Nimi: Talvella hän kuihtui
Kirjoittaja: Bluji Ronen
Beta: Saappaaton, kiitos <3
Ikäraja: S
Mitta: triplaraapale
Genre: femme, hurt/comfort
Paritus: Ida/Lieke
A/N: Tällä tekstillä lienee hyvä aloittaa uusi kirjoitusvuosi. Ränts pyysi femmeä, kun pohdiskelin, mitä kirjoittaisin, ja tällainen idea tuli, kun etsiskelin kivoja nimiä hahmoille Wikipedian etunimi-tynkäartikkeleista. Lieke ponnahti silmään ja kohtaus lähti syntymään pelkän nimen pohjalta. Kovin onnellinenhan tämä ei ole, mutta ei voi aina olla iloista sokerifluffya, eihän? (Ja herranjestas, kerrankin jotain, mikä ei ole haasteeseen? Mitä tämä hulluus oikein on?!)
talvella hän kuihtui
Hän sanoi ryhmässä nimekseen Lieke. Erikoinen nimi kiinnitti Idan huomion.
Mitään muuta selkeästi erikoista naisessa ei ollut. Hän oli ihan tavallinen kolmikymppinen nainen, joka oli peruskaunis. Lempeät kasvot, suklaanruskea polkkatukka ja väsyneet silmät olivat samankaltaiset kuin monilla muilla Idan kohtaamilla naisilla.
Mutta kenenkään muun nimi ei ollut Lieke, urbaanin erikoinen ja suomalaisen kielellä leikillisen kaunis. Eikä kukaan muu ollut jatkuvasti, loputtomasti optimistinen niin kuin Lieke.
Yhtenä iltana Lieke jäi istumaan seurakuntatalon aulaan. Ida katseli, kun nainen hengitti hitaasti sisään ja ulos silmät kiinni ja yritti sulkea kaiken ympäriltään pois. Ida istui epävarmana Lieken viereen ja pujotti kätensä hänen käteensä. Lieke ei avannut silmiään, mutta puristi toisen sormia tiukasti.
Lieke oli ollut yleensä myös vahva. Jokainen sana oli ollut tarkkaan harkittu ja sen vuoksi painokas, täynnä merkitystä ja kokemusta ja sitä toivoa, jota tihkui Lieken olemuksesta. Nyt nainen oli kuitenkin murtunut. Mykät kyyneleet valuivat tavallistakin kalpeammilla poskilla, joiden värittömyys johtui siitä, että Lieke oli kesän lapsi. Talvella hän kuihtui.
Silloin Lieke tarvitsi tukea niiltä, jotka olivat enemmän ja vahvempia. Ida istui pilarina koruttomalla puutuolilla, ja Lieke nojasi ääneti itkien hänen olkapäähänsä. He jatkaisivat rohkeina, vahvoina yhdessä. Sittenkin, kun heidän loputtomasti lainattu aikansa loppuisi, jokin osa heistä jatkuisi.
Tai niin Ida ainakin toivoi. Hän ei halunnut tulla unohdetuksi. Halusiko kukaan koskaan?
* * *
Eräänä myöhempänä iltana Idan hellät kädet vaeltelivat Lieken surullisen laihaksi muuttuneella vartalolla. Lieke ei uskaltanut myöntää asiaa, mutta aikaa oli vähemmän kuin koskaan ennen, eikä sitä tulisi enää lisää.
Viimein kaikki valheellinen sai jäädä makuuhuoneen kampauspöydälle. Lieke katseli vakavana peilistä paljasta itseään, niin avointa kuin ihminen saattoi koskaan ollakaan. Ida kietoi kätensä hänen ympärilleen ja suuteli kerta toisensa jälkeen pehmeää päänahkaa, jossa näkyi konkreettisin menetys. Hän hymyili Lieken puolesta vaikeimpinakin hetkinä.
Ida rakasti Liekeä sinä yönä enemmän kuin koskaan.
Ja jo seuraavalla viikolla Lieke päätyi sairaalaan viimeisen kerran eikä enää palannut.