Varoitus! Ficci spoilaa Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvaa! Nimi: Jouluöisiä yllätyksiä
Kirjoittaja: Yö
Ikäraja: S
Betana toimi: sonja
Henkilöitä: Newt (Lisko) Scamander sekä Leta Lestrange
Yhteenveto:
Tuo on kyllä perin juurin kummallinen poika. A/N: Ai miten niin joulu meni jo? Myöhäisenä mörkönä kirjoittelin joulusöpöstelevää tekstiä ja onnistuin jotenkuten tekemään tästä ensimmäisen julkaisukelpoisen ficceröiseni. (Ja oh my tuon nimen keksiminen tuotti tuskaa, joten se on mitä on...)
En osannut kaivautua Newtin pään sisälle ja ilmaista hänen ajatuksiaan, joten valitsin kertojaksi Letan. Henkilön, josta tiedämme vielä vähemmän.
Joulu Tylypahkassa! Ei kuulostanut kovin kauhealta. Varsinkaan, kun Leta tiesi erään toisenkin henkilön viettävän tänä vuonna juhlapyhiään linnassa.
Hyvin hienovaraisesti, omasta mielestään ainakin, hän oli koettanut udella miksei Newt Scamander, hänen ystävänsä ja kurssitoverinsa puuskupuhin tuvasta, matkannut aatoksi kotiin niin kuin aikaisempina vuosina oli tehnyt. Vastaukseksi hän oli saanut epämääräistä mutinaa kotona vallitsevasta "vaikeasta tilanteesta”, mitä ikinä se sitten olikaan tarkoittavinaan. Newt ei näyttänyt olleen lainkaan iloinen tästä päätöksestä ja Leta oli aika varma, että tämä oli salaa kuivannut silmiään kaavunhihalla kun hän itse katseli muualle (olivathan he olleet suuressa salissa, eikä juuri missään ollut niin paljon katseltavaa jouluiseen aikaan). Syystä Letalla ei siis ollut haisuakaan ja se hiukan vaivasi häntä. Tämä tulisi joka tapauksessa olemaan ystävysten ensimmäinen joulu yhdessä, eikä tyttö osannut peittää innostustaan katsellessaan suuria ja kimaltelevia joulukuusia, ilmassa leijailevia kynttilöitä, tavattoman muhkeita kransseja ja siellä täällä riippuvia mistelinoksia. Hän mietti itsekseen, mitä hänen sillä hetkellä hyvin hiljainen ja apea ystävänsä mahtaisi sanoa, jos hän taikoisi mokoman risun seuraamaan heitä, eikä voinut estää hymynkaretta kohoamasta suupielelleen.
***
Sinä vuonna Tylypahkaan ei tosiaankaan ollut jäänyt juuri ketään: Leta saattoi kulkea käytävätolkulla näkemättä vilaustakaan edes haamusta. Tyttö hyppeli koko pitkän matkan korkeasta korpinkynsitornista aina alas kellarikerroksiin asti, jossa hän tiesi Puuskupuhien oleskeluhuoneen sijaitsevan. Hän oli käynyt siellä monta kertaa ennenkin, joskaan ei ollut koskaan viipynyt muutamaa tovia pidempään. Tuskin hän viipyisi nytkään, sillä Newtin tupatoverit eivät liiaksi pitäneet korpinkynsikuokkijoista.
Leta ohitti keittiön ja tiesi olevansa lähellä; kaksi käännöstä oikeaan, ja hän hahmotti suuren, puisen tynnyrinkannen iskettynä seinään sen verran korkealle, että sisään täytyi kiivetä. Tyttö puristi rohkaisuksi pientä pullistumaa kaavuntaskussaan ja koputti toisella kädellä napakasti kanteen. Ääni kaikui omituisen autioilla käytävillä.
Kop kop - Leta ehti hädin tuskin vetää pienen nyrkkinsä turvaan ennen kuin kansi vierähti pois paikoiltaan ja aukosta kurkistivat tutut kasvot.
