Kirjoittaja Aihe: Jääkukat | K11 | osa 25/25 | joulukalenteri 2016  (Luettu 19247 kertaa)

sennamiila

  • miss Lestrange
  • ***
  • Viestejä: 715
  • Slytherin Pride
    • Haaveeni hulluuden tatuoimat
Vs: Jääkukat | K11 | osa 10/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #20 : 10.12.2016 00:22:51 »
Lumille: Ina on ihana ♥ Ja minusta on ollut kiva kehittää tuota suomalaista taikakulttuuria. Jonkun verran kehittelin sitä jo MTK:hon, mutten siellä oikein ole päässyt sitä tuomaan esille niin tässä se nyt sitten mahdollistui.


Joulukuun kymmenes 1974


Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa,
järven aalto jäätynyt talvipakkasessa.
Varpunen pienoinen syönyt kesäeinehen.
Järven aalto jäätynyt talvipakkasessa.

~ Varpunen jouluaamuna


Sinä aamuna oli satanut lunta. Maa ja metsät olivat valkoisenaan, suorastaan kuin satukirjasta. En ollut kai koskaan eläessäni nähnyt yhtä paljon lunta, olihan tällainen talvi melkoinen harvinaisuus Britanniassa. Siinä, kun muut hytisivät kylmästä, vaimoni oli onnensa kukkuloilla. Hän nautti täysin siemauksin hohtavista hangista ja kirpeistä pakkaspäivistä. Hän saattoi viettää useita tunteja ulkona vaellellen metsässä. Hän rakensi lumilyhtyjä ja jopa yhden lumiukon pihaamme.

”Karkottamaan epätoivottuja vieraita”, hän sanoi ja nauroi. Ilo pirskahteli Inan huulilta ja sai minut jakamaan riemun hänen kanssaan. Riemun, jolle ei loppujen lopuksi ollut mitään kunnon syytä, mutta ei sillä ollut merkitystä. Ainakaan tuota syytä ei voitu ottaa meiltä pois.

Minä tosin pysyttelin mieluummin sisätiloissa, vaikkei sielläkään erityisen lämmin ollut. Kirjasto ja teesalonki olivat lämpimimmät huoneet ja kotitontut tekivät kaikkensa torjuakseen joulukuun pakkasia. Jokaisessa takassa paloivat tulet yötä päivää.

Tuona iltapäivänä minä istuskelin kirjastossa nauttien takkatulen loimusta ja huoneessa vallitsevasta lämmöstä. Lueskelin aamulla saapunutta Päivän Profeettaa, kun ulko-ovi kävi laskien jonkun sisään kylmän viiman saattelemana.

”Rabastan?” kuulin Inan huutelevan nimeäni. ”Rabastan?”

”Olen kirjastossa!” huikkasin ja vain hetkeä myöhemmin Ina pelmahti ovesta sisään jotakin käsissään. Kurtistin kulmiani. Jouduin katsomaan pitkän aikaa ennen kuin huomasin, että se, mitä hän kantoi käsissään, oli pieni lintu.

”Raukka on satuttanut itsensä”, Ina sanoi. ”Löysin hänet hangesta värjöttelemästä, hän ei pysty lentämään. Vinka.”

Räksähdyksen saattelemana yksi kotitontuistamme ilmestyi kirjastoon.

”Rouva kutsui”, Vinka kimitti.

”Niin”, Ina myönsi. ”Voisitko tuoda lämpöpullon ja jonkin peiton, kiitos?”

Näin, kuinka kotitontun valtavat silmät kyyneltyivät, kun tätä puhuteltiin niin ystävällisesti. Ina ei ollut koskaan suostunut vain käskyttämään tonttuja, sillä oli kotimaassaan tottunut siihen, että henkiolentoja, myös tonttuja, tuli puhutella ystävällisesti, etteivät nämä suuttuisi. Minä en nähnyt mitään syytä lähteä jälleen kerran muistuttamaan Inaa, että täällä asiat olivat toisin, sillä eihän hän aiheuttanut mitään vahinkoa kenellekään. Sitä paitsi Ina oli varsin herttainen kaikessa ystävällisyydessään ja jokainen kotitontuistamme suunnilleen palvoi maata emäntänsä jalkojen alla.

”Mitä vain rouva tahtoo”, Vinka sanoi niiaten syvään. Pian tonttu jo kiikutti Inalle lämminvesipulloa sekä pientä täkkiä.

Vinka muotoili täkistä pesän pöydän alla olevalle tasolle ja sujautti lämpöpullon sen sisään. Ina laski linnun käsistään peiton päälle. Hän silitti varovasti sen sulkapeitettä hellä hymy huulillaan. Vinka katseli vierestä kallistaen päätään.

”Tarvitseeko rouva vielä muuta?” tonttu kysyi.

”Ei kiitos”, Ina vastasi. ”Mene vain. Kutsun sinua, jos tarvitsen jotakin.”

Vinka niiasi jälleen ja katosi räksähdyksen saattelemana.

”Sinä olet loukkaantunut”, Ina puheli linnulle. ”Siivessä on pieni murtuma. Mutta ei hätää, minä korjaan sen tuossa tuokiossa.”

Ina tutkaili varpusta vielä hetken ennen kuin otti taikasauvansa esille ja kuljetti sen kärkeä varovasti linnun siipeä pitkin mutisten samalla loitsua. Hetkeä myöhemmin hän koetti siipeä uudestaan ja vaikutti olevan tyytyväinen työnsä tuloksiin, sillä nyökäytti päätään hyväksyvästi.

”Nyt sinun täytyy levätä. Vai onko sinulla nälkä?” Ina kysyi ja kääntyi minun puoleeni. ”Rabastan, voitko hakea siemeniä? Tai pähkinöitä? Kellarissa pitäisi olla jotakin. Jos vain viitsisit olla niin ystävällinen, että -”

”Tietenkin minä menen”, sanoin. Nousin ylös ja tein lähtöä huoneesta. Oven avattuani ehdin nähdä vain vilaukselta, kun jokin oranssi ja karvainen syöksyi ohitseni ennen kuin jo kuulin Inan kiljaisun.

”Trixie! Ei!”

Ina sieppasi pesän käsiinsä ja nosti sen korkealle kissan ulottumattomiin.

”Rabastan!” Ina huusi. ”Tule auttamaan!”

Kävin kiskomassa Trixien kauemmas. Kissa ei vain helpolla luovuttanut vaan raapi käteni verille, kun kävin siihen käsiksi. Se sähisi ja koetti kynsiä myös kasvojani, muttei ylettänyt. Koetin raahata Trixien pois huoneesta, mutta raivokasta eläintä ei ollut helppo pidellä aloillaan. Se pyrki koko ajan Inan luokse saadakseen tämän käsissään pitelemän linnun hampaisiinsa.

”Et sinä saa syödä Kadmos-vaaria”, Ina moitti kulmat kurtussa ja katse kissassaan. ”Se ei olisi kovin ystävällistä, kun vaari on tullut tervehtimään meitä tänne asti.”

En ymmärtänyt sanaakaan vaimoni höpinöistä, mutta voisin kysyä asiasta häneltä myöhemmin. Sen aika ei ollut nyt, kun hurjistunut kissa yritti kynsiä minulta silmät päästä.

”Heitä Trixie pihalle rauhoittumaan”, Ina määräsi. ”Olkoon siellä sen aikaa, että saan tämän linnun hoidettua kuntoon.”

En ymmärtänyt, kuinka onnistuin raahaamaan Trixien ulos, mutta minä tein sen ja saatoin olla ylpeä itsestäni. Hain kellarista kupillisen pähkinöitä, jotka vein Inalle. Hän kiitti minua kauniisti hymyillen ja polvistui sitten ruokkimaan lintuaan.

”Mitä sinä tarkoitit, kun kutsuit lintua Kadmos-vaariksi?” kysyin.

”Hän on minun isoisäni”, Ina vastasi kuin asia olisi ollut itsestäänselvyys. ”Etkö sinä ole koskaan kuullut sielulinnuista?”

”En...”

”Luotamme poistuneet palaavat luoksemme linnun hahmossa. Niin minä voin tavata kaikki isovanhempani. Meidän pitäisi pystyttää ulos kauralyhde, jotta he voisivat tulla.”

”Ja jotta Trixie voisi syödä kaikki lyhteellä käyvät linnut.”

”Puen Trixielle kaulapannan, jossa on kulkunen. Pystytetään se lyhde. Sinun isäsikin saattaisi tulla sinne.”

”Ina, älä -”

”Se on totta! Babuška ja deduška kävivät luonamme Lapissa joka joulu, kun pystytimme heille kauralyhteen pihalle. Heille voi puhua ja jos kuuntelee tarkkaan, hekin voivat puhua sinulle. Äiti opetti sen minulle. Tällaisia lintuja kutsutaan sielulinnuiksi. Niillä on sisällään kerran eläneen ihmisen sielu. Minä en koskaan tavannut isäni vanhempia enkä tätiäni, mutta aina jouluisin olen voinut nähdä heidät.”

Huokaisin hiljaa. Ina vaikutti tosiaan uskovan lapsellisiin puheisiinsa, mutta lopulta annoin hänelle periksi ja suostuin pystyttämään lyhteen vielä samana iltana. Ina hoivasi pelastamansa varpusen kuntoon ja jutteli sille koko päivän uskoen, että kyseinen lintu oli hänen isoisänsä.

Illan tultua Ina otti linnun käsiinsä ja me suuntasimme yhdessä pihamaalle. Inan neuvojen mukaan pystytin lyhteen metsän reunaan. Vaimoni laski kantamansa linnun lentoon. Varpunen kierteli pitkän aikaa ympärillämme laskeutuen lopulta lyhteelle syömään. Pian seuraan liittyi myös muita lintuja, joista Ina esitteli minulle isoäitinsä Davinan sekä tätinsä Dorothean.

”Rabastan, katso!” Ina henkäisi sinitiaisen laskeutuessa varpuslintujen sekaan. ”Se on sinun isäsi.”

”Eikä ole”, totesin.

”Onhan. Koeta mennä puhumaan hänelle. Mutta ole varovainen, ettet säikäytä lintuja pois.”

Tunsin itseni hieman hölmöksi, mutta lähdin lähestymään lintuja. Nähdessään minun tulevan ne kohosivat siivilleen, mutta palasivat pian takaisin, kun ymmärsivät, ettei vaaraa ollut. Sinitiainen kaartoi olkapäälleni, päästi pienen helisevän laulun ja napautti nokallaan poskeani pari kertaa. Minut valtasi kummallinen lämpö, enkä alkuun tajunnut, mistä se oli lähtöisin.

