Ficin nimi: Neljän katseen verran
Kirjoittaja: Felly
Tyylilaji: AU, fluff, drama
Ikäraja: S
Paritus: Newton Scamander / Hermione Granger
A/N: Näin joku aika sitten kuvanmuokkauksen Newtistä ja Hermionesta (tai Redmaynesta ja Watsonista, miten sen nyt ottaa) ja sen jälkeen en vaan ole päässyt eroon ajatuksesta, miten hyvin ne sopisivat toisilleen! Kohtalaisen rare paritus, mutta herramandeera miten tykästynyt olen siihen :--D En oo kirjoittanut pitkään aikaan ja ihan tämän tyylistä ficciä en varmaan koskaan, mutta menköön! Mua on potkinut kirjoittamisen suhteen ihana
cassi, kiitos ♥
Ajallisesti tämä sijoittuu 1900-luvun alkuun, eli Hermione on ihan eri sukupolvea kuin kirjoissa. Ficci ei mun nähdäkseni spoilaa Ihmeotukset-leffaa millään tapaa :--)
Neljän katseen verran
I
Newton Scamander ei tullut erityisen hyvin toimeen useimpien ihmisten kanssa. Se ei oikeastaan häirinnyt häntä kummemmin – ainakaan niin kauan, kuin hän pystyi pysyttelemään hieman etäällä muista.
Kun hänet oli liemitunnilla määrätty kirjoittamaan kahdenkymmenen jalan aine vastamyrkyistä Hermione Grangerin kanssa, hän oli jokseenkin ilahtunut – Granger oli selvästi fiksu ja hyvä liemissä. Toisaalta tämä vaikutti yleensä varsin hymyttömältä ja tiukalta, mutta sellaiset ominaisuudet saattoivat liittyä esimerkiksi ujouteenkin eikä Newt halunnut tuomita suoralta kädeltä sellaista ihmistä, jota ei tuntenut.
Hänen varovainen tyytyväisyytensä kuitenkin haihtui nopeasti, kun myöhemmin sinä päivänä he tapasivat sovitusti kirjastossa. Grangerin ruskeat nahkakengät kopisivat äkäisesti vasten kivilattiaa, kun hän lähestyi syrjäistä pöytää, jonka ääreen Newt oli kyyristynyt pergamenttiensa ja kirjapinojensa ylle, ja hänen huulensa olivat pelkkä kärsimätön viiva.
”Sopiiko istua?” Granger kysyi hymyttömänä pysähtyessään pöydän vierelle.
”Tietysti, totta kai, anteeksi”, Newt änkytti ja tunsi, miten ärhäkkä puna levisi niskaan ja poskille, kun hän raivasi pöytätilaa tytölle, joka istahti viistosti vastapäätä häntä.
”Joko olet aloittanut?”
”Olen… aiemmin tehnyt muistiinpanoja näistä asioista. Olen tehnyt omia kokeiluja esimerkiksi myrsyliuutteella.”
”Myrsyliuute? Mitä se on?” Hermione tiuskahti ja paukautti mukanaan tuomansa "Lepakoita ja lyijykattiloita – liemiteorian perusteet, osa II"–kirjan auki. ”Täällä ei varmasti ole puhuttu mistään myrsylistä.”
”Se on hieman rottaa muistuttava taikaolento, jolla on –”
”Etkö voisi pysytellä aiheessa, Scamander? Meidän pitäisi tehdä aine vastamyrkyistä eikä hirviöistä ja –”
”Olisitko kiltti ja lakkaisit äyskimästä?” Newt piti edelleen katseensa visusti Grangerin liemikirjassa, jonka kellastuneilla sivuilla lepäsi pieni nyrkki. ”Sitä paitsi myrsylit eivät ole hirviöitä – joskin mahdollisesti hieman pahanilkisiä – ja niiden tuntokarvoista saa uutettua parantavaa seerumia. Voisi siis sanoa, että se liittyy aiheeseen.”
Tyttö oli hetken hiljaa ennen kuin sanoi hieman pehmeäkulmaisemmalla äänellä:
”Anteeksi. Minulla on ollut surkea päivä.”
