Kirjoittaja Aihe: Sherlock (BBC): Selvästi päihtynyt (K-11 Sherlock/John)  (Luettu 2003 kertaa)

Puutarhaprinssi

  • ***
  • Viestejä: 4
Selvästi päihtynyt

Kirjoittaja: Puutarhaprinssi
Fandom: Sherlock (BBC)
Genre: angst, romance, slash
Ikäraja: K-11
Paritus: Sherlock Holmes / John Watson
Varoitukset: alkoholia ja humaltunut Watson (ja ehkä ihan pikkiriikkisiä viittauksia seksiin)
Spoilaa jokseenkin toisen kauden viimeistä ja kolmannen kauden ensimmäistä jaksoa.
Vastuunvapaus: En omista näitä hurmaavia herrasmiehiä enkä hyödy heistä taloudellisesti, tiedättehän te nämä.

A/N: Spotifyn satunnaistoisto heitti eilen illalla sängyssä pyöriessäni Jenni Vartiaisen kappaleen Selvästi päihtynyt kuulokkeisiini soimaan, enkä voinut estää itseäni inspiroitumasta. Watson, Holmes ja humala sopivat toisilleen paremmin kuin hyvin, tosin vain draamanhakuisessa mielessä – tämän ficin kirjoittaminen hajotti niin helkkaristi, etten enää ikinä tee itselleni tällaista, ja pitäydyn vain siinä tutussa ja turvallisessa siirappimössössä. Nauttikaa ja heittäkää kommenttia, jos siltä tuntuu!

***

Kaikki oli Holmesin syytä. Kaikki, aivan kaikki. Jos naurettavan rationaalinen ja itsekeskeinen etsivä ei olisi hypännyt sairaalan katolta ja päätynyt verisenä asfaltille, mitään tällaista ei olisi koskaan tapahtunutkaan. John Watsonin ei olisi milloinkaan tarvinnut tunnistaa ruumista. Hänen ei olisi ikipäivänä tarvinnut itkeä itseään heidän asuntonsa kylpyhuoneen lattialle tai pukea mustaa pukua ylleen ja pitää puhetta surevien omaisten edessä. Hänen ei olisi milloinkaan tarvinnut istua tunnin vertaa joka ikinen kirottu keskiviikkoaamu sairaalan – sen samaisen sairaalan, jonka katolla hänen paras ystävänsä oli sinä traagisena iltapäivänä tehnyt päätöksensä – terapeutin vastaanotolla ja kuunnella lohdutuksiksi tarkoitettuja sanoja. ”Ystävälläsi ei ole enää mitään hätää, hän on varmasti paremmassa paikassa.” Punahiuksinen nainen oli katsonut Watsonia säälien ja Watsonin oli tehnyt mieli huutaa, että hitot Holmesista, hänhän on kuollut, eivät kuolleet tunne.

John Watson sen sijaan tunsi, ehkä enemmän kuin oli koskaan aiemmin tuntenutkaan. Vuosien yhteiselon aikana Holmes oli saanut aikaan hänen sisällään jotakin, jota Watsonin oli hyvin vaikeaa pukea sanoiksi. Oliko heidän välillään ollut sekunnin murto-osan kestäviä vilkaisuja toistensa suuntaan? Kyllä. Lyhyitä kämmenselän hipaisuja aina sopivan tilanteen tullen? Kyllä. Seksuaalisia jännitteitä? Kyllä. Oliko Holmes itselleen täysin epätyypilliseen tapaan kerran epähuomiossa kuiskannut rakastavansa Watsonia? Kyllä. Olisivatko he voineet olla onnellisia yhdessä, jos Watson vain olisi saanut suunsa auki, eikä olisi takellellut kuin kala kuivalla maalla? Kyllä, ehdottomasti. Mutta kun Holmes otettiin häneltä yhtäkkiä pois, hän ei ollut enää lainkaan varma, tahtoiko edes pukea sisintään sanoiksi. Älä. Ole. Kuollut. Lopulta Watson kyllästyi maireaan naiseen terapeutinpöydän takana ja totesi, ettei hän hyötynyt aamuisista istunnoista laisinkaan. Se toi vain tunnin lisää surua viikkoon. Se toi surua, ja John Watson tahtoi totisesti unohtaa surunsa. Hän oli surrut jo tarpeeksi, itkenyt ja herännyt yöllä painajaisiin. Painajaisissa eivät kummitelleet enää sota-aikana haavoittuneet nuoret miehet, vaan Holmes. Pyydän, älä ole kuollut. Jokainen yö hän heräsi omaan huutoonsa, kun Holmes levitti kätensä ja jälleen kerran laskeutui vasten asfalttia. Minun vuokseni, ole kiltti. Watson oli väsynyt suremaan.

