Nimi: Kun meitä on sittenkin kolme tässä suhteessa
Kirjoittaja: tirsu
Beta: Word
Genre: Slice of life, H/C, femme, angst & one-shot
Paritus: Janita/Stella
Ikäraja: K-11
Summary: Vilkaisu sun kasvoihin riittää kertomaan myöhäisemmän tulon syyn.Varoitus: Mä ja sä-sanojen käyttö muuten kirjakielisessä tekstissä.
Disclaimer: Hahmot ovat ylivilkkaan mielikuvitukseni tuotetta kera kaiken muun. Tosin, tekstin joukossa esiintyvä kappale kuuluu David Guettalle.
Haasteet: Femme10 #5A/N: Ensin tuli idea ja sitten syntyi otsikko. Sen jälkeen tarina kirjoitti aika lailla kirjoitti itse itsensä. Aiheena tämä on mulle aika henkilökohtainen, mutta muutoin tää on pelkkää fiktiota (eli esim. kumpikaan hahmoista ei ole pienemmissäkään määrissä minä).
Älä anna >>repliikkimerkkien>> estää lukemasta tätä. Ne voivat ensi alkuun tuntua oudoilta, mutta niihin kyllä tottuu.
Hyviä lukuhetkiä.
Kun meitä on sittenkin kolme tässä parisuhteessaMakaamme sängyssä: sä katselet kattoa ja mun silmät ovat sussa. Ajatuksemme ovat eilispäivässä, joka oli ollut oikein riemukas. Olimme olleet pitkällä kävelylenkillä, ihailleet ruskanvärejä piknikeväitä nauttien, hullutelleet kirjaston lapsinurkkauksessa, kunnes meidät heitettiin ulos sopimattomasta käytöksestä. Ennen kotiin paluuta olimme nauttineet pikkukaupasta ostetut jäätelötuutit keksien mitä eriskummallisimpia tarinoita ohikulkijoista. Kotona pidimme Poliisiopisto-maratonin syöden itsemme ähkyyn herkuilla ja täytetyillä leivillä.
Nauraa hekotat jälleen eräälle kohtaukselle ensimmäisessä Poliisiopisto-elokuvassa. Sun hillitön naurusi saa mut huvittumaan: kuinka jaksatkaan hekottaa sille yhtä paljoin kuin eilisiltana.
Kohottaudun käsieni varaan ja suikkaan suukon otsallesi ennen kuin nousen mennäkseni keittiöön. Sä jäät vielä makaamaan ja heilautat kättäsi, kun kiellän sua jatkamasta nukkumista.
Hymähtäen tallustan laiskoin askelin keittiöön ja painan valot päälle. Neliskanttisella pöydällä on edelleen leipäkori. Korjaamme sen harvoin iltaisin takaisin kaappiin. Tiskikoneessa palaa valo sen merkkinä, että tiskit ovat pesty.
Otan kahvipannun keittimestä ja täytän sen vedellä, jonka kaadan vesisäiliöön. Heitettyäni vanhan vetisen suodatinpussin biojätteiden joukkoon, asetan viimeisen (muistiin: osta lisää suodatinpusseja) valkoisen suodatinpussin suodatinpidikkeeseen. Mitattuani kaksi mitallista tummaa kahvijauhetta suodattimeen tajuan, että unohdin taittaa suojatinpussin pohjan ja kulman.
Hetken harkittuani päätän antaa asian olla – jos kahviin päätyy puruja, niin sitten päätyy. Juon ja itken.
Asetan kannen paikoilleen ja varmistettuani, että lasinen pannu on täsmälleen oikealla kohdalla, painan kahvinkeittimen päälle. Kahvin tippumista odotellessa alan tyhjentää tiskikonetta. Nappaan ensimmäisinä käsiini vihreäpohjaisen pikkuisilla leppäkertuilla kuvitetun kahvimukin ja oranssin lasin. Lasken ne keittiönpöydälle odottamaan käyttöön pääsemistä ja jatkan sitten tiskikoneen tyhjentämistä.
