Nimi: Georgenkehrä
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: songfic, one-shot, pullamössöä, romantiikkaa, hattaraa ja diabetes
Ikäraja: K-11
Paritus: Henry Gordon Jago/George Litefoot
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Tarinan taustasta sanottakoon, minä näin Jagosta ja Litefootista tällaista unta. Logiikkaa ei välttämättä kannata kamman kanssa sihdata, heräsin sitä paitsi ennen loppuratkaisua
Inspiroiduin myös Liisa Matveisen ja Tellu Virkkalan Mateli-kansanmusiikkialbumin versiosta Katri-neito runosta. Valitettavasti en keksinyt mitään paikkaa mistä linkittää biisiä, koska se on hyvä ja poikkeaa runon yleisestä kirjatusta muodosta, mutta olkoon. Mutta runon itsessään voi lukea vaikka Kantelettaresta, jos kiinnostaa xD
Mä en nyt tiedä kuinka fiksu idea on kirjotella jotain suomikansanperinnejuttuja just Jagosta ja Litefootista, mutta minkä minä sitä intresseilleni mahdan.
*
Katri kaunis, neito nuori
teki kuusi kuontaloa,
kävi kuun keheä myöten,
päivättärenä vaelsi
Kuuli Kuuttaren kutovan
Päivättären ketreävän;
Sitten luokse luottelihen,
ja jaloil lähentelihen
Kuutar mulle kultiaan,
ja Päivitär hopeitaan,
minä kullat kulmilleni,
päälleni hyvät hopeat
Minä kullat kulmilleni,
päälleni hyvät hopeat!
Kultana kumottamahan,
hopeana paistamahan
*
Georgenkehrä
Illalliskutsu ei olisi voinut tipahtaa herra Jagon postiluukusta parempaan aikaan. Ensiksikin, professori Litefootin taloudenhoitaja oli vatsaa kutkuttavan mainio ruuanlaittaja, joka olisi pannut kystä kyllää heikommistakin emmeistä. Herra Jago oli tunnettu ruuanystävä, mutta vatsanympäryksestä puhumatta, on herrasmiehen, silti kunnia päästä laittamalla laitettuun pöytään.
Toinen, ja tätä myöti tärkeämpi seikka, oli se, ettei professorista ollut kuulunut moneen viikkoon krouviseuraksi. Siitä taisi olla jo kuukausi, kun herra Jago oli nähnyt ystävänsä viime kerran. Sekin oli ollut hassu yhteensattuma Harrodsin upouudessa tavaratalossa. Herra Jago oli huomannut toverinsa jo kaukaa juttelemasta kahdelle kovin eteeriselle naiselle. Toisella oli vaalea hipiä ja hipiällä hopeinen leninki. Toinen oli taas kirkas kuin päivä ja loistava kuin aurinko. Jotain aristokraatteja siis. Herra Jago oli nyrpistänyt nenäänsä vähän näreissään, sillä professori aina intti, ettei muka ollut mitenkään kovin yläluokkainen. Totuushan oli, että hän jos joku oli yläkerran väkeä.
Naiset kaikkosivat kuitenkin näkyviltä herra Jagon lähdettyä lähestymään heitä. Sekin perityypillistä käytöstä tietynlaisilta hienostonaisilta. Herra Jago oli tottunut siihen, ettei naisilla paljoa ollut syytä hänen seurassaan maleksia. Jotain he antoivat professorille lähteissään – korurasioita.
”Hoi, hoi! Rakas kuoma, et kai nyt päätä pahkaa kävele vanhan ystävän ohi?” Jago oli tervehtinyt pysäytettyään professorin tunkeilevasti, mutta hän olisi muuten kävellyt ajatuksissaan ohi päivää sanomatta! Jago ei kysynyt rasioista mitään, sillä hän tuumi hetken olevan sille huono. Litefoot oli silmin nähden takakireä ja kai hiukan huonovointinenkin. Tiedustellessa hän kertoi olevansa kurkkua myöten täynnä töitä. Oli vuoden pahin kuumeaika ja monet lähialueiden sairaaloista olivat hätää kärsimässä sekä petipaikkojen, että lääkäreiden puutteesta.
”Ei työni nyt hyvinäkään aikoina ole mitään laakereilla istumista”, professori selitti, ”Mutta olen yksin tänään tehnyt jo neljä kokonaisvaltaista ruumiinavausta, ja yötä myöten saisin painaa jos vain jaksaisin.”
