelleen ja uudelleen soittamaan ja hänestä tuli vähitellen taitava. Hänen jalkansa ylettyivät pian jo lattiantasalle ja hän paineli tottuneesti pedaaleja. Hänen pitkät, hoikat sormensa ylettyivät matalemmista äänialoista aina korkeimpien äänialojen koskettimiin saakka.

Ajan kuluessa hän ei tarvinnut nuotteja vierelleen, vaan muisti pitkiä kappaleita ulkoa ja muutaman kerran hän loi jotain aivan uutta. Hän alkoi soittaa ennen tuntematonta kappaletta, joka tuntui syntyvän hänen omasta sielustaan. Useimmiten hän soitti vain itselleen. Kartanon vieraille ei hänen taitojaan esitelty, eikä isä täysin ymmärtänyt tätä puolta pojassaan. Se oli puoli, joka ei saanut häiritä rationaalista ajattelua eikä niitä arvoja, joita kuolonsyöjät edustivat. Hän oli saanut muutaman kerran äitinsä kyynelehtimään soittaessaan. Ne muutamat kerrat, jolloin hänen isänsä oli päässyt hänen soittoaan kuulemaan, näkyivät hänen isänsä kasvoilla suurena hämmennyksenä. Isä oli vain poistunut, eikä ollut sanonut mitään. Kun Pimeyden lordi oli hänen neljännen luokan lopulla saanut uuden ruumiin ja oli vahvistunut, hänen isänsä ei sallinut hänen enää soittaa ja silloin pieni pala häntä kuoli musiikin mukana. Draco piti siitä lähtien tarkoin huolen, että isä oli pitkään poissa, jotta hän saattoi palata flyygelin ääreen ja soittaa itsensä jälleen eloon.

Draco painoi ensimmäistä kosketinta varoen. Nopeasti hän loitsi ympärilleen vaimennusloitsun ja antoi kaikkien sormiensa laskeutua koskettimille.Viime kerrasta oli kulunut jo aikaa. Draco kokeili kaikki koskettimet läpi ja totesi soittimen olevan täysin vireessä. Hän sydämensä hypähti ja hän alkoi viimein soittaa. Sormet kulkivat kevyesti koskettimilla ja löysivät tutun sävelen vuosien takaa ajalta, jolloin kaikki oli paremmin. Minuuttien kuluessa hänen soittonsa sai varmuutta. Draco tajusi sen pohjattoman janon ja kaipuun vapauteen, jota hänen sydämensä vuosi suoraan hänen sormiensa kautta musiikkina ulos. Kyyneleet sumensivat hänen silmänsä, mutta hän jatkoi soittoaan minuutti toisensa jälkeen ja vaihtoi toiseen kappaleeseen.

Vasta kun pieni pöllö laskeutui flyygelin kannelle, hän lopetti viimein soittonsa ja peitti flyygelin uudelleen punaisen kankaan alle. Miksi näin kaunis soitin on unohdettu tänne roinan sekaan? Pöllö oli ollut poissa yli tunnin ja sillä oli edelleen Dracon oma viesti jalassaan. Draco huolehti pöllöstä ja laittoi sen takaisin häkkiin ja huolehti myös siitä, että hän palautti pöllön aina takaisin pöllölään päivän päätteeksi. Kukaan ei saisi epäillä, millä asioilla pöllö liikkui. Toisaalta olisi ollut järkevää vaihtaa joka kerraksi eri pöllö, mutta Draco huomasi kiintyneensä tuohon pieneen pöllöön ja piti sitä luotettavana sille annettuun tehtävään.

***

Lähestyvän joulun alla tuvilla oli tapana järjestää omat joulujuhlat ennen kuin kukin lähtisi kotiin joulun viettoon. Aina oli myös niitä oppilaita, jotka jäivät jouluksi jostain syystä Tylypahkaan. Draco olisi jäänyt mielellään tänä vuonna Tylypahkaan, sillä kotona mahdollisesti majaileva Pimeän lordi käärmeineen ei lämmittänyt hänen mieltään tippaakaan. Hän päätti osallistua oman tupansa joulujuhlaan ja toivoi sen vievän hänen ajatuksiaan muualle. Oppilaille ei ollut annettu enää uutta tilaisuutta käydä Tylyahossa, joten joulujuhlan ohjelma oli keksittävä ilman Tylyahon käynnin suomin mahdollisuuksin. Se ei estänyt oppilaita kehittämästä vuosi vuodelta hullumaisempaa ohjelmaa.

Vain pari päivää ennen tupien omia joulujuhlia professori Kunhusarvio piti omat juhlansa, johin hän kutsui lempioppilaansa eri tuvista. Dracoa ärsytti suunnattomasti tuo erityissuosikkien pieni kokoontuminen, mutta samalla se oli hyvä uutinen. Kun kaikki olivat juhlimassa, saisi hän viimein vietyä varasuunnitelmaansa eteenpäin. Hänellä olisi tuolloin hyvät mahdollisuudet saada tietty esine sinne, jonne sen oli tarkoitus viimein päätyä, professori Kuhnusarvion tavaroiden joukkoon ja sieltä ajallaan eteenpäin. Draco oli törmännyt Kalkarokseen professori Kuhnusarvion juhlissa ja professori oli ottanut hänet uudelleen pihteihinsä. Hetken Draco pelkäsi jo jääneensä kiinni, mutta professori olikin ottanut puheeksi Tylyahossa tapahtuneen selkkauksen ja käskenyt Dracon olla varovainen. Professori oli tullut paljastaneeksi hänelle, että oli vannonut rikkumattoman valan hänen äidilleen. Kalkaros pitäisi häntä silmällä, halusi hän sitä tai ei. Ja Kalkaros myös tekisi kaikkensa suojellakseen Dracoa, halusi hän sitäkään tai ei. Eikä Draco halunnut suojelua.
”Sinun pitää ymmärtää se tosiasia, että tehtävänäni on suojella kaikkia Tylypahkan oppilaita ja tietääkseni sinä vielä olet yksi heistä”, Kalkaros sanoi Dracolle heidän keskustelunsa päätteeksi.
”En tarvitse suojelua”.
”Voit olla ihan mitä mieltä tahansa, mutta sinua suojellaan siinä missä muitakin, ellei jopa enemmän”, Kalkaros sanoi ja kääntyi sitten omille teilleen.

Draco ei tiennyt, että varjoissa oli korvapari, joka oli kuullut tämän keskustelun, eikä sitä, että hänen perässään kulkisi Kalkaroksen lisäksi toinenkin, joka piti häntä silmällä ja oli enemmän kuin utelias selvittämään mitä hän touhusi.

Luihuisten tuvan oma juhlakomitea oli tehnyt kaikkensa, että tyrmissä olisi mukavan jouluinen tunnelma. Juhla oli kaikkia tupalaisia varten pienimmästä suurimpaan ja se oli yksi niitä tilanteita, jolloin korostui se asia, että luihuiset pitivät yhtä ja pitivät omiensa puolta. Kotitontuilta oli saatu juhlaan yhtä ja toista hyvää syötävää ja juotavaa. Draco oli nyt oman tupansa kesken ja silloin hän saattoi jättää hetkeksi vaatteilla koreilun ja oleskella mukavan väljässä oloasussa ja hupparissa villasukat jalassaan. Hän sulautuisi sellaisenaan täysin muiden joukkoon. Viime kerrasta olikin jo aikaa. Draco oli ehtinyt kaipaamaan tämänkaltaista rentoutta ja kaikesta jännityksestä ja huonoista uutisista huolimatta hänellä oli mukava olla. Se oli kuin muistutus siitä, että hän kuului Luihuisen tupaan ja Tylypahkassa oli jotain hyvääkin. Niin paljon kuin hän olikin alkanut inhoamaan koulua ja kaikkea siellä, tuvan oma joulujuhla muistutti siitä että Luihuiseen oli hyvä kuulua.

Alkuillasta taustalla soivat jouluinen musiikki ja ympäri oleskelutilaa oli erilaisia seurapelejä pelaavia ryhmiä. Jotkut jaksoivat hetken pelata taikakausien historiaan liittyvää tietopeliä, mutta monien mielestä se oli liian raskasta pelattavaa vapaa-aikana ja vapaaehtoisesti. Monet pelailivatkin kevyempiä korttipelejä tai seikkailupelejä, joissa sai käyttää enemmän tai vähemmän taikasauvaa tai loihdittuja noppia avukseen. Dracon yksi suosikeista oli seikkailupeli, jossa aurorit yrittivät ratkaista erilaisia arvoituksia ja kinkkisiä tilanteita. Peliä pystyi pelaamaan pienin joukkuein tai pareittain toisia pareja vastaan. Uusi kierros alkoi ja Draco meni mukaan peliin.

”Otetaan uusi jako, kun mukaan tulee näin paljon uusia pelaajia”, Harper sanoi ja sai kannatusta ehdotukselleen.
”Otetaanko paripelinä?” Pansy ehdotti.
”Mahtuuko vielä mukaan?” muutama neljännen luokan tytöistä tuli kyselemään.
”Mahtuu. Ja jos ei meinaa mahtua niin sitten pelataan joukkueissa”, Blaise totesi ja vilkaisi nopeasti Dracoon ja paikalle tulleeseen Astoriaan.
”Onko kaikilla taikasauvat mukana?” Harper varmisti ja alkoi jakaa kortteja pareille.
Astorian kaksi ystävää pelasivat parina ja Blaise junaili Dracon huomaamatta asiat niin, että poika pelasi Astorian parina. Astoria hymyili vähän. Hän oli pukeutunut lilaan villapuseroon ja polviin saakka ylettyvään siniseen hameeseen ja pitkiin yli polvien ulottuviin raidallisiin villasukkiin, mikä oli monen tytön tyyli pukeutua vapaa-aikanaan, ainakin Luihuisten tuvalla.

Peli alkoi ja kahdeksan paria täytti oleskeluhuoneen yhden kulmauksen täysin. Pelissä ei oltu hiljaa, sillä onnistumiset ja epäonnistumiset purkautuivat kiljahduksin ja huudoin ja kohta jouluinen musiikki ei enää kuulunut huoneessa. Draco istui lattiamatolla kylki kyljessä Astorian vierellä ja he kuiskuttelivat keskenään pelistrategiaa toistensa korvaan aina kun huudoilta kerkesivät. Välillä pelissä piti olla nopea ja ehtiä ensimmäisenä käyttää jotain loitsua, kuten hämäytysloitsua tai leijutusloitsua.
”Hei Greg, älä kärvennä mattoa”, Harper karjaisi. ”Se ei ole pelin tarkoitus”.
”Aquatulio”, Pansy loitsi ja sai kärventyvän maton sammutettua. Peli jatkui.
Dracolla oli hauskaa ja hän nauroi muiden mukana. Astorian parina oli mukava pelata, sillä tyttö oli nopea hoksaamaan ja yhdessä he saivat punottua toimivan juonen jolla pääsivät hyville pisteille ja etenemään pelissä.
”Tässä tulee jano,” Blaise tokaisi ja haki itselleen juotavaa.

Tarjolla oli kurpitsamehua ja neilikalla maustettua glögiä. Tarjottimet olivat täynnä pikkusuolaisia ja joulutorttuja, siirappikeksejä ja makeisia. Kotitontut olivat tehneet parhaansa. Peli päättyi. Draco ja Astoria olivat tulleet pistepottinsa kanssa toiseksi. Jotkut ryhmät vetäytyivät omiin makuusaleihinsa, mutta monet jäivät vielä oleskeluhuoneeseen, jossa tunnelma oli vähän rauhoittunut ja nyt musiikki taas kuului taustalta. Muutamalla taikasauvan heilautuksella sohvat oli aseteltu huoneessa uuteen järjestykseen ja ne muodostivat nyt ringin keskelle huonetta, jotta kaikki istujat voisivat olla samassa piirissä istumassa. Draco kokosi itselleen lautasen täyteen syötävää ja varasi itselleen paikan. Hän haki sen jälkeen vielä juotavaa ja toi samalla Astoriallekin, joka oli asettunut mukavasti sohvalle syömään.
”Olisimme jo valmiiksi ringissä, jos haluttaisi vielä pelata Obskuurin metsästystä”, Millicent ehdotti.
”Syömisen jälkeen ne jotka ei halua pelata, voivat mennä säkkituoleille. Onko okei kaikille?” Harper kysyi ja sai hyväksyviä muminoita syömisen lomasta.
”Vinc, uskallatko tulla mukaan. Muistan vielä kun rääkäisit ja olit kusta housuihisi viime pelissä?” Blaise kiusoitteli.
”Älä muistuta”, Vincent vastasi mumisten suu täynnä joulutorttua.
”En ole ennen pelannut, olen vain kuullut juttuja”, Astoria sanoi aika hiljaa tarkoittaen sen lähinnä vierellä istuvilleen kuultavaksi. 
”Tylypahkassa on turvallista pelata, kun peliin ei saa lisätä mitään pimeää taikuutta höysteeksi”, Draco selitti Astorialle. ”Ja kierroksen jälkeen on lupa jättäytyä pelistä pois jos niin haluaa”.
Astoria nyökkäsi ja oli valmis kokeilemaan pelaamista.

Huonetta pimennettiin eikä musiikki enää soinut pelaajien aloittaessa ensimmäinen kierros. Osallistujat ottivat toisiaan käsistä kiinni ja ensimmäisen kierroksen pelinjohtaja kierteli rinkiä ja tökkäsi pienen merkin jonkun selkään. Merkitty olisi kierroksen Obskuuri. Peli alkoi ja pelaajat olivat hiljaa mutta valppaina seuraamaan ja selvittämään kuka olisi ensimmäisen kierroksen merkitty pelaaja. Merkki kulki kädestä käteen sähköttäen, kunnes joku pelaajista sai kohdalleen vain yhden kädenpuristuksen. Obskuuri oli iskenyt ja pelaaja poistui ringistä. Tämän jälkeen oli aika kaivaa taikasauvat esiin ja paljastaa syyllinen.

