Nimi: Joululyhty
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: perhefluffy
Haasteet: Joulumieltä -haaste ja One True Something 20 #2
A/N: Tästä piti tulla max. raapalemittainen, mutta kuinkas sitten kävikään? Tekstimuotoinen jouluntoivotus, lukuiloa!
Joululyhty
Viimeisen talon ovi sulkeutuu, ja Joose huokaa helpotuksesta. Hänen kurkkunsa on arka kaikista niistä jouluviisuista, joita hänen on täytynyt hoilata koko ilta naapureiden iloksi. Liiallinen hymyily kivistää sekin poskissa. Joose kaipaa jo kotiin, missä ei tarvitse esittää niin raivostuttavan reipasta ja herttaista poikaa. Hän on totaalisen kyllästynyt siihen touhuun. Poika ei enää jaksa nolostua, mutta saatu rooli ärsyttää yhä. Miksei Joosekin voinut päästä hakemaan kuusta iskän ja kaksosten kanssa? Oliko äidin ollut ihan pakko nolata hänet näin perusteellisesti kaikkien heidän tuttujensa edessä. Se oli Joosesta aivan kohtuutonta.
”Johan päästiin noistakin homekorvista!” poika sanoo kovaan ääneen.
”Joose!” äiti moittii ja kuulostelee huolissaan, ovatko Ollilan lylleröt vielä eteisessä. Voivat ollakin, ne etanat, mutta Joose ei välitä! Hän juoksee jo pihan poikki ja miettii, uskaltaisiko jättää vaatteensa hangelle ja pinkaista kotiin punaoranssissa nutussaan.
”Siitä vain!” äiti ärjähtää Joosen takana. ”Lahjoja et kyllä saa tuon tempun jälkeen.”
”Huijaat!” Joose huutaa takaisin kiivaana ja uhmakkaana.
”Huomennahan se nähdään!” äiti sanoo ja heilauttaa kättään. Lyhtyä kantava Kassu kipittää äidin perään. Joose kuulee, miten pikkuveljen haalarin kahina loittonee, ja hän punnitsee vaihtoehtojaan. Äitiä ei kannata suututtaa, poika tietää, mutta jättäisikö tämä muka oikeasti hänet ilman lahjoja jouluaattona? Joose ei uskonut edes äidin voivan olla niin häijy.
Mutta ehkä kuitenkin… Olihan ollut se yksi joulu, kun kaksoset olivat tapelleet koko päivän ja saaneet illalla todella pelkkiä risuja lahjaksi. Ilias oli paiskannut risut lattialle ja marssinut yläkertaan. Aatos oli jäänyt hetkeksi odottamaan, oliko kyseessä jekku vai olivatko äiti ja isä tosissaan. He olivat olleet, ja kyyneleet silmissään isoveli oli seurannut Iliaksen esimerkkiä. Kaksoset olivat kyllä lopulta saaneet lahjansa, mutta vasta helmikuussa! Joose ähkäisee turhautuneena, mutta juoksee lopulta äidin ja Kassun perään.
Onneksi Kassu kantaa edelleen lyhtyä. Tie on pitkä ja pimeä, koska he sattuvat asumaan juuri niin kaukana, ettei sinne ole vaivauduttu asentamaan katulamppuja. Lumi valaisee jonkin verran, mutta ei tarpeeksi. Nyt eletään vuoden pimeimpiä päiviä. Ihmissilmillä olisi ollut hyvin paha suunnistaa säkkipimeässä. Lyhdyn kultainen, ystävällinen valo opastaa Joosea, kun hän juoksee pakkanen keuhkoissa kirveltäen. Ihmisruumis on kamalan raskas ja kömpelö ketun keveään askeleeseen verrattuna. Hetken Joose harkitsee vielä uhmaavansa äitiään, mutta välimatka on jo niin pieni. Hän ei aio enää nolata itseään. Joose puuskuttaa ja kirii lopulta pulkkaa vetävän äidin. Väsähtänyt pikkuveli istuu pulkassa punaposkisena ja karvalakki lähes silmillä.
”Joku on viisastunut”, äiti hymähtää.
”Susta ei ikinä tiedä”, Joose puhahtaa äidille.
”Päinvastoin. Minulla on tapana pitää sanani”, äiti sanoo. ”Niin hyvässä kuin pahassakin.”
”Miksi sun pitää olla niin jyrkkä!” Joose valittaa. ”Oot ihan keskiajalta.”
Äiti nauraa, ja Joosea ärsyttää, kuinka helposti äiti vie hänen puheiltaan merkityksen.
”Okei, minä olen keskiajalta. Oliko jotain muuta?” äiti kysyy. Joose kadehtii äidin itsevarmuutta, johon ei minkäänlainen pilkka yllä. Se tekee äidistä voittamattoman väittelyissä. Kenenkään ei tulisi olla voittamaton. Se tekee ylpeäksi, sanoi mummu joskus, ja silloin se katsoi äitiä, Joose muistaa.