“Moi!” Leta tervehti pisamanaamaista poikaa iloisena, joskin hieman yllättyneenä.
“Moi”, Newt vastasi varovasti. Hän kurkisti olkansa yli kerran, kahdesti. Sitten hän katsahti Letaa, kohtasi tämän tummien silmien tuijotuksen ja käänsi taas äkkiä päänsä ja vilkuili taakseen.
“Onko siellä joku?” Leta kysyi ääntään madaltaen ja yritti samalla nähdä vilauksen puuskupuhien oleskelutilasta Newtin selän takana.
“E-ei”, Newt vastasi hermostuneena ja käänsi katseensa takaisin oviaukossa seisovaa tyttöä kohti. Leta saattoi peilata omaa hämmentyneisyyttään pojan kasvoista.
“Eikö me jo sovittu, että tämä on ok? Että me nähdään täällä?” Leta kysyi varovaisesti. Hän ei halunnut painostaa poikaa liikaa, eikä varsinkaan säikäyttää tätä sulkemaan ovea, sillä tiivis tynnyrinkansi heidän välissään ei omia aikojaan päästäisi tyttöä peremmälle.
“On - on ok”, Newt vastasi arasti. Leta hymyili, mutta pojan kasvot pysyivät aika jähmeinä.
“No siinä tapauksessa, ajattelitko päästää minua ollenkaan sisälle?” hän kysyi virnistäen. Poika punastui aika pahasti, mutta heilautti kannen kokonaan auki niin, että Leta mahtui aukosta sisään.
Pienen, hiljaisen ja erittäin epämukavan hetken he vain tuijottelivat toisiaan ja yrittivät löytää sanoja. Leta ei tiennyt mikä poikaa vaivasi, sillä yleensä tämä oli edes hiukkasen puheliaampi. Hän ei ollut lainkaan varma, mitä osaisi tai uskaltaisi sanoa. Yllättäen se olikin heistä kahdesta Newt, joka rikkoi hiljaisuuden.
“Onko - onko sinulla nälkä? Tai jano?” hän näytti katselevan jonnekin Letan vasemman olkapään seuduille ja vaihteli hermostuneen oloisena painoa jalalta toiselle.
“Toki, minä… Tuota, mistä ihmeestä sinä olet hommannut ruokaa?” Leta kysyi nauru ja hämmennys äänessään. Newt näytti aika syylliseltä, ja Leta muisteli keittiötä, jonka ohitse oli juuri hetki sitten kävellyt.
“Antaa olla”, hän hymyili. “Mitä sinulla on?”
Sanat näyttivät puhaltavan poikaan pikkuisen eloa. Hän käännähti kannoillaan, ohitti lämpimänkeltaiset, samettipäällysteiset nojatuolit ja viittoi Letaa kävelemään perässään jonnekin sohvien ja iloisesti rätisevän valkean oikealle puolelle hämärään käytäväntapaiseen. He saapuivat poikien makuusaleille. Käsi ovenkahvalla Newt empi sekunnin murto-osan, ennen kuin laski Letan sisään ja meni itse perästä.
Tyttö jäi kummastuneena ovensuuhun tuijottelemaan, kuinka Newt kaivoi jotain sänkynsä alla lojuvasta matka-arkusta. Hän puuhaili koko ajan selin Letaan, joten tämä ei nähnyt pojan kasvoja. Tyttö kuuli muutaman naksahduksen ja sitten syvän, hieman tärisevän hengenvedon. Ja yhtäkkiä Newt kääntyi kaavunhelmat hulmahtaen Letaa kohti kysyen:
“Haluaisitko nähdä jotain hienoa?” Pojan äänensävystä Leta arveli tunnistavansa, että tämä ‘hienoa’ liittyi vahvasti taikaeläimiin. Juuri mikään muu ei saanut sellaista pilkettä syttymään Newtin hassunharmaisiin silmiin.
“Toki”, Leta vastasi ilahtuneena.