Kahvin tuoksu täyttää pian keittiön. Kohta se leviäisi koko asuntoon ja sä tulisit keittiöön kiroten miten inhalta kaikkialla haisee. Ja sitten me syötäisiin aamiaista yhdessä, joko rupatellen tai hiljaisuuden vallitessa.
Tiskikoneen tyhjennettyäni käyn poimimassa postiluukusta tiputetun aamulehden ja kiikutan sen keittiönpöydälle. Vilkuilen lähikaupan mainoksesta tarjouksia ja niiden voimassaolopäiviä. Kananmunat ovat tarjouksessa, kuten halpa kahvikin, jota olisi hyvä ostaa varastoon vieraiden varalle – kovin monikaan heistä ei ole tummankahvin ystäviä laillani.
Avaan jääkapin oven miettien pitäisikö sortua ostamaan kaupasta irtokarkkeja, kun niitäkin saisi nyt vaihteeksi halvalla. Varsinkin kun karkkivarasto hupeni eilen melkoisesti.
Olen saanut katettua aamiaistarvikkeet pöydälle ja kaadan itselleni höyryävää kahvia mukillisen, kun sä lopulta ilmestyt keittiöön – myöhemmin kuin normaalisti, laitan huomiolle. Normaalisti kahvin tuoksun olisi pitänyt ajaa sut keittiön puolelle viitisen minuuttia sitten.
Vilkaisu sun kasvoihin riittää kertomaan myöhäisemmän tulon syyn. Puren huuleen pienesti ja istuudun omalle paikalleni. Sä rullaat pyörätuolisi kanssa toiselle puolelle, sille ainoalle tuolittomalle kohdalle. Sen kohdan tuoli on olohuoneessa – vai siirrettiinkö me sittenkin se makuuhuoneeseen?
Voitelen paria voileipää katsellen samalla kuinka säädät kaukosäädintäsi raivokkaasti painellen. Nielaisen kehotukseni painaa hellemmin, sillä eihän voimankäytöstä hyötyäkään ole. Tiedän että tällä hetkellä sanoisin sen mielestäsi väärällä äänensävyllä.
Sä huokaiset lopulta raskaasti ja lasket kaukosäätimesi pöydälle. Ilmeestäsi huomaan, ettei säädöistä ole tällä hetkellä apua. Mietin mitä tässä välissä ehti tapahtua? Vai tuliko se jälleen vain tyhjästä, ilman mitään näkyvää syytä? Entä kuinka kauan se kestäisi tänään? Muutaman minuutin, puolisen tuntia, tunnin pari vai koko päivän?
Eilinen palaa mieleeni ja pohdiskeltuani kaikkea mitä silloin teimmekään, kiroan mielessäni. Tämä kaikki on luultavastikin nyt sen syytä. Siinä vain oli liikaa kaikkea. Kuinka emme tajunneet sitä eilen?
>> Haluatko lehden? >> kysyn.
Sä et vastaa mitään, pudistat vain päätäsi. Niinpä levitän lehden itseni eteen ja avaan ensimmäisen sivun.
Aamupala sujuu tänään hiljaisuuden merkeissä, jos unohdetaan sun epämukavuudesta johtuvat ähkäisyt.
゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢Tekee pahaa katsoa, kun sä makaat sängyllä tiukasti peiton alla ja irvistät pahasti. Tekisi mieli kovasti auttaa, mutta en tiedä mitä voisin tehdä. Ja jos tietäisin, en voisi tehdä sitä, sillä mikään ei auttaisi. Ei juuri tällä kyseisellä hetkellä.
>> Tarvitsetko jotain? >> kysyn kuitenkin lopulta.
>> En! >> tiuskaiset.
>> Okei. Menen olohuoneeseen, huuda sitten jos… >>, sanon.
>> Joo, joo >>, tuska paistaa äänestäsi kilometrien päähän.
Jätän makuuhuoneen taakseni ja menen olohuoneeseen. Istahdan sohvalle, avaan television aloittaakseni kanavasurffauksen. Jospa jostain sattuisi tulemaan tähän aikaan jotain, joka olisi katsomisen arvoista.