Newt puristi pienen hymyn huulilleen ja vilkaisi viimein kiharahiuksista tyttöä, jonka ilme oli lientynyt melkein ystävälliseksi. Tällä oli niin häkellyttävän pähkinänruskeat silmät ja tarkka katse, että hän painoi päänsä melkein heti takaisin alas.
”Voisitko kertoa lisää kokeistasi?”
II
Newtin vatsassa tuntui kiemurtelevan tuhatpäinen hyrräpääparvi, kun hän yritti aamulla pakottautua syömään hillosilmäistä puuroaan. Hän ihmetteli – taas kerran – miksi oikein oli tänäkin vuonna päätynyt Puuskupuhin huispausjoukkueeseen jahtaajaksi, kun kerran hermoili aina niin pahasti ennen otteluita. Hän kyllä nautti lentämisestä mutta ei niinkään huomiosta ja yleisön mylvinnästä, olipa se hurraahuutoja tai pilkkaa. Edessä oli vuoden ensimmäinen ottelu ja vieläpä Rohkelikkoa vastaan, joka kuulemma oli onnistunut haalimaan harvinaisen röyhkeitä pelaajia riveihinsä.
Hänen hienoista pahoinvointiaan ei varmasti helpottanut sekään, että hän oli viimeiset kolme iltaa ensin istunut Hermionen kanssa kirjoittamassa ainetta sekä juttelemassa ihmeotuksista ja sen jälkeen vielä valvonut yksinään yömyöhään ja etsinyt tietoa milloin mistäkin otuksista sekä niiden ominaisuuksista. Tänään huispausottelun jälkeen hänen olisi varattava loppuilta muodonmuutosläksyihin, joita hän oli laiminlyönyt innostuttuaan liikaakin vastamyrkyistä kirjoittamisesta.
Newt säpsähti tuntiessaan kevyen taputuksen olkapäällään ja lopetti puuronsa hajamielisen hämmentelyn. Kääntyessään hän huomasi heti ensimmäisenä kiharapehkon sekä punaisen ja kultaisen väreissä leiskuvan tupahuivin. Hermione hymyili leveästi ja paljasti isot etuhampaansa:
”Onnea, Newt.”
”Kiitos. Sinun ei tosin parane toivoa liikaa minun onnistumistani”, hänen suupielensä nytkähti pieneen virnistykseen.
”Tosiasiassa minulle on pitkälti yhdentekevää, kumpi joukkue voittaa”, Hermione ilmoitti. ”En välitä huispauksesta.”
”Tuletko silti katsomaan?”
”Luultavasti”, hän hymyili hitusen arasti, ryhdistäytyen sitten ja vetäen naamansa peruslukemille. ”En pystyisi kuitenkaan lukemaan, kun melkein koko koulu metelöi ulkona. Mistä tulikin mieleeni, ettemme ole lainkaan kirjoittaneet yksisarvisista. Löysin niistä eilen illalla maininnan liemikirjassani ja kävin äsken lainaamassa pari kirjaa. Mitä teet ottelun jälkeen?”
Newt vilkaisi nahkalaukkua, jonka olkahihnaa Hermione puristi ja jonka suuaukko irvisteli paksujen kirjojen painosta.
”Nähdäänkö taas kirjastossa?” hän ehdotti, ja sai vastaukseksi tyytyväisen nyökkäyksen. Hermione heilautti kättään, kasvot pelkkänä hymynä, ja lähti kävelemään pois Suuresta salista melkein hypähdellen.
III
Yhtenä harmaana päivänä Newt ryntäsi suoraan muodonmuutosoppitunnilta kirjastoon. Lounas oli juuri alkamassa, joten käytävät olivat mustanaan Suureen saliin valuvia oppilaita – hän ei kuitenkaan malttanut itse mennä syömään, koska professori Dumbledore oli kirjoittanut hänelle lupalapun muutamaan taikaeläimiä käsittelevään kirjaan, jotka oli piilotettu salaisten kirjojen osastolle. Hänen reipas vauhtinsa kuitenkin hidastui heti kirjaston ovilla, kun hän ohi mennessään huomasi tutuksi käyneen, kurittoman kiharapilven. Hermione istui selkä kumarassa paksun kirjan ääressä, jonka aukeamalla oli kuvituksena koiraksi muuntautuva risukasa. Hetken aprikoinnin jälkeen hän tervehti tyttöä istahtaen samalla vastapäätä tätä. Hermione vain nosti katseensa kirjastaan äkämystyneenä ja nyökkäsi lyhyesti. Hänen kasvonsa olivat hieman laikukkaat ja silmät punersivat.