“Tämä… Tämä ei sitten ole ihan vielä valmis. Tai - on se, mutta yritän suurentaa sitä vielä. Ajattelin ainakin, että teen-” poika vaikeni, kun huomasi Letan selvästi epätietoisen ilmeen. Hän hengitti kerran syvään ja laski sitten lattialle ruskean möhkäleen, jonka Leta tunnisti salkuksi vasta, kun Newt oli avannut sen.
“Oletko valmis?” tämä kysyi selvästi jännittyneenä.
“Valmis!” Leta hihkaisi iloisesti yrittäen rohkaista ystäväänsä. Newt livautti Letalle pienen hymyn ennen kuin kapusi jalat edellä laukkuunsa ja viittoili tyttöä tulemaan perässään.
Letan suu loksahti auki. Sinne hänen ystävänsä oli juuri kadonnut - ruskeaan nahkalaukkuun, jalkoja, hartioita ja päätä myöten. Tyttö kiersi sille puolelle huonetta, josta saattoi nähdä vilauksen arkun syövereissä ammottavasta pimeydestä.
“Öh… Newt?” Leta huhusi varovaisesti kumartuen salkun puoleen. Hän kirkaisi, kun pojan pää ilmestyi salkusta aivan hänen nenänsä eteen. “Sori, sori!” Newt nauroi huomatessaan säikäyttäneensä tytön. Sitten hän viittoili uudelleen tätä seuraamaan perässään. Kun punaruskea pää katosi takaisin salkkuun, Leta kohotti viimeisen kerran kulmakarvojaan ja astui pimeyteen.
Talvisaapas tapasi lähes välittömästi jotain askelman tapaista, ja Leta uskaltautui ottamaan toisenkin askeleen. Hän tunnusteli kenkänsä kärjellä rappusten reunaa ja hypähti samassa suoraan laukun pohjalle. Melko varomatonta, eihän hän voinut tietää kuinka syvä se oli, mutta suorin jaloin hän muksahti maahan. Newt touhusi jotain hiukan kauempana - Leta toivoi, että hän yrittäisi sytyttää valot. Tyttö kaivoi sauvansa esiin kaavun sisätaskusta ja kuiskasi: “Valois.” Samoin teki toinenkin ääni, mutta Newtin loitsu pisti pienen pienet liekit lepattamaan matalalla roikkuvan katon lasikuvuissa kautta koko… Niin. Minkä?
Huone, jossa he olivat ei ollut kovinkaan suuri, sillä siellä mahtui juuri ja juuri seisomaan raskastekoisten hyllyjen, työtasojen ja pöytien seassa. Suurin osa kaapeista ja hyllyköistä näytti tyhjiltä, mutta työtasot pursusivat monenmoista tavaraa. Oli kattiloita, koeputkia, sulkakyniä, lasipurnukoita, niin tyhjiä kuin täysiäkin, kirjoja ja irtonaisia pergamentin palasia. Kaikkea ilmeisesti tarvittiin eikä niitä voinut sulloa pois tieltä, sillä tyhjää säilytystilaa olisi ollut runsaasti. Sivupöydälle oli myös aseteltu muutama pullo jotakin punertavaa ja hyväntuoksuista nestettä ynnä torttuja ja pikkuleipiä. Leta nappasi yhden katsellessaan hämmentyneenä ympärilleen. Hänen silmänsä ahmivat kaikkea sitä kuin nälkäinen rakkilauma, kunnes korvat kuulivat pojan kuiskaavan: “Leta, tännepäin.”