Toisinaan tämä vaihe pelissä riistäytyi käsistä ja meteli kasvoi korvia huumaavaksi hiljaisuuden jälkeen. Huoneen ympäri sinkoili luvallisia, mutta kiusallisiakin loitsuja ties ketä pelaajaa kohden. Muutaman kierroksen jälkeen Draco ei enää halunnut pelata. Hän kuiskasi jotain Astorian korvaan ja tyttö nousi hänen kanssaan pois pelistä. He vetäytyivät huoneen nurkkaan yhdelle säkkituolille ja seurasivat vielä hetken peliä. Huoneessa oli taas täysin hiljaista, kunnes joku pelaajista kiljaisi ja se sai nurkassa istuvan Astorian hypähtämään säikähdyksestä. Draco sai siitä hyvän syyn kiertää kätensä Astorian lantion ympäri ja vetää tyttöä vähän lähemmäs itseään. Astoria puristi huomaamatta lujaa Dracon kättä, mutta Dracoa vain hymyilytti. Tytön käsi tuntui vähän viileältä, mutta pehmeältä hänen omassaan.

”Minä ja siskoni joudutaan palaamaan joululoman jälkeen Tylypahkaan muutamaa päivää ennen kuin loma loppuu. Oletko sinä kotona koko joululoman?” Astoria kysyi.
Draco synkistyi vähän kun puhe tuli joululomasta, mutta yrittii peittää sen.
”Olen kotona, mutta en tiedä miten pitkään olen siellä. En ole oikein innostunut koko lomasta”, Draco kertoi.
”Anteeksi että kysyin”.
”Ei se mitään. Ehkä palaan Tylypahkaan ennen loman päättymistä, en ole vielä päättänyt”. Draco tiesi että se asia ei ollut hänen päätettävissään, mutta aina saattoi yrittää. Juuri nyt Tylypahka tuntui kotia paljon mukavammalta paikalta.
”Olisi mukava nähdä sinua täällä ennen kuin koulu taas jatkuu”, Astoria sanoi ja hellitti vähän otettaan Dracon kädestä.
Draco ei heti vastannut. Hän oli vähän hämmentynyt siitä, että joku halusi nähdä häntä tai olla hänen kanssaan. Jos Blaisen vihjailuihin olisi luottaminen, niin Astoria taisi olla vähän ihastunut häneen. Mutta pitäisikö tyttö hänestä enää, jos tietäisi mihin kaikkeen hän oli sotkeutunut.
”Ehkä näemmekin”, Draco vastasi vähän hajamielisesti.

Vähitellen oleskeluhuone hiljeni ja rauhoittui rajuista pelaamiseen liittyvistä kiljahduksta ja karjahduksista. Draco ojensi taikasauvansa ja leijutti yhden joulutortun luokseen.
”Maistuuko?” hän kysyi Astorialta. Tyttö nyökkäsi ja Draco antoi Astorian haukata tortusta ja haukkasi sitten myös itse. He söivät tortun puoliksi. Kumpikaan ei tehnyt elettäkään lähteäkseen mihinkään. Dracon toinen käsi oli edelleen kiertyneenä Astorian ympäri, eikä tyttö näyttänyt uskaltavan liikahtaa siitä mihinkään. Hän päätti että olisi aika mennä yrittämään nukkumista, sillä oleskeluhuone tyhjeni ja muutkin vetäytyivät nukkumaan. Hän irrotti otteensa Astoriasta ja mietti mitä herrasmiehen kuuluisi tehdä tai sanoa, ettei loukkaisi seuralaistaan, mutta ei keksinyt mitään järkevää.
”Pitää kai olla järkevä ja mennä nukkumaan. Päästän ainakin sinut, enkä viivytä kauemmin”, Draco sanoi ja nousi ylös. Hän otti vielä Astoriaa kädestä ja nosti tytön seisomaan. Sitä seuraava halaus oli väistämätön. Se kävi yhtäkkiä odottamatta, mutta se tuntui sopivan illan päätteeksi.
”Hyvää yötä”, Astoria sanoi ja irrottautui halauksesta.
”Hyvää yötä Astoria”, Draco vastasi ja hymyili tytölle hänen lähtiessä kohti omaa makuusalia.

Draco valvoi vielä pitkään ennenkuin lopulta nukahti. Hänen päässään kilpaili joukko ristiriitaisia ajatuksia. Tylypahka oli mukavan syksyn alun jälkeen ollut paska paikka, mutta tämä ilta oli ollut mukava. Hän tajusi, että ei se ollutkaan lopulta itse koulu paikkana, josta oli tullut luotaantyöntävä, vaan kaikki se johtui siitä, mihin hänen vapaa-aikansa ja energiansa kuluivat. Ei hän ollut ehtinyt oikeastaan tehdä mitään kivaa. Paitsi ehkä flyygelillä soitto ja nyt tämä ilta? Koko häivytyskaapin korjaaminenkin tähtäsi siihen, että joukko kuolonsyöjiä voisi päästä Tylypahkaan ja tulla riehumaan sinne. Pimeän lordi oli pilannut Tylypahkan antamalla hänelle sellaisen tehtävän, joka oli ylivoimainen. Jokin muu tehtävä olisi voinut onnistua ja Draco olisi voinut olla ylpeä itsestään. Tai sitten ei? Koko Pimeän lordin helmoissa roikkuminen tuntui juuri nyt äärimmäisen rasittavalta ja typerältä. Sehän veisi pahimmillaan hänen henkensä. Jos lordi olisi pysynyt mullan alla, voisi Draco hengittää vapaammin ja miettiä vaikkapa Astorian kanssa seurustelemista. Juuri nyt hän ei siihen pystyisi.

A/N: Velhojen pukeutumisesta on paljastettu tosi vähän. Ainoastaan se, että heidän vaatteensa poikkeavat jästivaatteista. Mielestäni ajatus on hölmö ja kaukaa haettu. Eivät puhdasverisimmätkään voi olla niin taukkeja, etteivät osaa pukeutua jästivaatteisiin tilanteen mukaan (kirjat väittävät toista). Luullakseni taikamaailman nuorisolla on oma vapaa-ajan muotinsa, joka tuskin kovasti poikkeaa jästimuodista.

A/N2: Obskuuri tuli tutuksi Ihmeotukset ja niiden olinpaikat - elokuvasta.

[maigaro]

Täälä olis yksi innokas lukija

Kirjoitat tosi hyvin ja sujuvasti ja hahmot ovat omia itsejään. Kuvailet realistisesti Dracon tuntemuksia tehtävästään. Etenkin kun kaulakoru melkein tappoi sivullisen ja miten Draco reagoi siihen, oli hyvin kuvailtu. Tykkään myös Dracon muistoista, etenkin synttärimuisto ja flyygelimuisto ovat suloisia. Noi pelit joita he pelasivat, obskuurin metsästys ja auroripeli, olivat hauskoja keksintöjä.

Mielenkiinnolla jään odottamaan seuraavaa lukua. Dracolla ei varmasti tule olemaan kiva loma, jos Voldemort majailee heidän kartanossaan ja kyselee tehtävän edistymisestä.

[Fairy tale]

A/N: En ole ollut "pimeänlorditaajuudella" vähään aikaan, joten pikkasen kesti puskea jotain sen suuntaista tekstiä ulos pääkopasta. Tekstistä kyllä huomaakin, että pimeän lordi jää vähän sivuun tykästyessäni enemmän hänen ah, niin kammottavaan lemmikkiinsä.
maigaro mukavaa että jätit kommenttisi luettavakseni.



4. Osa - Joululoma

Viimeisenä koulupäivänä ennen lomalle lähtöä Draco huomasi viivyttelevänsä matka-arkkunsa pakkaamista. Sen tuli kuitenkin olla pakattuna ennen päivällistä, jonka jälkeen Tylypahkan muutamista takoista avettiin tunniksi siihen käyttöön, että oppilaiden oli mahdollista palata koteihinsa hormiverkoston kautta. Luihuiset käyttäisivät Professori Kalkaroksen työhuoneen takkaa.
”Nähdään tammikuun alussa”, kuului ympäri Suurta salia toivotuksia.
”Hyvää joulua”, huudettiin jostain.
”Älkää unohtako uuden vuoden juhlintaa”, kuului vastaus ja sitä säesti pienen paukkupommin jysäys jostain Rohkelikkoporukan suunnasta.
Dracolta jäi päivällinen kesken. Hän ei saanut alas enää palaakaan ja niin hän vetäytyi kesken päivällisen toisen kerroksen hylättyyn poikien vessaan. Häntä heikotti ja sydän tuntui jyskyttävän tavallista nopeammin. Jos hän olikin yrittänyt rajoittaa vähän menemisiään viimeisten viikkojen aikana ja Kalkaroksen antama virkistävä juoma oli auttanut, se ei ollut palauttanut hänen ruokahaluaan ja uni oli jäänyt kovin katkonaiseksi. Vessakopista kuului äkkiä kovin tuttu loiskahdus Myrtin saapuessa ja lipuessa katonrajaan ihmettelemään.
”Ai sinä. Sinua ei ole vähään aikaan näkynyt”, Myrtti totesi ja tuli vähän lähemmäs.
”Käykö täällä sitten joku muukin minun lisäkseni?” Draco uteli.
”Ei oikeastaan. Kukaan ei halua jäädä juttelemaan minun kanssani”, Myrtti sanoi surullisesti.
”En minäkään tänne vapaaehtoisesti hakeudu”, Draco totesi ja istahti jonnekin perimmäiseen nurkkaan ohimoitaaan hieroen.
”Tuo ei ollut kovin kohteliasta”, Myrtti totesi vähän happamana. ”Sinäkin tulet vain silloin kun olet surullinen”.
Draco oli hiljaa. Oliko hän surullinen tai näyttikö hän surulliselta. Hän oli pikemminkin kauhuissaan ja todella peloissaan. Kun omasta kodista oli parhaillaan tulossa pahuuden päämaja, se ei millään muotoa voisi olla mukavaa ja turvallista. Ehkä hän oli myös surullinen, koska oli menettämässä jotain hänelle tärkeää, oman kodin.
”Tiedätkös, sitä on väkisinkin surullinen, kun on saanut tietää, että taikamaailman pimein velho majailee kodissasi. En haluaisi jouluksi kotiin”, Draco huomasi avautuvansa kummitukselle.
Myrtti lipui Dracon vierelle ja nyyhkäisi kuuluvasti.
”Tuohan on kamalaa. Tietysti olet surullinen”, Myrtti vastasi silmät pelosta laajeten. ”Eikä sinulla ole ketään, jolle voisit jutella ja sitten tulet tänne?”
”Oletan että osaat pitää suusi kiinni asioistani”, Draco totesi happamasti.
Myrtti lipui aivan häntä vastapäätä ja katsoi häntä tiukasti silmiin.
”Minä osaan pitää salaisuudet”, Myrtti totesi suu mutrulla ja tuijotti Dracoa.
”Kiitos siitä”, Draco sanoi ja kuivasi yhden kasvoilleen karanneen kyyneleen.

***

Muutaman päivän kuluttua Draco joutui omin silmin todistamaan sitä hetkeä, kun Pimeyden lordi saapui hormiverkoston kautta kartanolle. Yksi kartanon takoista oli erotettu vain kulkutarkoitukseen, eikä siinä ylläpidetty tulta, jotta tulijat saattoivat välttää turhan ja rahvaanomaisen nokeentumisen. Lordin vanavedessä seurasi käärme luikerrellen takasta, eikä Draco voinut irrottaa katsettaan tuosta inhottavasta olennosta, jota tuntui riittävän metri toisensa jälkeen, sillä matelijan häntä ei näyttänyt tulevan takasta lainkaan. Käärmeen viimein saatua häntänsäkin takkahuoneen puolelle, saapui sen jälkeen vielä yhdeksän miestä ja kaksi naista. Draco laski tarkkaan tulijat ja painoi mieleensä keitä Kartanolle saapui. Takka suljettiin tiukasti saapuneiden jälkeen. Narcissa seisoi ylväänä keskellä huonetta ja oli päättänyt vakaasti olla hätkähtämättä lordin tai tämän käärmeen saapumisesta. Bellatrix huokasi lähinnä ihastuksesta nähdessään lordinsa viimein saapuvan ja otti mielellään tehtäväkseen saattaa tämä huoneeseensa. Draco päätteli lordin saapuneen hieman pitemmäksikin ajaksi, sillä hänelle osoitettiin yksi parhaista huoneista ja käärme sijoitettiin sille osoitettuun huoneeseen. Narcissa oli pitänyt huolen siitä, että käärmeelle osoitetusta huoneesta oli siirretty kaikki tavarat muualle. Hänen silmänsä olivat salamoineet kiukusta, kun hän oli tehnyt selväksi missä sen ällöttävän matelijan paikka olisi eikä missään kalustetussa huoneessa. Lordi antoi ymmärtää, että piti järjestelystä, eikä tehnyt siitä suurta numeroa. Sen sijaan hän osoitti suosiota ja ihailuakin kartonon emäntää kohtaan, joka tarjosi suurelle joukolle paikkaa kokoontua ja oleskella joulun ajan ja tarvittaessa sen jälkeenkin. Olihan hän itse saanut yhden parhaista huoneista, joskin ei hänen unentarpeensa enää ollut tavallisen kuolevaisen velhon kaltainen. Mutta sai huone silti olla pramea. Moni yläkerran huoneista sai sinä iltana uuden asukkaan, lyhyemmäksi tai pitemmäksi ajaksi.