”Huono päivä?” Newt kysyi, vaikka pelkäsi tunkeilevansa ja halusi tavallaan vain paeta tilanteesta. Hermione ei tuntunut kaipaavan seuraa siinä mielentilassa.
”On. Taas”, kuului lyhyt vastaus, eikä Newt osannut tehdä muuta kuin purra huultaan ja tuijottaa pöydän naarmuista kantta. Yllättäen Hermione jatkoi:
”Luitko tänään Päivän Profeettaa?”
”En ole ehtinyt vielä.”
”Siinä oli oikein kiva kirjoitus siitä, että kuraveristen pitäisi tietää oma paikkansa taikamaailman hierarkiassa ja hyväksyä se, ettei heitä – meitä – vain voi kohdella tasavertaisina puhdasveristen kanssa. Puoliverisyyskin on parempi, vaikka toki jästiin sekaantuminen on tiukasti tuomittavaa”, Hermione suorastaan tärisi – ehkä lähinnä kiukusta, Newt ei osannut arvioida – ja näytti tavattoman kitkerältä puhuessaan, aivan kuin joutuisi nielemään vastenmielistä lääkettä.
”Hermione, se on vain kirjoitus, ei kukaan oikeasti –”
”Voi Newt, kyllä minä tiedän, että nimenomaan niin oikeasti ajatellaan”, Hermione sähähti. ”Minua on jatkuvasti muistutettu alemmuudestani siitä saakka, kun ensimmäisen kerran tulin Tylypahkaan.”
Newt oli sanomaisillaan jotain – hän ei tiennyt mitä, mutta jotakin olisi pitänyt joka tapauksessa keksiä – kun Hermione yhtäkkiä purskahti itkuun. Hän painoi kädet kasvoilleen ja kyyristyi takaisin kirjansa ylle, vetäen happea sisään katkonaisina henkäyksinä ja nikotellen rajusti. Newt löysi taskustaan hieman rypistyneen mutta puhtaan nenäliinan ja ojensi sen Hermionea kohti, hipaisten tämän kämmentä, jotta tämä huomaisi ottaa liinan vastaan. Hermione näytti hieman häkeltyneeltä tarttuessaan nenäliinaan ja kuivatessaan kasvojaan. Hänen alahuulensa värisi vieläkin:
”Tuntuu, etten sovi minnekään. Taikamaailmassa minua ei pidetä minään, koska olen kuraverinen, ja jästimaailmaan en voi palata, koska isä ei suostuisi maksamaan minulle mitään koulutusta. Hänestä naiset kuuluvat kotiäideiksi.”
”Koko erottelu niin sanottuihin puhdas-, puoli- ja… kuraverisiin… on minusta täyttä potaskaa. Paitsi ettei se itse asiassa taida olla edes mielipidekysymys vaan ennemminkin silkka fakta.”
”Ei se ihan hirveästi lohduta, jos melkein kaikki ajattelevat toisin”, Hermione sanoi surkeana ja niiskautti nenäänsä.
”Jos noin terävä noita sivuutetaan vain vanhempien taikavoimien puutteen takia, suurin häviäjä on velhoyhteisö. Mutta eiköhän – toivottavasti – tähän tyhmyyteen tule muutos pikkuhiljaa”, Newt sanoi. Hermione vilkaisi ilmeettömän totista poikaa ennen kuin alkoi hymyillä vaisusti:
”Kiltisti sanottu, kiitos.”