Katselen hetken jonkin ohjelman loppua, kunnes jatkan kanavalta toiselta hyppimistä. Mistään ei tietenkään tunnu tulevan mitään hyvää, ei nyt eikä hetkenkään päästä, kun käyn ohjelmatietoja läpi. Vasta kahden aikana tulisi jotain, jota haluaisin katsoakin. Siihen on melkoisesti aikaa vielä.
Huokaisten sammutan television ja annan kaukosäätimen tipahtaa kädestäni takaisin lojumaan sohvalle. Puhallan ilmaa suustani ulos ja koetan katsoa, kuinka etuhiukseni nousevat ilmavirran mukana ylös yhtä äkillisesti kuin ne laskevat alaskin. Huvitan itseäni sillä tavalla pienen tovin verran, kunnes alan moittia itseäni siitä, miten vietän vapaapäiväni.
Parempiakin tapoja olisi. Kuten siivoaminen.
Nousen ylös sohvalta ja menen keittiössä sijaitsevan siivouskaapin luokse. Kaivan sieltä esille imurin, pölyrätin että –huiskan (jotta voin puhdistaa pölyt sieltäkin mihin en pelkän pölyrätin kanssa ylettyisi – varsinkin, jos se suhteutetaan pituuteeni). Raivaan välineet mukanani olohuoneeseen, josta haluan aina aloittaa siivoamisen. Olohuoneesta tykkään siirtyä eteiseen, makuuhuoneeseen (jonka taidan tänään kyllä jättää väliin) ja viimeisenä vuorossa on keittiö, koska siivouskaappi. Kerran kuukaudessa sisällytän vessan eteisen ja makuuhuoneen väliin, mutta tällä kertaa jätän (senkin) välistä. Ihan vain koska siivosin sen viime viikolla.
Laskettuani imurin lattialle ja pölyrätin, että –huiskan sohvapöydälle, menen hakemaan hiuslenkin, jotta voisin kietoa hiukseni kiinni, ja iPodin. Kunnon siivousurakkaa varten tarvitaan kunnon musiikkia. Sillä tavalla saan motivoituani itseni tarmokkaaseen siivoamiseen, joka jättää jälkeensä pelkkiä kiiltäviä pintoja. Asuttu vaikutelma katoaa asunnosta hetkeksi, saaden sen näyttämään sisustuslehtien sivuilla komeilevalta täydellisyyskodilta.
Ei siihen kyllä kuitenkaan kauaa mene, kun kaikkialla näyttää siltä, ettei asunnossa ole siivottu moneen hetkeen. Pian siivoamisen jälkeen kahvimuki unohtuisi sohvapöydälle, sohvatyynyt olisivat rutussa, keittiönpöydällä olisi murusia, lavuaarista löytyisi hammastahnatahroja, pölypallerot liitelisivät ilmavirran mukana lattiaa pitkin kevyinä ja huolettomina ja sänky unohtuisi petaamattomaksi. Sitä tavallista kodin arkea, tosin huomioituna sillä, ettei missään olisi mitään, mikä vaikuttaisi - tai estäisi - pyörätuolilla vaivattomasti kulkemiseen.
Adelen
I Miss You-kappaleen vyöryessä korviin nappaan kasan lehtiä nurkassa olevalta tuolilta (yhä olohuoneessa siis). Käyn ne läpi pikaisesti. Suurin osa on luettu, ne joutavat keräykseen. Ne muutamat hassut, joita ei ole vielä luettu läpi joko kokonaan tai lainkaan, lasken takaisin tuolille. Pölyjä siitä ei tarvitse pyyhkiä lainkaan. Tai no, ehkä hiukan selkänojan päältä, muttei muualta – sen voi siis hyvin tehdä myöhemmin.
Nappaan pölyrätin käteeni ja aloitan pölyjen poisto-operaation ikkunanlaudalta, jossa on kaksi pientä kukkaruukkua. Ne ovat tietenkin tekokukkia, ei me mitään oikeita kukkia muistettaisi edes hoitaa, kuihtuisivat raukat pois muutamassa päivässä.