”Draco, tulehan tänne”, lordi pyysi vähän myöhemmin, eikä hänen äänensävystään voinut päätellä lainkaan mitä asiaa hänellä olisi.
Draco otti muutaman askeleen Pimeän lordin vierelle ja vilkaisi vain nopeasti sinne, missä käärme parhaillaan näytti nukkuvan kerällä, mutta silti valppaan oloisena ja valmiina heräämään milloin tahansa.
”Herrani”, Draco sanoi ja piti samalla huomaamattomasti, mutta tiukasti mielensä suojia ylhäällä.
”Olen kuullut, että ahkeroit kovasti. Jatka samaan malliin, niin saat Dumbledoren päiviltä kevään  aikana ja salaisen kulkureitin valmiiksi, jotta joukkoni voivat  tulla täyttämään Tylypahkaan oman tehtävänsä”, lordi sanoi tarkkaillen samalla nuorta Malfoyta päästä kengänkärkiin ja laski sitten kalpean kätensä nuoren Malfoyn hartialle.
”Herrani, annoit minulle aikaa syksyn ajan”, Draco vastasi vähän hämmennystä äänessään, mutta hän piti ryhtinsä suorassa ja odotti mitä lordi vastaisi.
”Ah,  tulinko sanoneeksi syksyn ajan. Satun tietämään, että Dumbledore on ollut paljon poissa koululta ja hänet on tavattu monesti Lontoossa ja muualla nuuskimassa tekemisieni perään. Ehkä on ollut mahdotonta saada hänet pois päiväjärjestyksestä niin nopeaan. Meillä on aikaa kevääseen ja myös sinulla on aikaa kevääseen. Voinhan luottaa sinuun, Draco Malfoy?” Lordi puhui kuin jokapäiväisestä itsestäänselvyydestä.
Dracolta meinasivat jalat pettää alta, niin  helpottunut hän oli kuullessaan että hänellä olisi koko kevät aikaa.
”Voit luottaa minuun, herrani”, Draco vastasi ja kokosi ajatuksensa uudelleen ja keskittyi seisomiseen.
”Hyvä. Yhteistyömme merkiksi voinkin antaa sinulle joululahjasi muutaman päivän kuluttua, kun  tänne kokoontuu vielä muutamia muita lisää. Saat silloin pimeän piirtosi. Olkoon se lopullinen merkki uskollisuudestasi ja lojaalisuudestasi”.
”Se on suuri kunnia herrani, Draco sai sanottua ja kumarsi vähän”. Kerällä oleva käärme avasi sillä hetkellä silmänsä ja tuijotti suoraan Dracoon. Se sai Dracon suojauksen hetken horjumaan, mutta hän kokosi itsensä nopeasti uudelleen.
”Huomaan, että pidät mielesi suojauksia korkealla, Draco. Se on hyvä asia, vaikka oletkin omiesi keskellä. Et voi olla koskaan täysin varma kuka on puolellasi ja kuka on lopulta sinua vastaan”, lordi sanoi ja irrotti otteensa Dracon hartialta. Draco nyökkäsi vähän ja siirsi katseensa pois käärmeestä. Se hetki oli tuntunut siltä, kuin käärme olisi yrittänyt murtaa hänen suojauksiaan, eikä lordi itse. Silti Pimeän lordi oli huomannut, miten hänen suojaukseensa oli tullut kupru tuona pienenä hetkenä. Lordilla oli selvä yhteys käärmeensä kanssa. Kaikki ne hämärässä puhutut puheet käärmeestä olivat totta.
 
Draco ei halunnut nähdä loppupäivänä enää ketään. Hän pyysi kotitonttua tuomaan ruokaa huoneeseensa ja sinne hän linnoittautui. Kartanolla oli liikaa epämääräistä ja röyhkeää väkeä. Muutamat käyttäytyivät, kuin olisivat yleisessä hotellissa roskastaen ja piipun tuhkaa lattialle karistaen. Ovelta kuului varovainen kolkutus, kun kotitonttu toi hänen pyytämänsä ruoan. Tontut eivät missään nimessä saaneet tulla yksityisiin huoneisiin, vaan ne oli ohjeistettu toimimaan tarkoin isäntäväen sääntöjen mukaan. Draco otti nopeasti tontun toimittaman tarjottimen ja nyökkäsi sanattomaksi kiitokseksi saaden sen jopa hetken hämmentyneeksi. Malfoyn kartanon tontut eivät usein kiitoksia saaneet, mutta Draco ei ollut omasta puolestaan koskaan halunnut aiheuttaa tontuille hankaluuksia, vaikkei ollut niille sen koommin kiitoksiakaan jaellut. Hän suojasi ovensa moninkertaisin lukkoloitsuin ja suojasi huoneensa ylimääräisillä suojauksilla. Niin hän oli tottunut tekemään monesti ennenkin, mutta nyt kun isä oli poissa, se tuntui jotenkin entistä tärkeämmältä.

Draco sytytti huoneensa pieneen takkaan tulen. Hänen huoneensa oli pikemminkin pieni huoneisto, sillä hänellä oli käytössään oma kylpyhuone ja vaatehuone. Makuusyvennys oli hieman erillään muusta oleskeluhuoneesta. Hän söi ja kuunteli koko ajan mitä huoneen ulkopuolella tapahtui. Muutaman kerran joku koputti ohimennen hänen oveensa ja huuteli jotain, mutta kellään ei näyttänyt olevan hänelle oikeasti mitään asiaa. Dracolla ei ollut aikomustakaan avata oveaan kenelle tahansa. Hänellä ei ollut tiedossa, että kukaan hänen Tylypahkan tupatovereistaan tulisi joulun aikana käymään. Heidän vanhempansa saattaisivat tulla kokoontumisten ajaksi.

Dracon oma huonekaan ei tuntunut enää suojatulta ja turvalliselta paikalta, jossa voisi säilyttää salaisuuksia. Tuntui siltä, kuin kuka tahansa voisi milloin tahansa vaatia huoneen itselleen tai tulla penkomaan hänen henkilökohtaisia tavaroitaan. Hän päätti, että oli aika piilottaa tärkeimmät salaisuudet matka-arkkunsa valepohjan alle ja ottaa ne mukaan Tylypahkaan kevätkaudeksi. Hän avasi kaappinsa ja otti sieltä esiin muutamia senttejä paksun ja reilun kokoisen metallilaatikon, johon oli kätketty kaikkein tärkeimmät ja salaisimmat asiat ja vuosien varrella hän oli ympäröinyt rasian yhä järeämmin loitsuin. Draco mumisi hiljaa murtaen loitsut ja istahti sängylleen rasia sylissään. Avattuaan kannen, päälimmäisenä oli hänen vauva-aikainen pehmopupunsa, joka oli nähnyt parhaat päivänsä vuosia sitten. Narcissa oli halunnut säästää sitä, eikä ollut heittänyt sitä pois, sillä se oli ollut Dracon rakkain lelu, kun hän oli ihan pieni. Narcissa oli antanut sen pojalleen hänen täyttäessään 15-vuotta ja kertonut hänelle monta muistoa ja kertomusta siitä, kuinka tärkeä tuo pieni pehmopupu oli, vaikka siinä ei ollut mitään taikaa. Draco tajusi, että pupu oli tärkeä myös hänen äidilleen, eikä hänellä ollut aikomustakaan hävittää sitä. Hän huomasi sen olevan jollain lailla tärkeä edelleen, vaikka hän olikin kasvanut sellaisesta ulos hyvin aikaisessa vaiheessa. Jos hän jonain päivänä olisi naimisissa ja hänellä olisi omia lapsia, olisi mukava kun hänellä olisi tallella yksi lapsuudenaikainen lelunsa, olkoon sitten miten kauhtunut ja taiaton hyvänsä. Hänen äitinsä oli kertonut, että naiset monesti arvostivat ja pitivät sellaisista asioista, niin lapselliselta kuin se ehkä 15-vuotiaan nuoren pojan ajatusmaailmaan tuntuisikin. Draco nuuhkaisi pupua ja katsoi sitä haikeana. Se tuntui edelleen olevan turvallisen lapsuuden symboli.

Rasiassa oli myös joitakin valokuvia ja lehtileikkeitä ja pieni muistikirja, johon hän oli kirjoittanut tärkeitä, mutta harvoin tarvittavia loitsuja ja muutaman vaikean taikajuoman valmistusohjeet, joista olisi monessa tilanteessa hyötyä. Hän oli kirjoittanut kirjaan muistiin myös joitakin tärkeitä päiviä ja tapahtumia. Päiväkirjaa hän ei ollut milloinkaan pitänyt, se oli tyttöjen juttuja, eikä ainakaan yhdenkään Malfoyn elämään kuuluva asia, mutta oli silti ollut mukava kirjoittaa muistiin joitakin ajatuksia. Draco uppoutui kirjaansa muistaen liiankin hyvin, mitä oli sinne viime vuosien aikana kirjoittanut. Siellä oli merkintä ajalta, jolloin hän oli aloittamassa Tylypahkaa. Hän oli kirjoittanut muistiin päivän, jolloin Harry Potter oli torjunut hänen tarjoamansa ystävyyden. Sitten Potter olikin lajiteltu Rohkelikkoon ja päässyt kohta Rohkelikon huispausjoukkuueeseen. Noihin merkintöihin oli latautunut roppakaupalla 11-vuotiaan pettymystä, joka oli paisunut kaunaksi ja avoimeksi naljailuksi ja vihanpidoksi Potteria ja tämän ystäviä kohtaan.

Kirjasta löytyi myös mukavia merkintöjä neljännen kouluvuoden ajalta, jolloin Tylypahkassa oli vaihto-oppilaita ja tanssiaiset. Vaikka Draco oli tanssittanut Pansya ja ollut virallisesti Pansyn tanssipari, oli hän saanut tanssittaa myös muita tyttöjä ja joukossa oli muutama kaunotar, joista erääseen Draco oli ollut vähän ihastunutkin sen vuoden aikana. Hän oli kuitenkin ollut 14-vuotias, eikä ollut rohjennut tehdä aloitetta mihinkään suuntaan. Yksi viidennen vuoden keväältä oleva merkintä oli yksi Dracoa hämmentävistä asioista. Koko kouluvuosi oli ollut yhtä sotkua ja sekametelisoppaa ja hän oli mukana Inkvisitiopartiossa takaa-ajatuksenaan olla ministeriön edustajien suosiossa ja saada siinä samassa ärsytellä muita oppilaita ja olla heidän yläpuolellaan. Hänen lähimmät tupatoverinsa olivat sen vuoden keväänä narauttaneet hänet, kun hän oli jäänyt tuijottamaan Potteria, ilmeisesti liian pitkäksi ajaksi ja liian haaveileva ilme kasvoillaan. Ei se vielä ollut paha, mutta kun niin oli päässyt käymään muutaman kerran. Sellaisen jälkeen Dracolla oli aina täysi työ päästä haukkumaan Potter syystä tai toisesta pataluhaksi ja vielä parempi, jos sai aiheutettua tälle myös naarmuja ja vammoja kaupan päälle. Muilla ei ollut mitään lupaa päästä hänen pääkoppaansa ja ajatuksiinsa. Oli ollut tarpeeksi kiusallista myöntää edes itselleen, että Harry Potteria oli kiva jäädä katselemaan. Se oli asia, joka oli toistaiseksi tungettu ja unohdettu niin syvälle muistoihin kuin mahdollista.

Draco laski muistivihon käsistään ja hieroi ohimoitaan. Hän kadehti Potteria ja tämän ystäviä ja  epäröi hetken pitäisikö heittää koko muistikirja takkaan ja polttaa se tuhkaksi. Niin olisi kaikkein turvallisinta. Kirjaa ei ollut varaa jättää lojumaan mihinkään. Muistot olisivat hänen päässään ja sieltä ne voisi lukea vain taitava velho tai noita, joka osaisi tunkeutua hänen päähänsä. Hän päätti jättää tuhoamisen toiseen kertaan, kun hänen käteensä osui yksi valokuva. Se oli yksi hämmentävimpiä valokuvia hänen omasta perheestään. Draco muisti vielä hyvin sen päivän, jolloin hän näki sen kuvan ensimmäistä kertaa. Hän oli ollut silloin 10-vuotias.

”Äiti. Mitä tämä valokuva tarkoittaa?” Draco kysyi vähän hämillään äidiltään. Hän oli löytänyt valokuvien joukosta yhden valokuvan, jossa oli hänen perheensä. Lucius Malfoy seisoi perheensä takana kuin suojelemassa muuta perhettä, joka oli kuvassa hänen edessään. Narcissalla oli käsivarsillaan kaksi pientä vauvaa, jotka oli puettu täysin samalla tavoin, hienoihin tummansinisiin potkupukuihin.
Narcissa oli ottanut kuvan Dracon kädestä, henkäissyt vähän ja sitten hänen poskelleen oli pudonnut kyynel.
”Draco, minun olisi pitänyt kertoa sinulle tästä jo kauan sitten”, Narcissa kuiskasi ja kuivasi kyyneleen poskeltaan. ”Sinulla oli kaksoisveli kun synnyit. Hän oli sinua vain pari minuuttia nuorempi”, Narcissa kertoi eikä voinut estää kyyneleiden valumista kasvoilleen.
Draco katsoi uudelleen kuvaa. Hän katsoi isänsä ja äitinsä ilmettä. He näyttivät onnellisilta ja vauvat Narcissan käsivarsilla olivat levollisia.
”Mitä tapahtui?” Draco kysyi ja tarttui valokuvaan ottaen sen samalla takaisin itselleen.
”Veljesi kuoli kahden kuukauden ikäisenä nukkuessaan. Joillekin vauvoille vain käy niin, eikä siihen löydetä mitään selitystä. Sitä sanotaan kätkytkuolemaksi”, Narcissa kertoi.
”Voinko saada tämän kuvan itselleni?” Draco kysyi varovasti ja niiskahti vähän.
”Tietysti voit pitää sen, mutta se täytyy pitää ehdottomasti täysin piilossa ja salassa. Ymmärräthän sinä sen? Tätä valokuvaa ei pitäisi olla edes olemassa”, Narcissa sanoi ja hipaisi samalla kuvaa.
”Mutta eikö sinulla ole lainkaan kuvaa, jos otan tämän”, Draco kysyi äidiltään ääni väristen.
Narcissa kumartui Dracon puoleen ja katsoi häntä silmiin.
”Kyllä minulla on kuva teistä kahdesta”.
”Mi-mikä hänen nimensä oli?” Draco kysyi tajuten äkkiä että hän ei tiennyt veljestään yhtään mitään.
”Hän oli Daniel Scorpius”, Narcissa kuiskasi ja hymyili vähän.
”Entä, mihin hänet on ha- haudattu?” Draco kysyi nieleskellen palaa kurkussaan.
”Hänet on haudattu suvun hautausmaalle. Siellä on tiheä ruusupensas, jonka on annettu peittää pieni hautakivi ja pienen pojan muisto”, Narcissa sanoi ja tärisi vähän.
”Äiti”, Draco halasi äitiään ja huomasi että itki vähän itsekin.