Oli kulunut joitakin kuukausia Holmesin kuolemasta. Watson heräsi aamuisin, nukahti iltaisin, heräsi puolenyön aikoihin ja nukahti taas aamuyöstä yksin aivan liian suurelta tuntuvassa sängyssään. Holmesin nojatuoli oli peitetty valkealla lakanalla, eikä jääkaapissa ollut enää ruumiinosia. Holmesin viulu makasi koskemattomana olohuoneen pöydällä, johon hän oli sen jättänyt ennen kuin… Ennen kuin. John Watson kieltäytyi ajattelemasta tapahtunutta, mutta jokainen vilkaisu peitettyyn nojatuoliin tai punaruskeaan viuluun iskivät kuin potkaisu palleaan. Se salpasi hengityksen ja Watsonin oli istuuduttava, etteivät hänen jalkansa olisi lahonneet kappaleiksi lattialle. Hän avasi kristallikarahvin ja kaatoi itselleen lasillisen ranskalaista konjakkia. Se rentoutti päivittäin kiristyviä hermoja ja lämmitti mukavasti koko kehoa laskeutuessaan mahaan asti. Watson hymyili hieman eikä surrut enää niin kovin paljoa. Vastapäätä tyhjänä ammottava nojatuoli tuntui menettävän merkityksensä, mitä useamman lasillisen päässä hän selväpäisyydestä oli.

Sherlock Holmesin saapuessa Baker Streetille kahden vuoden sumun jälkeen, Watsonin sisällä leimahti jälleen jokin. Ensimmäisenä vallan otti viha, hän huusi ja kirosi ystävänsä alimpaan helvettiin, mutta mitä useampana aamuna Watson jälleen heräsi ja näki olohuoneessa nojatuolissaan istuvan Holmesin, sitä vaikeampaa tuli hänen kasvoilleen hiipivän hymyn lamauttamisesta. Holmes selitti lavastetun itsemurhan, kuluneiden vuosien aikana ratkenneet terroritapaukset ja sai kaiken kuulostamaan niin kovin yksinkertaiselta, että Watson oli valmis antamaan hänelle hetimmiten anteeksi. Holmes hymyili säteilevämmin kuin milloinkaan ennen, mutta Watsonin kasvoja varjostivat syvät uurteet. Kaksi yksinäistä vuotta olivat vanhentaneet häntä ainakin kymmenellä vuodella. Hän lamaantui Holmesin koskettaessa jälleen kämmenselkäänsä. Skotlantilaiset mallasviskit, kristallikarahvin konjakki ja prosenttipitoisuuksiltaan korkeimmat alkoholijuomat olivat tulleet Watsonille tutuiksi. Se oli alkanut nojatuolilta, siirtynyt viattomiin ja hallittuihin lauantai-iltojen baarireissuihin, mutta mitä useammin Watson oli herännyt keskellä yötä jälleen yhden kuoleman nähneenä, sitä useammin hän oli päätynyt istumaan viereisen kadun baarin nurkkapöytään. Se oli auttanut suruun, auttanut unohtamaan ja saamaan muuta ajateltavaa, mutta Holmesin muuttaessa takaisin heidän yhteiseen asuntoonsa Baker Streetille ja aloittaessa jälleen pikkurikosten ratkaisujen arvailemisen, Watsonilla ei pitänyt olla enää mitään syytä surra.