”Oi, todella kurjaa… Toivottavasti et raada itseäsi ihan retiisiksi.”
”Tarkoitat kai
naatiksi?” korjasi Litefoot.
”Retiisi, palsternakka, porkkana tai nauris, mitä näitä nyt on, juurimukuloita”, Jago kohotti hartioitaan, mutta Litefoot ei ollut nauranut vitsille. Siitä Jago tiesi väsymyksen olevan muuta kuin pelkkää sanahelinää.
Tavallisissa olosuhteissa Suur-Lontoon alueella ruumiinavaukset jaettiin lukuisiin eri sairaaloihin, mutta nyt moni kieltäytyi ottamasta niitä tehtäväksi. Kukaan ei halunnut kuluttaa aikaa kuolleiden nyppimiseen, kun elävissäkin oli riittävästi setvimistä. Koska professori Litefoot kuului niiden harvojen ammattipatologien joukkoon, jotka eivät maaniteltunakaan tehneet tavallisia yleislääkärin päivystysvuoroja tai kotikäyntejä, kasautuivat työt nyt koko kaupungin kauttaalta hänen leikkauspöydälleen.
”Olet liian höveli mies, ystävä hyvä. Mikä tietysti on ihmisessä ihailtava piirre, en minä sillä. Mutta älä raukkaparka aja itseäsi mukulakivenkoloon”, sanoi Jago, johon Litefoot sentään edes hymähti.
”Enpä olisi uskonut näkeväni sitä päivää kun sinä, Jagoseni, läksytät minua kohtuuttomuudesta”, hän vastasi hönkäyksen verran huvittuneena. Onhan se nyt hassua kun vanha impressaari riikinkukonsulkia silinterin vyötteissä ja aniliininpunaiset hansikkaat käsissään oli opettavinaan jotain kohtuullisuudesta. Sekin tosin laimeni päänsärkyyn. He erosivat toisistaan jokseenkin positiivissa tunnelmissa, mutta herra Jagon mieltä jäi kaivelemaan huoli.
Kenties professori oli kuitenkin ottanut keskustelusta vaarin lähettäessään kutsun. Erihauska idea viettää iltaa ihan kahdestaan (ynnä rouva Hudson, mutta tokko sitä lasketaan). Saisipa herra Jago siitä hyvän syyn kenties kysyä mitä professori oli Harrodsilta ostamassa. Olihan hän kaikenlisäksi naistuttavineen seisoskellut nimenomaan
koruliikkeen edustalla, ei minkään muun.
”Kullainen insentiivi se professorilla oikein on ostella heleitä sekä somistehia mustissa jalokivirasioissa?” Jago oli myhäillyt itsekseen, kuvitellen ystäväänsä jotakuta kosiskelemassa. Rouva Hudson oli ainakin tehnyt jo ennestään selväksi, että hän mielellään rupeaisi rouva Litefootiksi, mutta sikäli mikäli Jago professoria ymmärsi, niin taloudenhoitajan eväät eivät häntä houkutelleet. Jago taas olisi ottanut taloustaitoisen emännän vähän vähemmilläkin avuilla, mutta Litefoot oli ihailtavan periaatteellinen mies.
Oikeastaan herra Jago olisi ottanut naisen, ihan minkälaisen, jos olisi siitä hyvästä saanut edes suukon ja vaikka tyhjätkin lupaukset rakkaudesta. Mutta herra Jago olikin sydäntenasioissa köyhä ja nälkäinen, siinä missä professori Litefoot taas ideaali ja suoraselkäinen. Litefoot nyt ei naisi rouva Hudsonia vain siksi, että niin olisi ollut sopivaa. Tosin, tuskin hän oli kosiskelemassa koruliikkeen hempukoista kumpaakaan… vaan mistäs sitä tietää! Mies jolla on taustat kohdallaan herättää kyllä naisten huomion, vaikkei rakkautta saisi.
Sydämenvalloittaminen onkin sitten toinen lukunsa se. Siihen tarvitaan vähintäänkin taikakalu, vaikka parantava kivi, on se sellaista magiaa että hurskaampia hirvittää.