”Sinä olet kuulemma isäni”, sanoin linnulle. Se katsoi minua pitkään ja lauloi uudestaan. Hetken aikaa kuvittelin jo kuulleeni laulussa sanat ”sinä olet minun poikani”, mutta olihan se nyt sula mahdottomuus. Ja sitten tunnistin katseen, saman katseen, jolla isä oli usein katsonut minua ja veljeäni. Tunsin lämmön ja rakkauden, tunsin palanneeni aikaan vuosia sitten, kun kaikki oli ollut vielä hyvin ja isä maan päällä meidän kanssamme. Vilkaisin vaimoani, joka katseli meitä muutaman jalan mittaisen välimatkan päästä tietäväinen hymy huulillaan. Taistelin kyyneleitä vastaan. ”Ina, sinä olit oikeassa. Tämä on isäni.”


Ja mulla kiire etsimään taas uusi syy,
miksen voi olla onnellinen nyt
ja rakastaa sitä, mitä mun vieressä odottaa.

sennamiila

  • miss Lestrange
  • ***
  • Viestejä: 715
  • Slytherin Pride
    • Haaveeni hulluuden tatuoimat
Vs: Jääkukat | K11 | osa 11/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #21 : 11.12.2016 00:31:41 »
Joulukuun yhdestoista 1974


Niityillä lunta, hiljaiset kadut,
taakse jo jäänyt on syksyn lohduttomuus.
Muistojen virtaa, lapsuuden sadut,
sanoma joulun on uusi mahdollisuus.

~ Tulkoon joulu


Ehdotin Inalle, että kävisimme sinä iltana ulkona syömässä. Tiesin Viistokujalla erään hyvän ravintolan, johon tahdoin vaimoni viedä, ihan vaikka vain lähestyvän joulun kunniaksi. Ina suostui ehdotukseeni mielihyvin ja kipusi välittömästi yläkertaan laittautumaan, vaikka sanoinkin, ettei hänen tarvinnut pukeutua mitenkään tavallisesta poikkeavasti. Mutta kyseessä oli Ina. Jos hän sai syyn laittautua, hän myös laittautui.

Palatessaan alakertaan puolta tuntia myöhemmin Ina oli pukeutuneena tummanviolettiin pohjepituiseen mekkoon, jonka olin hänelle edelliskesänä syntymäpäivälahjaksi ostanut, sekä mustiin korkokenkiin. Kaulassaan hän kantoi, kuten aina, Bellatrixilta saatua kotkanpääriipusta. Inan vaaleat hiukset valuivat vapaina suortuvina pitkälle alaselkään saakka ja tumma silmämeikki sai silmät näyttämään lähes jäänsinisiltä. Ina oli kaunis, todella kaunis, kun hän hermostuneena hymyillen lähestyi minua.

”Miltä minä näytän?” hän kysyi ja pyörähti ympäri päästessään luokseni.

”Upealta”, vastasin ja autoin hopeisen talviviitan Inan harteille. Tarjosin kättäni vaimolleni. Hän tarttui siihen ja kaikkoonnuimme kotimme eteisestä Charing Cross Roadille. Ina käsipuolessani astuimme sisään Vuotavaan noidankattilaan ja kävelimme suoraan sen läpi Viistokujalle. Johdatin vaimoni paikkaan, jossa Viistokuja haarautui Iskunkiertokujaksi ja vedin hänet mukanani sinne. Ina katsoi minua ihmeissään.

”Minä luulin, että meidän piti mennä syömään”, hän sanoi.

”Me menemmekin”, vastasin. ”Ravintola on aivan tässä kulman takana.”

”Minä en tiennyt, että Iskunkiertokujallakin on ravintoloita.”

”On siellä tämä yksi ja sieltä saa laittoman hyvää ruokaa. Siksi se on Iskunkiertokujalla.”

Ina hymähti itsekseen. Kun käännyimme kulman taakse, avasin ensimmäisen vastaan tulevan oven ja laskin Inan edelläni sisään. Kello kilahti muutoin tyhjässä ravintolassa. Se ei ollut kovin tunnettu, eikä moni tiennyt edes sen olemassaolosta, sillä mikään ei antanut olettaa, että oven takana olisi ollut mitään näkemisen arvoista. Isä oli tuonut minut ja Rodolphuksen tähän paikkaan syömään muutamaan kertaan.

”Iltaa, herra Lestrange”, toivotti tiskin taakse astellut mies. ”Se tavallinenko?”

”Ei tällä kertaa, Carrow”, kieltäydyin. ”Tulin tänne syömään vaimoni kanssa.”

”Ah. Mutta hyvää iltaa, madame Lestrange. Kuinka mukavaa onkaan nähdä teidät pienessä kuppilassani. Käykää peremmälle, käykää peremmälle. Sallikaa minun ottaa viittanne.”

Annoimme viittamme Carrow'lle, joka otti ne vastaan ja ripusti naulaan seinustalla. Hän ohjasi meidät looshiin, auttoi Inan omalle puolelleen istumaan ja ojensi ruokalistat. Vilkaisin ulos, mutta kujalla ei näkynyt liikettä. Huurretähdet vain loistivat ikkunoissa pimenevää iltaa vasten.

”Katsokaa vain rauhassa, mitä tahdotte syödä. Minä tuon teille alkupaloja ja juotavaa.”

Carrow oli minun makuuni ehkä hieman liiankin miellyttämishaluinen, suorastaan ällöttävän mairitteleva. Enkä minä pitänyt lainkaan tavasta, jolla hän oli koskettanut minun vaimoni kättä auttaessaan tämän istumaan. Mutta minä yritin olla välittämättä. Olin tuonut Inan tänne syömään ja ainakin täällä oli hyvää ruokaa. Se oli pääasia.

”Olet ilmeisesti käynyt täällä ennenkin?” Ina kysyi.

”Aina lapsesta asti. Isä toi minut ja Rodin välillä tänne syömään.”

”Mitä sinä suosittelisit?”

”Hmm... Varmaankin lammaspaistia minttuhyytelöllä.”

”Sitten minä voisin ottaa sitä.”

Carrow kiikutti meille pöytään alkupalat sekä vesikarahvin. Hän otti tilauksemme vastaan, mutta sen saatuaan jäi vielä seisomaan paikoilleen. Vilkaisin häntä hieman ärtyneenä, en kaivannut häntä pilaamaan iltaani, jonka tahdoin viettää vaimoni kanssa ja toivoin syvästi, että ravintolaan tulisi pian muitakin asiakkaita.

”Saisiko herrasväelle olla mitä juotavaa?” Carrow kysyi.

”Minä voisin ottaa oluen”, sanoin.

”Entä nuorelle rouvalle?”

”Kurpitsamehua, kiitos”, Ina vastasi sallien miehelle pienen hymyn.

”Vain kurpitsamehua? Tahdotteko siihen sekaan jotakin?”

”Ei kiitos. En voi juoda alkoholia.”

”Ah, mutta suokaa anteeksi huonomuistisuuteni. Kyllähän minä olen kuullut, että nuori rouva Lestrange on pieniin päin. Tietenkin, tietenkin. Minulla on itsellänikin kotona kaksi pientä, Amikus ja Alekto. Minä tuon teille kurpitsamehua aivan niin kuin pyysitte.”

Carrow kumarsi ja pyyhälsi tiehensä. Siinä samassa oven kello kilisi ja helpotuksekseni paikalle tuli muitakin asiakkaita. Eipä Carrow ainakaan roikkuisi koko iltaa meitä häiriköimässä vaan voisimme rauhassa keskittyä olemaan kahden.

Ja me todella saimme syödä kaikessa rauhassa, Carrow kävi vain kerran varmistamassa, että meillä oli kaikki hyvin. Muutoin hän vietti aikansa tiskillä norkoilevien asiakkaiden, en ollut vaivautunut katsomaan keitä he olivat, kanssa jutellen. Ina vaikutti voivan paremmin kuin viikkoihin ja ruokakin tuntui hänelle maistuvan. Se oli hyvä. Se oli parempi kuin vain hyvä, sillä pahoinvoinneista johtunut ruokahaluttomuus oli saanut hänen painonsa laskemaan melko rajulla tavalla. Jälkiruuaksi söimme siirappikakkua sekä minä soin itselleni yhden mustaherukkarommin.

Kun viimein lopettelimme illallistamme, Carrow kiiruhti auttamaan Inaa pois pöydästä. Minä maksoin hänelle ruuasta, annoin myös hieman ylimääräistä, ja asetin itse viitan vaimoni harteille. Nyökkäsin kiitokset ja johdatin Inan ulos. Tähdet tuikkivat taivaankannella, kun astelimme Vuotavan noidankattilan läpi Charing Cross Roadille, josta pääsimme kaikkoontumaan.

Ina lupasi liittyä seuraani oleskeluhuoneeseen, kunhan olisi käynyt ensin vaihtamassa vaatteet. Sellainen hän oli, hetkessä yhtä ja sekuntia myöhemmin toista. Kotona ollessaan Ina ei tahtonut laittautua, ellei vieraita ollut tulossa. Ja kun vieraat olivat lähteneet tai olimme palanneet kotiin oltuamme jossakin, hän tahtoi mahdollisimman nopeasti vaihtaa arkisempiin, mukavampiin vaatteisiin.

Eikä minua yllättänyt lainkaan, kun Ina ilmestyi sohvalle viereeni yömekossa ja aamutakissa, paljasjalkaisena. Hän nappasi pöydälle tuodulta tarjottimelta teekupin ja joi sen kerralla tyhjäksi.

”Kiitos tästä illasta”, Ina sitten kuiskasi suukottaessaan minua poskelle.

”Eipä mitään”, hymähdin. ”Täytyyhän minun nyt sentään pitää tytöistäni huolta.”

”Tytöistä? Luuletko, että lapsemme on tyttö?”

”Etkö sinä sitten luule?”

”Minä en ole varma. Ei minulla oikein ole tunnetta kumpaankaan suuntaan. Eikä oikeastaan niin väliäkään, kumpi sieltä on tulossa.”

”Ei sillä väliä ole minullekaan, mutta minusta tuntuu, että se on tyttö. Kaunis, pieni tyttö, kuin nukke, ihan sinun näköisesi. Voin jo sieluni silmin nähdä hänet. Hänellä on sinun vaalea tukkasi ja sinun siniset silmäsi.”

”Kai hän jotain sinunkin ulkonäöstäsi perii?”

”Toivottavasti ei.”

”Olet ihan hassu.”

