Kommentteja!! Olen iloinen.
Kiitos taas paljon
Nici! Kyllähän tämä melko perus kelmificci onkin, mutta tykkään kirjoittaa heistä niin kovasti! Tosi kiva, jos pidit
Celtic Circle, mitäpä pienistä
Kiitos kovasti
Jippu! Nno, rakentava palaute on minultakin aina hukassa
ja minulle kommentiksi riittää ilmoitus siitä, että joku lukee. Kiva, jos hahmot olivat mielestäsi onnistuneita, koska siihen koitan pyrkiä. Kiitos.
pihlajanmarja, kiitos sinulle! Huh, hyvä jos ei ollut mielestäsi kliseinen, koska yritän välttää kliseitä. Tosin niitäkin jatkossa saattaa tulla. Ihanaa, jos pidit!
Vappu tuli ja meni, ja nyt on taas aikaa laittaa jatkoa!
Kommentteja toivon edelleen !
Osa 2. Ensimmäinen partiointi
Lajittelu oli jo ohi, kun Lily viimein saapui pitoihin. Hän kävi istumaan tupapöydän päähän ja jäi tuijottamaan edessään olevaa ruokaa. Hän oli raivoissaan itselleen. Hän oli raivoissaan McGarmiwalle, kun tämä ei ollut antanut hänen erota johtajaoppilaan tehtävistä. Ja kaikkein eniten hän oli raivoissaan Potterille. Lily ei tajunnut, miten Potter pystyi olemaan niin täynnä itseään. Tämä oli rasittava, ärsyttävä, itsekeskeinen, omahyväinen.. Miten oli mahdollista, ettei Potter vieläkään uskonut - neljän vuoden rasittavan yrittämisen jälkeen - ettei Lily ollut kiinnostunut hänestä. Lily oli osoittanut inhonsa täysin avoimesti ja sanonut suoraan, mitä mieltä Potterista oli. Eikä tämä vieläkään uskonut. Sekin oli aivan uskomatonta, ettei kukaan muu tuntunut pitävän Potterin käytöstä niin itsekeskeisenä kuin hän. Jenniferkin oli aina sanonut, että James oli pohjimmiltaan ihan mukava ja että Lilyn pitäisi antaa tälle mahdollisuus. Lily oli aina tuhahdellut Jennin sanoille ja tuhahteli vieläkin mielikuvalle, joka hänen silmiensä eteen nousi, kun hän kuvitteli itsensä ja Potterin kanssa Tylyahossa. Potter varmasti puhuisi koko matkan itsestään, huispauksesta ja kehuskelisi sillä, kuinka monta ihmistä oli kironnut päivän aikana. Lily ei todellakaan jaksaisi kuunnella Potterin kuvottavan itserakkaita juttuja tai kestää tämän ahdisteluja. Ei edes, vaikka Jennifer olisi halunnut sitä.
Lily huokaisi ja alkoi mättää ruokaa lautaselleen. Haluttomasti hän näykki ruokaansa ja antoi katseensa kiertää ympäri suurta salia. Lilyn katse harhautui luihuisten pöytään ja hän huomasi Severus Kalkaroksen tuijottavan itseään. Lilyn käsi kohosi jo vilkutukseen, mutta hän hillitsi itsensä viime hetkellä. Hän ei ollut ollut Severuksen kanssa puheväleissä yli vuoteen - ei enää sen jälkeen, kun tämä oli nimittänyt häntä saastaiseksi kuraveriseksi. Lily muisti vieläkin, miten paljon pojan sanat olivat satuttaneet häntä. Severus oli silloin ollut hänen ystävänsä, ja ystävän suusta nuo sanat tuntuivat pahemmalta kuin kenenkään muun. Lily käänsi katseensa takaisin lautaseensa ja jatkoi syömistään.
Pian rehtori Dumbledore nousi seisomaan ja piti tavallisen tervetulopuheensa. Lily kuunteli hajamielisenä ja antoi katseensa liikkua yhä luihuisten pöydän tienoilla. Hän hätkähti hereille ajatuksistaan, kun oppilaat alkoivat rynniä kohti suuren salin ovia.
Lily nousi ylös ja suuntasi itsekin kulkunsa kohti rohkelikkojen tornia.