Se oli ollut järisyttävä hetki hänen elämässään, saada tietää että hänellä oli ollut kaksoisveli. Millaista hänen elämänsä olisikaan, jos veli olisi elossa edelleen? Seuraavalla kerralla, kun he olivat käyneet sukuhaudalla, Draco oli etsinyt tiheän ruusupensaan kätköistä veljensä piilossa olevan haudan. Hänen isänsä oli nähnyt sen ja tullut hänen luokseen. Isä oli ollut hiljaa, laskenut kätensä hänen olalleen ja katsellut pientä hautakiveä hetken hänen kanssaan.
”Tiedäthän Draco, että tästä ei voi puhua perheen ulkopuolella?” Lucius oli sanonut. Draco nyökkäsi ja katsoi isäänsä suoraan silmiin. Draco ei ollut ikinä ennen nähnyt isäänsä niin surullisena, mutta sitä kesti vain sen pienen hetken. Lucius taikoi haudalle kauniin valkoisia lumikukkia ja oli sitten kävellyt pois Dracon kanssa. He eivät olleet puhuneet asiasta enää koskaan sen jälkeen.

***

Dracon joululoma oli iloton. Kartanossa oli hiljaista ainoastaan aamun aikaisina tunteina, jolloin kukaan ei ollut hereillä kotitonttuja lukuunottamatta. Muuna aikana väki kuljeskeli käytävillä ja saleissa enemmän tai vähemmän äänekkäinä. Draco pysytteli huoneessaan ja poistui sieltä ainoastaan äitinsä tai Bellatrixin kutsusta. Kartanoa ei oltu koristeltu muiden vuosien tapaan mitenkään, joten mistään ei voinut päätellä että oli joulu. Hän sai äidiltään muutaman joululahjan ja hän söi joulupäivän päivällisen äitinsä kanssa kahden. Se oli ainoa hetki, jolloin he saattoivat keskustella hetken kahdestaan ilman muita. Tapaninpäivänä kotitontut olivat tehneet parhaansa ja salin pitkä pöytä oli katettu tavallista paremmin. Draco nosti vasemman käden hihaansa ja katsoi viimeistä kertaa virheetöntä käsivarren ihoaan ja värähti inhosta, sillä kun hän tänään palaisi huoneeseensa, hänen käsivarttaan ”koristaisi” pimeän piirto – taikakeinoin tatuoitu pysyvä yhteys Pimeän lordin ja hänen joukkojensa välillä.

Draco sai huomata, että päivällisellä oli koko joukko uutta väkeä, joita ei ollut näkynyt kartanolla tätä ennen. Monet olivat saapuneet päivälliselle ja sitä seuraavaan kokoontumiseen. Draco antoi katseensa pysähtyä jokaisen vieraan kohdalla hetkeksi, jotta hän voisi selvittää itselleen moniako hän tunsi ja kuinka paljon joukossa olisi uusia kasvoja. Hän totesi professori Kalkaroksen liittyneen viraiden joukkoon. Vanhemmat Crabbe ja Goyle olivat tulleet, sekä joitakin joita Draco ei tunnistanut. Hän ja hänen äitinsä istuivat pitkän pöydän puolivälissä vastapäätä toisiaan. Narcissa yritti ylläpitää huoletonta olemusta, mutta Draco huomasi äitinsä puraisevan välillä alahuultaan, joka oli merkki epävarmuudesta. Bellatrix istui pöydän päässä istuvan Pimeän lordin oikealla puolella näyttäen itsevarmuuden perikuvalta ja hymyili välillä leveästi kesken keskutelun. Dracolla oli täysi työ keskittyä syömiseen, sillä sen jälkeen hänet merkittäisi kaikkien näiden silmäparien nähden. Suuren ruokasalin perällä luikerteli Nagini hereillä ja niin valppaana kuin sen olisi käsketty vartioida jokaista liikettä.

”Draco Malfoy liittyy tänään virallisesti ja jäädäkseen joukkoihimme”, Pimeän lordi sanoi nyökäten nuoren Malfoyn suuntaan ja viittoi häntä tulemaan vierelleen. Pitkän pöydän ääreltä kuului hyväksyvää muminaa sieltä täältä. Draco nousi paikaltaan ja jäi seisomaan lordin vierelle, joka veti hänen vasemman kätensä hihan ylös ja antoi taikasauvansa porautua virheettömään vaaleaan ihoon.
”Mielesi suojukset ovat korkealla, se on hyvä asia”, lordi kuiskasi Dracon korvaan ja mumisi sitten vieraskielistä ja monimutkaista loitsua samalla, kun antoi sauvan työskennellä Dracon käsivarrella. Draco keskittyi tuijottamaan vain kättään, johon kuvio alkoi muodostua - pääkallo ja käärme. Hän tuijotti purren hampaitaan yhteen, sillä piirron tatuoiminen hänen käteensä ei ollut kivutonta. Se tuntui yhtä aikaa jääkylmältä, mutta silti polttavan kuumalta ja pistävältä ja hetkittäin myös puuduttavalta, jolloin kipu unohtui muutamaksi sekunniksi. Oli vaikeaa sanoa kuinka kauan piirron tatuoimiseen kului ajallisesti, mutta sillä ei ollut merkitystä. Pöydän ympärillä oleva väki kilisytti viinilasejaan kuuluvasti ja Dracon palatessa omalle paikalleen kaikki nostivat maljan häntä kohden ja joivat. Draco kohtasi professori Kalkaroksen katseen, joka oli kiinnittynyt tiukasti häneen. Dracoa vastapäätä istuvan Narcissan huulet oli puristettu tiukasti yhteen ja hänen ilmeestään ei voinut sillä hetkellä päätellä mitään. Draco kuitenkin tiesi äitinsä kamppailevan sillä hetkellä tunteiden sekasorrossa, sillä hän tiesi ettei Narcissa olisi halunnut tämän päivän ikinä tulevan. Draco oli itse odottanut sitä vielä syksyn alussa, mutta syksyn kuluessa hän oli tullut toisiin ajatuksiin, mutta kaikki oli ollut silloin aivan liian myöhäistä.

Seuraavien päivien aikana kokoontumisia olisi tulossa useampi. Tapaninpäivän ilta kuitenkin päättyi viinin juomisen ja kevyemmän rupattelun merkeissä. Draco yritti osallistua keskusteluun, mutta hänen päänsä tuntui sumealta ja vasenta käsivartta tykytti kivusta. Sinä yönä Draco ei saanut nukuttua kunnolla. Hän vaipui levottomaan ja pinnalliseen valveuneen, johon luikerteli valtava käärme. Hän näki miten se tuli hänen huoneensa oven läpi, kaikkien suojausten ja suojaloitsujen läpi ja kiemurteli suoraan häntä kohti. Draco huusi, mutta tajusi, ettei hänen suustaan lähtenyt pihaustakaan, hän huusi äänettömiä huutoja. Käärme lipoi kieltään ja kiemurteli suoraan hänen sänkyynsä. Dracon sydän hakkasi tiheämmin kuin koskaan ennen ja hän haukkoi henkeään. Hän ei voinut sulkea silmiään, vaan hän tuijotti herkeämättä olentoa jonka pää katosi hänen peittonsa alle. Draco tunsi käärmeen viileän ja niljaisen olemuksen ihoaan vasten ja se sai hänet kauhusta kananlihalle. Käärmeen pää ilmestyi kohta peiton alta ja se lipoi kieltään ja avasi suuren kitansa kuin purrakseen saalistaan, jonka ympärille se oli vähitellen kietoutunut. Draco tajusi, että oli lamaantunut kauhusta, eikä saanut sanottua sanaakaan sillä kaikki sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Hän yritti pakottaa itsensä heräämään painajaisesta, mutta ei onnistunut siinä. Hän tunsi kuinka käärme luikerteli yhä uudelleen ja uudelleen hänen vartalonsa yli ja sihisi vaimeasti suunnatessaan silmänsä suoraan hereillä olevaa, kauhusta vapisevaa uhriaan. Käärme lipoi hänen hiestä märkää kaulaansa ja Draco inahti. Inahdus tuntui saavan käärmeen innostuvan ja se puraisi Dracon vasenta käsivartta jättäen siihen selvät puremajäljet.

Silloin Draco heräsi omaan huutoonsa ja huomasi istuvansa sängyllään hiestä märkänä ja vapisevana. Hän huohotti monta minuuttia katselleen ympärilleen. Hiukset olivat liimautuneet kiinni päänahkaan. Hän tärisi kauhusta ja tuijotti vuoroin vasenta käsivarttaan ja ihoaan. Käsivarren pimeän piirto hohkasi vuoroin jääkylmänä ja tulikuumana ja se tykytti kivusta, mutta puremajälkiä siinä ei ollut. Uni oli tuntunut niin todelliselta, että hän ei olisi yllättynyt vaikka hän olisi puremajäljet käsivarrestaan löytänytkin. Hän tunsi edelleen vartalollaan sen  tuntemuksen, kun sitä pitkin kiemurtelisi käärme niljaisena ja kylmänä. Dracolla oli yllään vain bokserit, kuten yleensä nukkuessa ja oli siitä kiitollinen. Hänhän voisi syyttää pimeän lordia jonkinasteisesta ahdistelusta. Niin kauhelta käärmeen kosketus hänen paljaalla ihollaan oli tuntunut, vaikkei se todellisuudessa ollutkaan tapahtunut. Noin voimakkaan taian käyttö jättäisi muistiin helposti sellaisen merkin, kuin kaikki olisi tapahtunut oikeasti. Draco värisi ja teki itselleen selväksi, että häntä vastaan oli käytetty voimakasta taikuutta, eikä äskeistä ollut tapahtunut oikeasti, eikä siitä silloin myöskään jäisi todeksi muuttuvaa muistoa hänen päähänsä. Kului pitkä aika ennenkuin Draco uskaltautui nousemaan sängystään ja meni suihkuun. Hän istui suihkunurkassa antaen veden valua päälleen ja kyyneleet sekoittuivat veteen. Hänen suojauksensa olivat murtuneet täysin hänen nukahtaessaan siihen levottomaan ja todentuntuiseen valveuneen, jossa hän tuntui olevan puoliksi hereillä ja puoliksi unessa.


Draco ei nukkunut enää sinä yönä.

***

Seuraavat päivät kuluivat tappavan hitaasti. Draco päätti käydä päivisin ulkona, sillä jatkuva sisällä oleskelu tympäisi. Joku kolkutteli vähän väliä hänen ovensa takana. Hänen odotettiin olevan mukana illan kokoontumisissa, joissa nyt joulunpyhien mentyä käytiin syvällisempää keskustelua strategioista ja täsmäiskuista milloin minnekin. Siellä käytiin läpi listaa siepatuista velhoista ja noidista, selvennettiin työnjakoa ja annettiin uusia tehtäviä, mutta siellä käytiin myös kahdenkeskisiä keskusteluja ja pienten ryhmien neuvotteluja. Draco vältteli katsomasta käärmeen suuntaan, sillä vaikka se näytti suurimmaksi osaksi nukkuvan huoneen perällä kerällä, se avasi silmänsä aina Dracon katsoessa sen suuntaan. Aivan kuin käärme olisi aistinut hänet ja hänen liikkeensä ja aikomuksensa sen painajaisyön jälkeen. Kunpa hänellä olisi nyt ollut joku, jonka kanssa olisi voinut keskustella ja pohtia häntä mietityttäviä asioita. Hän olisi voinut kysellä jotain mieltänsä painavista asioista vaikka Kalkarokselta, mutta mies ei ollut palannut kolmen tapaamisen jälkeen enää kartanolle. Draco olisi halunnut lisää tietoa pimeän piirron ja käärmeen välisestä yhteydestä ja muuta sellaista. Kalkarokselta hän olisi kehdannut sellaisia kysellä.

Yhtenä päivänä sumu ja hämärä pitivät maisemaa vallassaan koko päivän. Sinä päivänä Draco teki pitkän kävelylenkin ja kävi suvun hautausmaalla. Ohut lumikerros maassa oli täysin koskematon. Kukaan ei ollut tänä jouluna käynyt sytyttämässä kynttilöitä haudoille, vaikka hän muisti että niin oli tehty aina ennen. Tämä joulu oli monestakin syystä poikkeuksellinen. Draco käveli suoraan tiheän ruusupensaan luo ja siirteli piikkisiä oksia ympäriltään. Hän varoi katkaisemasta yhtäkään oksaa, jotka pitivät kätköissään pientä hautakiveä. Daniel Scorpius Malfoy 5.6.1980 – 14.8.1980.
Draco vaipui ajatuksiinsa ja antoi ajan kulua. Hänen mieleensä nousi äitinsä sanat, niin usein kun Narcissa kutsui häntä tai puheli hänen kanssaan. Minun ainoa poikani. Niin hänen äitinsä sanoi usein ja nyt Draco viimein käsitti sen, että hänen äitinsä muisti aina ja joka hetki kun hän sanoi Dracosta niin, että hänellä oli ollut hetken myös toinen poika käsivarsillaan. Sen käsittäminen tuntui kummalliselta, kuin se olisi joku irrallinen asia kaikesta todellisuudesta, jossa hän juuri nyt joutui elämään. Hän ei uskaltanut alaikäisenä taikoa kartanon ulkopuolella ja niin hän sotki uusia jalanjälkiä ympäriinsä peittäen käyntinsä jäljet niin, ettei kukaan kiinnittäisi erikseen huomioita jälkiin ruusupensaan vierellä.

Kartanolta oli väki vähentynyt, mutta siellä majaili vielä koko joukko kuolonsyöjiä, jotka toimittivat kuka mitäkin asioita. Draco näki miten eräs hänelle tuntematon mies kantoi olallaan suurta säkkiä. Mies marssi säkki olallaan huoneeseen, joka oli Pimeän lordille varatun huoneen vieressä. Käärmeen huone, Draco tajusi ja seurasi katsellaan kuinka mies laski säkin olaltaan ja tyhjensi sen keskelle lattiaa. Sieltä kierähti koko joukko pienriistaa huoneen lattialle. Suuremman eläimen paloitellun ruhon lisäksi säkissä oli kaneja, metsäjäniksiä, myyriä ja ties mitä muita joita Draco ei tunnistanut. Hän jähmettyi paikoilleen seuraamaan, kun käärme luikerteli sille katetun herkkupöydän ääreen. Se ahmaisi kasasta suuren jäniksen ja alkoi niellä. Mies huoneessa näytti huitovan muutaman kerran taikasauvallaan ympäriinsä. Ilmeisesti hänen tehtävänään oli siivota niitä jälkiä mitä käärme oli edellisiltä aterioinneiltaan huoneeseen jättänyt. Draco tuijotti käärmeen ateriointia, kun se kita oli ammollaan ja nieli jänistä tuuma tuumalta sisuksiinsa. Hän tuijotti niin kauan, että käärme sai jäniksen kokonaan nieltyä ja silloin se katsoi suoraan Dracoon. Sillä hetkellä Dracon pimeän piirtoa korvensi ja häntä huimasi. Hän ryntäsi nopeasti omaan huoneeseen, lukitsi oven ja varmisti sen loitsuin. Hänestä oli tullut aivan liian yliherkkä tuon matelijan läsnäolosta. Loppupäivän hänellä oli kuvottava tunne, joka ei hävinnyt kokonaan vielä seuraavinakaan päivinä.