Vedin Inan kainalooni. Vain hetkeä myöhemmin Trixie hyppäsi hänen syliinsä. Ina antoi sormiensa hajamielisesti silitellä kehräävän kissan turkkia. Hänen uneksiva katseensa oli suuntautunut kohden takassa tanssivia liekkejä.

Olin kuullut joskus sanonnan, että tulta ja nukkuvaa lasta voisi katsoa vaikka kuinka pitkään. Ensimmäisen kohdalla väite eittämättä piti paikkansa. Tulessa oli jotakin lumoavaa, kiehtovaa, joka lähes ketä tahansa veti puoleensa. Se lämmitti, mutta poltti, jos meni liian lähelle. Tulen valo oli häilyvää, pehmeää, lämmintä. Tuli loi huoneeseen hämyisen, kodikkaan tunnelman.

Jälkimmäisestä en voinut sanoa mitään, enhän ollut koskaan katsellut nukkuvia lapsia. Mutta ehkä sekin minulle selviäisi puolen vuoden sisällä, kunhan oma lapseni syntyisi.


Ja mulla kiire etsimään taas uusi syy,
miksen voi olla onnellinen nyt
ja rakastaa sitä, mitä mun vieressä odottaa.

sennamiila

  • miss Lestrange
  • ***
  • Viestejä: 715
  • Slytherin Pride
    • Haaveeni hulluuden tatuoimat
Vs: Jääkukat | K11 | osa 12/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #22 : 12.12.2016 00:07:53 »
Joulukuun kahdestoista 1974


I'm holding very tight,
I'm riding in the midnight blue.
I'm finding I can fly so high above with you.

~ Walking in the Air


Minua Ina rakasti, niin hän oli sanonut. Ina oli sanonut sen hänen ja Rabastanin hääpäivänä viime kesänä. Hän oli sanonut, että taisi rakastaa minua yhä. Aivan niin kuin silloin, kun olimme olleet viimeistä vuottamme Tylypahkassa. Oikeastaan mikään ei ollut muuttunut niistä ajoista.

Ja sitten kuitenkin oli. Me olimme molemmat tahoillamme naimisissa, minä Rodolphuksen kanssa, Ina Rabastanin. Me olimme kumpikin kasvaneet aikuisiksi ja Ina odotti lasta Rabastanille. Mutta Ina rakasti minua, minä tiesin sen, olin varma siitä.

Niin minä vakuuttelin itselleni ja silti minulla oli epäilykseni. Mitä enemmän aikaa oli mennyt Inan ja Rabastanin häistä, sitä enemmän minä aloin nähdä lämpöä ja läheisyyttä heidän välillään. Pikkuhiljaa minusta alkoi näyttää, että he lopulta olivat kasvaneet rakastamaan toisiaan, mitä en olisi koskaan voinut uskoa todeksi. Kumpikaan heistä ei ollut mennyt naimisiin rakkaudesta vaan hyötyäkseen puhtaasta avioliitosta. Ja siinä sitä nyt sitten oltiin. Rakkaudetta solmittu avioliitto oli muuttumassa puhtaaksi rakkaudeksi. Pelkkä ajatuskin tuntui vastenmieliseltä. En olisi koskaan uskonut Inan, minun Inani, voivan tuntea sellaisia tunteita Rabastania kohtaan.

Ehkä olin lapsellinen ja mustasukkainen. Olihan se totta, ettei minun ja Inan välinen suhde olisi voinut jatkua sellaisenaan millään tapaa. Se ei ollut hyväksyttävää, ei missään muodossa, mutta kouluaikoina, kun olimme olleet vielä lapsia, olimme saattaneet olla vapaampia. Aikuisten maailma oli täynnä jäykkiä muodollisuuksia ja pakotteita, joihin oli pakko alistua, vaikka sitten vastoin omaa tahtoaan.

Minä vihasin sitä maailmaa. Se ei antanut minua ja Inaa toisillemme, vaikka kuinka paljon olisin sitä toivonut. Ina oli kaikki, mitä minä olin koskaan tahtonut, mutta elämä oli ajanut meidät erilleen toisistamme, eikä paluuta entiseen enää ollut. Olisin antanut mitä tahansa, että olisin voinut palata takaisin niihin aikoihin, kun kaikki oli vielä ollut hyvin. Nyt meidän välillämme oli aivan liian usein varovaisuutta, epäröintiä, kaipuuta. Suhde välillämme oli yksinkertaisimmillaankin monimutkainen kuin akromantellan verkko, enkä itsekään täysin ymmärtänyt sitä.

Me saatoimme viettää tuntikausia yhdessä istuen lähekkäin kädet toistemme ympärille kiedottuina. Tai olimme istuneet, emme enää, emme sen jälkeen, kun Ina oli alkanut odottaa lasta. Minä olin nauttinut jokaisesta sekunnista yhteisissä hetkissämme, joita kukaan ei ollut tullut keskeyttämään. Minä olin rakastanut Inan kehosta huokuvaa lämpöä, hänen hiljaista hengitystään ihollani, hänen hiustensa mustikkatuoksua.

Me tanssahtelimme paljain jaloin veitsenterällä ja minä tiesin sen varsin hyvin. Suljin aina vain kaiken pois tietoisuudesta. Minä en tahtonut tietää, en tahtonut uskoa, enkä etenkään muistaa. Muistot nakersivat minua pala palalta. Tahdoin ennemmin pysytellä tässä hetkessä, tässä horjuvassa, unenomaisessa tunnelmassa. Siinä minun oli hyvä olla, sillä hetkellä Ina oli vierelläni ja myös pysyisi siinä. Ina olisi vierelläni aina.

”Älä nuku”, Inan hymähdys havahdutti minut haavemaailmastani. Hätkähdin, kun hänen kätensä ilmestyi huitomaan kasvojeni eteen. Nopeasti kokosin itseni ja käännyin katsomaan Inaa silmiin. ”Huomenta.”

”En minä nuku”, äsähdin. ”Ajattelen vain.”

”Edistystä. Sinä ajattelet.”

”Sinä olet ihan typerä.”

Ina virnisti anteeksipyytävästi.

”Ja sinä olet samanlainen ja sen takia pidät minusta niin paljon. Eikös se noin mennyt?”

”Suunnilleen.”

”Mitä sinä ajattelit? Tahdotko kertoa?”

”No... Vähän kaikkea. Meitä, tätä maailmaa, miten kaikki tässä yhteiskunnassa on ihan nurinkurin. Kai sinä olet huomannut sen? Joskus minusta tuntuu, että katson maailmaa väärentävän lasin lävitse, ettei tämä voi oikeasti olla näin... näin ruma paikka. Tuntuu, että kaikki on vain harhaa tai unta tai hallusinaatioita minun ympärilläni. Että sinäkin olet vain mielikuvitukseni tuotetta, sillä minä en ole tehnyt mitään hyvää ansaitakseni elämääni jonkun sinun kaltaisesi ihmisen. Jonkun, joka ehkä... rakastaa minua tällaisena kuin olen.”

”Tietenkin minä rakastan sinua, Bella. Olen aina rakastanut ja tulen aina rakastamaan.”

”Sinun ei pitäisi.”

”Miksi?”

Huokaisin syvään. Inassa oli vielä hyvin paljon jäljellä pienen lapsen viattomuutta, eikä hän aina täysin ymmärtänyt kaikkea. Minä pidin hänestä sellaisena, kyllä, mutta samalla tiesin, että hänen täytyisi paremmin pitää varansa, eikä jatkuvasti vain luottaa kaikkiin ympärillään. Niinhän Ina oli aina tehnyt ja se oli ollut useamminkin kuin kerran koitua hänen tuhokseen.

”Jos rakastat jotakuta, häntä voidaan käyttää aseena sinua vastaan”, yritin selittää.

”Sinä et siis rakasta minua enää.”

Inan äänessä oli alistunut sointi, joka sai sydämeni puristumaan kasaan kylkiluita vasten. Mieleni teki tarttua kiinni ystävääni, ravistella häntä, kiljua hänelle päin naamaa, ettei asia todellakaan ollut niin. Mutta minä maltoin mieleni ja kun vastasin, ääneni oli varsin rauhallinen. Enhän toki tahtonut säikäyttää Inaa järjiltään.

”Rakastan. Tietenkin minä rakastan. Minä tahdon vain suojella sinua, enkä anna kenenkään käyttää sinua aseena minua vastaan. Minä tekisin mitä tahansa sinun puolestasi. En aio antaa kenellekään syytä käydä sinun kimppuusi. Sinun avullasi minua olisi aivan liian helppo kiristää. Sinä olet minulle niin rakas, etten tahdo kenenkään satuttavan sinua minkään syyn takia. Ja kaikkein viimeisimmäksi minun takiani.”

Ina vaikutti hyväksyvän vastaukseni, vaikka oli alkuun ollut vähintäänkin epäluuloinen. Minä välitin Inasta ja hänen turvallisuudestaan, rakastin häntä, tunsin valtavaa tarvetta suojella ja puolustaa häntä maailmaa vastaan. Minun oli vain pakko muiden nähden torjua kaikki häntä koskettavat tunteet. Vihasin sitä, mutta olin valmis tekemään niin, jos se tarkoitti Inan olevan turvassa ulkopuolisten hyökkäyksiltä. Se oli pieni hinta suojasta.

Sillä kyllä minä osasin ajatella myös muita kuin vain itseäni, vaikka yleinen uskomus kertoi toista. Se oli ihmisten mieliin pinttynyt kuvitelma, harhaluulo, että tein kaiken omaa etuani ajatellen, etten minä välittänyt kenestäkään, että minulla oli kivi sydämeni paikalla. Kylmä, kova ja harmaa kivi. Minä en muka kyennyt rakkauteen, saati sitten välittämään kenestäkään.

Minä en välittänyt heidän puheistaan, sillä tärkeintähän oli, että itse tiesin totuuden. Ja Ina tiesi sen myös. Siinä oli kaikki, millä oli minulle merkitystä. Inan hyväksyntä oli se, mitä tarvitsin. Ja Ina oli hyväksynyt minut aina alusta saakka.

Rabastan ei tiennyt, mitkä olivat minun tunteeni hänen vaimoaan kohtaan. Rodolphuskaan ei ollut asiasta tietoinen, eikä veljeksillä ollut mitään syytäkään siihen. Ei heidän tarvitsisi tietää. Inakin saattoi vain aavistella tunteideni todellista laatua. Rodolphus tiesi toki, että olin joskus rakastanut Inaa. Hän ei tiennyt, että rakastin yhä. Eikä tiennyt myöskään Ina, sillä en ollut sanonut niitä sanoja ääneen sen jälkeen, kun olin ollut kahdeksantoista. Mutta sen täytyi olla totuus, en ymmärtänyt, mitä muutakaan tunteeni ja ajatukseni olisivat voineet tarkoittaa kuin että rakastin Inaa yhä.