Siirrän muutamat valokuvakehykset kirjahyllyltä sohvapöydälle muiden pienten koriste-esineiden kanssa. Kirjoja en jaksa tällä kertaa rupea nostelemaan pois, joten pyyhin pölyt vain niiden edustalta. Se käy nopeasti niin.
Pölyjen kadottua asetan koriste-esineet ja kehykset takaisin. Koetan saada ne mahdollisimman samaan kohtaan kuin ne olivatkin, mutta tiedän, että ainakin pari menee toiseen kohtaan. Valokuvat sentään menevät oikeaan järjestykseen, mutta voi olla mahdollista, että ne ovat sentin tai kaksi eri paikalla kuin ne äsken olivat. En jaksa kuitenkaan välittää, eihän se mikään maailmanloppu sentään ole.
Pyyhittyäni pölyt kaikista mahdollisista paikoista laitan imurin töpselin pistorasiaan. Käynnistän imurin ja alan imuroida tietyssä osajärjestyksessä pölypalleroita pois. Musiikin tahdissa otan muutamia tanssiaskeleita, yksinkertaisia tietenkin, jotten kompastuisi imuriin. Se olisi nolon lisäksi kivuliastakin. Mustelmatkin saisivat siinä vaiheessa omat mustelmansa.
Kappaleen jälleen vaihtuessa alan laulaa mukana sanojen alkaessa virrata. Yritän pitää ääneni kohtalaisen hiljaisena, koska ensinnäkin kerrostalo ja toisekseen sua alkaisi kuitenkin ärsyttää. Sillä tiedän, että tällä hetkellä kaikki ärsyttää sua ihan hemmetisti. Siksi olen yrittänyt aiempien kappaleiden mukana olla laulamatta, mutta tämä kappale on sellainen, että se melkeinpä pakottaa mut laulamaan mukana.
I can’t win, I can’t reign.
I will never win this game without you,
without you
I am lost, I am vain,
I will never be the same without you,
without youKappale vie mut mukanaan aina, kun se soi. Se on yksi suosikkejani – se saattaa hyvinkin vaikuttaa siihen, että intoudun melkein joka kerta laulamaan sen mukana.
Imuroimiseenkin tulee vauhtia kyseisen kappaleen mukana. En kuitenkaan anna sen vaikuttaa imuroimisjälkeen. Vauhdin hurmassa sitä alkaa yleensä hutiloida ja siitähän ei seuraa mitään hyvää.
Sammutan imurin viimeisenkin pölypalleron lähdettyä omalle vuoristorata-ajelulleen. Pyyhin otsalta hikikarpalot pois – siivotessa tulee kuuma – ja käväisen keittiössä juomassa pari lasillista kylmää vettä. Palatuttuani olohuoneeseen siirrän pölyrätin ja –huiskan eteiseen, irrotan imurin töpselin olohuoneen pistorasiasta ja siirrän sen eteisessä olevaan pistorasiaan.
Joudun nousemaan varpailleni, kun pyyhin pölyjä hattu- että kypärähyllyltä pölyt pois. En ymmärrä miksi sen täytyy olla noin korkealla. Ehkä sen kiinnittänyt oli jonkin sortin hujoppi, joka ei ajatellut lyhyitä ihmisiä lainkaan hyllyä asentaessaan.
Mietin, että pyytäisinkö veljeäni siirtämään hyllyä alemmas, mutta sitten mieleeni tulee reiät, jotka seinään jäisi siirron myötä. Irvistäen päädyn siihen, että hyllykkö saa jäädä paikoilleen. Ostan joku päivä jakkaran tai vastaavan, jotta yltyisin paremmin hyllyn tavaroihin.
Eteisessä ei ole paljoksi pyyhittävää. Hattu-/kypärähyllyn lisäksi vain pieneltä pöydältä ja sen yllä roikkuvasta peilistä täytyy pyyhkäistä pölyt. Helppoa.