Dracolla ei ollut tilaisuutta palata Tylypahkaan päivääkään ennen joululoman loppumista, vaikka hän oli ehtinyt sitä salaa toivomaan. Professori Kalkaros ei ollut käynyt enää kartanolla. Niin Draco joutui olemaan kotonaan viimeiseen ennalta sovittuun tuntiin saakka ennen hormiverkoston avautumista Tylypahkaan. Viimeinen yö kotona ei ollut rohkaiseva. Jos Draco olikin saanut muutamana yönä nukuttua edes vähän, moni öistä oli painajaisten piinaama. Painajaiset olivat olleet kuitenkin niitä tavallisia unia, joiden jälkeen elämä saattoi jatkua niinkuin ennenkin. Viimeisen yön painajainen sitä vastoin lukeutui niiden valveunien joukkoon, jotka olivat pelkkää kauhua ja olivat niin todentuntuisia, että unen jälkeen toipuminen vei monta tuntia aikaa. Unessa hän käveli paljain jaloin pitkin Tylypahkan pimeitä tyrmien käytäviä yllään vain bokserit ja t-paita. Pimeydestä häntä alkoi seuraamaan tuttuakin tutumpi käärme. Se seurasi kaikkialle mihin hän menikin. Draco kääntyi satunnaisesti käytävien risteyskohdissa ja otti välillä juoksuaskeleita. Aina käärme pysytteli yhtä pitkän matkaa hänen jäljessään, vain ihan hitusen hänen takanaan. Draco alkoi palella, sillä kylmän lattian koleus alkoi kiivetä vähitellen hänen sääriinsä. Ei, se ei ollut pelkkä koleus. Käärme alkoi kiivetä hänen jalkojaan pitkin kiemurrellen ympäri hänen vartaloaan. Jossain käytävän päässä syttyi pieni valo jonkun kuistessa ”valois”.
”Apua”, Draco huomasi kuiskaavansa. Hänen sydämensä hakkasi rajusti ja kylmä kiertyi käärmeen lailla hänen jalkojensa ympärille. Draco kuuli askelten lähtyvän häntä kohden, mutta hän ei nähnyt ensin ketään. Sitten kuin viitta olisi vedetty tulijan yltä ja hän huomasi katsovansa suoraan Harry Potteriin. Heidän katseensa porautuivat muutamaksi sekunniksi toisiinsa. Draco kuuli Harryn puhuvan jotain sihisevällä äänellä, kuin käärmeen äänellä.
”Irtijo”, hän kuuli Harryn loihtivan käskevällä äänellä. Käärme joutui irrottamaan otteensa Dracon sääristä.
”Malfoy juokse”, Harry huusi heti sen perään ja Draco juoksi minkä paljaista ja kohmeisista jaloistaan pääsi pysähtymättä ennen kuin pääsi omaan tupaansa. Silloin Draco heräsi omasta huoneestaan kartanolla vain huomatakseen, että hänen t-paitansa oli kylmä ja läpimärkä. Häntä paleli kauttaaltaan ja jalkapohjiin sattui aivan kuin hän olisi todellisuudessa juuri äsken juossut. Dracon hengityksen kesti tasaantua monta minuuttia. Uni oli samanlainen ja kuitenkin erilainen kuin aikaisemmin. Niissä ei ollut ennen ollut ketään muita hänen ja käärmeen lisäksi. Harry Potter oli juuri tunkeutunut hänen kauhunsekaiseen valveuneensa ja pelastanut hänet. Oliko Potter käärmeen tavoin yhtä epätodellinen valveuni, joka tapahtui ainoastaan Dracon omassa päässä vai olisiko mahdollista, että Potter näki samaan aikaan vastaavan unen omasta näkökulmastaan? Siihen Draco ei saisi ehkä koskaan vastausta. Sen hän kuitenkin tajusi, että Potterin olisi voitettava sota Pimeän lordia vastaan ja jonkun olisi tapettava käärme, tai hän joutuisi kärsimään vastaavanlaisista unista mahdollisesti lopun ikänsä.

Lopun yön Draco pakkasi matka-arkkunsa ja odotti pääsyä Tylypahkaan.


***

[Fairy tale]

A/N: Crossoverhahmon vierailu sisältyy tähän lukuun


5. Osa - Pakopaikka

Paluu Typahkaan oli jollain lailla huojentavaa, mutta Dracon elämää se ei paremmaksi muuttanut.  Kalkaros antoi hänelle uuden pullollisen oranssinväristä piristävää juomaa ja oli saanut hänelle järjestettyä myös unijuomaa. Se auttoi Dracoa näkemästä tavallisten painajaisten lisäksi enää todentuntuisia painajaisia. Hän päätteli että se saattoi myös johtua siitä, että hän oli nyt Typahkassa, eikä häneen voitu enää käyttää sitä vahvaa taikuutta, joka hyvin oletettavasti oli ollut niiden painajaisten taustalla hänen ollessa vielä kotona. Pikaiset vilkaisut Rohkelikkojen pöytään antoivat Dracon ymmärtää, että Harry tuskin oli tietoisesti vieraillut hänen painajaisessaan, sillä poika oli niinkuin ennenkin. Kateuden peikko istahti Dracon olkapäälle hänen katsoessaan Potteria ystävineen. Heillä näytti olevan hauskaa, eivätkä mitkään maailman murheet tai pimeyden Lordin kiusat näyttäneet vaivaavan heitä. Draco istui synkkänä nojaten kättään poskeaan vasten ja yritti syödä.

”Millä panoksella sinä osallistut tällä kertaa?” Blaise kysyi.
Dracolla ei ollut aavistustakaan mistä hänen tupatoverinsa juttelivat.
”Puuskupuhit ovat selvästi vahvoilla”, Theodore totesi ja nakkasi oman panoksensa mukaan pottiin.
”Taidan jättää väliin”, Draco sanoi kuivasti kun tajusi toisten juttelevan seuraavasta huispausmatsista.
”Et voi jättää väliin, se ei käy”, Pansy tuli väliin omaan tyyliinsä vähän komentelevasti saaden Dracon ärsyyntymään.
”Tietysti voin, sinähän et sitä määrää”, Draco tiuskaisi.
”Draco hei. Olet aina ollut mukana. Come on, kamu”, Blaise yritti omaan sovittelevaan sävyyn ja sai Dracon miettimään asiaa uudelleen.
”Kolme sirppiä Puuskupuheille”, Vinc sanoi ja Pansy kirjasi panoksen muistiin.
”Minä kannatan Korpinkynttä. Puuskupuheista ei ole mihinkään”, Greg totesi. Hän ei ikinä pitänyt Puuskupuhien puolta missään, vaikka olisi toisinaan ollut väärässäkin.
Draco meinasi sanoa jotain, mutta jätti sen sitten sanomatta. Yleensä nuo kaksi eivät olleet keskenään mistään eri mieltä. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun he muodostivat oman mielipiteensä jostain asiasta olemalla eri mieltä, mutta toisaalta, nyt olikin kyse huispauksesta.

***

Astoria oli yksi niistä ihmisistä ja asioista Tylypahkassa, jotka auttoivat Dracoa jaksamaan, kun päivä tuntui mustaakin mustemmalta. Tytössä oli jotain valoisaa ja rauhoittavaa, mikä vaikutti mukavalta. Vaikka Draco tiesi tytön olevan ihastunut häneen, tämä ei kuitenkaan ollut jatkuvasti roikkumassa hänen perässään, vaan tuli juttelemaan oleskeluhuoneessa tai yllätti pienin hipaisuin. Ne viestittivät Dracolle, että Astoria ei ollut unohtanut häntä, vaan oli edelleen ihastunut ja kiinnostunut. Olisi Dracon asia pyytää tyttöä ulos kanssaan tai muuta vastaavaa, mutta hän ei halunnut antaa Astorialle turhia toiveita, eikä aiheuttaa sitä pettymystä että hän oli nyt kuolonsyöjä.   Draco elätteli pientä toivetta siitä, että voisi jossain vaiheessa olla Astorian kanssa, mutta juuri nyt se ei vaikuttanut järkevältä. Tyttö saattaisi saada vähintäänkin jonkun kohtauksen, jos tietäisi mikä hän oli. 

Draco oli uppoutuneena ajatuksiinsa ja katseli ulos oleskeluhuoneen pienestä ikkunasta. Se oli tyrmien lähes ainoa ikkuna, josta saattoi nähdä, että ulkona paistoi aurinko ja satoi vähän lunta. Lumipeite oli kuin täynnä pieniä kimaltelevia helmiä. Draco katsoi, mutta ei kuitenkaan tajunnut mitä katseli, eikä hän kiinnittänyt huomiota lumen kauneuteen ja auringonpaisteen kirkkauteen.
”Eikö olekin kaunista?”
Draco havahtui vasta silloin käsittämään, mitä hän katseli ja tajusi siinä hetkessä, että maisema tosiaan oli kaunis. Hän oli ollut niin vajonneena omaan synkkyyteen, että tarvittiin joku kertomaan hänelle se tosiasia. Se joku oli Astoria. Draco ei osannut vastata mitään. Hän katsoi tyttöä, jonka hiukset kiilsivät kauniina auringonvalon osuessa niihin ja silmät olivat kirkkaat. Draco ei kuitenkaan saanut kiinni siitä, mitä näki tytön silmissä. Hänen oma tunnetilansa oli aivan liian rajoittunut, jotta olisi voinut alkaa tulkita toisen tunteita. Silloin Draco tunsi tytön sormien koskettavan omia sormiaan kevyesti. Astoria oli pitkään hiljaa hänen vierellään ennenkuin sanoi mitään uudelleen.
”Oletko surullinen?” Tyttö kysyi katsoen Dracon alas painettuihin kasvoihin.
Möykky Dracon sisuksissa tuntui kasvavan ja hän nielaisi saadakseen kurkussaan tuntuvan palan pois. Oleskeluhuoneeseen saapui muuta väkeä ja hetki rikkoutui.
”Anteeksi”, Draco kuiskasi äkkiä silmiään räpytellen ja ryntäsi ulos tuvasta. Hän juoksi toisen kerroksen piilopaikkaansa ja tunsi sydämensä hajoavan murusiksi. Draco vajosi hylätyn vessan perimmäiseen nurkkaan ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Yhtään kyyneltä ei tullut, mutta puristava tunne rinnassa vihloi ja tuntui hyvin todelliselta. Astoria oli nähnyt hänen lävitseen. Draco myönsi itselleen, että ei ollut viime aikoina juuri tuntenut elämäniloa ja se tarkoitti sitä, että oli murtumassa henkisesti, vajoamassa masennukseen. Sen myöntäminen sai Dracon tuntemaan itsensä heikoksi ja epäonnistuneeksi. Minun on ryhdistäydyttävä. Jos romahdan, se ei saa näkyä päälle päin.

***

Seuraavina viikkoina Draco vetäytyi yhä useammin ja yhä pitemmäksi ajaksi kerrallaan tarvehuoneeseen ja jatkoi häivytyskaapin korjaamista. Kinasteltuaan Crabben kanssa, hän ei vaivaunut pyytämään kaksikkoa enää ovivahdeiksi. Hän pärjäisi omillaan, eikä olisi niille kahdelle rasittavalle tolvanalle tilivelvollinen tekemisistään. Usein korjaamiseen ei voinut käyttää paljoa aikaa. Korjaustoimia ei voinut jatkaa silloin, kun Draco lähetti pöllön matkaan. Silloin hän tavallisesti vajosi synkkiin ajatuksiinsa, nukkui tai istahti flyygelin äärelle soittamaan. Soittaminen tuntui olevan Astorian lisäksi ainoa asia, joka piti hänet jollain lailla kasassa. Tarvehuoneesta ja sen flyygelistä oli tullut hänen pakopaikkansa, jossa hän sai hetken hengähtää ja olla poissa muiden katseiden alta.

Kerran Draco oli syventynyt soittamaansa kappaleeseen ja välillä jokin tunne sai hänet valtaansa. Draco tajusi sen olevan haikeutta ja ikävää. Hän tajusi Tylypahkan olevan yksi turvallisimpia paikkoja. Se oli turvallinen nyt vielä. Hän itse oli parhaillaan aiheuttamassa tuohon turvallisuuteen suurta säröä ja hänen lävitseen hulmahti syyllisyyden aalto. Jos hän ikinä saisi häivytyskaapin toimintakuntoon, hän pettäisi koko Tylypahkan väen luottamuksen käyttämällä kaappia hämäräperäisiin tarkoituksiin ja toisi vaaran kouluunsa. Hän työnsi ajatukset syrjään ja jatkoi soittoaan. Sormet tanssivat tottuneesti näppäimillä vieden kappaleen päätökseen. Hän aloitti uuden kappaleen mutta kuuli kohta soittonsa lisäksi selkänsä takaa outoa huminan kaltaista ääntä ja keskytti soittonsa siihen paikkaan. Hänen taakseen ilmestyi kuin tyhjästä sininen koppi. Draco ponkaisi seisomaan ja kaivoi taskustaan taikasauvan. Kuka pystyi taikomaan itsensä tarvehuoneeseen sen ollessa varattuna hänelle? Sen piti olla mahdotonta, mutta ilmeisesti oli siis mahdollista tulla, ilmiintyä tarvehuoneeseen sen ollessa myös varattu. Dracon sydän hakkasi ja hän odotti mitä seuraavaksi tapahtuisi. Koppi oli lakannut humisesta ja asettunut melko lähelle pianotuolia. Kului korvia huumaava hiljainen minuutti, minkä jälkeen kopin ovi narahti auki ja sieltä tuli joku ulos.