Minun Inani. Ei Rabastanin. Ei koskaan.


Ja mulla kiire etsimään taas uusi syy,
miksen voi olla onnellinen nyt
ja rakastaa sitä, mitä mun vieressä odottaa.

sennamiila

  • miss Lestrange
  • ***
  • Viestejä: 715
  • Slytherin Pride
    • Haaveeni hulluuden tatuoimat
Vs: Jääkukat | K11 | osa 13/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #23 : 13.12.2016 00:27:18 »
Joulukuun kolmastoista 1974


Rakkaille kortit mä kirjoitan,
toivotan joulun mä rauhaisan.
Saapuu yö, jouluyö,
tähtien alla mä taivallan.

~ Lumeen jäljet jää


Kortissa oli kuva Trixiestä loikoilemassa takan edustalla. Se ummisteli unisena, tyytyväisenä silmiään ja toisinaan päästi ilmoille makean haukotuksen. Kuva toi hymyn koristamaan kasvojani. Se oli niin tyypillistä Trixietä, ettei pahemmasta väliä. Sisällä ollessaan se tuskin muuta teki kuin söi ja nukkui. Ja nukkuipa yleensä vielä takan eteen kerälle käpertyneenä, sillä se oli lämmin paikka. Mitäpä sitä muuta tekemäänkään sen jälkeen, kun oli ulkona riehunut monta tuntia? Kunpa omatkin päivät olisivat olleet yhtä helppoja.

Mutta ei. Joulun lähestyessä tekemistä oli enemmän kuin tarpeeksi. En ymmärtänyt, mistä kaikki työt oikein olivat ilmestyneet, mutta yhtäkkiä olin vain tajunnut kartanon tarvitsevan perinpohjaista siivoamista (onneksi kotitontut hoitivat sen mitä suurimmalta osin), että joulukortit olivat lähettämättä ja lahjat ostamatta, eikä läheskään kaikissa huoneissa edes ollut minkäänlaisia koristeita. Toisin sanoen olin koristellut vain teesalongin ja oleskeluhuoneen. Kuustakaan meillä ei vielä ollut, sillä Rabastan ei ollut saanut aikaiseksi hankkia sellaista.

Toisinaan miehet vain olivat niin saamattomia.

Toki, Rabastan kävi päivittäin töissä, minä en, sillä olin yhä sairaslomalla. Tekemistä tuntui olevan aivan liikaa aiheuttaen sen, etten tiennyt mistä aloittaa ja sen takia kaikki jäi tekemättä, kun ahdistuksissani linnottauduin koko päiväksi kirjastoon lukemaan. Tai ainakin siihen saakka, kunnes Rabastan palasi kotiin ja pakotti minut ruokasaliin päivälliselle. Loppuillan vietin aina hänen seurassaan, sillä kaikki päivät ollessani yksin oikeastaan kaipasin jotakuta, jonka kanssa puhua.

Sinä aamuna olin vihdoin saanut aikaiseksi ottaa joulukorttiin kuvan Trixiestä. Jos laittaisin kortin sinä iltana matkaan, saatoin vain toivoa, että se ehtisi jouluksi perille. Pöllöllä olisi pitkä matka lennettävänään. Kunhan ilma ei vain olisi kovin kamala.

Otin sulkakynän esille ja aloin raapustaa.


   Rauhallista joulua teille sinne kotiin, toivottavasti siellä on paljon lunta ja revontulia. Täällä ei jälkimmäisiä näy, mutta lunta on tullut riittämiin, enemmän kuin viime vuonna.

   En muuten olekaan tainnut vielä kertoa, että ensi jouluna meitä on täällä kolme...



Siinä. Se saisi luvan riittää. Piirsin alle vielä oman nimeni, jonka jälkeen lähdin etsimään Rabastania. Löysin hänet kirjastosta lukemasta Päivän Profeettaa. Kuullessaan oven käyvän Rabastan kohotti katseensa lehdestä ja minut nähdessään taitteli sen pöydälle.

”Kirjoittaisitko nimesi tähän?” pyysin ojentaessani korttia Rabastanin puoleen.

”Mikä se on?” hän kysyi.

”Joulukortti, jonka lähetän kotiin. Otin aamulla siihen kuvan Trixiestä.”

”Mitä tässä lukee?”

Kerroin Rabastanille sanatarkasti, mitä olin kortin taakse kirjoittanut ja toistin sitten pyyntöni laskiessani kortin pöydälle kuvapuoli alaspäin. Rabastan tarttui sulkakynään ja sutaisi nimensä minun nimeni viereen, jonka jälkeen ojensi kortin takaisin minulle.

”Minä ajattelin lähettää heille velhopaukkukaramelleja, niitä kun ei saa mistään muualta kuin täältä”, kerroin. ”Saavat hekin pienen tuulahduksen joulua Brittein saarilta. Niitä valmistettiin jo silloin, kun isäni oli lapsi, hän on kertonut minulle. Niin ja sitten lähetän Bertie Bottin joka maun rakeita ja piparminttukonnia ja pippuripiruja ja -”

”Rauhoitu, Ina”, Rabastan hymähti huvittuneena.

”- ja suklaasammakoita ja viuhpiiporeita”, päätin lauseeni. ”Miltä kuulostaa?”

”Minusta se kuulostaa oikein hyvältä. Pikkusiskosi etenkin tulee varmasti innostumaan. Ainakin viuhpiiporeista, jotka saavat hänet leijumaan tai pippuripiruista, jotka pistävät hänet syöksemään tulta.”

Virnistin.

”Siksi en kerrokaan kirjeessä, mitä ne tekevät. Saavat itse huomata. Lupasin muuten huomenna mennä Bellan kanssa Viistokujalle jouluostoksille. Ja ylihuomenna menen auttamaan häntä jouluvalmisteluissa ja vien samalla sen kirjan hänelle. Ettet ihmettele, jos en ole kotona, kun palaat töistä.”

”Selvähän tämä.”

”Niin ja sitten maanantaina Bella ja Rod tulevat kai käymään meillä.”

”Miksi?”

”Muuten vain. Tai Bella ainakin tulee. Rabastan... aiommeko me kutsua heidät meille viettämään joulua?”

”Tulehan tänne.”

Astelin Rabastanin eteen ja hän veti minut syliinsä istumaan. Puristin yhä sormissani joulukorttia, joka oli nyt valmis lähetettäväksi. Rabastan laski leukansa olkapäälleni, minä odotin hänen vastaustaan.

”Tiedätkö, Ina...” hän aloitti. ”Minä todella pitäisin siitä ajatuksesta, että viettäisimme joulun kahdestaan. Ensi jouluna emme kuitenkaan voi sitä tehdä ja tuskin sen jälkeenkään. Olen miettinyt tätä asiaa aika paljon ja monelta kantilta, joten -”

”Sinä et siis halua Bellan ja Rodin tulevan.”

Katselin kynsiäni. Pettymykseni oli suunnaton, minä todella olin toivonut saavani jakaa jouluni myös parhaan ystäväni kanssa niin kuin viime vuonnakin. Mutta jos Rabastan ei tahtonut sitä vaan toivoi meidän olevan kaksin, olkoon sitten niin. Vaikka tässä asiassa minä kyllä pistäisin hänelle kampoihin, takuulla pistäisin.

”En minä sitä niin tarkoittanut”, Rabastan jatkoi. ”Tietenkin minä mieluusti kutsuisin veljeni ja hänen vaimonsa tänne jouluksi.”

”Mutta?”

”Mutta... ehkä hekin haluavat viettää joulunsa rauhassa.”

”Eivät halua.”

”Mistä sinä sen tiedät?”

”Tiedätkö, Rabastan, kun minä olin pieni, me vietimme aina joulumme yhdessä perheen kanssa. Minä, isä ja äiti, babuška ja deduška. Minulle opetettiin, että joulu on perhejuhla. Ja nyt kun minun perheeni ei ole tulossa, emmekä taida sinun äitiäsi edes kutsua, mitä meille jää jäljelle? Sinun veljesi. Rod ja Bella ovat perhettämme, joten minun mielestäni meidän kuuluisi viettää joulu heidän kanssaan.”

Rabastan huokaisi. Hän tunsi kyllä itsepäisen luonteeni ja tiesi, etten helposti antaisi periksi, jos jotakin olin päättänyt.

”Ina, kaikki asiat eivät vain aina mene niin kuin sinä tahdot”, Rabastan sanoi. ”Etkö sinä halua viettää jouluasi pelkästään minun kanssani?”

”Haluan! Mutta minä haluan viettää joulun myös Bellan ja Rodin kanssa.”

”Hyvä on, tehdään kompromissi ja kutsutaan heidät aattona käymään.”

”Ei kun joulupäivänä.”

”Aattona. Tämän enempää en jousta.”

Suutuspäissäni nousin ylös ja häivyin kirjastosta ovet paukkuen. Kuulin Rabastanin huutavan jälkeeni, mutta minua ei todellakaan huvittanut kuunnella häntä. Rabastan saattoi olla varma, että kutsuisin Bellatrixin ja Rodolphuksen meille viettämään joulua, vaikka hän kuinka kieltäisi. Sillä minä tein niin kuin itse tahdoin, eikä minua määräillyt kukaan. Kaikkein viimeisimmäksi aviomies.

Murjotin koko loppuillan, enkä suostunut sanomaan Rabastanille sanaakaan, vaikka hän yrittikin kovasti maanitella minua. Minä en takuulla puhuisi hänelle ennen kuin saisin luvan siihen, mitä tahdoin. Vaikka enhän minä lupia tarvinnut. Sen kuin vain menisin ja esittäisin kutsun Bellatrixille ja Rodolphukselle ja kun he olisivat antaneet myöntävän vastauksensa, ei Rabastan enää kehtaisi kieltää heitä tulemasta.

Minä lähetin pöllömme Aryan viemään pakettia kotiväelleni ja painuin aikaisin petiin aikomuksenani nukahtaa ennen kuin Rabastan keksisi tulla kiusaamaan minua. Rabastan kuitenkin seurasi pian jäljessäni. Kuulin, kuinka hän riisuuntui päivävaatteistaan ja painautui sitten sänkyyn selkääni vasten.

”Ina rakas”, Rabastan aloitti, ”tiedätkö käyttäytyväsi hyvin lapsellisesti kiukuttelemalla tällä tavoin? Sinä et saa tahtoasi lävitse pitämällä mykkäkoulua.”

”Sinä et voi estää minua kutsumasta Bellaa ja Rodia meille jouluksi”, mutisin.

