Nimi: Kaunis kuin kevät
Kirjoittaja: Odo
Beta: Saappaaton
Vastuunvapaus: Kaikki on omaa käsialaani.
Genre: fluff, fantasia
Ikäraja: Sallittu
A/N: Hyvää synttäriä
LillaMyy ♥♥ Ja
Saappaattomalle paljon kiitos kriiseilyavusta, jonka ansiosta tämä selvisi Finiin asti (ja otsikosta kiitoksia myös sille suunnalle). Oot mahti! Originaaleja on jännä kirjoittaa, mutta ehkä mä totun tähän pikkuhiljaa. Ficletit osallistuu Ficlet300 (sanat kattelen huomenna).
Kaunis kuin kevät
1.
Aurinko paistoi kevään merkiksi, mutta pakkanen oli edelleen pureva ja nipisteli nenänpäitä. Majatalo oli täynnä ihmisiä nauttimassa lounasta, mureaa lammaspaistia ja Etelän perunoita, mutta eräät kaksi oli hätistetty pihalle. Ayla katseli taivasta siristellen silmiään ja hänen vieressään seisoi puolestaan saappaidensa kärkiä tuijottava Falmir – velipuoli, jonka korvat tuskin olivat lainkaan suipot.
Ayla oli haltia, mutta hänen veljensä Falmir oli sellainen vain puoliksi. Ihmiset katsoivat usein ihmeissään, kun poika tepasteli ympäriinsä kuulumatta oikein mihinkään. Se vaivasi poikaa toisinaan, mutta Ayla hyväksyi hänet sellaisena kuin tämä oli. Sitä paitsi, olihan Aylan äiti kuollut jo kauan sitten ja heidän isänsä rakasti Falmirin äitiä, joten se riitti Aylalle.
”Ne katsoivat taas oudosti”, Falmir sanoi enemmän saappailleen kuin Aylalle. Poika oli vasta seitsemän vuotta, mutta Ayla oli jo täydet kymmenen, joten hän tarttui veljeään kiinni kädestä reippaalla otteella.
”He pitävät sinusta”, Ayla sanoi hymyillen. ”Eivät he sinua pahalla katso. Et ole mikään metsänpeikko vaan poika, tavallinen poika, haltiasukua ja minun veljeni.”
Farmir katsoi siskoaan, joka nyökkäsi sanojensa päätteeksi ja vakuudeksi, että näin asian on oltava, mutta poikaa epäilytti edelleen. Majatalossa oli paljon ihmisiä, jotka eivät olleet ennen nähneet puolihaltiaa, joka erosi hienoisesti ihmisestä, mutta ei ollut kuitenkaan haltia – sen näki erityisen selvästi, kun Ayla oli hänen vierellään.
”Miksi meidät sitten käskettiin ulos?” Farmir kysyi hieman epäröiden ja muisteli, miten majatalon pitäjä oli hätyyttänyt heidät pakkasilmaan sen enempää selittämättä. Ayla ei ollut täysin varma, mistä oikeastaan oli kyse, mutta epäili sen johtuvan siitä, että he olisivat tiellä leikkiessään.
Oli keksittävä jotain nokkelampaa, Ayla tiesi ja pohti hetken aikaa.
”Hän jätti minulle salaisen tehtävän”, Ayla sanoi viimein ja sai toisen uteliaisuuden heräämään. Farmir mittaili katseellaan, oliko kyse huijauksesta, mutta Ayla vain hymyili kannustavasti.
”Millaisen tehtävän?” Falmir kysyi arvatessaan jutun juonen. ”Miksi hän jätti sen juuri meille?”
”Koska se on salainen – ja aikuiset eivät osaa pitää salaisuuksia”, Ayla selitti fiksusti saaden veljensä nauramaan.
Falmir katsoi siskoaan epäillen, mutta hänellä oli jo paljon parempi olo. Oli hänellä aavistus, että he eivät olleet saaneet mitään salaista tehtävää, mutta Ayla näytti haluavan todella piristää häntä.
”Mennään tekemään se tehtävä”, Falmir sanoi, eikä tohtinut kertoa, että seitsemän vuotias osasi jo aavistaa huijauksen. Sitä paitsi Aylan suippojen korvien päät punehtuivat joka kerta, kun tämä juksutti, joten Falmirille ei jäänyt epäilystäkään. Eikä Falmir ollut mikään metsänpeikko.