”Kuka olet ja mitä haluat?” Draco kysyi tiukkaan sävyyn ja osoitti saapunutta taikasauvallaan. Hänen edessään seisoi pitkään ruskeaan takkiin pukeutunut mies, jolla oli lyhyet ruskeat hiukset. Takki oli auki ja sen alla oli puvun housut ja puvun takki. Kengät eivät tuntuneet kuuluvan asukokonaisuuteen, sillä saapujalla oli kävelykenkien sijaan jaloissaan valkoiset tennarit. Mies nosti vähän käsiään pystyyn ja katseli ympärilleen.
”Olen kulkija, joka haluaisi varmistaa mihin olen saapunut ja mikä vuosi nyt on?” Saapunut sanoi.
”Mutta kuka olet ja kenen puolella olet?” Draco tiukkasi uudelleen.
”En ole kenenkään puolella enkä ole varma olenko saapunut oikeaan paikkaan. Oletettavasti olen, koska sinulla on tuo, hmmm, sauva kädessäsi”, mies sanoi ja nyökäytti vähän Dracon taikasauvan puoleen laskematta kuitenkaan omia käsiään vielä alas.
”Olet ilmiintynyt Tylypahkaan, jonka ei pitäisi missään olosuhteissa olla mahdollista”, Draco sanoi ja mietti mikä loitsu olisi hetkeen sopivin. Voiko olla mahdollista ettei tämä kulkija ole kenenkään puolella ja silti käyttää sellaista taikaa, jolla voi ilmiintyä koppeineen päivineen suoraan Tylypahkaan.
”Ah, Tylypahka. Olen saapunut oikeaan paikkaan. Onko Dumbledore rehtorina, mikä vuosi nyt on?” tulija kyseli.
”Mikä kysymys tuo oikein on. Nyt on vuosi 1997 ja Dumbledore on rehtori. Ja miten on mahdollista että ilmiinnyit suoraan koululle? Sen - ei - pitäisi - olla - mahdollista”, Draco sanoi tiukasti painottaen jokaista sanaansa, mutta oli samalla aivan liian hämillään käyttäkseen mitään loitsua. Vastapuoli ei ollut ottanut taikasauvaa esille eikä näyttänyt mitenkään uhkaavalta.
”Minulla olisi asiaa Dumbledorelle, joten voisitko neuvoa tien hänen huoneeseensa. Viime käynnistäni on vähän aikaa?”
Draco rentoutui vähän ja laski sauvansa alas, mutta piti sen kuitenkin valmiina. Jos mies oli Dumledoren puolella, se oli tällä hetkellä vain hyvä asia. Jos taas tulija olisi sittenkin joku vakooja, oli joku keksinyt keinon tunkeutua Tylypahkaan, eikä häivytyskaapin korjaamisella olisi enää merkitystä. Draco olisi kuitenkin kuullut, jos jonkun kuolonsyöjän tehtävä liittyisi jollain lailla Tylypahkaan. Niinpä hän tuli siihen tulokseen, että tulija kuului oikeasti rehtorin tuttaviin ja olisi aivan sama jos hän neuvoisi tälle tien Dumledoren huoneeseen. Hän itse pääsisi vähemmällä, jos vierailija sittenkin päästäisi rehtorista ilmat pihalle.
”Kuka olet?” Draco kysyi vielä.
”Anteeksi, en esitellyt itseäni. Olen John Smith”, mies sanoi.
Draco antoi pikaiset ohjeet Smithille mistä löytää rehtorin huone. Häntä epäilytti. Jos Smith oli lähetetty tappamaan rehtori, hän olisi pulassa, koska ei ollutkaan täyttänyt tehtävää itse. Nimi John Smith kuulosti lähinnä vitsiltä. Se oli nimi, jolla esiteltiin itsensä silloin, kun haluttiin peittää oikea henkilöllisyys.

Dracon sydän hypähti rajusti, kun Smith kaivoi taskustaan jotain taikasauvaa muistuttavaa. Esine ei kuitenkaan ollut taikasauva. Se oli sauva joka surisi ja Smith käytti sitä poistuessaan ovesta käytävälle. Draco ei tiennyt olisiko ollut järkevintä häipyä tarvehuoneesta. Smith voisi kertoa rehtorille nähneensä hänet siellä. Hän oli kuitenkin utelias ja istahti uudelleen pianotuolille ja tuijotti sen vierelle ilmestynyttä sinistä koppia. Oliko tuo puhelinkoppi vähän samantapainen koppi, kuin hänen parhaillaan korjauksen alla oleva häivytyskaappi? Juuri saapuneella velholla oli oltava valtavia voimia, kun pystyi tuolla tavalla murtamaan Tylypahkan suojia. Pitäisikö tästä tiedosta raportoida kuolonsyöjille ja Pimeän lordille? Draco kokeili kopin ovea ja yllättyi kun se avautui. Hän kurkisti varovasti sisään, mutta ei nähnyt ensin mitään. Kohta koppiin syttyivät valot ja Draco sai todeta, että se oli niin täynnä sellaisia laitteita ja vempaimia, joita ei ollut taikamaailmaan kuvitellut kuuluvankaan. Koppiin oli näemmä käytetty laajennusloitsua, jotta sinne mahtui kaikki se mitä hän sisäpuolella näki. Koppi näytti kulkuvälineeltä. Dracon ei tarvinnut tietää enenpää, vaan hän sulki oven ja istahti uudelleen pianotuolille. Soittamisesta ei enää sinä päivänä tulisi mitään. Hän peitti flyygelin punaiseen samettikankaaseen ja päätti odottaa Smithin paluuta. Mikäli nyt Smith ikinä löytäisi tai pääsisi takaisin tarvehuoneeseen.

Draco pysytteli piilossa siltä varalta, että Smith ei palaisikaan yksinään. Hän ehti odotellessa vielä kokeilla häivytyskaapin toimivuutta vain todetakseen, että se ei ollut edelleenkään täysin kunnossa. Jotain oli kuitenkin viime kertojen korjauksista ollut apua. Hän päätteli sen siitä, että kaappiin lähetetty pöllö viipyi matkallaan aina vain kauemmin ja muutaman kerran pöllö oli takaisin saapuessaan vähän pökertyneessä kunnossa. Draco istahti lattialle ja päätti syödä vähän. Samalla hän kuunteli tarkkaavaisena mahdollisia ääniä käytävältä. Kului kuitenkin pari tuntia ennenkuin käytävältä kuului surisevaa ääntä ja Smith ilmestyi takaisin tarvehuoneeseen. Mies palasi yksin ja niinpä Draco uskaltautui tulemaan esille nurkastaan. Hän piti kuitenkin taivasauvaansa jälleen aivan käden ulottuvilla.

”Olen pahoillani että keskeytin soittosi”, Smith sanoi Dracon nähdessään. Hän katsoi soitinta, joka oli peitetty samettikankaan alle. ”Olisin mielelläni kuullut soittoasi”, hän lisäsi.
”Mistä sinä oikein tulet ja minne olet menossa? Ja tapasitko rehtorin?” Draco kyseli ja ohitti puheet hänen soittoonsa liittyen.
”Sinulla on paljon kysymyksiä, mutta niinhän kaikilla sinun ikäisilläsi on. Kaipa sinulla on oikeus tietää, koska tulin alueellesi lupaa kysymättä. Palaan Lontooseen ja kyllä, rehtori oli paikalla ja keskustelimme”, Smith kertoi paljastamatta mitään sen kummempaa, mutta tuli sitten sanoneeksi vielä jotain.
”Koko väkesihän tietää, miten kaikki yhteen kootut ajankääntäjät tuhoutuivat viime keväänä. Se on sääli, sillä niitä ei enää valmisteta lisää”, Smith sanoi vakavannäköisenä. ”Mutta ehkä sillä oli tarkoituksensa”, hän lisäsi vielä.
”Mitä sinä siitä tiedät? Miksi ei enää valmisteta?” Draco uteli. Hän tiesi kuulostavansa uteliaalta ja epätoivoiselta teiniltä joka haluaa tietää vastaukset kaikkiin maailman kysymyksiin, mutta ei välittänyt.
”Siksi, että minun väkeni tekivät ne. Mutta nyt minun on mentävä, näkemiin”, Smith sanoi kadoten puhelinkoppiin ja huikkasi vielä tervehdyksen.

Draco ei voinut muuta kuin katsoa, kuinka sininen koppi katosi humisten hänen silmiensä edessä. Hän kaiveli muistiaan ja etsi päänsä sopukoista tietoa siitä seikasta, jonka hän oli juuri kuullut. Minun väkeni tekivät ne – ajankääntäjät. Ketkä? Kuka tämä mies oikein oli? Silloin vastaus löytyi hänen muististaan ja Draco oli mielissään, että oli pysytellyt hereillä edes jollain taikahistorian oppitunnilla. Se taisi olla yksi mielenkiintoisimpia oppitunteja. Tuo mies on Ajanherra! Ajankääntäjät ovat Ajanherrojen tekemiä, eikä suinkaan taikovan väen. Tieto iski Dracon tajuntaan hetkessä ja muutaman minuutin hänen aivot raksuttivat kun hänen mielessään pyöri koko joukko uusia kysymyksiä, joihin ei ollut ketään antamassa vastauksia. Sen tähden mies oli kysynyt mikä vuosi on nyt ja siksi mies pystyi tulemaan Tylypahkaan, ei suinkaan ilmiintyen tai taian avulla, vaan aikakoneensa avulla. Smithin vierailu jäisi arvoitukseksi ja Draco oli ollut omin silmin todistamassa sitä.

***

Draco avasi silmänsä eikä heti tajunnut missä hän oli. Hän ei herännytkään omasta sängystään Luihuisten makuusalista, vaan katto hänen yläpuolellaan oli paljon korkeammalla ja huoneessa tuoksui desinfiointiaine. Hän katsoi ympärilleen ja tajusi heräävänsä sairaalasiiven sängystä. Ikkunoista tulvi vielä päivänvaloa, joten ei ollut ainakaan yö. Pienessä sivuhuoneessa hääräili matami Pomfrey omissa askareissaan. Draco oli ollut sairaalasiivessä vain kerran aikaisemmin vuodepotilaana ja muina kertoina hän oli vain käynyt siellä jonkun pikkuasian takia tai saattanut tupatovereitaan sinne jonkun tapaturman tai epäonnistuneen taian tai kirouksen jäljiltä. Viereisessä sängyssä nukkui joku, jonka ruskeat hiukset näkyivät vähän peiton alta, mutta muuten huoneessa ei ollut muita. Hän nousi istumaan ja raapi päätään.
Mitä minulle on tapahtunut ja miksi minut on tuotu tänne? Draco mietti ja yritti kerrata viimeisiä tapahtumia. Hän oli ollut viime päivinä huonovointinen. Samassa hän hätkähti rajusti ja totesi sitten, että hänen vasen käsivartensa oli piilossa pitkähihaisen sairaalapaidan alla. Hän huokaisi helpotuksesta, mutta ei voinut olla ajattelematta sitä, oliko ehkä matami Pomfrey nähnyt hänen pimeän piirtonsa. Tai joku muu?

Silloin viereisessä sängyssä oleva nukkuja näytti heräämisen merkkejä.
”Astoria”?
”Ai hei Draco, sinä heräsit viimein”, tyttö vastasi ja pöyhi samalla tyynyään ja asetteli sen selkänsä taakse jotta saattoi istua sängynpäätyä vasten. Astoria näytti kalpealta ja väsyneeltä, mutta hänen ruskeat vapaana olevat hiukset olivat yhtä kauniit kuin aina ja hänen silmänsä olivat kirkkaat vaikkakin vähän surulliset.
”En muista ihan tarkkaan miksi ja milloin minut on tänne tuotu. Mitä minulle on tapahtunut? Entä mitä sinulle on tapahtunut”? Draco kysyi.
”Ensinnäkin, olet nukkunut kaksi vuorokautta. En tiedä muuta kuin että ilmeisesti pyörryit. Ja mitä minuun tulee, niin tämä sairaalasiivessä oleskelu näyttää kuuluvan elämääni. Minun täytyy alkaa tottua tähän”.
Silloin matami Pomfrey huomasi potilaittensa heränneen ja hän pyyhälsi heti Dracon luokse.
”Ah, jo olikin aika herätä. Toivottavasti syvän unen antava lääke on palauttanut voimasi ja vointisi ennalleen”, matami puheli ja kyseli vasta heränneen potilaansa vointia laidasta laitaan ja laski sitten ruokatarjottimen hänen eteensä. ”Sinun täytyy syödä, jotta palaudut kunnolla”.
Sitten matami kääntyi toisen potilaansa puoleen ja yhdellä taikasauvan heilautuksella myös Astorian  eteen ilmestyi ruoka-annos. ”Koskee myös sinua kultaseni”, hän sanoi jättäen nuoret syömään. Dracolle ei tullut tilaisuutta kysellä enenpää. Sen verran matamin puheista oli jo selvinnyt, että hän oli pyörtynyt yrttitiedon oppituntien jälkeen jonnekin ulos ja joku oppilas oli tuonut hänet sairaalasiipeen. Se herätti Dracossa lisää kysymyksiä. Eikö professori Verso ollut paikalla kun hän oli pyörtynyt? Entä hänen tupatoverinsa? Missä ihmeessä hän itse oli ollut, että vain yksi oppilas monen sijaan oli voinut toimittaa hänet tänne? Tapahtumissa oli vielä liian paljon aukkoja.