”Kyllä voin. Me emme nyt kutsu heitä.”

”Minä menen huomenna Bellan kanssa Viistokujalle ja kutsun heidät.”

Saatoin sieluni silmin nähdä, kuinka Rabastan sulki silmänsä ja huokaisi hiljaa mielessään vaimonsa itsepäisyyden edessä. Hänen otsansa painui vasten niskaani ja ote ympärilläni tiukkeni. Rabastan ei toki tietyissä piireissä tahtonut saada mainetta miehenä, joka ei kyennyt pitämään vaimoaan kurissa ja sellaisen hän tiesi pian saavansa, jos ei antaisi minun tehdä mieleni mukaan.

”Hyvä on sitten”, Rabastan myöntyi. ”Saat kutsua heidät.”

Pyörähdin ympäri kohdatakseni mieheni silmästä silmään.

”Oikeasti?” varmistin.

”Oikeasti. Mutta nyt pariin päivään en sitten tahdo kuulla tästä sanaakaan. Tarvitsen aikaa ajatella asioita rauhassa. Sopiiko?”

”Sopii.”

Painoin pienen suudelman Rabastanin huulille ja käperryin hänen kainaloonsa nukkumaan tyytyväinen hymy huulillani. Olinhan minä tiennyt saavani tahtoni läpi jossakin vaiheessa. Rabastanin kohdalla minä tiesin hieman liiankin hyvin, mistä naruista tuli vedellä.


Ja mulla kiire etsimään taas uusi syy,
miksen voi olla onnellinen nyt
ja rakastaa sitä, mitä mun vieressä odottaa.

Lumille

  • Virhe ohjelmoinnissa
  • ***
  • Viestejä: 164
Vs: Jääkukat | K11 | osa 13/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #24 : 13.12.2016 20:46:47 »
Olipa taas ihanaa pysähtyä hetkeksi ja lukea muutama luku ♡ tässä on vaan jotenkin niin jouluista tunnelmaa ja nuo sun valitsemat joululaulut on aivan ihania. Rakastin tota lintujuttua! Kiitoksia sulle jälleen kerran :)


sennamiila

  • miss Lestrange
  • ***
  • Viestejä: 715
  • Slytherin Pride
    • Haaveeni hulluuden tatuoimat
Vs: Jääkukat | K11 | osa 14/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #25 : 14.12.2016 00:14:34 »
Lumille: Tuo sielulintu on muuten ihan oikea uskomus suomalaisessa muinaisuskossa. Sen takia meillä on tapana pystyttää pihoille kauralyhteitä joulun aikaan (ainakin täälläpäin Suomea).


Joulukuun neljästoista 1974


Gone away is the bluebird,
Here to stay is a new bird.
He sings a love song, as we go along
Walking in a winter wonderland.

~ Winter Wonderland


Ina istui pöydässä minua vastapäätä ajatuksiinsa vaipuneena. Siinä ei ollut mitään uutta, Inalla oli taipumusta kulkea koko ajan pää hieman pilvissä. Mutta se oli taas niitä tapoja, jotka tekivät Inasta oman itsensä, enkä kuollaksenikaan olisi tahtonut hänen luopuvan siitä niin kuin mistään muustakaan tavastaan.

Olimme saaneet jonkin verran joululahjoja ostetuksi ja poikenneet Vuotavaan noidankattilaan haukkaamaan jotakin. Ajoitus oli kieltämättä ollut hyvä, sillä nälkä oli vain hetkeä aiemmin alkanut kurnia vatsanpohjassani ja Inakin oli mennyt pelottavan kalpeaksi. Nykyään syöminen kuulemma helpotti hänen pahoinvointiaan, tyhjä vatsa vain pahensi sitä. Saatuaan hieman ruokaa suuhunsa väri oli jälleen palannut Inan kasvoille. Ja siinä hän nyt istui täysin omissa maailmoissaan unohtaen syömisenkin lähes kokonaan. Vain hyvin harvoin haarukka kävi suussa vieden sinne ruokaa.

”Inaaa...” kiusoittelin ja annoin sormieni hipaista hänen leukaperiään. Siellä oli yhä arpi, jonka Chloe Warren oli kerran aiheuttanut. Ina hätkähti ja naulitsi katseensa välittömästi minuun.

”Älä viitsi, Bella”, Ina pyysi ja huitaisi käteni pois. ”Sinä olet humalassa.”

”Ihan vähän vain. Sen verran, että voin mennä tuonne yläkertaan naimaan sinun kanssasi, eikä se kaduta ennen kuin vasta aamulla. Paitsi ettei se kaduta silloinkaan, jos toisena osapuolena olet ollut sinä.”

Virnistin Inalle, mutta häntä ei hymyilyttänyt lainkaan. Sen sijaan Ina kurtisti vaaleita kulmakarvojaan ja pisti viimeisen ruokapalan suuhunsa. Ojensin sormeni koskettelemaan hänen hiuksiaan.

”Sinä olet ihan typerä”, Ina sanoi nielaistuaan. ”Lopeta jo. Tällä on muitakin ihmisiä.”

”Haittaako se?” kysyin.

”No sinua ainakaan ei näytä haittaavan. Mutta voisit välillä ihan oikeasti alkaa miettiä ennen kuin teet.”

”Et vastannut kysymykseeni. Haittaako se sinua?”

”Sinun pitäisi harkita tarkkaan, mitä teet. Olit jo koulussa tuollainen, että teit vain, etkä ajatellut yhtään. En ihmettele lainkaan, miksi sinulla silloin oli niin paljon vihamiehiä. Olit oikeasti aika ajattelematon toisinaan ja toimit niin impulsiivisesti, että -”

”Inaaa... Älä yritä vaihtaa puheenaihetta vaan vastaa minulle. Haittaako se, jos kosketan sinua.”

Ina katsoi minua silmiin hieman uhmaa katseessaan.

”Ei haittaa”, hän sitten töksäytti.

”Mitä sinä sitten valitat?”

”Jotakuta muuta voi haitata.”

”Ina rakas, ei sinun aina tarvitse ajatella muita. Voit olla välillä vähän itsekäskin, ei se ketään satuta.”

”Bella, ymmärrätkö sinä, että me olemme Vuotavassa noidankattilassa ja -”

”Sitten?”

Ina huokaisi hiljaa saaden minut vain virnistämään. Virnistykseni nähdessään hän läppäisi minua olkavarteen, maksoi baarimikolle ja lähti ulos. Riensin hänen jälkeensä. Kun saavutin Inan, hän oli juuri vetämässä viittaa harteilleen.

”Älä viitsi mököttää”, pyysin. Ina ei vastannut, käveli vain eteenpäin. ”Ina, ihan tosissaan, älä jaksa olla tuollainen. Pilaat vain joulumielen kaikilta, etenkin itseltäsi. Tämän piti olla kiva päivä meille molemmille. Ina hei... Ina...”

Pysäytin Inan tarttumalla häntä kädestä kiinni. Hetken aikaa katsoimme vaiti toisiamme silmiin, kunnes Ina lopulta heltyi hymyyn.

”Ei sinulle voi kovin pitkään olla vihainen”, hän naurahti. ”Mennäänkö käymään matami Malkinilla? Minun pitäisi tilata leninki joulujuhlaan.”

”Eikö sinulla muka ole jo?” ihmettelin.

”Luuletko tosiaan, että mahdun siihen?”

”Mikset mahtuisi?”

Ina naurahti hermostuneena.

”Ai tämän turvotuksen kanssa? En varmasti mahdu. Ei, pakko minun on ostaa uusi, ei sitä tiedä, minkä kokoinen olen ensi viikolla.”

”No ei kai se vatsa nyt niin nopeasti sentään kasva?”

”Ei, mutta turvotus voi tehdä mitä tahansa. Tule nyt.”

Seurasin Inaa matami Malkinin kaapuliikkeeseen. Siellä hän sovitti muutamaa leninkiä, joista lopulta minun suosituksestani päätyi tummansiniseen, jonka yläosa näytti olevan tähdistä kudottua hopeaa. Minun nähdäkseni Inassa ei ollut jälkeäkään turvotuksesta, hän oli yhtä hoikka ja pikkuinen kuin aina ennenkin, mutta ehkä hän itse sitten tiesi paremmin. Matami Malkin lupasi leningin olevan valmiina seuraavalla viikolla loppuviikosta eli juuri sopivasti ennen joulujuhlaa.

Omaksi hämmästyksekseni olin jopa alkanut nauttia joulusta, minkä en ollut uskonut koskaan olevan mahdollista. Olin toki pitänyt jo edellisjoulusta, jonka Ina oli viettänyt luonani, sillä olin yhdessä parhaan ystäväni kanssa saanut laittaa kaiken valmiiksi. Tänäkin vuonna Inasta oli ollut minulle suunnattoman paljon apua ja juuri hänen seuransa sai minut piristymään ja alkamaan pikkuhiljaa rakastaa talvea ja joulun aikaa.

Lapsuudessani olin aina vihannut joulua. Se oli ollut enemmän aikuisten juhla, emmekä me olleet saaneet juuri osallistua. Olimme saaneet joulupäivän aamuna pari lahjaa, mutta se oli jäänyt siihen. Meidät oli komennettu aikaisin nukkumaan, jotta aikuiset olivat saaneet juhlia rauhassa.

Asiat eivät olleet parantuneet, kun olin mennyt Tylypahkaan. Olin joka ikinen joulu toivonut voivani pysyä loman koulussa, mutta joka ikinen joulu minut oli pakotettu kotiin sillä perusteella, että joulu oli perhejuhla. Olin tuskin nähnyt vanhempiani, sillä rangaistuksen uhallakin olin aina lukittautunut omaan huoneeseeni. Minulle joulu oli merkinnyt vain yhtä asiaa, helvettiä.

Ollessani kahdeksantoista, viimeistä vuottani Tylypahkassa, minä olin ensimmäistä kertaa nauttinut joulusta kotona. Tosin se oli ollut siedettävä vain niinä hetkinä, kun olin saanut olla Inan kanssa kahden. Lounas ja päivällinen muun perheen kanssa olivat olleet ainoastaan elämäni kiusallisimpia hetkiä, sillä kukaan ei ollut puhunut juuri mitään. Inan ansiosta se joulu oli ollut siihenastisen kokemukseni mukaan paras, vaikka olinkin päättänyt tuoda vieraani kotiin ilman lupaa ja joutunut rangaistuksi siitä hyvästä. Mutta Ina oli pitänyt minusta huolen, Ina oli lohduttanut minua jälkeenpäin ja ollut hyvä minulle.