Lily kapusi rohkelikon muotokuva-aukosta sisään ja jäi hetkeksi seisomaan ovensuuhun katsellen hänelle niin tuttua oleskeluhuonetta. Huone oli täynnä pulisevia oppilaita, jotka istuivat rennosti punaisissa tuoleissa ja sohvissa. Takkatuli rätisi kodikkaasti.
Lilyn silmiin osui iloinen kolmikko, joka istui lähellä ikkunaa olevissa tuoleissa. Lily puraisi epävarmana huultaan. Hän huokaisi ja hänen olisi tehnyt mieli nauraa omille ajatuksilleen. Tytöt olivat samoja kuin aina ennenkin, eikä Lily aikaisemminkaan ollut epäröinyt heidän seuraansa liittymistä. Tosin koskaan ennen hän ei ollut tarvinnut heidän seuraansa niin paljon kuin nyt, koska hän oli viettänyt aikaansa niin paljon Jenniferin kanssa. Hän tiesi, että Marlene saattoi joskus olla hiukan hankala ja Jessica oli mukava vain silloin kun häntä huvitti, mutta Lily viihtyi silti tyttöjen seurassa kohtuullisen hyvin.
Lily käveli reippaasti kolmikon luokse. "Hei", hän sanoi.
Kaikki kolme nostivat katseensa Lilyyn. Marlene, Jessica ja Alice.
"Hei, Lily", Alice sanoi nopeasti ja teki tilaa viereensä sohvalle. "Tule istumaan."
Lily hymyili kiitollisena ja istui Alicen viereen. Tämä näytti samalta kuin aina ennenkin; vaaleanruskeat, lyhyet hiukset kehystivät kauniisti hänen kasvojaan ja ruskeat silmät tuikkivat ystävällisesti. Lily käänsi katseensa Marleneen, jonka siniharmaat silmät tuijottivat häneen laskelmoiden. Lily ei voinut mitään tunteelle, että kolmikko katsoi häntä jotenkin epäluuloisesti.
"Miten sinun kesäsi meni?" Alice kysyi.
"Ihan... hyvin kai", Lily vastasi ja väänsi kasvoilleen pienen hymyn.
Alicen silmät olivat myötätuntoiset. "Tuntuu oudolta, ettei Jennifer ole täällä", hän sanoi hiljaa.
Jessica ja Marlene hätkähtivät molemmat kuullessaan Alicen sanat. Lily puraisi huultaan eikä voinut olla ajattelematta, että kolmikko oli puhunut hänestä ja Jenniferistä jo aikaisemminkin.
"Niin. On todella", Lily vastasi surullisesti.
Jessica heilautti pitkiä mustia hiuksiaan ja loi Lilyyn pitkän katseen ruskeilla silmillään. "Ajatella, miten lähellä se oli, ettet sinäkin mennyt", hän sanoi.
"Jess", Alice suhahti moittivasti.
Lily ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tytölle vastata. "Totta", hän sanoi ja rykäisi palan pois kurkustaan.
"Minä olen ihan hirveän iloinen, Lily, että sinä selvisit", Alice sanoi vilpittömästi ja loi Jessicaan äkäisen katseen.
Jessica kohautti olkapäitään. "Niin minäkin", hän sanoi ja väläytti hymyn.
"Haluaisitko sinä kertoa meille, mitä tapahtui?" Marlene kysyi samalla, kun kieritteli vaaleaa hiussuortuvaa sormiensa ympärille.
Lily huokasi syvään. "Mieluummin en. Ainakaan nyt", hän sanoi.
"Et tietenkään", Alice sanoi nopeasti. "Eihän sinun tarvitsekaan. Puhutaan jostain muusta."
Vaivaantunut hiljaisuus laskeutui heidän ylleen.
"Minusta meillä olisi kyllä oikeus kuulla, mitä tapahtui", Jessica sanoi äkkiä.
Lily katsoi tyttöä. "Minä en mielelläni puhuisi siitä nyt", hän sanoi.
"Minustakin meillä on oikeus kuulla. Jennifer oli meidän ystävä myös", Marlene painosti.
"Minä en jaksa puhua siitä nyt", Lily kivahti ja nousi seisomaan.