Herra Jago koputti ovea kolkuttimella kolme kertaa. Ei vastausta, mutta ikkunassa paloi aavemainen valo. Hän koputti toisen kerran, jonka jälkeen sisältä kuului epämääräistä hälinää, kuin joku olisi kompastellut huonekaluihin. Herra Jago ei ollut yllättynyt professorin vastatessa itse, sillä hänellä ei huomattavasta varakkuudestaan huolimatta ollut muuta palvelusväkeä kuin Hudson, ja rouvaa oli turha edes yrittää passuuttaa keittiön ja ulko-oven väliä, mikäli halusi olla saamasta tiskirätistä päin näköä.
Se mikä Jagon yllätti, oli se, miten huolittelemattomana professori tuli ovelle, vaikkei Jago tosiaan ollut saapunut liian ajoissa. Hänen harmaa, tavallisesti hyvin huolellisesti kammattu kuontalonsa sojotti sivuilta, eikä hän ollut saanut edes paitaansa kunnolla napitettua, puhumattakaan siitä, että olisi vaihtanut aamutakin tilalle jotain sopivampaa. Tästä huolimatta hän oli huomattavan hyväntuulinen. Pois kaikki kireys ja ilkeys!
”Henry! Kuinkas sattui, aivan ihanaa, että tulit”, hän virkkoi ja kiskoi ystäväänsä olkavarresta peremmälle. Jago oli pudottaa tuomansa sherrypullon lattialle, mutta kummempaa oli vielä luvassa. Ei ollut nimittäin vain professori Litefoot sekaisin, vaan koko lukaali osoitteessa 4 Ranskill Gardens oli hyrskynmyrskyn. Jagon silmään näytti siltä, että Litefoot oli kasannut kaikki vaatteensa ja kodintekstiilinsä aina verhoista mattoihin asti isoksi kummalliseksi tunnelimaiseksi pesäksi, joka vietti yläkertaan. Seassa oli myös näöstä päätellen rouva Hudsonin alushameita ja muunlaista sekalaista lumppua. Herra Jago tiesi entuudestaan professorin syystä taikka toisesta pitävän itsellään ruumiilta jälkeen jääneitä vaatekappaleita, mutta tämä nyt oli suorastaan naurettavaa!
”Nyt minun on aivan pakko kysyä, että mitä hempsveetiä tämä oikein tarkoittaa, professori? Oletko nyrjäyttänyt pääsi? Älä nyt vain sano, että olet tiristänyt aivosi käristykseksi liialla työnteolla.”
”Mitä kummia oikein höpöjät?” kysyi Litefoot, kuin ei olisi tosiaan ymmärtänyt mistä herra Jago oli niin tuohtunut. Jago laski viinipullon käsistään huitoakseen ympäriinsä. Pöytäliinoja myöten kaikki roikkui katosta tai toisista pöytäliinoista.
”En minä nyt paljoa tiedä, mutta sen kuitenkin, että onhan tämä tällainen tärviö nyt selväntekevästi seinähulluin tekoja! Katso nyt, olet repinyt verhotkin akkunoista!”
”
Hmm”, Litefoot rutisti kulmiaan ja katseli salonkia ympärillään. Hän tepsutteli ympäriinsä paljain jaloin! Herra Jagon teki mieli ottaa häntä napakasti kiinni molemmilta puolilta ja kantaa sänkyyn lepäämään – vaan melkoisen esteradan professori oli sitäkin varten virittänyt! Makuuhuoneet olivat toisessa kerroksessa ja sinne olisi pitänyt puskea lakanahärdellin läpi.
Aikansa tutkiskeltuaan Litefoot kumartui ottamaan vitriinistä pikkulasit ja kaatoi molemmille tujun peukalollisen sherryä, joka kieltämättä tuli ainakin herra Jagolle hyvinkin tarpeeseen. Professori rapsutti ohimoaan mietteliäänä.
”Selittäneehän tämä sen, miksi rouva Hudson on ollut niin sietämättömän kylmäkiskoinen viime aikoina”, hän sanoi koko lailla hilpeästi, että Jagon oli todella tuumittava oliko hänen ystävänsä menettänyt järkensä. Sitäkin professori väitti, ettei hän oikein muistanut miten oli tekosensa tehnyt tai miksi, mutta myönsi kuitenkin, että hänenhän sen oli täytynyt saattaa asuntonsa tällaiseen tilaan. Herra Jago ehdotti jotain sherryä väkevämpää, mutta Litefoot vain pudisti utuisesti päätään.