Holmes tarttui häntä lanteilta, jottei hän vain kompastuisi kavutessaan portaita yläkertaan. Watson tirskahti. Alkoholi oli alkanut vaikuttaa hänen arvostelukykyynsä ja portaikko huojui hänen edessään. Holmes kuuli ystävänsä ajoittain katkeilevan hengityksen ja istutti hänet olohuoneen nojatuolille, istuen sitten itse vastapäiselle tuolille.
”Et olisi selviytynyt tänne asti ilman apua”, Holmes totesi tavallisella, viileällä äänellään. Oli torstai-ilta. Watson oli huojunut baarista takaisin Baker Streetille eteisessä kolistellen ja Holmes oli keskeyttänyt nuppineulojen pistelemisen olohuoneen seinällä roikkuvaan karttaan, joka kuvasi tämän hetken tuhopolttoryhmän entisiä ja mahdollisia tulevia kohteita. Holmes oli rynnännyt alakertaan ja taluttanut ystävänsä olohuoneeseen. Hän tuijotti Watsonin harhailevia silmiä herkeämättä, ennen kuin nousi nojatuolistaan, kumartui painamaan nopean suukon toisen huulille ja harppoi sitten makuuhuoneeseen.

Olivat he ennenkin suudelleet. Oikeastaan paljon kiihkeämminkin. Paluunsa jälkeen Holmes oli havainnut Watsonissa tapahtuneet muutokset. Watson lähti keskiviikkoisin, torstaisin ja lauantaisin iltapäiväneljän aikaan ja palasi viimeistään puoli kuudelta humaltuneena. Muuten niin harkittu ja hillitty Watson oli humalassa levoton ja sanavalmiimpi, ja siinä missä selväpäinen Watson ei huomioinut Holmesin arkisia rakkaudentunnustuksia juurikaan, humaltuneena hän liimautui kiinni jokaiseen suudelmaan kiihkeämmin kuin milloinkaan. Watson seurasi ystäväänsä tämän makuuhuoneeseen ja sulki oven perässään.
”Sherlock”, Watson kuiskasi humalasta haparoivin ääntein ja kiersi käsiään pidemmän miehen kaulalle, jättäen ne sitten Holmesin niskalle. Holmes liikahti hieman lähemmäs toista ja kietoutui suudelmaan, jonka lomassa Watson työnsi häntä hellästi kohti sänkyä.

”Huomenta”, Holmes kuuli tutun äänen Watsonin makuuhuoneen ovelta.
”Huomenta”, hän vastasi ja hymyili hieman, ennen kuin jatkoi päivän sanomalehden lukuaan. Perjantaiaamu. Holmesin muistikuvat yöstä olivat palaneet kiinni lähimuistiin ja hän vilkuili toista sanomalehtensä takaa. Watson käveli keittiöön, otti suuren mukillisen kahvia ja istuutui omaan nojatuoliinsa kannettavan tietokoneensa kanssa. Ei sanaakaan viimeyöstä. Ei Holmes sitä tosin odottanutkaan, ei Watson koskaan maininnut mitään. Hän ei ollut koskaan kuullut Watsonin sanovan rakastavansa häntä, ja vaikka se tavallaan satutti, Holmes ymmärsi. Hän siirsi yöt ja alastomat vartalot pois mielestään ja keskittyi sanomalehteen. Ei vilkuillut Watsonia, ei antanut ulkokuorensa pettää. Hän ymmärsi. Tai ei hän oikeastaan ymmärtänyt, mutta hänellä ei ollut vaihtoehtoja, kuin uskotella itselleen ymmärtävänsä.