Marlene ponkaisi myös pystyyn. "Tai sitten sinä et halua kertoa, mitä todella tapahtui", hän sanoi.
Lily katsoi tyttöä epäuskoisesti. "Mitä ihmettä sinä puhut?"
"Sitä vain, että sinulla on ehkä jotain salattavaa tapahtumien kulusta. Kerrohan meille, Lily, miten sinä säilyit hengissä, vaikka kaikki muut kuolivat?" Marlene kysyi silmät palaen.
"Päivän Profeetta kertoi asiasta varmasti tarpeeksi yksityiskohtaisesti, joten minua ihmetyttää, miksi sinä kysyt tuota", Lily sanoi kylmästi.
"Ai ihanko sinua ihmetyttää?" Marlene sanoi ivallisesti. "Aurorit eivät olisi pystyneet estämään kuolonsyöjiä tappamasta sinua, jos nämä todella sitä olisivat halunneet."
Lily tuhahti epäuskoisena. "Ja mikä ihme saa sinut kuvittelemaan, että kuolonsyöjät eivät olisi halunneet tappaa minua?"
"No kaikkihan sen tietää. Sinä veljeilet vihollisten kanssa", Jessica puuttui keskusteluun.
Lily kääntyi katsomaan Jessicaa. "Mitä?" hän äyskähti.
"Ainahan sinä olet viihtynyt hyvin luihuisten seurassa", Jessica sanoi viileästi.
"Ja sinä aina puolustat luihuisia, vaikkei sinulla olisi siihen mitään syytä", Marlene lisäsi kiivaasti.
Lily tunsi veren kuohuvan korvissaan. Hän oli vihainen, vihaisempi kuin pitkään aikaan oli ollut. Hän ei tajunnut, miten Marlene ja Jessica edes kehtasivat väittää, että hän oli keplotellut itsensä säilymään hengissä, vaikka Jennifer ja hänen vanhempansa kuolivat. Syytös oli niin väärä ja epäoikeudenmukainen, ettei Lily tiennyt miten päin olisi ollut.
"Ai ei mitään syytä?" Lily tivasi. "Minä puolustan vain yhtä luihuista, eikä hän ole pimeän puolella."
"Joopa joo", Marlene tuhahti. "Kaikki luihuiset ovat."
"Eivät ole! Severus on minun ystäväni - tai on ainakin ollut - ja hän ei ole pimeän puolella. Sitä paitsi minulla on aina ollut täysi syy puolustaa häntä", Lily sanoi kiivaasti.
Marlene astahti askeleen lähemmäs Lilyä. "Severus on minun ystäväni", hän lässytti. "Kuuntelisit itseäsi! Ei luihuinen voi olla kenenkään ystävä. Heidän päämääränsä on vain rakkaan Pimeyden lordinsa jaloissa möyriminen."
Lily astui taaemmaksi. "Et sinä voi automaattisesti luokitella ihmisiä heidän tupansa takia", hän sanoi.
Marlene kohautti olkapäitään. "Kalkaros on pimeän puolella. Minä olen nähnyt, kun hän on kironnut rohkelikkoja ties minkälaisilla taioilla", hän sanoi.
"Marlene - Lily - " Alice yritti saada puheensa kuulumaan.
Lily naurahti ivallisesti. "Ja entä mitäs kelmit sitten tekee? Mikset sinä sano, että Potter ja Mustakin on pimeän puolella? Hehän niitä kirouksia viattomiin vasta heittelevätkin!" hän sanoi.
"Kelmit ovat täysin eri asia. He eivät kiroa pimeyden taioilla, eivätkä he ole ilkeitä. Minä ainakin tuen heitä täysin, jos he haluavat kirota Kalkarosta tai muita luihuisia", Jessica sanoi viileästi.
Lily pudisti päätään epäuskoisena. "He eivät ole yhtään sen parempia kuin luihuiset", hän sanoi.
"Mitäs täällä tapahtuu? Ihan kuin olisin kuullut oman nimeni", Siriuksen ilkikurinen ääni kantautui tyttöjen korviin.
