Nimi: Unesta unemme
Kirjoittaja: Secu
Fandom: Hobitti (elokuvaversio)
Paritus: Bard/Thranduil
Genre: haikea draama, slash, lime
Ikäraja: K-11
Vastuuvapaus: Peter Jackson, J. R. R. Tolkien
A/N: Pitihän sitä näistä kahdesta kirjoittaa edes jotain, toivottavasti ei häpäise aiempia parituksen ficcejä. Lisäksi tämä on pieni syntymäpäivälahja Ayudaralle ^^
Sormuksiin kiedotut valkeat pitkät sormet lähtivät huolenjuonteista silinneeltä otsalta, liisivät keveästi hipaisten nenänvartta pitkin tummalle, suuta ympäröivälle ja hopeaa pakoilevalle karvoitukselle, joka oli raapinut kihelmöinnin vaaleaan ihoon. Huulilla sormien kosketus vetäytyi muistojen äkillisestä iskusta hätkähtäneenä.
Käsi laskeutui lainehtiviin hiuksiin, löysi kasvoja reunustavista kehyssuortuvista tasaisen ja virheettömän pienen letin häivähdyksen, jo lähes purkautuneen, kuluneen silmänräpäyksen, kestäisikö se toista? Haltiakuningas sipaisi omaansa. Juuresta se oli löysä, roikkui alakuloisesti yrittäen pitäytyä kunniallisesti tunnistettavassa muodossa. Keskeltä letti kapeni alaspäin lähes tukistaen ja jääpuikkoa muistuttaen. Ihmisten epätäydellisyys oli mielenkiintoista, se näkyi joillain pääasiassa ulospäin. Toisilla sisäinen järjestys horjui ulkomuodon järjestelmällisyydestä huolimatta.
Se oli ollut kaunista unta, mutta haltiat eivät juuri tarvinneet sitä elääkseen. Niin, elääkseen. Haltiakuningas ei ollut nukkunut näin vuosisatoihin, vain kahdesti aiemmin oli vaaleiden luomien alle ripsien taakse piirtynyt yhtä kaunis kuvajainen kuin viime yönä, unohduksista läsnä hiipinyt. Niin herkkä ja silti vahva, että se oli soljunut suudelmin ja valunut mielestä järjen puolelta kiihtyneissä veren virroissa rinnalle. Se oli pysähtynyt lyömään liki kipeästi elämän koko kehoon aiheuttaen terävän henkäyksen, joka muodosti kosteuden kehän jousimiehen jyskyttävälle rinnalle ja kiertyi ilmassa aaltoileviin huokauksiin. Jäljelle jäänyttä hehkuvaa jälkeä eivät aamun heikot säteenjuovat jaksaneet pyyhkiä pois kuten hämärän jäänteet teltasta. Yhä erottui kostea kehä rauhallisesti kohoavalta, laskevalta, kuivuneelta, tummemmalta keholta.
”Jatka untani”, kuiskasi haltiakuningas paremmin huulten muodostamilla vähäeleisillä liikkeillä kuin kuultavin ääntein, joita pehmensivät terässinen silmien väreilevä, kuultava kalvo, räpäyksellä hälvenevä.
Tee siitä meidän, jatkoi jousimies toistaen eilisen sanomansa lopun kääntäessään päätään nähdäkseen teltan suuaukon kankaiden laskeutuvan enää vain osittaisen yksinolon saapuessa haltiakuninkaan poistuttua.