”Rakastan sinua”, Holmes henkäisi Watsonin painaessa suudelmia hänen kaulalleen ja rintakehälleen. Watson katsahti Holmesin silmiin, mutta ei sanonut mitään, jatkoi vain suutelemista, kunnes saavutti Holmesin lonkkaluun. Holmes makasi selällään sängyllään Watson päällään, oli lauantai. Hän tuijotti makuuhuoneensa kattoa hiljaisena, kun Watsonin huulet polttivat hänen kehollaan.
”John, minä rakastan sinua oikeasti”, hän kuiskasi ja puri takahampaitaan yhteen. Watson siirtyi yhä alemmas ja huokaili suudelmien välissä. Holmes sulki silmänsä ja antoi nautinnon aaltoilla ympäri kehoaan. Watson upotti sormensa tummiin kiharoihin ja siveli toisella kädellään Holmesin kylkiä hellästi. Pieni hymynkare taipui Holmesin huulille, kun hän puristi silmiään yhä tiukemmin yhteen, estäen muutamaa pientä kyyneltä valumasta kasvoilleen.
 
Holmes tiesi, ettei hän koskaan tulisi kuulemaan Watsonin suusta niitä sanoja, joita hän itse toisteli humaltuneelle tohtorille aina keskiviikko-, torstai- ja lauantai-iltaisin. Holmes piirsi sormillaan vieressään nukkuvan miehen selkään pieniä ympyröitä tietoisena siitä, että jälleen auringon noustessa Watson heräisi, nousisi hitaasti ylös sängystä ja hiipisi ulos Holmesin makuuhuoneesta omaansa, tietämättä Holmesinkin olevan jo hereillä. Watson ei sanoisi sanaakaan illan tai yön tapahtumista, ehkä hän ei muistaisi, ei haluaisi muistaa tai ei uskaltaisi muistaa, toivottaisi vain hyvät huomenet ja hymyilisi ammattimaista, kohteliasta hymyään, joka sai intohimon liekin roihuamaan Holmesin sisällä, mutta joka samalla hitaasti kiduttaen viilsi kehon jokaista osaa, jota Watson oli viime yönä suudellut.
« Viimeksi muokattu: 14.12.2016 19:41:48 kirjoittanut Puutarhaprinssi »

lurikko

  • ***
  • Viestejä: 1 398
    • Nyt myös tumblr:issa! Jee!
Vs: Sherlock (BBC): Selvästi päihtynyt (K-11 Sherlock/John)
« Vastaus #1 : 14.12.2016 22:04:57 »
Uuuu, tykkään tästä kovasti, tämä on jotenkin traaginen ja kuitenkin aika suloinen ja sitten myös toisaalta jotenkin tosi symppis samaan aikaan! Olen jotenkin tottunut ajattelemaan että BBC:n Sherlockiin perustuvissa ficeissä hahmoja puhutellaan etu- eikä sukunimillä, joten jo ihan pelkästään sukunimien käyttö toimi mulle sellaisena tekijänä joka loi tähän tarinaan omaperäisyyttä. Sukunimien käyttö kyllä sopii hyvin tämän kirjoitustyyliin ja lisäksi jotenkin tuntuu, että sukunimiä käyttämällä hahmot pysyisivät hitusen kauempana lukijasta, mistä tulee hauskasti sellainen fiilis kuin tarkkailisi tilannetta vähän kauempaa, tai tarkkailisi Johnin ja Sherlockin pohdintoja asiasta eikä niinkään ihan just niitä tiettyjä tilanteita. Yritän siis sanoa että sukunimet tuntui tässä jännältä, kivalta ja tarinaan sopivalta valinnalta!

Mä tykkään kovasti tämän tarinan kirjoitustyylistä. En oikein osaa eritellä mikä sen tekee, ehkä jonkinlainen leppoisa pohdiskelevuus? Sellainen että toisaalta tilannetta tarkkaillaan kauempaa mutta toisaalta taas seurataan hahmojen pohdintoja, niin kuin alussa tässä mainiossa kohdassa, jossa John kyselee itseltään oivaltavia kysymyksiä ja viimeisenä tämän:

Lainaus
Olisivatko he voineet olla onnellisia yhdessä, jos Watson vain olisi saanut suunsa auki, eikä olisi takellellut kuin kala kuivalla maalla? Kyllä, ehdottomasti.