Jessica kääntyi Siriukseen päin ja väläytti tälle säteilevän hymyn. "Hei, kulta. Mikset tullut katsomaan minua junassa", hän sanoi hieman moittivasti ja riensi Siriuksen luokse. Sirius kiersi kätensä Jessican ympärille ja virnisti kelmimäisesti. "Oli vähän kiireitä. Piti pitää James hyvällä tuulella", hän sanoi ilkikurisesti.
James tuhahti hänen takanaan. Hän katseli tyttöjä epäluuloisesti ja istahti rennosti sohvalle. "Ihan kuin täällä olisi riidelty", hän sanoi. Remus ja Peter noudattivat hänen esimerkkiään ja lysähtivät lähimmille tuoleille.
Alice rykäisi vaivautuneena ja katsoi varuillaan Lilysta Jessicaan ja Marleneen. "Taisit kuulla väärin", hän sanoi.
"Me tässä vain juttelimme kesän tapahtumista", Marlene sanoi kovaan ääneen ja loi Lilyyn häijyn katseen samalla, kun istahti melkein Jamesin kylkeen kiinni.
"Jaa", James ynähti ja liikahti vähän kauemmas. "Mitäs Evans? Meillä on kohta partiointi."
Lily vilkaisi Jamesia ja lähti kohti tyttöjen makuusaleja sanaakaan sanomatta.
James katsoi hänen peräänsä tuskastuneena. "Mitä ihmettä minä nyt sanoin?" hän kysyi.
Marlene tuhahti. "Miksi sinä siitä välität?" hän kysyi ja loi Jamesiin pitkän katseen ripsiensä lomasta. "Minä voin tulla kanssasi partioimaan, jos Lily ei tahdo."
James kurtisti kulmiaan ja hädin tuskin kuuli Marlenen sanat. Lily oli näyttänyt jotenkin oudolta. Siltä kuin olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan. James vilkaisi vieressään istuvaa Marlenea ja sitten Jessicaa, joka kuherteli Siriuksen kainalossa. Hän oli ihan varma, että tytöt olivat riidelleet jostain.
"Kuule Marlene.. mistä te puhuitte ennen kuin me tulimme?" James kysyi Marlenelta.
Marlene huokasi kyllästyneenä. "Lilyn suhteesta luihuisiin", hän vastasi.
James kohottautui vähän paremmin istumaan. "Mitä siitä?" hän kysyi valppaana.
Marlene kohautti olkapäitään. "Meistä Lilyn ei pitäisi kaveerata Kalkaroksen kanssa", hän sanoi.
"Ei minustakaan", James sanoi kiivaasti.
"Minusta Lilyllä on oikeus olla kenen ystävä vain haluaa", Remus puuttui keskusteluun.
James katsoi häntä kuin järkensä menettänyttä. "Niin mutta Ruikulin kanssa, Kuutamo. Ruikulin", hän sanoi inhoten.
Marlene heläytti kaikuvan naurun. "Tuo nimitys sopii hänelle."
Remus loi Marleneen hieman alentuvan katseen ennen kuin kiinnitti katseensa Jamesiin. "Et sinä voi valita Lilyn ystäviä", hän sanoi rauhallisesti.
"Ruikuli on pimeän puolella. Mitä sinä sitten sanoisit, Remus, jos hän saa Lilynkin vaihtamaan puolta", Marlene kysyi.
James näytti järkyttyneeltä. "Ei ole mahdollista", hän kiisti heti.
Marlene kohautti olkapäitään. "Puhutaanko jostain muusta?" hän kysyi kyllästyneenä.
"Minua pelottaa lähinnä se, että luihuiset tekevät jotain Lilylle", James sanoi huomioimatta Marlenen sanoja.
"Älä viitsi, puupää", Marlene kivahti. "Lilyhän on heidän ystävänsä. Eivät he Lilyä vahingoita. Sitä paitsi mitä sinä siitä välität?"
"Minä en ainakaan ole nähnyt Lilyä koskaan muiden luihuisten kuin Kalkaroksen seurassa", Peter avasi suunsa.
"Enkä enää aikoihin edes hänen seurassaan", Remus täydensi.
James nyökkäsi. Hän muisti, miten oli ollut mustasukkainen Kalkarokselle siitä, että Lily jutteli tämän kanssa. Onneksi James ei ollut enää viime vuonna nähnyt Lilyä Kalkaroksen seurassa, mutta eihän sitä koskaan voinut tietää, jos nämä tapasivat salaa. James kurtisti kulmiaan ja alkoi ajatuksissaan miettimään seuraavaa hyvää jäynää Kalkaroksen päänmenoksi.