Nostan maassa lojuvat kengät pareittain kenkätelineelle, jossa niiden muutenkin pitäisi olla, mutta olemme (tai no, minä olen) liian laiskoja laittamaan niitä sinne takaisin. Yleensä vieraita varten saatan raivata ne edestä pois, jos satun muistamaan. Muutoin ne lojuvat lattialla aina siihen asti, että siivoan.
Jokaisen kengän ollessa telineessä laitan imurin uudelleen päälle. Imuroiminen käy helposti, sillä eteinen ei ole kovin iso tila, pitkähkö ja kohtalaisen leveä (pyörätuolin mentävä) ainoastaan. Tavaroitakaan ei ole samalla lailla väistettävänä niin kuin olohuoneessa ja keittiössä.
Olen ehtinyt imuroimaan eteistä puoleen väliin asti, kun minusta alkaa tuntua siltä, että sä saattaisit huutaa jotain. Painan jalalla imurin sammuksiin ja vedän toisen kuulokkeen pois korvalta. Ja aivan oikein kuulostelin, sä siellä huutelet.
Laitan imurin varren nojaamaan seinää vasten, mutta kuulen sen sujahtavan seinää pitkin lattialle. Olkoot, ajattelen mennessäni makuhuoneeseen.
>> Onko pakko imuroida just nyt?! >> sä huudat heti, kun näet mut. >> Ihan kamala meteli! Se on ärsyttävää! >>
>> Ai, anteeksi. Ajattelin, että voisin imuroida nyt, kun mulla on vapaapäivä. Jospa mä siirryn keittiöön ja imuroin eteisen myöhemmin >>, selitän.
>> Älä imuroi ollenkaan! Missään! >> kiukku paistaa sun kasvoilta kirkkaana.
>> Mutta pakkohan täällä siivota jonkun on! >> sanon ja kadun saman tien sanavalintaani.
>> Voi vittu! Syyllistä siinä vaan! Kyllä sä tiedät, että siivoisin, jos voisin! Ihan mielelläni jopa! Se olisi hauskempaa kuin tämä! >> karjut pidätellen ilmiselvästi kyyneleitä.
Läimäytän itseäni henkisesti. >> Kyllä mä tiedän, en mä tarkoittanut sitä… >>
>> Seli, seli. Kyllä tarkoitit >>, sanot ääni täynnä raivoa.
>> Tiedätkö mitä? Ihan sama, sulle on turha puhua yhtään mitään nyt >>, kivahdan kun hermo tuntuu katkeavan.
Marssin mielenosoituksellisesti pois makuuhuoneesta. Yritän potkaista imuria, mutta potku menee reippaasti ohi, mikä on loppujen lopuksi vain hyvä. Ei imuri ole mitään pahaa tehnyt. Enkä tarvitse murtunutta varvasta.
Käyn keittiössä tarkistamassa jääkaapin sisällön. Sitten palaan takaisin eteiseen ja riuhtaisen takin miltei väkivaltaisin ottein naulakosta. Vedän kengät jalkaan, nappaan avaimet pöydältä ja avaan oven. Läimäytettyäni sen aivan liian voimakkaasti kiinni tunnen pienen katumuksen piston naapureiden vuoksi. Tunne menee pian kuitenkin ohitse, kun ajattelen kuinka monta kertaa naapurit itse ovat kovaäänisesti läimäytelleet oviaan tai melunneet. Välillä on munkin vuoroni, saatana!
Kiskon takin ylleni ja vedän vetoketjun kiinni alkaessani laskeutua portaita ripeästi alas. Avaimet tungen takin taskuun.
゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢Kierrän kauppaa ostoskori kädessä. Suodatinpaperipakkauksen lisäksi koriin on päätynyt pari maitopurkkia, litra banaanijogurttia, juustopaketti sekä pari kurkkua.
