Siskosten iltapäivä
Ikäraja: S
Genre: perhefluffy, yleisdraama tai mikä se nyt on?
Hahmot: Mia (5v) ja Tuuli (13v)
Summary: pikkusisko on tullut kipeäksi ja Tuuli pitää tälle seuraa
A/N: Noniin, hyvää synttäriä rakas Isfet-ystäväiseni! Hän halusi jotain söpöä ja "vaikka lapsia", ja tämmöinen idea tuli.
Toivottavasti miellyttää, sun seuras ainakin miellyttää mua jos ei muuten <3
Siskosten iltapäivä
Pienessä maalla sijaitsevassa talossa asui Niemisten perhe. Vanhemmista äiti opetti paikallisessa kyläkoulussa ja isä oli apteekkarina kaupungin ainoassa, keskustassa sijaitsevassa apteekissa. Perheen koti sijaitsi keskustasta 30 kilometrin päässä, joten isän työmatka oli melko pitkä. Perheen äiti sen sijaan selvisi vain 10 kilometrillä, sillä pikkukylän koulu sijaitsi lähellä kylän laitamia.
Perheeseen kuului myös kaksi lasta. Tuuli, 13, ja Mia, 5. Tuuli kävi keskustan yläastetta, ja meni sinne aina isänsä kyydissä tämän lähtiessä aamulla töihin ja tuli bussilla takaisin isän ollessa vielä töissä hänen koulunsa päätyttyä. Mia taas meni äitinsä mukana kyläkoulun yhteydessä pidettyyn päiväkotiin äidin töiden ajaksi.
Nyt kuitenkin eräänä joulukuisena lauantaina oli Mia sairastunut kovaan kuumeeseen ja lisäksi saanut kaupan päälle nuhan. Tyttö niisti niistämisestä päästyään, nenä punotti ja hänellä oli milloin kylmä, milloin kuuma. Kaiken päällisiksi äidin täytyi lähteä kauppaan, joten Tuulin oli pidettävä sillä aikaa huolta siskostaan. Äidin kauppareissu voisi kestää parikin tuntia matkan ollessa melko pitkä. Tuuli ei tosin valittanut, sillä hän rakasti pikkusiskoaan.
Äidin lähdettyä Tuuli meni pikkusiskonsa huoneeseen istuutuen tämän vaaleanpunasävyisen sänkynsä reunalle. Mia makasi siellä viltteihin ja peittoihin kääriytyneenä. Tuuli huomasi harmikseen, että Mia oli itkenyt.
”Hei, mä tulin nyt pitämään sulle seuraa”, Tuuli sanoi ja pyyhki Mian kyynelet varovasti pois tämän poskilta. ”Yritäs nyt vähän hymyillä, kun isosisko tuli pitää sulle seuraa.”
”Mun olo on ihan kamala”, Mia valitteli ja otti vieressään olevalta yöpöydältä nenäliinan niistääkseen.
”Mä ymmärrän, ja siks mä tulin nyt saamaan sulle hymyn huuleen. Jaksaisitko sä nousta sieltä vaikka piirtämään jotakin? Mä voin opettaa sulle, miten piirretään vaikka meidän Mirri-kissa.”
”Ei huvita”, Mia sanoi myrtyneenä. ”Mä tahdon ulos!”
Tuuli katsoi ulos Mian huoneen ikkunasta ja huomasi siellä pyryttävän paljon lunta. ”Valitettavasti me ei voida mennä nyt ulos, kun siellä tulee lunta niin paljon ja sulla on kuumetta.”
”No mitä me sitten tehdään?” Mia kysyi ja nousi kuitenkin istumaan. Hänen olonsa koheni edes hieman isosiskon saavuttua luokseen. Tuuli osasi aina saada hänet paremmalle tuulelle ja siksi Mia piti tästä niin paljon!
”No, jos mä vaikka tekisin näin!” Tuuli sanoi ja ryhtyi yhtäkkiä kutittamaan pikkusiskoaan kainaloista. Tämä alkoi nauraa ja kikattaa hirmuisesti ja kiemurteli päästäkseen pois Tuulin raivokkaasti kutittelevien käsien otteesta. ”Täältä ne muurahaiset tulee ja kipittelee sun kainaloihin!” Tuuli sanoi leikillisesti Mian yhä nauraessa.
”Ää, iik, lopeta! Toi kutittaa!” Mia sanoi, mutta Tuuli tiesi tämän silti tykkäävän.
”Mä lopetan vaan jos sä suostut nousemaan siitä sängystä ylös”, Tuuli antoi ehdot. Mia nyökkäsi niin rajusti, että vaaleat kutrit heiluivat. Tuuli nousi pois Mian sängyltä ja pikkusisko seurasi pian perässä.
”Seuraavaksi mä letitän sun hiukset”, Tuuli sanoi ottaen samalla Mialle esille tuolin, johon tämä voisi istua letityksen ajaksi.
”Jee!” Mia hihkaisi. Mia tykkäsi erityisesti leteistä, ja ne Tuulin mielestä näyttivätkin suloisilta.
Mian istuuduttua tuolille alkoi Tuuli letittää tämän vaaleita hiuksia. Samalla Tuuli alkoi hyräillä joululauluja. Mia alkoi heilua innoissaan Tuulin hyräilyn tahdissa, mutta hän pyysi tätä pysymään paikallaan.