Kello oli jo viisitoista minuuttia vaille kymmenen, eikä Lily ollut keksinyt mitään järkevää tekosyytä olla menemättä partioimaan Jamesin kanssa. Tosin hänen mielestään tarpeeksi hyvä syy oli se, ettei hän sietänyt Potteria, mutta McGarmiwa tuskin hyväksyisi sitä.
Lily huokasi syvään ja lähti kävelemään kohti oleskeluhuonetta. Hän toivoi hartaasti, ettei törmäisi Jessicaan, Marleneen tai Aliceen. Hän ei yksinkertaisesti jaksaisi uutta syyttelykierrosta, sillä yksi kerta oli tuntunut jo tarpeeksi pahalta. Hän ei voinut käsittää, miten Jess ja Marlene pystyivät uskomaan, että hän oli kääntymässä pimeän puolelle. Ajatus oli uskomaton. Suorastaan naurettava.
Oleskeluhuoneen takassa roihusi lämmittävä tuli, mutta Lilyllä ei ollut aikaa jäädä istuskelemaan. Hän huomasi kelmit istumassa yhä ikkunan vieressä Jessican, Marlenen ja Alicen kanssa. Lily jäi seisomaan vähän matkan päähän katsomaan heitä ja tunsi rintaansa kivistävän. He kaikki näyttivät viihtyvän toistensa seurassa, olevan yhtenäinen porukka. Porukka, joka ei kaivannut enää ketään muuta. Lily huokaisi ja suuntasi katseensa Potteriin. Poika selitti innoissaan porukalle jotain saaden nämä kaikki rämähtämään nauruun. Jamesin hiukset olivat sekaisin niin kuin aina, mutta joku tämän käytöksessä oli erilaista kuin yleensä. Lily kallisti päätään ja yritti kovasti miettiä, mitä se oli. Potterin huulilla ei karehtinut omahyväinen hymy, eikä hänen kätensä eksynyt koko ajan pörröttämään hiuksiaan. Takkatuli loi himmeitä valoja Jamesin päälle, eikä Lily mahtanut itselleen mitään. Hän ei pystynyt irrottamaan katsettaan Jamesista ja äkkiä hänen mieleensä lävähti mielikuva painajaisesta, jonka hän oli nähnyt junassa. Hän oli kutsunut siinä Jamesin nimeä. Mutta miksi? Hänhän ei pitänyt Potterista. Hän suoraan sanoen inhosi tätä, ja silti hän oli kutsunut pojan nimeä. Lily pudisti päätään. Se oli ollut vain uni - jotain sellaista, mitä ei pystynyt itse kontrolloimaan.
Lilyn ajatukset keskeytyivät, kun hän tajusi, että James vastasi hänen katseeseensa. Poika hymyili lämpimästi ja viittasi häntä liittymään joukkoon. Lily pudisti päätään miltei huomaamattomasti ja riisti katseensa irti Jamesin silmistä. Oli poika miten hyvännäköinen tahansa tai hymyili tämä miten lämpimästi tahansa, ei mikään voinut korvata sitä itserakasta luonnetta, joka tämän sisällä asui.
James oli noussut seisomaan ja käveli nyt Lilyn luokse. "Valmiina?" hän kysyi hymyillen.
"Olen", Lily sanoi ja käännähti muotokuva-aukkoa päin. Hän käveli James perässään ulos rohkelikkotornista ja jäi seisomaan käytävälle.
"No, mistä aloitetaan?" Lily kysyi vältellen Jamesin katsetta.
"Vaikka tästä", James sanoi.
Lily mulkaisi häntä kulmiensa alta. "Tarkoitin, että partioidaanko ylhäältä alas vai alhaalta ylös?" hän sanoi.
Jamesin kasvoille syttyi hitaasti virne. Hän työnsi kädet taskuunsa ja jäi katsomaan Lilyä silmät täynnä naurua.
Lily ei voinut mitään sille, että häntäkin alkoi hymyilyttämään. "Kaksimielisesti ajattelu kiellettyä", hän ilmoitti.