”Kuulin huhuja, että se olisi ollut Potter, joka toi sinut tänne”, Astoria sanoi.
Sen kuullessaan Draco kalautti haarukkansa äänekkäästi tarjottimelleen ja kimpaantui.
”Mitä helvettiä?” Draco huudahti ja jätti ruoan oman onnensa nojaan. Oliko todella niin, että se ärsyttävä arpinaama saattoi olla ainoa, joka oli voinut tuoda hänet tänne. Missä ihmeessä kaikki muut olivat olleet? Miksi?
”En olisi saanut sanoa”, Astoria pahoitteli.
”Äh, en vain voi käsittää miksi Potter tunkee aina nenänsä asioihini”, Draco sanoi kädet tiukasti puuskassa ruokaansa tuijottaen. Kuinka monta kertaa hän itse oli ollut aukomassa päätään Potterille tämän pyörtyilyistä ja niistä pirun arpisäryistä ja oli nyt itse mennyt pyörtymään ja vieläpä itse Potterin jalkojen juureen. Hemmetti soikoon. Ja nyt koko koulu varmasti tiesi, että hän oli sairaalasiivessä jonkun pikku pyörtymisen takia.
”Draco.”
”Niin?”
”Sinun täytyy syödä”, Astoria sanoi yrittäen huolehtia.
”Mmff”, Draco mumisi ja tarttui haarukkaansa. Astoria oli oikeassa, hänen tosiaan pitäisi syödä. Hän otti haarukkansa ja lappasi ruokaa suuhunsa ärtyneenä ja mitään sanomatta.

Draco vaivasi päätään sillä, mitä oli mahdollisesti tapahtunut. Hän sai viimein kiinni muististaan yrttitiedon tunneista ja siitä mitä sen jälkeen oli tapahtunut. Hän oli saanut mielenkiintoista tietoa muutamista vaarallisista kasveista, joita hän saattaisi hyödyntää täyttääkseen omaa tehtäväänsä ja sen seuraavaa vaihetta. Hänen joulukuussa punomansa juoni ei ollut ainakaan toistaiseksi saavuttanut tuloksia, koska rehtori näytti olevan täysissä ruumiin voimissa. Hänen olisi aika siirtyä seuraavaan suunnitelmaan ja oli sen takia jättäytynyt muista jälkeen ja maleksinut yksinään kasvihuoneiden takana. Sitten hänen näkökenttänsä oli yks kaks täysin sumentunut, eikä kukaan osaisi etsiä häntä kasvihuoneiden takaa tuupertuneena, paitsi näemmä se yksi maanvaiva. Mikä ihme sai Potterin nuuskimaan hänen yksityisiä asioita? Ellei sitten Potter vain piruuttaan vakoillut häntä. Ja mikä sai sen sankaria leikkivän variksenpelättimen tuomaan hänet sairaalasiipeen. Eikö poika olisi jättänyt hänet enemmän kuin mielellään kasvihuoneiden taakse lumeen paleltumaan ja mätänemään seuraavan satunnaisen kulkijan löydettäväksi? Hän jäisi kiitollisuuden velkaan ihmiselle, jota hän ei voinut sietää silmissään.

Tervehdykset Dracon pöydällä kertoivat siitä, että muutamat hänen tupatovereistaan olivat käyneet katsomassa häntä silloin, kun hän oli maannut taju kankaalla. Draco ei tiennyt mitä mieltä olisi siitä seikasta ollut. Hän oli romahtanut. Hän oli viime päivinä pitänyt niin tiukasti kiinni siitä, että pysyi henkisesti kasassa, hänen fysiikkansa oli pettänyt. Draco kääntyi katsomaan Astoriaa ja tajusi itsekkäästi pyörivänsä omien asioidensa ympärillä. Tyttö oli sanonut, että oli tätä nykyä sairaalasiivessä useinkin. Mitä Astoria oli sillä tarkoittanut. Sinä iltana hän kävi tytön kanssa syvällisemmän keskustelun, kuin kenenkään kanssa ikinä. Niin ainakin Dracon mittapuun mukaan, sillä hän ei ollut elämänsä aikana avautunut kennellekään koskaan, eikä mistään.

Astoria istui nyt sängyn reunalla ja heilutteli jalkojaan ilmassa, sillä ne eivät aivan ylettyneet lattialle.
”Draco”, hän aloitti ja sai pojan katseen kääntymään itseensä. ”Minua ei haittaa pätkän vertaa se, että sinulla on kuolonsyöjien merkki kädessäsi. Minä pidän sinusta, eikä se asia muutu mihinkään.” Dracon suu jäi vähän ihmetyksestä raolleen ja hänen lävitseen kävi vihlaiseva tunne. Tyttö tiesi.
”Miten sinä tiedät siitä? Ja kuinka moni muu tietää?” Draco sai vähän väriä kasvoilleen ja sydän hakkasi muutaman nopean lyönnin.
”Kuulin siitä joululomalla sedältäni. Hän keskusteli isäni kanssa, eivätkä he välittäneet vaikka minä kuljin ohi ja kuulin. Tietääkseni kukaan muu ei tiedä, jos meinaat tupalaisiamme.”
”Kuinka voit olla välittämättä? Minusta on tullut ihan kauhea. Et tiedä mitä olen tehnyt”, Draco sanoi tuijottaen tiiviisti lattiaa.
”En minä välitä. Näen sinusta sen, ettei sydämesi ole mukana siinä mitä teet. Et ole onnellinen.”  Keskustelun aikana Darcolle selvisi, että Astorian setä on yksi niistä kuolonsyöjistä jotka olivat olleet joululoman aikana Malfoyn kartanolla. Draco sai huomata, että Astoria oli älykäs ja tytöllä oli päättelykykyä, jota ei monilla ollut. Sen lisäksi tyttö näytti olevan uskollinen pitämilleen salaisuuksille. Se teki Dracoon sellaisen vaikutuksen, joka tuntui vatsanpohjassa saakka. Hän rohkeni vastavuoroisesti kysyä Astorialta hänen oleskelustaan sairaalasiivessä ja siitä heidän keskustelunsa sai aivan uuden suunnan.

Tyttö yritti olla vahva, mutta ei voinut estää muutamaa kyyneltä karkaamasta poskelleen kertoessaan hänessä ilmennyt suvussa kulkenut verikirous.
”Ei ole helppoa kuulua puhdasveriseen perheeseen, jossa sinulta odotetaan yhtä ja toista muinaisiin kaavoihin kuuluvia tapoja. Eikä missään nimessä saisi olla heikko. Tiedätkö, verikirouksen takia minä heikkenen. Se näkyy fyysisessä olemuksessani ja vähitellen myös käyttämässäni taiassa.”
Draco kuunteli. Hän oikeasti kuunteli ja ymmärsi. Hän katsoi Astoriaa silmiin ja näki edessään vahvan ja ihailtavan ihmisen. Hän halusi sulkea tytön halaukseen.
”Astoria, minusta sinä olet ihmeellinen”, Draco sanoi tarttuessaan tytön käsiin ja nostaessaan tämän seisomaan. Seuraava hetki oli kuin hidastettu. Draco huomasi kuivaavansa peukalollaan Astorian poskella olevan kyyneleen. Nenät hipaisivat toisiaan vähän ennen kuin Dracon huulet osuivat varoen Astorian huuliin. Se oli lyhyt mutta tunnepitoinen hetki. Draco sulki tytön tiukkaan halaukseen ja siinä he seisoivat kiinni toisissaan muutaman täydellisen hiljaisen minuutin. Sen ajan Dracon päässä risteili ajatuksia elämän voimasta, kuoleman läheisyydestä, verikirouksesta, Pimeän lordista ja siitä henkisestä voimasta joka huokui tytöstä, joka oli parhaillaan kiinni hänessä.

Seuraavana aamuna Draco päästettiin lähtemään oppitunneille Astorian jäädessä vielä muutamaksi päiväksi matami Pomfreyn tarkkailuun. Oppitunneilla Draco sieti kuiskuttelua ympärillään. Hän varoi herättämästä huomiota ja hän tiesi jo mitä tekisi oppituntien jälkeen. Hän lähti nopeasti koti pakopaikkaansa, jossa sai olla yksin ja rauhassa.


A/N: Aika perussettiä koko teksti. Tämä on kuitenkin poikinut monia muita ideoita päähäni. Pitäisi itsellänikin olla ajankääntäjä, jotta ehtisin kirjoittaa kaiken sen, mitä mieleen nousee.

[Fairy tale]

Kirjoittajalta: Tajusin joululomani alussa että voihan kääpä ja käppyrät, en halua tätä fikkiä mukaani enää seuraavalle vuosikymmenelle. Tämä on odottanut viimeistä osaansa aivan liian kauan. Seuraavalle vuodelle raahaamisen olisin vielä jotenkuten voinut käsittää mutta että kokonaiselle vuosikymmenelle - ei onnistu. Tämän fikin päätös osallistuu Nevillan vetämään haasteeseen Nyt sille tulee loppu!

Alkutiedoissa on tosiaan maininta siitä, että tämä on ensimmäinen fikkini 12 vuoden fikkaamistauon jälkeen ja piru vieköön että jälkikin on sen mukaista. Päädyin lopulta pitää jo kirjoittamani tekstin melkein koskemattomana, mutta lisäsin sinne ainoastaan ne pakolliset viittaukset, jotta teksti on jatkumoltaan eheä vieden juonta eteenpäin. Ja tein yhden radikaalin muutoksen tähän osaan, sillä ilman sitä Dracon viimeinen vuosi olisi jotenkin hyvin epärealistinen. Tämä fikki kuitenkin palveli minua vuoden 2017 alussa, kun aktivoiduin fikkien kirjoittajana uudelleen, joten siinä mielessä en voi olla tälle tekstille kovin vihainen.


6.  Osa - Lähtölaskenta

Maaliskuun alussa Draco sai varmistuksen siitä, että hänen joulukuinen suunnitelmansa rehtori Dumbledoren päämenoksi oli mennyt myttyyn. Oppilaiden keskuudessa kuhistiin, kuinka Rohkelikkojen Ron Weasley oli myrkytyksen takia sairaalasiivessä. Kuullessaan puheita sieltä täältä, Draco muodosti kokonaiskuvan ja tajusi, että hänen myrkkysimansa ei ollut saavuttanut rehtoria, vaan se oli jämähtänyt professori Kuhnusarvion kaappiin ja oli nyt sattuneiden tapahtumien keskiössä. Dracoa puistatti. Vaikka kyseessä olikin Weasley, hän oli mielessään huokaissut helpotuksesta, että poika oli elossa ja selvinnyt myrkytyksestä säikähdyksellä.

Tuttu heikotus ja huono olo valtasi Dracon. Hän ei halunnut olla välikätenä kenenkään kuolemaan, ei edes verenpetturin tai edes kenenkään kuraverisen. Hän ei yksinkertaisesti pystyisi sellaiseen. Astoria varmaan vihaisi häntä, jos tietäisi hänen olevan tapahtumien takana. Jos hyvin kävisi, Astoria ei saisi koskaan tietää, eikä kukaan muukaan. Kuinka hän toivoikaan että kaikki olisi vain ohitse, että rehtori heittäisi henkensä kuin sattuman kaupalla ja hän voisi taas hengittää vapaasti. Ja elää vapaana. Olisiko sellainen vapaus enää edes mahdollista? Jos hän jotenkin onnistuisi täyttämään hänelle osoitetut tehtävät, eikö sen tilalle tullut aina uusia. Draco synkistyi käsittäessään taas kerran mihin kierteeseen hän olikaan joutunut.

Ensin Draco huomasi, että Potter tuijotti vähän väliä hänen suuntaansa. Oli hän missä päin koulun käytäviä tahansa, Potter ilmaantui jostakin siihen utelemaan hänen tekemisiään. Olipa arpinaamalla otsaa. Hänen asiansa eivät voineet vähempää kuulua Potterille, joka ei kantanut edes valvojaoppilaan merkkiä. Draco kuitenkin käsitti, että Potter epäili häntä kaikesta, jos jossakin vähänkin tapahtui jotain ikävää. Eikä kulunut kuin muutama viikko, kun Draco kiinnitti huomiota siihen, että hän näki usein vilauksen kotitontusta tai kahdesta. Tavallisesti ne pysyttelivät visusti Tylypahkan keittiöllä tai siivosivat käytäviä öiseen aikaan, kun oppilaiden ei ollut enää lupa oleskella käytävillä.

Mitä helkuttia tontut hänestä halusivat? Kun hän yritti puhutella niitä, ne katosivat pitkäksi ajaksi hänen näköpiiristään. Mokomat rääpäleet. Sietäisivät saada korvilleen. Senhän tähden niiden korvat olivat niin suuret ja niihin oli helppo tarttua, että niiden isännät voisivat rankaista niitä. Sitten Draco keksi. Joku oli laittanut tontut tarkoituksella hänen peräänsä, mutta kuka? Mitä tontut pystyivät kertomaan hänen tekemisistään. Eivät juuri mitään. Eivät ne voineet todistaa Dracon tekevän mitään laittomuuksia. Hän kuljeskeli käytävillä valvojaoppilaana. Sen tontut hänessä näkivät, ei muuta.

***

”Sektumsempra.”
Se kirous oli melkein vienyt Dracon hengen ja pienen hetken märällä lattialla maatessaan hän toivottikin kuoleman tervetulleeksi. Joskin häneen sattui aivan liikaa siihen nähden, että kuolema olisi voinut tulla ja tuudittaa hänet lepoon. Ei. Hän vajosi ensin tajuttomuuteen ja sen jälkeen levottomaan uneen, joka ei antanut hänelle rauhaa Potterista. Potter oli kaiken pahan alku ja juuri.

Dracon unikuvat karkasivat johonkin kauas menneisiin vuosiin. Hän muisti niitä aurinkoisia päiviä, jolloin hän oli lentänyt kotipihalla ja kartanon mailla luudallaan ja etsinyt huvikseen sieppiä. Muutamien kavereiden kanssa oli kiva ottaa pihalla matsia, eikä sillä ollut väliä kuka voitti tai hävisi. Kilpailu oli tullut mukaan vasta Tylypahkassa ja se oli alkanut liian aikaisin. Kilpailu oli alkanut heti ensimmäisestä tunnista, kun hän ja muut oppilaat olivat ensimmäistä kertaa tarttuneet luutiin matami Huiskin opastuksella. Jos hän ei silloin olisi ärsytellyt Potteria, ei toinen olisi päässyt näyttämään taitojaan, eikä ensiluokkaista olisi otettu joukkueeseen silloinkaan, kuten ei sataan vuoteen sitä ennen. Draco itse oli syypää tuohon sattumukseen.