Silloin, ensimmäisenä iltana, jouluaaton aattona omassa huoneessani minä olin ensimmäistä kertaa paljastanut Inalle todelliset tunteeni häntä kohtaan.

”Mitä sinä muuten puet päällesi joulujuhlaan?” Ina kysyi havahduttaen nyt vuorostaan minut ajatuksistani. Hän kääntyi puoleeni maksettuaan ostoksensa jo valmiiksi.

”Todennäköisesti yhden punaisen leningin, jonka Rod kerran osti minulle”, vastasin. ”Voin näyttää sen sinulle huomenna, kun tulet. Kai sinä olet edelleen tulossa?”

”Tietenkin. Minähän lupasin tulla. Löysin muuten sen kirjan, mistä silloin puhuin. Tuon sen samalla niin voimme opetella tekemään keinolunta. Sain sen vanhemmiltani joululahjaksi muutama vuosi takaperin.”

”Kuulostaa hyvältä. Ehkä minä vielä saan tehtyä kodistamme upean jääpalatsin.”

”Kyllä sinä saat. Minä uskon sinuun.”

Ina hymyili tarttuessaan minua kädestä ja vetäessään minut mukanaan ulos. Viistokujalla oli alkanut pyryttää lunta oikein urakalla ja sen nähdessään Inan hymy leveni entisestään. Hän päästi kädestäni irti, pyörähti ympäri kerran, kaksi, kolmannenkin. Minä katselin hänen menoaan pudistellen huvittuneena päätäni. Ina ei kai koskaan pääsisi eroon tuosta lapsenomaisesta innokkuudestaan tiettyjen asioiden edessä ja se oli vain hyvä, sillä sitä minä hänessä rakastin, hänen välittömyyttään ja raikkauttaan, joka oli kuin valopilkku kaiken talven kylmyyden keskellä.


Ja mulla kiire etsimään taas uusi syy,
miksen voi olla onnellinen nyt
ja rakastaa sitä, mitä mun vieressä odottaa.

Lumille

  • Virhe ohjelmoinnissa
  • ***
  • Viestejä: 164
Vs: Jääkukat | K11 | osa 14/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #26 : 14.12.2016 09:53:27 »
Mä en tosiaan oo kuullutkaan sielulinnuista mutta rakastuin koko ajatukseen :D ihana luku jälleen kerran♡


sennamiila

  • miss Lestrange
  • ***
  • Viestejä: 715
  • Slytherin Pride
    • Haaveeni hulluuden tatuoimat
Vs: Jääkukat | K11 | osa 15/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #27 : 15.12.2016 12:52:48 »
Lumille: Nyt kun katsoin netistä niin ilmeisesti tuo sielulintu-perinne tulee karjalaisesta kulttuurista, joten ihan ymmärrettävää, ettet ole kuullut siitä.


Joulukuun viidestoista 1974


Mä iltaisin voin nähdä sinutkin,
sä katsot korkeuksiin
ja silloin saan yön tähden kirkkaimman
sun silmiis kultaa loistamaan.

~ Joulun lapsi


Odotin oleskeluhuoneen ovenpieleen nojaillen, että Ina saisi viittansa riisutuksi. Olin sanonut hänen varsin hyvin voivan käyttää hormiverkostoa meille tullessaan, mutta omien sanojensa mukaan hän ”tahtoi ilmiintyä lähistölle ja tehdä pienen kävelyn nauttiakseen talvisista maisemista”. Ina oli ihan sekaisin päästään. Ulkona oli kylmä, mutta mitä kylmemmäksi ilman muuttui ja mitä enemmän lunta tuli, sitä enemmän hän tuntui vain nauttivan.

Lopulta Ina ojensi viittansa kotitontulle ja kiitti tätä saaden tonttumme jälleen kerran ajettua itkun partaalle. Ne olivat kaikkea muuta kuin tottuneita kohteliaisuuksiin.

Ina asteli eteeni ja jäi siihen, kun en suostunut väistämään. Hän katsoi minua silmiin ja antoi sitten käteeni paksun opuksen.

”Siinä se nyt on”, hän sanoi. ”Se on kyllä suomeksi, mutta minä voin auttaa sinua niin ehkä ymmärrätkin siitä jotain. Mennäänkö sitten?”

En liikahtanutkaan. Inan kärsivällisyys alkoi loppua jo siinä vaiheessa. Hän tuhahti ja yritti työntyä ohitse, mutta tartuin häntä hartioista ja työnsin takaisin. Ina oli yhtä kysymysmerkkiä ja sai minut virnistämään. Hän vain kurtisti kysyvästi kulmiaan.

”Katso”, kehotin ja vilkaisin ylöspäin. Ina seurasi katsettani. Tajutessaan tilanteen hän huokaisi syvään.

”Et ole tosissasi, Trixie.”

”Mitä?” kysyin viattomana. ”En minä ole mitään tehnyt. Sinä tiedät kyllä, mitä mistelin alla kuuluu tehdä. Ethän toki tahdo joulun henkien vihoja niskoillesi?”

”Bellaaa...”

”Inaaa...”

”Hyvä on sitten. Mutta vain tämän kerran.”

Ina vei kätensä niskaani ja veti minut likemmäs itseään. Hänen huulensa painuivat omilleni samalla, kun käteni laskeutuivat hänen vyötärölleen pitelemään kiinni. Ina vetäytyi kuitenkin välittömästi kauemmas, vaikka kuinka koetin pidellä hänestä kiinni ja saada jäämään lähelleni. Ina katsoi minua vakavana silmiin, hänen kätensä kohosi silittämään minua poskesta.

”Vain yksi suudelma”, hän sanoi. ”Ei sen enempää. Eikä se merkitse mitään, eihän?”

”Ei tietenkään”, vastasin, mutta tunsin siinä samassa piston sydämessäni. Kyllä se merkitsi, minulle ainakin, jos ei Inalle. Paitsi että sen oli pakko merkitä myös Inalle jotakin. Ina rakasti minua yhä, minä tiesin sen, hän oli itse sanonut niin. Mutta eihän sellaisesta tietenkään voinut puhua julkisesti, eikä oikeastaan edes kahden kesken. Ina ei ollut koskaan ollut kovin hyvä puhumaan tunteistaan ja sellainen sai hänet vain tuntemaan olonsa kovin epämukavaksi. Enkä minä tahtonut tuottaa hänelle sellaista oloa pakottamalla hänet puhumaan. Ina puhuisi, jos itse tahtoisi ja jos ei tahtoisi niin sitten pysyisimme näistä asioista vaiti.

Laskin käteni Inan olkapäälle ja sain huulilleni lempeän hymyn. Ina katseli minua myös hymy huulillaan, tosin hiukan hermostunut sellainen, ehkä jopa kiusaantunut. En aivan ymmärtänyt, mistä se johtui, mutta Ina mietti asioita yleensä aivan liikaa, joten kenties minun ei edes tarvinnut ymmärtää.

Jos jokin minua Inassa kiehtoi, se oli nimenomaan hänen pohjoinen salaperäisyytensä. Hänen katseensa ja hymynsä kätkivät taakseen lukemattomia tunteita ja ajatuksia, joista yli puoliakaan hän ei tuonut esille. Ja samaan aikaan hänen katseensa heijastivat niitä ympäröivään maailmaan, vaikkei kukaan sitä välttämättä huomannut. Minä huomasin, huomasin usein, mutta harvoin pääsin niistä selville, enkä läheskään aina edes kysynyt. Ina oli kovin vaitelias.

Välillä minusta tuntui, etten tuntenut ystävääni lainkaan. Ina oli aina piilottanut niin paljon sisälleen, että se toi minulle valtavan epätietoisuuden ja epävarmuuden tunteen. En koskaan voinut olla varma mistään, mitä hän ajatteli, ellei hän sanonut sitä ääneen. Mutta jos hän puhui, silloin hänen sanoihinsa saattoi aina luottaa.

Minä luotin Inaan täysin, lähes sokeasti. Olisin luottanut elämäni hänen käsiinsä milloin tahansa, sillä tiesin, että Ina pitäisi siitä hyvää huolta. Vaikka Inan mieli olikin vuosien kuluessa järkkynyt, hän vain piti itsensä vahvana ja meni eteenpäin. Ihailin häntä suuresti siitä hyvästä.

Minusta tuntui hyvältä nähdä Ina vihdoinkin onnellisena. Hänen avioliittonsa, ei rakkaudessa sekään järjestetty, vaikutti toimivan varsin mallikelpoisesti ja hänen suurin haaveensa kävisi toteen puolen vuoden kuluttua. Ina saisi lapsen. Tai siis Ina ja Rabastan saisivat. En ollut koskaan nähnyt Inaa yhtä onnellisena kuin hän oli nyt, huolimatta väsymyksestään ja huonosta olostaan, joka oli ollut riesana jo useiden viikkojen ajan. Minä näin, kuinka Ina nautti raskaudestaan ja olin onnellinen hänen puolestaan. Eihän raskaus toki vielä näkynyt, mutta siitä tiedettiin jo laajalti. Oli aina suuri uutinen, kun oli syntymässä uusi puhdasverinen lapsi. Ja kun lapsi olisi Lestrangien sekä Greengrassien jälkeläinen, oli uutinen vielä suurempi.

”Tule, mennään etsimään jotakin syötävää”, kehotin, tartuin Inaa kädestä ja vedin hänet mukanani ruokasaliin. ”Minulla on huutava nälkä.”

Kun olimme syöneet, siirryimme oleskeluhuoneeseen tutkimaan Inan tuomaa kirjaa. Selailin sen sivuja ymmärtämättä sanaakaan, joten Ina aika pian nappasi opuksen käsistäni ja käänsi tietylle aukeamalle, jonka kuvituksena oli lumihiutaleita.

”Tässä se on”, Ina sanoi vilkaisemattakaan minua. Hän kuljetti sormeaan tekstillä mumisten hiljaa itsekseen sanoja, joita niitäkään en ymmärtänyt. ”En ole kauheasti itse tutkinut tätä kirjaa, selaillut vain, mutta mikäli en ihan väärässä ole, loitsut ovat saamen kielellä. Lumen tuova loitsu on Muhttos. Sen kanssa pitää olla tarkkana, että visualisoimalla rajaa vain sen tietyn alueen, jolle tahtoo lumen tulevan tai muuten täällä voi alkaa sataa lunta kartanon joka huoneessa. Jos niin käy, sen voi toki poistaa Muohte-loitsulla. Haluatko kokeilla?”

”Kokeile sinä ensin”, kehotin. ”Jos saat katastrofin aikaan, en sitten viitsi edes yrittää.”

”Hyvä on.”