Suuttumus on alkanut jo laimentua ja tunnen itseni tyhmäksi, että väsyneeksi. Purkautuminen oli ollut odotettavassakin, viime kerrasta on pitkä aika, suunnilleen kahdeksan kuukautta. Kun joutuu miltei säännöllisen väliajoin kuuntelemaan toisen kipuilusta johtuvaa tuskaa ja kiukkuilua, sitä turhautuu itsekin. Vaikka sitä kuinka koettaa itselleen muistuttaa, että se kaikki johtuu vain kohtuuttoman kovista kivuista, niin silti toisen käytös ärsyttää itseä. Ja kun sen ei anna tulla ulos vaan pakottaa sen syrjään, niin se kerääntyy ja kerääntyy, kunnes tulee se hetki, että sitä vain räjähtää.
Ei se ollut ensimmäinen kerta, kun tuli suututtua takaisin. Enkä usko sen olevan viimeinenkään. Koko meidän loppuelämä tulee olemaan sitä samaa, tiedän sen. Olen tiennyt sen ensimmäisestä kerrasta lähtien.
Kyllä mä tiesin meidän suhteen alusta asti, sun kivuista. Kerroit niistä melkein heti (ja pyörätuoli oli melkoinen vihje). Enkä mä välittänyt silloin. Enkä mä välitä nytkään. Sä olet se jota mä rakastan koko sydämestäni, kivuista viis.
Mutta välillä musta tuntuu, että meitä on sittenkin kolme meidän parisuhteessa. Mä, sä ja sun kipu. Sillä se on aina läsnä, välillä se tuntuu jopa olevan kuin oikea ihminen. Enkä mä vaan jaksa sitä aina. Mikä on aika naurettavaa ja vitun säälittävääkin, kun otetaan huomioon, että mä en ole se, jonka kanssa se kipu on 24/7. Mä pääsen sitä pakoon välillä, mutta sä… Sä joudut olemaan sen kanssa koko ajan, pakomahdollisuutta ei ole olemassakaan. Ei ole mikään ihmekään, että sun hermot kiristyvät sen kanssa.
Silti mulla palaa hermot ja väsyn vaan tähän kaikkeen. Ja on pakko vaan päästä olemaan yksin. Nauttimaan ajasta, jossa kipu ei ole läsnä.
Olen itsekäs, aivan liian itsekäs. Mutta en voi sille mitään. Olen kamala ihminen. Kamala, kamala ihminen.
Alahuuleni alkaa vapista uhkaavasti. Huono omatunto vaivaa, kuten joka kerta, kun kiukku on laantunut (ja jos on tullut sanottua jotain typerää).
Harpon kassojen luokse, lasken ostoskorin lattialle ja pyydän myyjältä avainta vessaan. Saatuani avaimen ryntään vessaan. Lukittuani oven lasken pöntön kannen alas ja istahdan. Kyyneleet alkavat virrata siinä samassa vuolaina. Nostan käden suuni eteen tukahduttaakseni nyyhkytykset.
Kyyneleitä vain tulee ja tulee lisää koko ajan, eikä loppua tunnu näkyvän. Nieleskellen yritän estää kyyneleiden jatkuvan tulemisen, sillä en mä voi istua ikuisuutta täällä. Myyjä huolestuu (tai sitten kummeksuu) ja tiedä mitä sitten tapahtuu. Ehkä myyjä soittaa hätänumeroon tai jotain.
En kuitenkaan pysty estämään kyyneliä, joten luovutan lopulta. Parempi antaa niiden vain valua. Kyllä myyjä sitten naamasta näkee, että mikä mulla vessassa oikein kesti. Luulkoot sitten vaikka, että sain hermoromahduksen tai että kärsin särkyneestä sydämestä. Mutta nyt mun on vain itkettävä kyynelkanavat tyhjiksi (jos sellainen on edes fyysisesti mahdollista).
Nikotellen rullaan melkoisen pätkän ohutta vessapaperia ja katkaisen sen sopivasta kohdasta. Niistää ryystän sieraimet aukinaisiksi, jotta mun olisi helpompi hengittää. Vitun parkumiset, kun laittavat nenän vuotamaan.