Joose ei sano mitään. Hän astahtaa Kassua kohti ja vetää lakkia tämän silmiltä.
”Onko nyt hyvä?” Joose kysyy. Kassu pudistaa päätään. Joose melkein ärähtää veljelleen. Mikään hänen tekemänsä ei kelpaa. Kaikessa on jokin vika ja aina häntä moititaan.
”Pissattaa”, veli sanoo ennen kuin Joose ehtii menettää hermonsa, ja poika tyyntyy saman tien. Häntä ihan naurattaa. Äiti nytkäyttää päätään kärsimättömänä, mikä saa Joosen vielä hilpeämmäksi.
”Mikset käynyt Olliloiden luona, kun kysyin?”
”Ei ollut silloin hätä”, Kaspian vastaa ja nousee ylös pulkasta. Pikkuveli katsoo arasti puiden lomaan ja vetää Joosea hihasta. Joose nappaa pikkuveljeä kädestä ja saattaa tämän metsän laitaan. Kaspian tuijottaa metsään suurin silmin eikä näytä osaavan tehdä tarpeitaan.
”Mikä ilvestä pelottaa?” Joose tiedustelee.
”Sudet”, Kaspian vastaa totisena. ”Ne metsästää laumassa eikä ne tykkää ilveksistä.”
”Ai?” Joose sanoo. Hän ei muista, että kukaan olisi puhunut susista viime päivinä. ”No, tiedätkö keitä sudet karttavat? Ihmisiä. Ei ne uskalla tänne, kun niitä pelottaa.”
Kassu ei tunnu uskovan, että he ja äiti pelottaisivat susia tarpeeksi, mutta hätä on pelkoa suurempi, ja veli avaa haalarinsa vetoketjun.
”Pissaa vaan”, Joose sanoo. ”Mä pidän silmällä metsää.”
Kaspian luottaa lopulta sen verran, ja he saavat jatkaa taas matkaa. Lyhty on kuolemaisillaan, mutta äidillä on mukana myös taskulamppu. Sen kirkas valo saa metsän varjot näyttämään niin hurjilta, että Joosenkin selkäpiissä kulkee kauhun väreitä. Kaspian nousee pulkasta ja ottaa äitiä kädestä. Joose ei nolostele vaan tekee samoin. Lumi narskuu kenkien alla, mutta sen kimallus ei tunnu enää kotoiselta, pikemminkin kylmältä ja arvaamattomalta. Välillä Joose unohtaa, että he todella asuvat metsässä kaikkien sen petojen rinnalla.
”Ihan pian ollaan kotona, pojat”, äiti sanoo rauhallisesti, ja nyt tämän itsevarmuus on turva. Äiti pärjäisi takuulla susillekin, vaikka ei täällä susia olekaan. Ne on ajettu pois muiden muodonmuuttajien toimesta. Isä sanoi niin joskus. Joosen jännitys hellittää, mutta on silti ihan mukava kävellä äidin ja Kassun kanssa yhtenä rintamana. He eivät edes puhu, kävelevät vain pitkin tien laitaa kasvot turtina kylmyydestä.
Kotitalon näkeminen tekee Joosen sydämestä ja mielestä keveän. Hän juoksee sisälle Kassu kintereillään ja hyppää epäonnisen Aatoksen selkään säikäyttäen tämän puolikuoliaaksi. Talo on hetkessä täynnä huutoa ja naurua. Joose hengittää syvään neulasten tuoksua ja miettii joulua, lyhtyjä, saunaa, herkkuja ja avaamattomia lahjoja. Pikkuveljen hyvä mieli tarttuu kaksosiin eikä edes Aatos jaksa suuttua yllätyshyökkäyksestä.
Isä hakee kuusenkoristeet. Pojat jakavat kuusen puolet. Ilias on tylsä ja järjestelmällinen. Pallo juuri tähän ja tuohon, kuin se laskisi joulukuusen täydellistä yhtälöä. Aatos ei varmaan haluaisi koristeita lainkaan, koska sen mielestä kuusi on kaunis niin kuin se on. Aivan tärähtänyttä. Joose koristelee tunteella, ja se on pojan mielestä paras tapa. Lopputulos on aina silmiinpistävä, mutta sellainen heidän kuusensa oli aina ollut. Kaspian saa kunnian laittaa tähden kuusen latvaan isän hartioilta. Äiti laittaa töpselin seinään, ja kuusi syttyy väriloistoonsa. Joosea huvittaa sittenkin laulaa vielä yksi joululaulu:
Joulupuu on rakennettu,
joulu on jo ovella.
Namusia ripustettu
ompi kuusen oksilla.
Kuusen pienet kynttiläiset
valaisevat kauniisti.
Ympärillä lapsukaiset
laulelevat sulosti.