Ina otti taikasauvansa esille. Vaahteraa, 28 senttimetriä, tai yksitoista tuumaa niin kuin Ina oli minulle ystävällisesti selventänyt, kokon sulka ja hieman taipuisa. Ina osoitti sauvansa kärjellä kohti kattoa ja näytti hyvin keskittyneeltä. Hän pysytteli vaiti useita sekunteja ennen kuin lausui loitsun.

”Muhttos.”

Pieneltä alueelta takan yläpuolella alkoi tupruttaa lunta, josta pian kasaantui parin tuuman korkuiset vallit takan reunalle. Vilkaisin Inaa, mutta hän ei katsonutkaan minua, puri vain huultaan ja lausui loitsun toistamiseen. Alue laajeni hiukan ja nyt lumihiutaleita tipahteli myös lattialle.

”Toimii se”, Ina päätteli. ”Täytyy vain olla todella tarkkana, kuinka suurelle alueelle lumisateen visualisoi, ylipäätään siis keskittyä kunnolla. Sinun vuorosi. Kannattaa ehkä aloittaa ensin aivan pienestä alueesta.”

Ina opetti minulle, kuinka loistu lausuttiin oikeaoppisesti ja sitten pääsin testaamaan sitä. Jo ensimmäisellä yrityksellä oleskeluhuoneen nurkkaan ilmestyi pienoinen lumisade, joka peitti arviolta kämmenen kokoisen alueen. Nopeasti me innostuimme onnistuneista kokeiluistamme ja kohta koko katto tiputteli päällemme hentoa lumipeitettä.

”Sinä muuten asetit minulle ansan”, Ina totesi.

”Niinkö?” kysyin. Kulmani kohosivat aavistuksen.

”Niin. Älä kiellä, ettetkö muka tahallasi johdattanut minua mistelin alle saadaksesi suudelman. Tunnen sinut liian hyvin, että sen kaltaiset valheet tepsisivät minuun.”

”No... Ehkä minä en kiellä sitä. Haittaako se? Että johdatin sinut mistelin alle?”

”Oikeastaan... Ei se haittaa. Kunhan”, Ina korotti ääntään, sillä olin jo jatkamassa, ”sellaista ei tapahdu kenenkään muun nähden.”

”Älä ole tylsä, Ina. Eikö olisi kivaa, jos -”

”Ei.”

”Ei sitten.”

”Bella ja Ina”, Rodolphus sanoi pistäessään päänsä oleskeluhuoneen ovesta sisään. ”Kai olette tietoisia siitä, että yläkerrassa sataa lunta?”

Tismalleen samaan aikaan katsahdimme Inan kanssa toisiamme ja puhkesimme nauruun. Loitsu ei sittenkään ollut mennyt ihan niin kuin oli pitänyt. Nousimme ylös ja otimme suunnan yläkertaan testataksemme lumisateen poistoloitsun toimivuuden. Toivoa sopi, että se myös toimisi.


Ja mulla kiire etsimään taas uusi syy,
miksen voi olla onnellinen nyt
ja rakastaa sitä, mitä mun vieressä odottaa.

Lumille

  • Virhe ohjelmoinnissa
  • ***
  • Viestejä: 164
Vs: Jääkukat | K11 | osa 15/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #28 : 15.12.2016 21:41:43 »
Aww, Bella ja Ina, tätä oon oottanut koko joulukalenterin ajan! Edelleenkin rakastan sitä, miten oot tuonut Suomen tähän ficciin, nyt myös saamen kieltä :) huomiseen!


sennamiila

  • miss Lestrange
  • ***
  • Viestejä: 715
  • Slytherin Pride
    • Haaveeni hulluuden tatuoimat
Vs: Jääkukat | K11 | osa 16/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #29 : 16.12.2016 00:52:58 »
Lumille: Nimenomaan, Bella ja Ina ♥ Muuta ei tarvita.


Joulukuun kuudestoista 1974


Lumikiteet kimmeltää hämärää,
tuuli levähtää,
puun oksia huurretähdet koristelee
asuun jouluiseen.
Hartaana jään luonnon maalausta ihmettelemään.

~ Sielulintu


Lähdimme Rodolphuksen kanssa matkaan jo aamupäivällä. Minä olisin kaikkein mieluiten käyttänyt hormiverkostoa, ettei olisi tarvinnut kärvistellä pakkasessa sekuntiakaan, mutta Rodolphus oli päättänyt sen olevan epäkohteliasta, joten sillä kertaa annoin miehelleni periksi ja seurasin häntä ulos. Ilmiinnyimme kylän laitamille, hautausmaan liepeille ja lähdimme siitä kävelemään tienvierustaa eteenpäin.

Perille päästyämme Ina ihmetteli, miksemme olleet matkanneet hormipulverin avulla ja minä vieritin kaiken syyn mieheni niskoille. Rodolphuksen syytähän se oli, sillä hän oli vaatimalla vaatinut ilmiintymistä ja pientä kävelymatkaa. Minä olin alusta alkaen ollut sitä vastaan.

”Nämä kaksi aiheuttivat meillä eilen lumisateen yläkerrassa”, Rodolphus kertoi veljelleen istuuduttuamme oleskeluhuoneeseen.

Sillä hetkellä minä ja Ina näytimme todennäköisesti pahanteosta kiinni jääneiltä pikkulapsilta. Ina puri itseään huuleen estääkseen ilkikurisen virnistyksen livahtamisen huulilleen. Minä puolestani loihdin kasvoilleni mitä viattomimman hymyn. Rabastan vaikutti ainoastaan huvittuneelta katsoessaan meitä ja vilkaistessaan sitten veljeään.

”Mutta me korjasimme sen”, huomautin. ”Kaikki päättyi ihan hyvin ja lumisadekin loppui muutaman yrityksen jälkeen. Täytyihän meidän testata lumisadeloitsua joulujuhlaa varten. Ajattele nyt, jos olisin testannut sitä vasta juhla-aamuna ja kaikki olisikin mennyt pieleen.”

”Sekö oli syy siihen, että myös täällä satoi eilen lunta?” Rabastan kysyi. ”En tosin ymmärrä, mikä syy Inalla oli sitä harjoitella.”

”Huvikseni”, Ina totesi olkapäitään kohauttaen. ”Onhan se nyt sentään aika kiva loitsu. Menen keittämään teetä.”

Ina nousi ja oli jo lähdössä huoneesta, kun pysähtyi kuullessaan miehensä äänen.

”Ina, kotitonttujen velvollisuus -” Rabastan muistutti.

”Minä keitän”, Ina päätti ja poistui näkyvistä ennen kuin Rabastan ehti sanoa yhtään enempää.

Rabastan huokaisi syvään päätään pudistellen.

”Joskus en vain tiedä, mitä ihmettä minun oikein pitäisi tuon naisen kanssa tehdä”, hän sanoi tarkoittaen sanansa lähinnä kai veljelleen. Aivan kuin kaksikko olisi parissa sekunnissa ehtinyt unohtaa minun olemassaoloni täysin.

”Ei kai sinulla vain ole avio-ongelmia, veliseni?” Rodolphus naurahti. ”Ongelmia pitää vaimo ojennuksessa? Kerro vain, minulla on siitä aiheesta runsaasti omakohtaista kokemusta, joten ehkä osaan auttaa.”

Tuhahdin, mutta veljekset eivät kiinnittäneet minuun mitään huomiota. Ei sitten, mokomat. Eikä Rodolphus tosiaankaan osaisi auttaa Rabastania ongelmassaan, siitä saatoin pistää pääni pantiksi. Ensinnäkään Rodolphus ei osannut auttaa edes itseään. Toisekseen Ina tulisi aina pysymään yhtä itsepäisenä kuin olikin ja Rabastanin olisi paras olla edes yrittämättä kitkeä sitä Inasta pois. Sillä jos Rabastan muuttaisi Inaa hippusenkaan vertaa, hän saisi olla varma, ettei selviäisi siitä helpolla.

”Ina oli niin suloinen tässä yksi päivä”, kuulin Rabastanin kertovan. Inan nimen kuuleminen havahdutti minut ja terästin kuuloani. ”Hän löysi metsästä loukkaantuneen varpusen, kantoi sen sisälle ja hoivasi kuntoon. Trixie oli kyllä asiasta eri mieltä ja yritti syödä linturaukan.”

Hymähdin itsekseni. Oli niin Inan tyylistä tehdä jotakin tuollaista. Mutta hän oli oppinut siihen lapsuudessaan ja nuoruudessaan ja silloin opituista tavoista oli hankala päästä irti. Minusta oli kovin suloista, kuinka Ina tahtoi pitää huolta kaikesta elollisesta.

Kun Rodolphuksesta ja Rabastanista ei saanut mitään lähellekään järkevää seuraa, päätin lähteä etsimään Inaa. Tosin siihen ei juuri etsimistä tarvittu, sillä Ina seisoi keittiössä lieden edessä odottaen vettä kiehuvaksi. Kuullessaan jonkun tulevan hän kohotti katseensa ja näki minut.

”Hei”, hän tervehti hymyillen. ”Mitä sinä täällä?”

”En jaksanut enää kuunnella niitä kahta”, sanoin. ”Olivat aivan kuin minua ei olisi ollut olemassakaan ja puheenaiheetkin muuttuivat kuolettavan tylsiksi heti alun jälkeen. Sinä kuulemma pelastit varpusen paleltumiselta.”

”Trixie yritti syödä hänet. Raukka säikähti pahanpäiväisesti ja vain vapisi pesässään, jonka tein hänelle peitosta.”

”Hänelle?”

”Se ei ollut mikä tahansa varpunen vaan minun vaarini Kadmos Lovett. Ja sitten me näimme minun mummini Davinan, jolta olen saanut nimeni, sekä tätini Dorothean, joka kuoli nuorena. He kävivät kaikki meidän luonamme sinä iltana. Niin ja Rabastanin isä myös.”

”Mitä ihmettä sinä oikein selität?”

”Luotamme poistuneet voivat toisinaan palata linnun hahmossa. Etenkin joulun aikaan he usein tulevat ja siksi meillä oli aina kotona tapana pystyttää kauralyhde mökin pihalle. Kysy vaikka Rabastanilta, jos et usko. Hän tapasi isänsä sinä iltana ja puhui hänen kanssaan.”

Inan täytyi olla päästään vialla. Eihän kukaan täysjärkinen voinut kuvitella jo kauan sitten kuolleiden ihmisten palaavan luoksemme linnun muodossa. Ja kaiken kukkuraksi Ina väitti saaneensa myös Rabastanin uskomaan lapsellisiin höpötyksiinsä. Ne olivat kyllä niin Inaa, ettei pahemmasta väliä. Kaiken maailman satuihin tämäkin uskoi.