Kuluu vielä muutama minuutti, että viimeinenkin kyynel on valunut poskea pitkin alas. Huokaisten nousen ylös pöntöltä. Katson kasvojani peilistä, joka on kiinnitetty oveen. Silmäni punoittavat ja ovat turvonneet ja väsyneet. Nenä on punertava ja poskissa näkyy kyynelvanojen jättämät jäljet. Näytän todellakin siltä, että olen itkenyt silmät päästäni.
Avaan vesihanan ja väännän sen kylmälle. Veden ollessa tarpeeksi kylmää vien käteni sen alle ja annan kämmenieni täyttyä. Kumarran alemmas ja heitän kylmää vettä kolme kertaa kasvoilleni. Sammutan hanan ja vedän tukun käsipapereita kuivatakseni kasvoni.
Hengiteltyäni muutaman kerran syvään sisään ja ulos, astun vessasta pois. Vien avaimen takaisin myyjälle ja nostan korini lattialta ylös. Tunnen myyjän ja muutaman asiakkaan katseen itsessäni, mutta en jaksa välittää. Jos he eivät ole nähneet itkevää ihmistä aikaisemmin, niin kerta se ensimmäinenkin.
Kierrän kauppaa ympäri poimien koriin vielä muutamia tarvittavia tavaroita ja ruokatarvikkeita. Haettuani vessapaperia ja tamponeja suuntaan takaisin kassoille.
Myyjä katsoo mua jotenkin säälivästi, kun lastaan ostoksiani liukuhihnalle. Mieleni tekisi pyörittää silmiäni, mutta jätän sen tekemättä. Onko se mikään ihme, että myyjä katsoo säälivästi, kun tulin vessasta joitakin minuutteja sitten itkeneeltä näyttäen (ja näytän varmaan yhä siltä).
Maksettuani ostokseni tajuan, etten ottanut ostoskassia mukaan. Hyvä minä. Palaan kassan toiseen päähän ja nappaan pari muovikassia, niistä saa hyvät roskapussit myöhemmin, ja kaivan kukkarosta kolmekymmentä senttiä antaakseni ne myyjälle. Myyjä kuitenkin heilauttaa kättään kieltävästi. En ala väitellä vastaan vaan otan kiitollisena ilmaiset muovikassit.
Pakattuani ostokset muovipusseihin nyökkään myyjälle hyvästiksi, mutta tämä ei näytä huomaavan sitä, sillä hänellä on jo toinen asiakas. Astun ulos raikkaaseen ja viileään ilmaan. Vedän keuhkoni täyteen sateelta tuoksuvaa ilmaa. Pidättelen henkeä pienen hetken verran ennen kuin päästän ilmat ulos.
Oloni alkaa tuntua paremmalta. Purkautuminen ja kunnon itkut olivat juuri sitä mitä tarvitsin, ne tekivät terää. Huono omatunto kuitenkin kolkuttaa yhä ja tiedän, että kotona mun on lausuttava ne kaksi vaikeaa sanaa (tai no, vain yksi niistä sanoista on vaikea).
Päättäväisesti alan kuitenkin astella kotia kohti. Turha kiukuttelu ja vihanpito on aivan turhaa ja epäkypsää.
゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢゚♢Hissin sijasta kipuan portaat ylös neljänteen kerrokseen. Lasken ostoskassit maahan siksi aikaan, että saan oven avattua.
Sisällä on hiljaista. Imuri makaa laakereillaan. Pölyhuiska ja –rätti ovat pöydällä, johon ne laskin pyyhittyäni pölyt.
Potkaisen kengät jalastani, vien ostoskassit keittiöön ja palaan riisumaan takkini. Avaimet ripusta avainnaulakkoon niiden omalle paikalle, joka on ollut pari päivää tyhjänä, minkä jälkeen nostan kengät telineelle.
Katsahdan makuuhuoneen suuntaan, mutta en kuitenkaan mene sinne. En vielä.