Se oli ollut ensimmäisiä kunnon kiistoja Potterin kanssa. Kinat ja kiistat olivat kohta lähes jokapäiväisiä ja kiistojen luonne syveni molemminpuoliseksi vihanpidoksi. Nyt Potter oli sivaltanut häntä pahemman luokan kirouksella johon hän olisi voinut kuolla. Draco itse oli valmis käyttämään kiellettyä kidutuskirousta, jonka jälkiseuraukset olivat mitä hirveimmät. Potter oli sen jälkeen hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Se arpinaama tuskin olisi pahoillaan hänen kuolemastaan.

Hän saattaisi olla kohta joka tapauksessa kuollut, eikä millään olisi enää väliä sen jälkeen. Ei Malfoyn nimellä, ei rikkauksilla, ei kuolonsyöjillä tai Pimeän lordilla, eikä Tylypahkalla. Draco huomasi käsittävänsä, että Tylypahkalla oli merkitystä. Siellä olivat hänen tupatoverinsa, suuri osa hänen elämäänsä muistoineen ja kolttosineen. Tylypahkalla on väliä. Jos hän joutuisi jättämään Tylypahkan nyt tietämättä enää että pääsisi palaamaan sinne. Kunpa hän voisi jättää jälkeensä jotain kaunista ja muistettavaa.

***

Draco pääsi sairaalasiivestä seuraavana iltapäivänä. Hirveästä kirouksesta ei ollut jäänyt häneen näkyviä arpia. Näkymättömiä arpia oli taatusti tullut lisää, mutta hän oli Malfoy eikä sellaisista voinut puhua. Hän ei mennyt päivälliselle Suureen saliin, vaan suuntasi askeleensa suoraan seitsemänteen kerrokseen. Hän ei vilkaissutkaan häivytyskaappia, vaan käveli suoraan flyygelin äärelle, jota peitti punainen samettinen kangas. Kangas tuntui pehmeältä hänen sormiinsa ja hän otti peitteen varoen pois Flyygelin päältä, avasi kannen ja istui alas tutuksi tulleelle jakkaralle. Hän laski sormensa tottuneesti näppäimille ja alkoi soittaa. Hänen sormensa tanssivat pitkin näppäimiä ja tuntuivat soittavan hän tunteensa ulos musiikkina.

Päivällisellä Suuressa salissa rehtori Dumbeldorella oli ilmoitusluontoista asiaa.  Tylypahkassa oli käynyt vieras, jonka uutiset eivät olleet kovinkaan rohkaisevia. Draco huomasi miettivänsä, että rehtorin täytyi viitata vieraalla Ajanherraan.

”Pyydän hiljaisuutta”, rehtori sanoi ja nousi ylös odottaen että puheensorina Suuressa salissa hiljeni. ”Kaikki merkit viittaavat siihen, että sota on aivan pian myös koulumme kynnyksellä. Koulumme sai varoittavan viestin aikaisemmin talvella ja aika on käymässä vähiin. Sen tähden lukukauden päätösjuhla kesältä perutetaan ja olen päättänyt, että sen sijaan kokoonnumme Suureen saliin yhteiseen illalliseen perjantai-iltana. Kaikki ohjelma tuohon iltaan on tervetullutta”, rehtori jatkoi ja istuutui sitten.

Päivällisen jälkeen professori Kalkaros pysäytti Dracon tyrmiin vievillä käytävällä ja ojensi hänelle viestikäärön. Draco tunki käärön taskuunsa ja luki sen vasta omassa makuusalissaan. Viesti sisälsi kutsun rehtorin puheille tunnin päästä. Draco ei tuntunut enää käsittävän yhtään mitään. Hänen nenänsä eteenhän aivan tyrkytettiin tilaisuutta tappaa rehtori Dumbledore. Tunti oli lyhyt aika valmistautua jonkun ihmisen tappamiseen. Draco tajusi että vaikka hänellä olisi kaikki maailman aika, se ei sittenkään olisi yhtään sen helpompaa.

”Kas Draco, käy sisään”, rehtori kutsui, kun Draco kolkutti ovelle.
”Sain kutsun”, Draco vastasi tylysti yrittäen saada ääneensä välinpitämättömyyttä. Rehtori ei ollut huomaavinaankaan vaan kävi suoraan asiaansa.
”Tylypahkassa talvella vieraillut matkalainen kertoi tavanneensa sinut ja kertoi että olit opastanut hänet huoneeseeni”, rehtori puhui. Draco kuunteli ja puristi taikasauvaa selkänsä takana.
”Niin. Tapasin Ajanherran”, Draco sanoi yrittäen päteä kertoessaan että oli tajunnut miehen henkilöllisyyden.
”Olet ollut hereillä taikahistorian oppitunnilla, se on hyvä. Vieraamme kertoi että soitit pianoa ja olisinkin kysynyt voisitkohan sinä soittaa meille jotain tulevana perjantai-iltana? En tiennyt että tietymättömässä huoneessa on piano.”

”Siellä on Puuskupuhin flyygeli, täysin kunnossa ja vireessä”, Draco huomasi vastaavansa ja hellitti tiukkaa otettaan taikasauvastaan.
”Ja olet soittanut sillä?” rehtori varmisti vielä.
”Kyllä, useasti.”
”Koko Tylypahkan väki olisi kovin otettuja, jos kuulisimme soittoasi”, rehtori sanoi.
”Kyllä minä voin soittaa”, Draco sanoi yllättäen itsensäkin. Eihän hän ollut ikinä soittanut kenellekään.

***

Seuraavana iltana Suuressa salissa syötiin illallista haikeassa ja hiljaisessa tunnelmassa. Salia valaisivat monet pienet ilmassa leijuvat kynttilät, mutta valaistus jätti salin hämyiseksi. Kun illallinen oli lopuillaan, rehtori nousi seisomaan paikallaan.
”Saamme kuulla vielä illan päätteeksi musiikkikappaleen, joka on esittäjänsä itsensä säveltämä. Teos on nimeltään Lähtölaskenta”, rehtori sanoi ja nyökkäsi luihuisten pöydän suuntaan. Silloin Draco nousi seisomaan ja käveli salin etuosaan ja samalla salin valaistus himmeni entisestään. Joka ikinen silmäpari seurasi katseellaan luihuista, joka käveli pitkältä tuntuvan matkan saliin etuosaan ilmestyneen flyygelin äärelle ja laski kädet koskettimille. Draco oli pukeutunut pitkähihaiseen valkoiseen kauluspaitaan ja tupasolmioonsa. Hihoja oli kääritty varoen vähän ylös ja se antoi pojasta rennon vaikutelman. Suuren Salin täytti haikea sävelmä, joka sai kuulijansa vaikenemaan.

Luihuisten tupapöydässä Astoria kuunteli soittoa ja yritti pidätellä kyyneliään siinä onnistumatta. Tyttö oli seurannut Dracon olemista koko lukuvuoden aikana ja nähnyt vaaleassa pojassa tapahtuneen nopean muutoksen tämän vajotessa vähitellen synkkyyteen. Lukuvuoden alussa Astoria oli tajunnut ihastuneensa tuohon ilkeän ja koppavan luihuisen mainetta niittäneeseen Dracoon. Hän oli kuitenkin todistanut pojassa olevaa herkkää puolta, joka silloin tällöin pääsi paistamaan läpi luihuisten oleskeluhuoneessa.

Dracon lähimmät tupatoverit näyttivät yllättyneiltä. Heille tuli täytenä yllätyksenä se, että Draco ikinä olisi koskenut mihinkään soittimeen ja osaisi soittaa yhtään mitään vieläpä noin kauniisti ja taitavasti. Pansy sulki auki loksahtaneen suunsa ja kuivasi silmäkulmaansa. Crabbe ja Goyle katsoivat toisiaan pöllämystynyt ilme kasvoillaan. Blaise nojasi kyynärpäihinsä ja hänen silmänsä tuikkivat oudosti. Hänen huuliltaan saattoi lukea sanomattoman kysymyksen joka oli heitetty ilmaan, mutta ei kenenkään kuultavaksi. Hän vetäisi vaaleaa pitkähiuksista tyttöystäväänsä lähemmäs kylkeään vasten ja kuuli tytön niiskuttavan hiljaa.

Draco jatkoi soittamistaan ja hän näytti soittavan joka solullaan, sillä musiikki tulvi tunnetta, joka ei voisi jättää kylmäksi ketään, jolla oli vielä sielunsa ja omatuntonsa jäljellä. Rohkelikkojen pöydässä Hermione oli selvästi liikuttunut ja hänen kätensä haparoi pöydän alla kohti vierellä istuvan Ronin kättä. Ron oli eleestä hetken hämillään, mutta tarttui tytön käteen ja antoi musiikin virrata ja sekoittaa ajatuksensa.

Harry oli laskenut katseensa kiinteästi pöytään musiikin alkaessa. Hänellä oli pala kurkussaan. Soitto avasi Harryn silmien eteen koko vaalean pojan kokeman tunneskaalan ja hän tunsi uivan siinä mukana koko pitkän kappaleen ajan. Siinä soi ennenkaikkea suru ja jäähyväisten tuntu. Siinä oli häivähdys vihaa ja pelkoa. Siinä soi kaipaus jostain menetystä ajasta ja hauraasta toiveesta, jotta asiat olisivat menneet toisin.

Tuon kaiken Harry tunsi tuossa sävelmässä ja loppuajan hän kiinnitti katseensa tiiviisti soittajan kasvoihin. Draco näytti väsyneeltä ja vähän sairaalta ja jos mahdollista, hän oli laihtunut kevään aikana vielä enemmän. Harry tunsi piston sydämessään. Jo toisen kerran parin päivän sisään Harry tunsi muuta kuin vihaa tuota poikaa kohtaan. Hän tajusi nyt, että toinen pelkäsi tosissaan ja oli sen tähden kärsinyt pitkään. Harryn kävi luihuista sääliksi.

Soitto loppui ja Suuri Sali täyttyi taputuksesta, joka ei ottanut päättyäkseen. Opettajan nousivat seisomaan ja jatkoivat taputtamista. Sen jälkeen luihuisten tuvan oppilaat nousivat seisomaan ja heitä seurasivat muut tupalaiset. Yksikään ei jäänyt istumaan. Kaikki olivat kosketettuja kuulemastaan. Salin valaistus kasvoi vähän ja silloin Draco kumarsi ja poistui sitten kiireesti Salin etuosasta. Hän ei kävellyt omaan tupapöytänsä äärelle vaan käveli ylväästi ja määrätietoisesti pois salista kakkien tupapöytien keskitse. Harry oli huomaavinaan, että pojalla oli täysi työ pitää kasvonsa ilmeettöminä. Taputukset jatkuivat vielä hetken sen jälkeen, kun Draco oli kadonnut salista.

Draco heräsi hätkähtäen flyygelin ääreltä. Häneltä kesti hetken käsittää, että iltajuhla olikin ollut unta eikä totta! Hän ei saisi jättää jälkeensä mitään kaunista Tylyapahkaan. Hänen käsistään lähtisi vain hävitys ja sorto. Todellisuus oli paljon unta karumpi, sillä Potter oli vasta äskettäin lähestulkoon tappanut hänet. Potter vihasi häntä todella sydämensä pohjasta, eikä Dracolla ollut mahdollisuutta kertoa Potterille koko totuutta. Mikä oli totuus? Ei sekään ollut sen kauniimpi, sillä hän oli yrittänyt saada rehtoria hengiltä, vaikkakin huonolla menestyksellä. Kuinka mielellään hän olisikaan soittanut sen kappaleen Suuressa salissa jättäeen itsestään hieman kauniimman muiston.

Turhautuneena Draco käänsi selkänsä flyygelille ja kävi häivytyskaapin kimppuun – jälleen kerran. Saatuaan hiottua ja tasapainotettua taikaväreilyä kaapin ulkoa ja sisäpuolelta vielä kerran, hän lähetti luottopöllönsä matkaan. Pöllö palasi lopulta yllättävän nopeasti takaisin ja sillä oli uusi viesti mukanaan. Uusi viesti! Ei se, jonka Draco oli pöllön mukana lähettänyt, vaan vastaus siihen. Draco luki viestin kolme kertaa ennenkuin uskalsi päästää voittorääkäisyn. Hän oli niin helpottunut onnistumisestaan, että nauroi lopulta ääneen useita minuutteja. Ulkopuolisesta se olisi saattanut kuulostaa häiriintyneeltä, mutta Draco oli pelkästään huojentunut onnistumisestaan.

Kuolonsyöjät voisivat vallata koulun jo samana iltana, jos niin halusivat. Vastausviestissä ilmoitettiin kuitenkin päivämäärä, joka olisi muutaman päivän kuluttua ja Dracon tulisi olla kaikella tavalla valmiina.

***

”Et sinä ole tappaja, Draco.”
Rehtorin sanat kaikuivat hänen ontossa mielessään yhä uudelleen ja uudelleen. Rehtori oli tiennyt koko ajan hänen tehtävänsä. Koko hemmetin lukuvuoden! Draco juoksi pakoon sitä hävitystä, tulta ja tuhkaa, jonka hänen kätensä olivat aiheuttaneet. Hänen työnsä kautta kuolonsyöjät nyt riehuivat koululla tuhoten ja hajottaen.
”Draco, juokse”, hän kuuli Kalkaroksen äänen rinnaltaan ja hän juoksi. Hän juoksi minkä jaloistaan päästi puristaen taikasauvaansa tiukasti kädessään. Jostain kaukaa kuului Potterin huuto ja Kalkaros ärjyi pojalle suorat sanat. Sitten hän tunsi Kalkaroksen tiukan otteen käsivarrestaan ja seuraavassa hetkessä hän tunsi ilmiintyvänsä jonnekin kauas Tylypahkan mailta.

Turvassa hän olisi vasta, kun Pimeän lordi olisi voitettu.
Draco toivoi sydämensä pohjasta, että tämä olisi lordin lähtölaskenta – ei hänen.
 

Kirjoittajalta: Fikki ei saa itseltäni kovin suuria pisteitä, ei tämä kutososa ainakaan. Tämä oli kuitenkin se räpellys, jonka jälkeen kirjoitetut tekstit ovat tätä parempia, mielenkiintoisempia ja tällä tekstillä oli paikkansa. Monesti minun teki mieli poistaa tämä täältä kokonaan, kaivaa iso ja syvä kuoppa. Mutta jos joku sattuu tämän lukemaan, niin tervemenoa lukemaan uudempia tekstejäni.