”Kyllä tällä on oltava jokin merkitys”, hän sanoi juuri perin päättäväisesti, joka oli professorin syvimmän luonnon mukainen reaktio. Litefoot sukelsi tyynyin peitettyyn portaikkoon ja alkoi kiivetä päättäväisesti ylös. Eikä herra Jagon ei auttanut kuin laskea lasinsa ja koettaa lyllertää perässä, ei hänestä ollut panemaan hanttiin. Ei nyt, kun ei ole ollut ennenkään.
Sopi muistaa, että professori Litefoot oli jo ensitapaamisen jälkeen puoliväkisin raahannut herra Jagoa oman päähänpistonsa takia pitkin Lontoon sivukujia kiinalaisten rosmojen perässä. Jos hän halusi nyt ryömiä itse kehräämäänsä olokoloon, niin sitten hän ryömi. Ei siinä herra Jagolta kysytty rakentavia mielipiteitä.
”Mistä ihmeestä olet kerännytkin näin paljon lumppuja”, Jago valitteli todetessaan tunnelipesän käyvän tiheämmäksi ja tiheämmäksi mitä lähemmäs he pääsivät makuuhuonetta. Litefoot pystyi vielä konttaamaan, mutta Jago laahasi itseään kuin erihyvin läski kuutti Suur-Saimaan jäällä talvella – ja piti samanlaista ähinää!
Siinä missä aikaisemmin oli ollut sänky, oli nyt vain patjat poikittain. Koko huone oli vuorattu lattiasta kattoon kaikella pehmeällä. Siihen Jago kävi professorin viereen pötkölleen ja huomasi, että jostain tulvi haaleaa valoa ohuimpien silkkien läpi. Heidän ympärillään roikkui kauniisti ilmassa koruja naruissa kuin tähtiä taivaalla. Siinä oli professorin mielikit solmioneulat ja kalvosinnapit, mutta myös helmiä, rannekoruja ja medaljonkeja, joita Jago ei ollut aikaisemmin nähnyt.
”On tämäkin nyt sitten yksi harakanpesä!” Jago puuskahti, mutta ei voinut olla ihastelematta ripustustyön taituruutta. Koko viritelmä oli herra Wilden boheemikerhon performanssien veroinen, mutta kenties jopa eksentrisempi. Harrodsin tämän talven sesonkikuosi oli kieltämättä kuin tehty pesimiseen, sillä siinä oli utulintujen kuvia.
Litefoot makasi patjalla selällään ja hengitti raskaasti. Vasta nyt herra Jago tajusi hänen olevan solmion ja sukkien puuttumisen lisäksi muutenkin alipukeutunut aamutakkinsa alla. Paljas polvi pilkisti esiin. Reidestä välkkyi kaistale, mutta Litefoot ei ollut kiusaantunut tai kiihtynyt, vaan tyyni ja hiukan unelias. Samaa ei voinut sanoa herra Jagosta, jonka naamaa kipristeli hämmentynyt tunneryöppy.
”Professori, eikö sinun tule kylmä?” Jago kysyi, vaikka tunsihan hän nyt itsekin ettei kankaiden keskellä paleltumisesta ollut väliä. Litefoot vilkaisi häntä ensin silmäkulmastaan, mutta nousi sitten kyynärpäidensä varaan ja siitä laiskasti Jagon rintaa vasten. Mikäli herra Jago oli nähnyt itsensä silmästä silmään, hän olisi todennut siinä olevan miehen, jonka sydämessä oli juuri nielty palanen. Litefoot nojasi häneen. Töpsötti vähän suuta suulle.
”Oma aarteni, soma”, Litefoot sopersi, eikä herra Jago oikeastaan yllättynyt, että Litefoot sitten painoi huulensa kunnolla hänen poskeensa. Professorin otsa oli kuuma.
Tuntui kuin pesän seinämät olisivat kiertyneet lähemmäksi, mutta kai se oli vain Litefoot, joka painautui suukkoineen likemmäs. Jagon olisi tehnyt mieli rutistaa hänet ihan ruttuun, koska olihan tämä koko hölmö tilanne kuin suoraa jostakin satukirjasta! Mikä se oli se satu neidosta, joka kampasi kankaalla hiuksiaan ja jolle Kuutar ja Päivitär toivat kullasta ja hopeisista kudotut neidonkehrät? Herra Jago oli niin hämillään, ettei saanut nimeä päähänsä, mutta se oli kuitenkin joku niitä kappaleita, jota oli vastikään esitetty Regency-teatterin alkuillan näytöksissä hyvällä menestyksellä. Herra Jago oli itse muokannut käsikirjoituksen menevämpään muotoon.