Tykkään ihan hurjasti tuosta kala kuivalla maalla, mun mielestä se sopii hahmolle ihan erinomaisen hyvin ja lisäksi se on jotenkin ihanalla tavalla hitusen kömpelö ilmaus ja tuo muuten niin dramaattiseen hetkeen jotenkin vähän sellaista sympaattista maanläheisyyttä.

Oli myös kiva lukea vaihteeksi suhteellisen lyhyt tarina, jossa ei oltu jossain tietyssä kohtauksessa tai tilanteessa vaan liikuttiin ajallisesti aika paljonkin. Myös kertojan vaihtuminen puolivälissä on mielenkiintoinen ratkaisu joka kyllä sopii tähän, aika nopeasti tajusi että nyt on vaihdettu Sherlockin näkökulmaan ja tavallaan on hyvin kivaa että alusta ikään kuin Sherlockin osuus jää arvoitukseksi ja lopusta sitten Johnin.

Tässä on myös paljon sellaisia hienovaraisen hauskoja kohtia, kuten tämä:

Lainaus
Holmesin nojatuoli oli peitetty valkealla lakanalla, eikä jääkaapissa ollut enää ruumiinosia.

Tää on aivan ihana :D Lukijahan tässä tajuaa että se on suuren murheen (ja Sherlockin poissaolon) merkki että jääkaapissa ei ole enää ruumiinosia, mutta toisaalta taas on niin absurdia että se ois jotenkin huono asia että jääkaapissa ei ole enää ruumiinosia! Ihana kohta :)

Tykkään myös siitä miten alkoholista tulee tässä tarinan kuluessa isompi ja isompi juttu ja lopulta hyvin traaginenkin. Aika harvoin jotenkin sattuu lukemaan sellaisia tekstejä joissa alkoholi näyttäytyy aidosti negatiivisena, joten tuntui hyvältä vaihtelulta ja toisaalta myös aika realistiselta että tässä käsistä lähteneellä ryyppäämisellä oli ihan oikeita, koskettavia negatiivisia seurauksia - sehän tavallaan piti Johnia ja Sherlockia erossa toisistaan, koska suhde muodostui sellaiseksi, että se oli olemassa vain silloin kun John oli selvästi päihtynyt. Alkoholin merkityksellä juoneen on tosiaan myös oivallinen yhteys tarinan nimeen!

Tykkään tosi paljon tämän tarinan surullisuudesta, siis ehdottomasti kannattaa välillä tehdä reissuja "siirappimössön" ulkopuolella ;) Ja pidän myös siitä että vaikka tässä kuljetaan ajallisesti aika pitkä matka, loppua ei mitenkään täysin selitetä vaan siinä jää vähän niin kuin auki, onko tämä nyt lopputilanne Johnin ja Sherlockin suhteessa vai oisko kuitenkin mahdollista että jossain vaiheessa John jotenkin uskaltautuisi, en edes tiedä mihin, ehkä rehelliseen keskusteluun? Tai kohtaamaan sen surun mikä Sherlockin kuolemasta ehkä sitten kuitenkin jäi käsittelemättä? Tai sanomaan itselleen että tosiaan nyt on mahdollisuus olla onnellisia yhdessä ja vaikka takeltelisi kuin kala kuivalla maalla niin silti kannattaa yrittää!

Jee, kiitos kun kirjoitit ja julkaisit tämän :)
Avatar: Sokerisiipi
Fikkilistaus

Puutarhaprinssi

  • ***
  • Viestejä: 4
Vs: Sherlock (BBC): Selvästi päihtynyt (K-11 Sherlock/John)
« Vastaus #2 : 15.12.2016 16:48:47 »
toyhto: Kiitos kiitos kiitos ihan hirmuisesti ihanasta kommentista, kiva kun tykkäsit!
Angstitarinat rakkaudesta ei ole koskaan olleet mun vahvin osa-alueeni (koska miksi ihmeessä kaksi toisiaan rakastavaa täytyisi pitää erossa toisistaan, sattuu melkein tuollaisen ajattelukin jo), joten on huippukivaa saada positiivista palautetta, kun on kerrankin omalta mukavuusalueeltaan pois hypännyt. Kiitos siis kommentista!