Newt seisoi kapeassa oviaukossa, joka tytöltä oli jäänyt muiden tavaroiden seasta huomaamatta. Hänen kasvoillaan karehti hymy, kun käsi viittoi jälleen tuttuun tapaan: seuraa minua. Letan oli vaikea karistaa silmiään irti ihmeellisestä huoneesta, mutta ilmeisesti jalat halusivat hänen kuitenkin liikkuvan. Ehkä ne aavistivat, että jotain muuta, jännittävämpää oli luvassa. Tyttö tunnusteli varmistukseksi pientä möykkyä kaapunsa taskusta ja hypähteli matalat askelmat Newtin perään, astui ulos ovesta ja huomasi seisovansa -
… metsässä. Hänen päänsä päälle kaartuivat ikivanhat korpipuut aivan kuten Kielletyssä metsässäkin, ja yhden typerän hetken Leta pelkäsi Newtin vieneen hänet sinne. Tuosta kyseisestä paikasta ei tullut tytön mieleen niitä kaikkein onnellisimpia muistoja. Hän oli juuri kivahtamassa pojalle jotain epäsoveliasta, kun tunsi äkkiarvaamatta alaselässään töytäisyn. Se ei voinut olla Newt, koska poika käveli hivenen jännittyneenä hänen edellään - kuka tai mikä se sitten oli? Leta pelkäsi kääntyä, mutta teki sen siitä huolimatta ja oli lentää ihmetyksestä pyrstölleen. Hänen selkäänsä oli tökkäissyt pienellä nokallaan ihka oikea hevoskotka, jonka kuvan tyttö muisti nähneensä koulutunnilla. Tämä tosin oli aivan pieni vielä, poikanen, arveli Leta. Pieni jalo otus kumarsi kärsimättömästi tytölle ja puski päätään yhä uudestaan ja uudestaan hänen syliinsä, kerjäsi silityksiä. Leta kumartui otuksen puoleen ja taputti varovaisesti sen sulkapeitteistä päätä. Newt hänen takanaan pidätteli naurua ja asteli Letan luokse huomattavasti itsevarmemmin askelin kuin oli johdattanut tämän makuusaleihin. Ehkä poika tunsi nyt olevansa kotona. Tai ehkä Letan hienoinen epävarmuus teki Newtistä itsestään varmemman. Oli miten oli, Leta piti hänestä hetki hetkeltä enemmän.
“Sen nimi on Doux”, Newt sanoi ja tarjosi eläimelle jotain kädestään. Jotain, mikä haiskahti kuolleelta. Innoissaan pieni hevoskotka töytäisi kohoumaa Letan taskussa, ja tämä nousi hiukan turhankin nopeasti ylös. Newtiltä hänen äkillinen perääntymisensä ei jäänyt huomaamatta.
“Satuttiko se sinua?” hän kysyi säikähtäneenä, katsoi vuoroin Letaa, vuoroin hevoskotkaa.
“Ei satuttanut”, Leta sanoi nopeasti ja painoi pullistunutta taskuaan litteämmäksi. Myös Newtin silmät hakeutuivat käden seutuville.
“Mitä sinulla on taskussasi?” hän kysyi katseensa kohottaen.
“Äh, ei mitään”, Leta huiskaisi kädellään. Lisäkysymykset välttääkseen hän asettui itse tiedustelijan saappaisiin.
“Mistä ihmeestä sinä olet hommannut hevoskotkan?” Leta kysyi ja odotti Newtin jälleen punastuvan, niin kuin tämä tapasi tehdä aina kun joku kysyi häneltä jotain, mutta sen sijaan pojan suusta hyökyikin puhetulva.
“Minun äitini kasvattaa hevoskotkia. Meillä on kotona tosi monta, ja ne saavat usein poikasia. Niin usein, ettei äiti millään ehdi pitämään lukua kaikista, joten minä autan. No, sitten kerran, kun Amphys sai poikasia ja minä olin hoitamassa niitä, tämä yksi tykästyi minuun ja minä salakuljetin sen… tänne.” Newtin ääni hiipui lauseen loppua kohden.
“Anteeksi”, hän sanoi sitten niin yhtäkkiä, että Leta hätkähti.
“Ai mitä varten?”
“No jos… jos sinua ei kiinnosta.” Newt mutisi omille kengilleen ja vaihteli jälleen painoaan jalalta toiselle puhuessaan. Hän näytti taas kerran menettäneen kaiken itsevarmuutensa ja Leta mietti, mitä hän tällä kertaa oli tehnyt väärin.