Falmir lähti sisarensa mukaan kohti metsää ja tekemään ”salaista tehtävää”, johon liittyi kätkettyjä aarteita, salaisia piilopaikkoja ja ennen kaikkea sankareita, joista Falmir niin kovasti piti. Ja olihan Ayla hänen sankarinsa, kuten isosiskon rooliin kuuluikin.
2.
Falmir istui nojatuolissa laiskanpuoleisesti ja lopen uupuneena tehtävään, johon oli koettanut paneutua jo hyvän tovin. Kulmat kaartuivat kurttuun ja hän pyöritteli sulkakynää kädessään – ajatellen, ettei mistään tullut yhtään mitään. Huono päivä, kaikin puolin.
”Metsänpeikko”, hän kuuli äänen takaansa ja kaarsi niskaansa sen verran, että näki siskonsa nojailevan nojatuolin selkänojaa vasten.
”Ayla”, Falmir tuhahti ja sulki kirjan sylissään. Sen kannessa komeilivat muinaisten aikojen riimut, vanhaa haltiakirjoitusta, josta hän ei ollut saanut otetta oikein koskaan.
”Miksi noin happamana?” Ayla kysyi ja hyppäsi notkeasti istumaan raskaan nojatuolin selkänojalle nähdäkseen, mitä hänen veljensä puuhasi.
”Opiskelen”, Falmir vastasi ja sai toisen katsomaan tarkemmin kirjan kulunutta kantta.
”Riimuja”, Ayla totesi. ”Onko sinulla jotain ongelmia niiden kanssa?”
Falmir ei tohtinut myöntää, että hänellä oli paljonkin ongelmia riimujen kanssa. Eikä se ollut edes ainut hänen ongelmistaan.
Siitä lähtien, kun he olivat asettuneet asumaan haltioiden keskuuteen, kaikki oli tuntunut normaalia vaikeammalta. Hänellä ei ollut samanlaista luontaistakykyä kuin Aylalla sopeutua joukkoon ja oppia.
Viisitoista vuotiaan elämä ei ollut koskaan helppoa, varsinkaan, jos sattui olemaan puolihaltia. Sen Falmir tiesi.
”Minä voin opettaa sinua, metsänpeikko”, Ayla sanoi reippaasti ja hyppäsi alas selkänojalta kiertääkseen veljensä eteen auttamaan tehtävissä. Falmir tuhahti teinille tyypilliseen tapaan, mutta Aylalla oli aikuisempi ote, vaikka tämä kutsuikin veljeään metsänpeikoksi.
”En minä tarvitse opetusta, ainoastaan aikaa”, Falmir sanoi, kun hänen siskonsa oli jo tarttumassa kirjaa. Se sai toisen huulet kaartumaan hymyyn.
”Vai niin”, Ayla huokaisi. ”Sitten sinun on lähdettävä ulos tästä pölyisestä kirjastosta.” Falmir ei oikeastaan jaksanut lähteä minnekään, mutta hänen siskonsa kutsui hänet mukaansa siitä huolimatta ja he juoksivat pitkin linnan käytäviä aina ulko-oville asti.
Päivä oli yllättävän kirkas ja tuoksui kesältä, kun tuuli kutitteli Falmirin pitkäksi kasvaneita hiuksia. Ayla venytteli raukeasti auringolle ja virnisti veljelleen.
”Mennään ratsastamaan”, Ayla ehdotti, eikä mennyt kauaa, kun sisarukset olivat kiivenneet poniensa selkään ja katsoivat edessä avautuvaa maisemaa. Ayla yllytti poninsa laukkaan ja Falmir seurasi perästä tuntien hieman kepeyttä jumittuneissa hartioissaan.
”A, U, L ja A”, Ayla huudahti, kun he kiisivät lähes rinta rinnan. ”Miten se kirjoitetaan?”
Falmirilla meni hetki tajuta, mistä toinen puhui, mutta muisti sitten mitä oli ollut tekemässä. Hetkeksi hän oli unohtanut siskonsa kanssa opiskelun murheet, mutta nyt ne palasivat taas mieleen.