Astelen keittiöön ja alan tyhjentää ostoksia keittiönpöydälle. Lajittelen ne sen mukaan mihin mikäkin niistä menee. Muovipussien tullessa tyhjiksi heitän ne siivouskaappi, sieltä ne päätyvät jossain vaiheessa jonkinlaiseen jatkokäyttöön – luultavastikin roskapusseiksi.
Saatuani kaikki tavarat omille paikoilleen otan itseäni niskasta kiinni ja suuntaan makuuhuoneeseen. Sä makaat edelleen peiton alla, vain toinen jalka on työnnettynä pois ja kauas peiton kosketusalueelta. Paha olo humahtaa mun lävitse.
Istahdan varovaisesti sängyn reunalle, tarpeeksi kauas sun jalastasi. En halua satuttaa sua vahingossakaan.
>> Stella >>, sanon.
Sä et reagoi mitenkään, makaat liikkumattomana. Eipä niin, että olisin vastausta odottanut. En odottanut edes ynähdystäkään.
>> Stella, mä olen pahoillani. Multa vaan katkesi pinna, vaikka ei olisi saanut. Kyllä mä tiedän, että sulla on kovat kivut ja sen vuoksi… >>, sanon.
>> Ei tarvitse. Olla pahoillaan siis. Mä olen lapsellinen ja kiukuttelen, kun sattuu. Ei se ole sun vika, joten turhaan mä sulle kiukkuan. Mä tiedän sen. Ja silti mä teen niin joka kerta >>, sä mumiset katsomatta mua päin.
>> No, et nyt sentään joka kerta >>, hymähdän.
>> Niin no… Se ei ollut se pointti >>, toteat ja älähdät kivusta. >> Jos… jos jonkun – ai vittu – tarvitsee pyytää anteeksi niin mun. Mä olen vitun idiootti. >>
Hiljaisuus laskeutuu meidän ylle. Tiedän, että sun on vaikea puhua kivun takia. Näen kuinka puristat peittoa tiukasti nyrkissä tuskissasi. Nousen ylös ja siirryn hieman lähemmäksi sua, jotta ylettyisin paremmin silittämään sua hartiasta.
>> Mä olen onnekas, kun mulla on sut, Janita >>, sä jatkat muutaman minuutin kuluttua ääni täynnä väsymystä.
>> Me ollaan molemmat onnekkaita >>, vakuutan.
>> Niin. Anteeksi, että mä kiukuttelin sulle >>, sanot ja yrität kääntyä katsomaan mua, mutta estän sua.
>> Pysy vaan paikallasi, ei ärsytetä sitä turhaan lisää. Ja sä saat anteeksi, mä ymmärrän. Mäkin olen pahoillani, että mä suutuin takaisin. >>
>> Ei sun pitäisi ymmärtää >>, toteat. >> Mutta säkin saat anteeksi – et lakkaisi pahoittelemasta ennen synninpäästöä. >>
Naurahdan. >> Voinko mä käydä makaamaan tähän? Mä lupaan varoa jalkaa. >>
>> Tietty voit, hassu. Mä kaipasin sua >>, sä vastaat.
Hymy kohoaa mun kasvoille. Käyn varovasti makuuasentoon pitäen katseeni koko ajan sun jalassasi. En onneksi osu siihen – en edes hipaistenkaan. Hyvä minä!
Kiedon käsivarren sun ympärillesi ja sä tartut siihen omalla kädelläsi. Hengittelen sun tuoksuasi ja nautin siitä, kun hipelöit mun kättä.
Meitä on tässä suhteessa ehkä toisinaan kolme, mutta me tulemme loppujen lopuksi toimeen. Joskus paremmin, joskus huonommin. Tänään oli (tai on yhä) kuprupäivä, mutta pian taas helpottaa. Hyvällä tuurilla huomenna, mutta voi olla, että se menee ylihuomisellekin.
Ja niitä päiviä on vaikka kuinka paljon hamaan tulevaisuudessa, kun säädöt eivät auta ja hermot joutuvat molemmilla tiukalle. Mutta me pärjätään silti. Me pärjätään aina. Koska me ollaan me.