“Mitä - no tottakai minua kiinnostaa!” Leta huudahti huvittuneena mutta samalla hiukan ärtyneenä. Miksi Newtin täytyi olla niin kamalan ujo? Poika hymyili hänelle pikkuisen, muttei jatkanut enää kertomustaan. Hän näytti keskittyvän jälleen Doux-nimiseen hevoskotkaansa.
Leta olisi tuskin huomannut muita taikaotuksia, jos Newt ei olisi ryhtynyt ruokkimaan niitäkin. Hän näki fletkumatoja, pieniä, mustakuonoisia ja valkeaturkkisia joitakin, jotka kyllä muistuttivat kovasti päästäisiä mutta sylkivät aina välillä piikikkäitä palleroita. Siellä oli haiskuja, hutsuja ja jopa muutama kyhmi. Newt tarjoili pienestä pussukastaan (johon tosin saattoi tunkea kätensä kyynärpäätä myöten) jokaiselle jotakin. Olennot vaikuttivat Letan ihmetykseksi jopa kesymmiltä kuin ne, joita heille oli tuotu näytille niillä muutamalla taikaeläinten hoidon tunnilla, joilla he olivat syksyn aikana ehtineet käymään. He kumpikin rakastivat kyseistä ainetta, mutta Leta ei olisi koskaan aavistanut Newtin välittävän ihmeotuksista ihan
näin paljon.
***
Sen paremmin Newt kuin Letakaan ei tiennyt kuinka pitkällä yö jo oli, kun he kävivät vierekkäin istumaan jollekin pehmoiselle. Letalla oli pienoinen paha aavistus siitä, että he lepäilivät jonkun toisen pesässä, mutta pakottautui karistamaan ajatuksen mielestään. Nyt oli tärkeämpiäkin asioita, joita pohtia. Leta katsahti poikaan, joka tuntui seuraavan tiiviisti vähän matkan päässä painivien haiskujen leikkiä. Leta itse painiskeli hetken omien mietteidensä kanssa ja uskaltautui lopulta siirtämään kättään hiukan. Vain sen verran, että sormet koskettivat Newtin kämmentä. Poika hätkähti hieman, muttei vetänyt kättään pois. Sen sijaan hän irrotti silmänsä taikaotuksista ja katsoi viimein Letaa silmiin.
“Tykkäätkö?” Newt kysyi hiljaa. Oli Letan vuoro hätkähtää rajusti. Hän tunsi poskiaan kuumottavan, kun kysyi:
“Ai mistä?”
“Tästä kaikesta. Taikaotuksista. Minun salkustani?”
“Ai joo, kyllä minä… kyllä minä niistä tykkään.”
“Hyvä”, Newt hymyili. “Minä ajattelin, ettet sinä ehkä piittaisi, mutta… Hyvä.” Letan oli pakko näyttää hieman pettyneeltä, koska pojankin hymy suli hieman. Leta kuljetti sormiaan Newtin kämmenselällä ja tunsi, kuinka aiheutti pojalle väreitä. Toivottavasti ne olivat hyviä väreitä.
“Minulla on sinulle jotain”, Leta sanoi, kun hiljaisuus oli tuntunut hänestä tarpeeksi pitkältä. Newt hätkähti jälleen ja punastui sitten.
“Minulle?”
“No ei, vaan sinun kolmelle haiskullesi”, Leta huokaisi. Hän otti esiin taskustaan pienen, hätäisesti paperiin kääräistyn mytyn. Sen, joka oli aiheuttanut pullistuman hänen taskuunsa. Newt katsoi pakettia ja hitaasti hänen ilmeensä suli melkein irvistykseksi.