Tosin nyt raikkaassa ulkoilmassa eri tavalla kuin aiemmin, sillä Falmirilla ei ollut vaikeuksia vastata kysymykseen, eikä sitä seuraavaan tai sitä seuraavaan. Ayla oli taas omalla energiallaan pelastanut hänet pulasta.
Ratsastaessaan hän tunsi, miten ilo kupli hänen sisällään, eikä riimut tai mikään muukaan tuntunut enää niin vaikealta. Kyllä hän sopeutuisi, jos Ayla olisi hänen kanssaan.
3.
Oli kulunut viisikymmentä vuotta siitä, kun Ayla oli syntynyt. Hän oli päässyt naisen ikään haltiana, mutta Falmir tunsi itsensä vanhaksi.
Nuorempana hänen ei olisi pitänyt tuntea niin, mutta useampi vuosi sitten hän oli alkanut ikääntyä eri tapaa kuin Ayla, joka kaunistui vuosi vuodelta. He katselivat nyt yhdessä Hämärälehtoa, heidän kotiseutujensa kaunista metsää, jonka näki linnan muurien harjalta aina taivaanrantaan saakka.
”Falmir”, Ayla aloitti. ”Mikä sinua painaa?”
”Ikääntyminen”, Falmir vastasi, koska tiesi ettei hänen siskonsa kanssa auttanut kierrellä asioissa. Aina, kun Falmir oli tarvinnut tukea olipa se sitten arkinen tai isompi asia, Ayla oli ollut hänen rinnallaan. Joka kerta.
”Älä siitä murehdi”, Ayla sanoi nauraen ja Falmir koetti hymyillä.
”Olet kaunis.”
”Kiitos, mutta älä ole tuollainen metsänpeikko! Muistan, kun lapsena sanoin sinulle, että sinä et ole metsänpeikko. Olet haltisukua, kuten minäkin, minun veljeni. Kaikkeni toisin sanottuna”, Ayla sanoi yhtä pehmeästi kuin sanat olisivat olleet hienointa silkkiä. Sanoissa oli kuitenkin jämäkkyyttä.
”Muistan sen”, Falmir sanoi, eikä voinut estää virnettä kohoamasta kasvoilleen. ”Silloin väitit, että meillä on salainen tehtävä.”
”Meillähän oli”, Ayla vastasi hyväntuulisesti miettiessään vanhaa muistoa vuosien takaa.
”Tiesin jo silloin, että ei ollut. Mutta tiedätkö, Ayla, en ole tainnut koskaan sanoa, miten paljon sinä olet minua auttanut. Siis ihan yleisesti vähän kaikessa”, Falmir sanoi ja viittasi Aylan hiljenemään, kun tämä yritti puhua.
”Lapsena ajattelin, että olet sankarini. Kaikin puolin ja nyt, monta kymmentä vuotta myöhemmin – olet edelleen sankarini, vaikka kohta asteletkin alttarille komean miehesi kanssa. Haluan, että sinusta tulee onnellinen”, Falmir sanoi ja kohotti kasvoilleen leveän hymyn. Hymy häivytti iän tuomat uurteet ja Ayla näki edessään pikkuveljen, josta oli kasvanut mies. Siitäkin huolimatta, että nyt Falmir näytti taas nuorelta pojalta, kuten silloin joskus.
”Ja minä haluan, että sinä saatat minut alttarille”, Ayla sanoi päättäväisesti. ”Vain sinä, ei isä, ei kukaan muu. Sillä nyt on sinun vuorosi olla sankari, mikä olet kyllä aina ollutkin, ainakin minulle.”
Falmir ei tiennyt, mitä sanoa, mutta siinä Hämärälehdon kukkien tuoksussa hän halasi siskoaan, joka oli kaunis kuin kevät, ja antanut hänelle suurimman kunnian minkä toiselle voisi suoda.
”Sinä taidat edelleen pitää ylläsi sitä sankariviittaa”, Falmir nauroi. ”Teit taas yhden niistä teoistasi”, hän jatkoi ja Ayla nauroi hänen kanssaan.
Sellainen Ayla oli, piristi ja rakasti häntä aina, välittämättä lainkaan siitä miten eri tavalla he olivat kasvaneet ja ikääntyneet. Auringonlaskussa Falmir saattaisi sisarensa avioliittoon ja jonain päivänä opettaisi tämän lapsille, millaista on olla oikea sankari – ja sisarus toiselle.