"Mistä sinä tiedät, että minä ajattelin tuosta jotain kaksimielistä? Enhän minä sanonut mitään", James sanoi ja virne hänen kasvoillaan leveni entisestään.
Lily kohotti kulmiaan. "Ilme kertoo enemmän kuin tuhat sanaa", hän siteerasi.
"Se on kyllä kuva", James korjasi.
"Kasvot on kuva", Lily sanoi. Hän puri huultaan estääkseen itseään hymyilemästä. "Aloitetaan tähtitornista."
"Miksi juuri sieltä?" James kysyi ähkäisten. "Sehän on ihan täynnä kuhertelevia pareja."
"Pahin pois alta", Lily sanoi ja suuntasi kulkunsa kohti tähtitornia.
"Käydäänkö partioimassa keittiössäkin?" James kysyi toiveikkaana.
"Ei", Lily vastasi.
"Miksi ei?"
"Koska siellä ei ole ketään", Lily sanoi terävästi.
"Mistä sinä sen tiedät?" James kysyi kulmiaan kohottaen.
"No, eihän kukaan muu tiedä, miten sinne pääsee, paitsi valvoja- ja johtajaoppilaat", Lily selitti.
"Eipä", James mutisi.
"Mitä?"
"Ei mitään", James sanoi kiireesti. "Mutta minusta tuntuu, että meidän olisi hyvä käydä sielläkin."
"Älä yritä, Potter. Sinä yrität vain päästä kähveltämään ruokaa", Lily huokaisi.
"Enpäs", James väitti viaton ilme kasvoillaan.
"Etpä."
"Jos minä haluaisin kähveltää ruokaa, niin tekisin sen joskus muulloin kuin sinun kanssasi", James sanoi ilkikurisesti hymyillen.
Lily avasi suunsa, muttei sanonutkaan mitään. Tähtitorniin vievä portaikko avautui heidän edessään.
"Sinun jälkeesi", James lausahti.
Lily äännähti jotain epämääräistä ja lähti kaiteista kiinni pidellen nousemaan ylös jyrkkiä kierreportaita. Heti ensimmäisenä astuessaan tähtitorniin hän näki kaksi hahmoa seisomassa kaiteen luona toisissaan kiinni. "Minä hoidan tämän", Lily suhahti Jamesille ja käveli nopeasti hahmojen luokse. Hän tunnisti tytön luihuiseksi ja pojan korpinkynneksi omalta vuosikurssiltaan.
"Viisi pistettä pois Luihuiselta ja Korpinkynneltä", Lily ilmoitti viileästi. "Alkakaa laputtaa."
Kaksikko erkani nopeasti toisistaan. "Kas, kuraverinen on tänään niin tärkeänä", luihuisessa oleva tyttö, Rosanda, sanoi pilkallisesti. Hänen vieressään seisova poika liikahteli vaivautuneena paikallaan.
"Sinun on parempi varoa sanojasi", James ärähti Lilyn takaa.
Lily mulkaisi Jamesia pahasti ennen kuin kääntyi taas Rosandan puoleen. "Toiset viisi pistettä pois epäkunnioittavasta käytöksestä", hän sanoi kylmästi.
Rosanda nauroi ivallisesti ja veti taikasauvan taskustaan. "Aijai, pian nähdään onko pikku johtajaoppilas yhtä ahkera ottamaan pisteitä pois pienen käsittelyn jälkeen", hän sanoi.
James vetäisi myös taikasauvansa esiin ja osoitti sillä Rosandaan. "Sinun on parasta häipyä täältä", hän sanoi uhkaavasti. Rosanda katsoi Jamesia arvioivasti ja hänen kasvoilleen syttyi ivallinen hymy. "Ja Potter pelastaa päivän", hän sanoi ja tyrkkäsi Lilyä samalla, kun käveli tämän ohitse. "Muista, ettei hän aina ole paikalla."
Korpinkynsi hymyili hermostuneen ja katosi Rosandan perässä tähtitornin portaikkoon.
Lily käännähti äkäisenä Jamesin puoleen. "Minä sanoin, että minä hoidan sen", hän sihahti.