Tuo on kyllä perin juurin kummallinen poika, Leta ajatteli yrittäen epätoivoisesti päästä kärryille pojan mielenmuutoksista. Hän ojensi myttyä lähemmäs, ja Newt tarttui siihen vapisevin sormin. Pojalta kesti hetki saada kääre pois lahjan ympäriltä. Hän pudotti paperin maahan ja käänteli pientä, nyrkin kokoista esinettä öljylampun valossa, katseli sitä joka suunnalta.
Se oli kello. Pieni, pyöreähkö mutta tasapohjainen, viisarit ohuet ja pitkät. Taustalla oli viisareiden ympärille käpertynyt pieni, valkea lohikäärme, joka puistelehti joka kerta, kun sekuntiviisari pyyhkäisi sen pään yli. Otus nukkui, sillä kello näytti jo miltei puoltayötä. Newt oli katsellut hetken kelloa haltioissaan, mutta nyt hänen kasvonsa valtasi uusi ilme: silkka suru.
“Etkö pidä siitä?” Leta kysyi hiukan pettyneenä.
“Pidän, pidän ihan tosi kovasti!” Newt huudahti häivä hätäännystä äänessään. “Minä vain… No, kun minulla ei ole mitään lahjaa sinulle.” hänen silmänsä muuttuivat hyvin alakuloisiksi. Leta vain hymyili. Hän oli kaivanut vaivihkaa kaapunsa taskusta taikasauvan, ja heilautti sitä selkänsä takana. Puolisen metriä heidän yläpuolelleen muodostui vihreä oksantapainen, josta puski pieniä lehtiä. Newt tuijotti suu hieman raollaan ylöspäin, missä vihreästä möykystä muodostui lähestulkoon tunnistettava kasvi. Eihän se aivan misteliltä näyttänyt, mutta saisi kelvata.
“Ei se mitään”, Leta naurahti. “Minulle riittää tämä.”
Hän painoi hitaasti, tunnustellen huulensa pojan omia vasten. Newt värähti jälleen, mutta ei sentään paennut. Pojan huulet olivat karheat, todella rohtuneet, mutta silti niin… Lämpöiset. Hellät. Leta olisi voinut tunnustella niitä koko yön, mutta hapuileva ja jännittynyt suudelman tapainen oli hetkessä ohi. He olivat molemmat hieman pyörällä päästään, kummankin posket helottivat. Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka aikana molempien oli hiukan vaikea katsoa toista silmiin. Lohikäärme Newtin uudessa kellossa karjaisi päivän vaihtumisen merkiksi.
“Kuule, Newt… Arvaa, mistä muusta minä tykkäsin kuin sinun salkustasi, otuksistasi ja tästä kaikesta?” Leta rikkoi lopulta hiljaisuuden ja kävi makaamaan olkipatjalle. Poika teki samoin.
“N-no?”
“Sinusta.” Seurasi jälleen pitkä hiljaisuus, mutta Leta ei ollut pettynyt. Hän ei ollut odottanut vastausta. Ei vielä. Yllättäen hänen päähänsä kuitenkin pälkähti eräs kysymys, johon hän sen sijaan toivoi saavansa selityksen.
“Hei Newt, miksi sinä siis jäitkään Tylypahkaan jouluksi? Sinähän olet aina ennen mennyt äitisi luo ja luulin että menisit nytkin. Se hankala tilanne, mitä se tarkoitti?”
Hiljaisuus.
“Newt?”
Leta katsahti vierelleen ja oli purskahtaa nauruun. Hän sai kuitenkin niukin naukin hillittyä itsensä tunkemalla toisen nyrkkinsä suuhun. Tyttö ei suinkaan halunnut herättää poikaa, joka oli nukahtanut suu hivenen raollaan pehmoisiin olkiin käpertyneenä, pää aivan Letan kyljessä kiinni. Sormet Newtin kiharaisessa tukassa harhaillen tyttö hymyili ja katseli hellästi nukkuvaa ystäväänsä. Tässä taisi olla kutakuinkin kaikki se, mitä Leta oli koskaan saattanut joululahjakseen toivoa.