Litefoot suuteli makeasti kuin juopunut, ei ollenkaan niin kuin Jago oli joskus ajatuksissaan arvaillut. Toisaalta, ei hän ollut moisilla kuvitelmilla itseään usein kiusannut – se nyt olisi ollut jopa rouva Hudsonin avioaikeita hullumpi harhanäky! Ei kai professori Litefoot nyt sentään herra Jagoa ollut kylkeensä ottamassa, jos ei Hudsoniakaan! Siinä hän silti näykkäili poskea ja näppäili käsillään Jagoa liivin alta. Nappi taisi paukahtaa irti! Vai oliko se vain herra Jagon sydän, joka rikkoi rintalastan?
”Oi voi. Voi voi, voi että”, Jago sanoi, ”Kyllä sinä miesrukka taidat olla syyntakeettomassa tilassa.”
”Kuinka niin syyntakeettomassa?” Litefoot puuskahti. Kiukku nostatti punan hänen kaulalleen, eikä herra Jago muistanut milloinkaan nähneensä professoria yhtä haavoittuvana. Valtimo sykki hänen kaulallaan. Ohimolla kiilteli hikipisara ja hän oli niin herkkä ja äkistä vihastunut. Oh, siltä siis tuntui rakastuminen! Kuin olisi hukkunut hyvään tahtoon.
Jago itsehän oli aina ollut se, jota sattui ja jota satutettiin kun oli kummallisista seikkailuista kyse. Litefoot taas osasi suoristaa selkänsä ja puhutella vaikka sitten kolkosta ulkoavaruudesta tulleita tunkeilijoita brittiläisittäin rutikuivasti. Siksi hänen tilansa oli samaan aikaan harvinainen, että huolestuttava.
”Kuumeessa, Litefoot-hyvä. Oikein pahassa narrintaudissa”, selitti Jago ja työnsi professoria pois, vaikka töin tuskin olisi halunnut. Jos Litefoot oli sairastunut jonkin sortin hermostoperäiseen heikkouteen, niin olisi ollut perikyllä väärin käyttää sitä hyväkseen! Herra Jago oli kipeä lemmenpuutteesta, mutta härski mies hän ei ollut. Litefoot ei kuitenkaan suostunut päästämään irti.
”Ei, et
ymmärrä!” Litefoot kivahti, ”Minä... minä olen ajatellut sinua tulenpalavan kuumeisesti,
Henry, en ole saanut sinua mielestäni! On kuin olisin äsken vasta tajunnut sen, kuinka paljon minä sinusta välitän.”
”Luulen, ettet ole jostain syystä syönyt tahi nukkunut tarpeeksi, tunteethan siinä nousevat eittämättä pintaan. Kävisit lepäämään, niin minä – ”
”Niin sinä mitä?!” Litefoot tiuskaisi, ”Kutsut parantolasta hoitajat sitomaan minut käsistä ja jaloista kiinni sänkyyni, sitäkö sinä haluat?”
Herra Jago tajusi ykskantaan riitelyn olevan turhaa. Professori ei ollut sellaisessa mielentilassa, että hänen kanssaan olisi ollut mielekästä kinata. Niinpä Jago ottikin hiukan toisenlaisen asennon, laittoi kätensä professorin käteen ja hymyili. Hän oli odottanut sormien olevan viileät, mutta Litefoot oli kauttaaltaan kohtuuttoman lämmin. Jago silitteli kämmenenreunaa hellästi.
”No niin no, sängystä puheen ollen, missä se muuten on? Kun tässä on enää vain nämä patjat kasassa...” hän kysyi varovaisesti, koettaen olla ärsyttämättä.
”
En minä vain tiedä. Älä kysy niin vaikeita”, tuhahti Litefoot. Sitten hän käpertyi Jagon kainaloon ja vaikkei hän sanonutkaan mitään, niin kai hän silloin jo itse tajusi olevansa enemmän kuin vähän tärähtänyt. He molemmat katselivat aikansa roikkuvia jalokiviä ja koruja. Olipa siinä sormuksiakin, pari ihan suoraa herra Jagon nenän kohdalla yläpuolella. Litefoot kurkotti niitä kohti ja repäisi huivin, johon ne oli ripustettu killumaan irti. Se tipahti Jagon kasvojen päälle. Langat olivat niin hienot, että Jagon silmienvärinkin näki silkin läpi. Litefoot sipaisi hänen leukaansa.