”Ei letityksestä tuu mitään, jos sä heilut koko ajan”, Tuuli sanoi naurahtaen ja Mia lupasi pysyä paikoillaan. Letityksestä tulikin heti sen jälkeen paljon helpompaa, eikä kestänyt kauaakaan, kun Mian hiukset oli jo taidokkaasti tehty kahdelle letille, jotka oli solmittu kiinni vaaleansinisillä nauhoilla. Mian oli riennettävä heti kylpyhuoneeseen katselemaan ja ihastelemaan uusia lettejään peilistä, ja pian isosiskokin saapui tämän selän taa katsomaan.
”Onko hyvät, kelpaako?” Tuuli kysyi.
”Tietenkin, sä oot ihana!” Mia sanoi iloisesti ja yhtäkkiä halasi Tuulia tiukasti. Tuuli hymyili ja halasi Miaa takaisin.
”Niin säkin.”
”Mitä me tehään seuraavaks?” Mia kysyi uteliaana. Tuuli pohti hetken ja totesi sitten: ”Sä saat päättää.”
”No sitte me leikitään piilosta ja sä etsit!” Mia sanoi ja irrottauduttuaan halauksesta ryhtyi pomppimaan innoissaan paikallaan. Mia piti todella paljon piiloleikistä, erityisesti silloin kun häntä itseään etsittiin.
”Okei, no sitten mä alan laskea kymmeneen. Ja muista, että sä et saa pitää ääntäkään siellä piilossasi tai muuten mä löydän sut heti”, Tuuli ohjeisti.
”Kyl mä nyt sen tiedän!” Mia sanoi ja Tuuli naurahti.
”Kunhan sanoin. Mutta nyt mä alan laskea”, Tuuli sanoi sulkien silmänsä. ”Yksi… kaksi… kolme…”
Tuulin päästyä kymmeneen (hän oli oikeasti laskenut viiteentoista pidentäen välillä numeroiden väliä), hihkaisi hän: ”nyt mä tuun ettimään!”
Tuuli asteli pois kylpyhuoneesta ja katseli ympärilleen. Ensin hän päätti aloittaa keittiöstä. Hän katsoi tyhjään kaappiin (se oli juuri ostettu uusi kaappi joten sinne ei oltu ehditty vielä laittaa tavaroita) ja keittiönpöydän alta, mutta tuloksetta. Seuraavaksi hän meni olohuoneeseen: katsoi sohvan taakse, ei löytynyt. Nojatuolin alle – ei sielläkään.
Samalla, kun hän etsi Mian piiloa, hän höpötteli ääneen, jotta tämä tiesi missä Tuuli oli milläkin hetkellä etsimässä.
”Missäköhän sä mahdat olla, mä en millään löydä sua! Taitaa olla aika hyvä piilo, kun en oo vielä sua löytänyt.”
Melko usein Mia oli piiloutunut omaan huoneeseensa, joten Tuuli meni sinne etsimään.
”Nyt mä etin sun huoneestas. Missäköhän sä mahtaisit olla… Voisitkohan sä olla kenties… täällä”, Tuuli sanoi ja kurkkasi Mian sängyn alle: siellä tyttö makasi hiljaa hihittäen, jonka Tuuli oli kuullut jo huoneeseen astuttuaan.
”Löysinpäs sut!” Tuuli sanoi ja Mia kömpi pois sängyn alta.
”Sä et millään meinannu löytää mua”, Mia sanoi riemuissaan. ”Mä keksin hyvän piilon!”
Tuuli ei kehdannut muistuttaa, että Mia oli lähes joka kerta piiloutunut oman sänkynsä alle ja Tuuli vanhempien tavoin esitti, ettei tiennyt sitä.
”No, kun sä kerran löysit niin hyvän piilon, niin mäpä näytän sulle yhen yllätyksen mun huoneessa.”
”Minkä yllätyksen?” Mia kysyi ja tämän uteliaisuus oli heti saatu.
”Tuu mun mukaan niin näytän”, Tuuli sanoi ja tytöt riensivät heti isosiskon huoneeseen. Tuuli käveli oman työpöytänsä laatikoston luo ja veti ylimmän laatikon auki. Mian silmistä näki heti innostuksen tämän huomattua, mitä laatikossa oli. Tuulin laatikoston ylin laatikko oli se, missä hän piti aina herkkujaan, joita oli ostanut tai saanut vanhemmilta.
”Sulla olis normaalisti karkkipäivä vaan perjantaisin”, Tuuli muistutti, ”mut nyt kun äiti ja iskä on poissa, sä oot kipee ja sulla oli niin hyvä se piilokin, niin mä annan sulle siitä palkkion. Mut älä sit kerro äidille”, Tuuli vannotti. ”Äiti ei varmaan tykkäis, jos sais tietää et mä annoin sulle karkkia ennen perjantaita.”
”En kerro!” Mia lupasi ja sieppasi Tuulin laatikosta ketterästi jo avoimen hedelmäaakkospussin ja alkoi syödä sen sisältöä.
Äidin palatessa kauppareissulta istuivat Tuuli ja Mia olohuoneen sohvalla ja katselivat muumeja dvd:ltä. Muumit olivat ohjelma, josta Mia tykkäsi erityisesti – varsinkin niistä jaksoista, joissa Aliisa esiintyi.
”Ai Mia on jaksanut nousta sängystä”, äiti sanoi iloisesti tullessaan keittiöön. ”Mitäs te ootte tehneet täällä sillä aikaa? Menikö aika nopeasti ja oliko kivaa?”
Mia selitti pikkulapsen riemulla kaikkea sitä, mitä hän ja Tuuli olivat tehneet. Kuume ja nuha olivat olleet täysin unohdettu seikka – joskin Mia muisti olla kertomatta äidille, miten Tuuli oli antanut hänelle karkkia. Se jäisi siskojen väliseksi salaisuudeksi.