James katsoi Lilyä hämmästyneenä. "Lily hei, hän kutsui sinua... tiedät-kyllä-miksi ja uhkaili sinua. Luuletko sinä, että minä olisin katsonut sitä vain vierestä", hän sanoi.
"Se on Evans sinulle", Lily kivahti. "Minä en halua sinun apuasi, tajuatko?"
James tuhahti kärsimättömänä ja tarttui Lilyn käsivarresta kiinni ennen kuin tämä ehti kääntää hänelle selkäänsä. "Me olemme partioimassa yhdessä ja me hoidamme nämä tapaukset yhdessä. Minä en tajua, mikä sinun ongelmasi on", hän puuskahti.
Lily riuhtasi käsivartensa irti Jamesin otteesta. "Sinä olet minun ongelmani. Ei sinun heti tarvitse alkaa esittelemään paremmuuttasi tai leikkimään mitään ritaria", hän äyskähti.
"Mitä?" James sanoi epäuskoisena.
"Minä en siedä sitä", Lily jatkoi ja tuijotti Jamesia suuttuneena silmiin.
"Ja minä en siedä sitä, että he uhkailevat ja nimittelevät sinua", James vastasi ja liikahti lähemmäs Lilyä.
"Se on minun asiani, älä sinä puutu siihen", Lily sihahti ja astui epävarmasti taaksepäin. Hän hätkähti, kun tunsi jääkylmän seinän painautuvan selkäänsä vasten.
"Kyllä minä puutun, Evans", James sanoi kiivaasti ja tarttui Lilyä uudestaan käsivarresta. "Minä pidän huolen, etteivät he koskaan satuta sinua. Ettei mikään koskaan satuta sinua." Sen sanottuaan James irrotti otteensa Lilystä ja astui kauemmas tästä. Antamatta Lilylle enää aikaa väittää vastaan, hän kääntyi kohti portaikkoa ja katosi sen uumeniin.
Heti Jamesin kadottua näkyvistä Lily tunsi kyyneleiden nousevan silmiinsä. Hän nosti käden suulleen ja yritti tukahduttaa itkuaan. Potter tuntui saavan hänet itkemään jo toisen kerran samana päivänä, eikä Lily halunnut sitä.
Pidän huolen ettei mikään koskaan satuta sinua. Sanat kaikuivat Lilyn päässä, eikä hän pystynyt työntämään pois mielestään niiden herättämiä tunteita. Ei samalla tavalla kuin hän oli työntänyt pois niin monet muut tunteet, joita ei halunnut tuntea. Lily kietoi kädet ympärilleen ja jäi tuijottamaan eteensä mitään näkemättömin silmin. Hän olisi antanut mitä tahansa, jos sanojen sanoja olisi ollut joku, joka ihan oikeasti välittäisi hänestä. Hän tiesi, että Potterille hän oli vain jonkunlainen pakkomielle. Haaste. Ainut tyttö, joka ei suoraan langennut hänen eteensä. Lily pyyhki vihaisena kyyneleet silmistään. Hän ei kaipaisi apua tai suojelusta. Hän oli jo pitkään tullut toimeen omillaan. Ainut, mitä hän tarvitsisi, oli ystävä. Hän tarvitsisi jotakuta, kehen pystyisi luottamaan sataprosenttisesti, jotakuta joka tukisi häntä. Jotakuta kuten Jennifer. Kyyneleet tuntuivat vain yltyvän, kun Lily ajatteli edesmennyttä ystäväänsä. Miten ihmeessä hän selviäisi koulussa ja elämässä yleensä ilman Jenniferiä, joka oli kuulunut tiukasti hänen elämäänsä jo kuuden vuoden ajan. Ajatus tuntui vaikealta, suorastaan ahdistavalta.
Lily räpytteli päättäväisesti kyyneleet silmistään ja lähti itsekin kävelemään takaisin kohti rappusia. Hän partioi yksin linnan käytävät tyrmiin asti, eikä voinut olla välillä ihmettelemättä, miksei ketään näkynyt. Hiljaa mielessään Lily kirosi Potterin vastuuttomuutta, koska tämä oli jättänyt partioinnin yksin hänen huolekseen. Hän ei tosin tiennyt sitä, että James oli partioinut samat käytävät vain vähän ennen häntä.