”Minä rakastan sinua”, hän huokaisi, ”Tosissani rakastan, vaikken olisikaan sairas. Olen rakastanut jo ennen kuin sen tiesin. Ja jos uskallankin sen nyt sanoa siksi, etten ole ihan oma itseni, niin ei se siitä epätodempaa tee.”
Herra Jago ei tiennyt miten reagoida. Siksi olikin hyvä, että professori jatkoi ystävänsä nieleskelystä huolimatta kuin uppoutuneena täysin omiin mietteihinsä. Tai kietoutuneena ajatustenkehrään.
”
Huh?” Litefoot kuulosteli, ”Taidan tosiaan olla hiukan poissa tolaltani. En… en oikein muista miksi… miksi minun piti tämä tehdä”, hän pohdiskeli, enemmän itselleen kuin herra Jagolle, samaan aikaan sormuksia kämmenellään tutkiskellen. Litefoot toki tapasi pitää koruja noin niin kuin muutenkin, eritoten hän oli tykästynyt safiireihin ja tiettyihin smaragdeihin. Jago ei kuitenkaan tunnistanut juuri kyseisiä koruja, joten niiden täytyi olla uusia. Kenties Harrodsin tavaratalosta ostettuja?
Litefoot ujutti sormuksen herra Jagon nimettömään. Ujona ja hämmentyneenä herra Jagolta otti tovin rohjeta, mutta kun hän lopulta uskalsi, niin hän suuteli professoria suulle huivin alta kuin kerkeä morsian. Olihan se kosinta, eikö totta? Vaikka mitätön lain edessä, niin mitä sillä. Ei täällä kehrän sisällä ollut tuomareita taikka lautamiehiä.
Se oli kuin ihanaa unta. Kyyneleet puskivat herra Jagon silmäkulmiin pyytämättäkin. Valitettavasti vain se huivi, jossa sormukset olivat olleet kiinni, oli ilmeisesti kannatellut yhtä sun toista lakanaa, eikä sitä olisi kannattanut ensimmäisenä repiä irti. Professorin pesä alkoi vyöryä kangasröykkiönä heidän päälleen.
Oli sekin tietysti yhdenlainen kliimaksi.
'Katri-neito' oli muuten sen sadun nimi jota herra Jago ei äskön saanut päähänsä. Ja siinäkin ennen viimeistä neljännestä kammottava konna eli roiston ryökäle tulee ja ottaa väkisin nukkuvalta neidolta neidonkehrät vain todetakseen niiden menevän rujolla rikki. Kuuttaren ja Päivittären Katri-neidon hyveeksi langetettu taika katkeaa.
Herra Jago oli jotenkin pitänyt satua kauhean masentavana. Alkuperäisessä versiossa viehkeä Katri-neito saa luonnottarilta ihanuuden, mutta sitten pahuus tulee yöllä ja vie kaiken mennessään. Kotiin palatessa äiti lohduttaa lastaan, ettei mikään ole pysyväistä, varsinkaan neidonkehräinlahja, joka hajoaa kun sitä liian tarkkaan katselee.
Jagosta toisenlainen loppu oli parempi. Hän ihan itse kirjoitti version, jossa tulee joku prinssi ja sitä rataa rakastuu päätä pahkaa tyttöön, vaikkei hänellä olekaan enää luonnotarten lahjaa. Lievästi diletantti ratkaisu ja klisee, mutta yleisö Regency-teatterissa piti onnellisista lopuista. Ja se mistä yleisö pitää, tuntui impressaarin lompakossa.
Professori Litefoot vatvoi ympäriinsä kuin väkkärä potkiakseen lakanat pois päältään.
”Mitä ihmettä, hus pois! Mitä kummaa täällä tapahtuu?” hän tiukkasi.
”Älä hyvä mies huido! Kaavit vielä joltakulta onnettomalta silmämunasetkin päästä”, sanoi Jago hiukan jopa harmistuneena siitä, että niin herkkä hetki oli mennyt kerrasta piloille. Ei sellaista oikein romanttisen rakkauden hetkeä monenkaan ihmisen elämään mahdu ensimmäistäkään.