Newt hymyili myös, vaikkei tohtinut katsoa silmiin, ja mietti, miten ärhäkkä Hermione oli aluksi ollut heidän ensimmäisellä tapaamisellaan – ehkä äyskähtely oli tytön tapa käsitellä epävarmuutta siitä, miten toinen häneen suhtautuisi. Kyllä myös Newt tiesi, kuinka armottomia ihmiset osasivat olla havaitessaan jollain tapaa poikkeavan yksilön. Hän ei muistanut, milloin itse olisi viimeksi menettänyt malttinsa tai edes korottanut ääntään, mutta sen sijaan hänellä oli hermostuksissaan tapana vetäytyä kuoreensa entistäkin enemmän. Suojautumismekanisminsa kullakin.
Kun hän kohotti katseensa Hermioneen, hän huomasi tämän hymyilevän edelleen kummallisen lempeä ilme kasvoillaan. Lämpö häilähti hänen vatsanpohjassaan asti.
IV
”Viimeinkin!” Hermione huokaisi ja laski sulkakynänsä mustepulloon painettuaan viimeisen pisteen aineeseen vastamyrkyistä. Hän hieraisi vasenta puolta kasvoistaan ja järjesti sitten pergamentit Newtin katsellessa.
”Oikoluenko?” Newt ehdotti, ja Hermione ojensi käärön pöydän yli. Aine piti palauttaa heti seuraavan aamun ensimmäisellä oppitunnilla, joten kirjaston sulkeuduttua he olivat levittäytyneet viimeistelemään kirjoitelmaansa tyhjään luokkahuoneeseen neljännessä kerroksessa. Molemmat olivat hetken hiljaa, kun Newtin silmät hypähtelivät pitkin säntillistä käsialaa.
”En olisi arvannut, että tämän viimeistely venyisi… yli yhteen viimeisenä iltana”, Hermione totesi vilkaisten ajan rannekellostaan.
”Niin no, tämä olisi ehkä valmistunut kahdessa illassa, jos emme olisi vähän väliä eksyneet enemmän tai vähemmän sivuraiteille. Meillähän meni torstai-iltakin siihen, kun aloimme selvittää kaikkea mahdollista lohikäärmeiden risteyttämisestä”, Newt sanoi ja lisäsi naurahtaen: ”Useimmilla muilla oppilailla taitaa olla vähän toisenlaisia syitä, miksi aineiden kirjoittaminen jää viime tippaan.”
Hermione nauroi, ja he olivat taas hetken hiljaa Newtin lukiessa aineen loppuun. Loppupuolella Hermione oli tehnyt muutaman huolimattomuusvirheen, mutta muuten kaikki oli Newtin silmään juuri niin tunnollisen oikein, kuin hän oli odottanutkin.
”Ei valittamista”, hän sanoi ja palautti käärön Hermionelle. ”Kyllä meidän pitäisi saada tuolla peikkoa parempi arvosana.”
”Olen samaa mieltä”, Hermione hymähti, ja he alkoivat keräillä tavaroitaan. Kumpikaan ei sanonut mitään, mutta lähdettyään luokasta ja päästyään portaikon luo he pysähtyivät kuin yhteisestä sopimuksesta. Molemmat olivat jo osittain kääntyneet omiin suuntiinsa – Hermione vasemmalle, lähdössä ylöspäin, ja Newt oikealle, kohti pohjakerrosta – mutta jäivät seisomaan puoliksi vastakkain.
”No, nähdään varmaan huomenna liemissä”, Hermione hymyili hieman arasti ja yritti tavoitella Newtin katsetta.
”Joo.”
”Hyvää yötä, Newton.”
”Hyvää yötä, Hermione.”
Newtin katsellessa edelleen hieman Hermionen ohitse tämä taputti poikaa kömpelösti käsivarrelle ja lähti sitten portaita ylös.
”Hermione?” neljännen kerroksen tasanteelta yhtäkkisesti kuului, ja Hermione kääntyi katsomaan taakseen. ”Ajattelin vain… Kun lauantaina saa mennä Tylyahoon, niin sopisiko sinulle… jos ehdit ja haluat… siis mennä kanssani?”
”Kyllä se sopii minulle”, Hermione hymyili aurinkoisesti. Newt käänsi viimein katseensa tyttöön tuntien tavatonta huojennusta eikä voinut olla hymyilemättä leveästi takaisin. ”Sopii oikein hyvin.”