”Jago!” Litefoot totesi yllättyneenä, vähän kuin äkkiseltään syvästä unesta hereille ravistettuna. Huomio ei ollut aivan väärä, sillä taianomainen pehmyt tunnelma oli kadonnut ja jäljellä oli järjetön rytökasa vaatteita ja tyynyjä. Kaiverrettuaan itsensä ulos Jago ihmetteli, mistä ihmeestä kangaspesään oli saattanut tulvia valoa, kun professorin makuuhuoneessa ei ollut kuin yksi ikkuna ja sekin itäsivulla.
Litefoot oli pöllämystyneen näköinen kömmittyään ylös. Hänen tukkansa entistä kähärämmin sekaisin ja aamutakki tipahtaneena harteilta. Herra Jagokin oli portaikossa kontatessa ja selällään pötkötellessä rytännyt vaatteensa, ja olipa hänen naamansakin suukotteluista kostea ja nolo.
”Voitko valaista minua miksi olen tällaisessa,
krhöm, kiusallisessa pukeutumattomuudentilassa?” kysyi Litefoot. Herra Jagolla oli käytännössä vain kaksi vaihtoehtoa – joko puhua suoraa ja kenties loukata sillä tavoin professorin omanarvontuntoa, tai heittää koko tilanne lekkeriksi.
”No se onkin sitten asia jota sopii miettiä”, sanoi Jago, valintansa tehtyään ”Mutta jos oikein luulen, niin sinä taisit juuri kosaista minua.”
”
Kosaista?” kysyi Litefoot. Jago heilutteli nimetöntään. Hänen sormuksessaan oli upean raidallinen, pyöreäksi hiottu tiikerinsilmäkivi, joka oli upotettu kultaiseen, auringonsäteiden muotoiseen istutukseen. Professorin sormuksessa oli taas haalea kuukivi platinakruunussa.
”Kihloineen päivineen kaikkineen”, Jago jatkoi, toivoen tietysti välittömän huvittuneen äänensävynsä keventävän tunnelmaa. Hän ei halunnut ystävänsä missään nimessä loukkaantuvan. Sellaisesta ei kuitenkaan ollut tietoakaan, vaan profesori alkoi hillittömästi nauraa ja haroa hiuksiaan. Herra Jago yhtyi hekotukseen, vaikkei ymmärtänyt tarkalleen mikä oli niin hauskaa, mutta se tuntui luontevimmalta ratkaisulta. Sitten Litefoot kapsahtikin jo hänen kaulaansa ja halasi oikein kunnolla.
”Et taida uskoa, jos sanon, että olen tainnut tehdä vahingossa tuttavuutta ihka-aitojen nymfien kanssa”, Litefoot sanoi päätänsä pudistellen ja Jagoa pidellen.
”Että mitä?
Missä?” kysyi Jago.
”Harrodsin tavaratalossa”, vastasi Litefoot,ja kertoi sitten lyhyesti kohtaamisestaan niiden naisten kanssa, joiden seurassa herra Jago oli nähnyt hänet viikkoja sitten. Tilanne oli ollut sattuma, eikä professori siis tuntenut neideistä kumpaakaan. He olivat iskeneet häneen silmänsä tavaratalon aulassa ja kuulemma lähestyneet kumman rohkeasti ja tunkeillen. Litefoot ei osannut sanoa miten tai miksi keskustelu oli nopeasti viettänyt romanttisille urille, ja jotenkin vain hän oli sitten löytänyt itsensä koruliikkeestä ostamasta naisten valitsemia helyjä. He väittivät kivenkovaa laittavansa hänen ylleen lemmentaian, koska professori tietenkin oli rakkaudessa nääntynyt ja avun tarpeessa.
Sen enempää professori Litefoot ei sitten muistanutkaan.
”Niin, no”, sanoi Jago hetken tuumittuaan, ”Eikö rakkaudessa yleensäkin mene pakki sekaisin, oli siinä sitten taikuudesta kyse eli ei. Ja kuulehan Litefoot –
George – kyllä minä sinua myös rakastan. Kihlatkin otan, jos millään olet vielä sillä päällä.”
Litefoot näytti hetken siltä kuin olisi saattanut purskahtaa itkuun, mutta ei nyt sentään. Herra Jago itse kyllä vetisteli niin, että kyyneleet valuivat pitkin kaulaa.
”Oi, Henry… Henry, oma kultakehräni”, sanoi Litefoot, eikä kummallakaan olut kiire ruveta perkaamaan sotkua edes rouva Hudsonin mieliksi.
Että näkinkin voi aikuisille ihmisille käydä, jos törmää luonnottariin tavarataloissa.
FIN