”Mitä pelastamallesi linnulle tapahtui?” kysyin. ”Saitko sen parannettua?”

”Sain. Kun hän oli kunnossa, päästin hänet ulos. Pystytimme pihalle lintuja varten kauralyhteen ja siellä hän joka päivä käy muiden tavoin syömässä vatsansa täyteen. Trixielle ostin kaulapannan, jossa on kulkunen, jonka kilinä varoittaa lintuja kissan läsnäolosta.”

”Trixie varmasti osaa arvostaa sitä.”

”Todella paljon. Se on toistaiseksi noin sata kertaa yrittänyt saada kaulapantansa pois.”

Teepannu alkoi viheltää ja Ina nosti sen liedeltä tarjottimelle kuppien ja pikkuleipälautasen seuraksi. Hän otti tarjottimen käsilleen ja nyökkäsi minut mukaansa aikomuksenaan palata oleskeluhuoneeseen.

”Ina, odota”, pyysin. ”Yksi kysymys.”

Ina pysähtyi ovelle ja kääntyi katsomaan minua.

”No?” hän kysyi.

”Lähtisitkö huomenna minun kanssani Tylyahoon viettämään päivää?”

”Eikö sinun pitäisi valmistella joulujuhlaa?”

”Äh, sen ehtii tehdä myöhemminkin. Tulisit nyt. Voimme tehdä jouluostoksia ja sen sellaista. Sitä paitsi tarvitsen hieman etäisyyttä juhlan valmisteluista. Minulla oikeasti hajoaa pää sen kaiken kanssa, en ymmärrä, miksi ihmeessä meidän piti järjestää joulujuhla tänäkin vuonna. Se on sinun ja Rabastanin vuoro sitten ensi vuonna.”

”Meillä oli kyllä suunnitelmissa viettää ensi joulu perheeni luona Lapissa.”

”Mitä? Joudunko minä viettämään seuraavan joulun ilman sinua?”

”Älä nyt yhtään aloita, kun mikään ei ole vielä varmaa ja tapahtuu vasta vuoden päästä. Kyllä minä voin lähteä kanssasi Tylyahoon. Ei minulla oikein muutakaan tekemistä ole kuin istua tyhjänpanttina kotona, kun töihinkään en pääse sairaslomani takia.”

”Kuinka pitkään se jatkuu?”

”Palaan töihin joululoman jälkeen.”

Suuni levisi riemastuneeseen hymyyn ja levitin käsiäni.

”Sittenhän sinulla ei muuta olekaan kuin aikaa, jota voit viettää minun kanssani. Jos haluat, voin tulla käymään tai sitten sinä voit tulla käymään meillä tai voimme mennä Tylyahoon tai Viistokujalle, milloin ikinä haluamme ja -”

”Bella, rauhoitu. Jos et kuitenkaan suunnittelisi kaikkea etukäteen, sillä nyt sinun täytyy keskittyä lähestyvään jouluun, sekä tietenkin joulujuhliin, jotka sinä ja Rodolphus järjestätte. Huomenna me pidämme lepopäivän, mutta sitten sinä palaat taas valmistelujen pariin. Minä voin toki tulla auttamaan sinua, jos apua tarvitset. Tule nyt.”

”Menemmekö me huomenna Tylyahoon?”

”Mennään vain.”

Soin Inalle ilahtuneen hymyn ja seurasin häntä sitten takaisin oleskeluhuoneeseen. Ei kai tarvinnut erikseen mainita, että todella odotin seuraavaa päivää, kun saisin jälleen Inan kokonaan itselleni.


Ja mulla kiire etsimään taas uusi syy,
miksen voi olla onnellinen nyt
ja rakastaa sitä, mitä mun vieressä odottaa.

sennamiila

  • miss Lestrange
  • ***
  • Viestejä: 715
  • Slytherin Pride
    • Haaveeni hulluuden tatuoimat
Vs: Jääkukat | K11 | osa 17/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #30 : 17.12.2016 00:33:51 »
Joulukuun seitsemästoista 1974


On illan sini, luonto vaiti hetkisen
ja tähtitaivas harmaa, pilvinen.
Kuin kauan sitten taaskin lapsen mielin avoimin,
mä hiljentyä jouluun tahtoisin.
Vaan ajatukset työ ja arki kiireinen
on sumentaneet lapsen herkkyyden.
Mä katson kauan ylös talvitaivaan hämärään
ja toivon, että joulun tähden nään.

~ Tähti tähdistä kirkkain


Bellatrix johdatti minut pubiin nimeltä Kolme luudanvartta. Hämärästi muistin, että olimme käyneet siellä joskus aiemminkin, ollessamme vielä koulussa. Kävimme tiskiltä tilaamassa kaakaot ja lähdimme etsimään vapaata pöytää.

”Muistatko sinä häntä?” Bellatrix kysyi istuuduttuamme. Hän nyökkäsi kohden tiskin takana häärivää paikan omistajaa, joka oli meidän tilauksemme ottanut vastaan.

”Hän näyttää tutulta, mutten saa päähäni, kuka hän on.”

”Edina Rosmerta, oli meidän kanssamme samalla vuosikurssilla, mutta puuskupuhissa.”

”Aivan. Meillä oli yhteiset liemitunnit, eikö niin?”

”Hyvin mahdollista, en minä muista.”

Kolmen luudanvarren ovi kävi yhtenään aiheuttaen jokaisella avautumisella pienen kellon kilahduksen. Pubi oli lähes täynnä, sillä ilmeisesti tylypahkalaiset olivat juuri sinä päivänä päässeet vapaalle koulusta. Me saimme kuumat kaakaot eteemme ja koetimme parhaamme mukaan olla välittämättä ympärillä vallitsevasta hälinästä. Puhuimme lähestyvästä joulusta, sillä hetkellä juuri muita ajatuksia ei tuntunut edes mahtuvan päähän, olihan koko Tylyahon kylä täynnä joulun taikaa.

”Katsos vain, serkkulikkakin on täällä”, kuului äkisti luja pojan ääni.

Vilkaisin äänen suuntaan ja näin neljän hengen poikakoplan, neljäntoista vuoden iässä olevia, istuvan tuoleilla tiskin edessä. Keskimmäinen, jonka muistelin joskus ehkä nähneeni, katsoi meitä röyhkeästi ilkikurinen hymy huulillaan.

Bellatrix huokaisi syvään ja pyöräytti silmiään.

”Hei, Sirius”, hän sitten sanoi ja siinä samassa muistin, missä olin nähnyt pojan aiemmin. Minun ja Rabastanin häissä kesällä tietenkin. Mutta olin nähnyt pojan vilaukselta vain pari kertaa, joten oli kai ihan ymmärrettävää, etten ollut heti osannut tunnistaa tätä. ”Mitä sinä täällä teet? Pääseekö koulusta nykyään pakenemaan keskellä viikkoa?”

”Pääsee”, Sirius vastasi nojaillen laiskasti tiskiin takanaan. ”Vaan mitä sinä teet täällä?”

”Tulin Inan kanssa viettämään aikaa ja tekemään jouluostoksia. Muistat kai Inan? Olitte hänen ja Rabastanin häissä kesällä.”

”Valitettavasti muistan, kuinka minut pakotettiin mukaan. Ai niin, tässä on James”, Sirius nyökkäsi kohden mustatukkaista poikaa vieressään. ”James Potter. Dorea-tädin poika siis, jos et tunnistanut.”

”Vaikea olla tunnistamatta jotakuta, jossa on niin paljon Dorea-tädin näköä.”

”Ja sitten tässä on Remus Lupin ja Peter Piskuilan.”

Bellatrix nyökkäsi esitellyille pojille, jotka nyökkäsivät takaisin pysytellen vaiti. Silmälasipäinen James tarkkaili meitä uteliaana, mutta hänen katseessaan oli jotakin epämääräistä, jota en pystynyt tunnistamaan. Ehkä se oli halveksuntaa tai jotakin vastaavaa ja samaa olin hieman havaitsevinani myös Siriuksen katseessa.

”Ja tässä on Davina Lov-” Bellatrix aloitti, mutta keskeytti lauseensa kiljahdukseen minun potkaistua häntä kipakasti sääreen. Hän kumartui hieraisemaan osumakohtaa. ”Ai! Ina, mitä hittoa sinä potkit minua?”

”Minä en ole enää Lovett!” sihahdin.

”Aivan, anteeksi. Siis Davina Lestrange. Sirius, oletteko te tulossa joulujuhlaan?”

”Ai sinne, minkä te pidätte? Valitettavasti. Tosin äiti kirjoitti, että minut ja Regulus lähetetään yhdeltätoista kotiin, joten ehkä minä sen aikaa kestän ja osaan käyttäytyä mallikelpoisesti, jos ostat minulle joululahjan.”

”Onko tuo uhkaus?”

”Ei vaan ohjeistus. Kai sinä ostat minulle joululahjan?”

”Voin harkita sitä.”

”Siinä tapauksessa minäkin voin harkita käyttäytyväni hyvin sinun juhlissasi. Muista sitten ostaa Reguluksellekin, ettei hänelle tule paha mieli.”

Toiset pojat naureskelivat Siriuksen sanoille ja James intoutui läimäisemään ystäväänsä selkään. Vilkaisin Bellatrixia, mutta hän vain katsoi poikia huvittuneena. Ilmeisesti häntä ei vähääkään häirinnyt serkkunsa röyhkeä asenne. Toisaalta, osasihan Bellatrix itsekin olla melko röyhkeä tapaus niin tahtoessaan. Ehkä se sitten kulki heidän suvussaan ja hän ymmärsi Siriusta siitä syystä paremmin kuin hyvin?

”Mitä sinä tahtoisit joululahjaksi?” Bellatrix kysyi tutkaillen Siriusta arvioiva katse silmissään.

Sirius pukkasi Jamesia olkapäällään ja kaksikko kävi pienen keskustelun, josta emme kuulleet sanaakaan. Vilkaisin Bellatrixia, joka vaikutti olevan vilpittömän kiinnostunut serkkunsa toiveesta. Saatuaan keskustelunsa päätökseen pojat kääntyivät taas katsomaan meitä leveät virneet kasvoillaan.

”Jotakin sellaista, millä voimme tehdä jäynää opettajille ja Vorolle”, Sirius vastasi.

Bellatrix liitti kätensä yhteen ja kosketti sormenpäillä huuliaan. Hänen silmänsä kapenivat aavistuksen, mutta pieni hymynkare antoi olettaa, että hän oli jo antanut Siriuksen toiveelle hyväksyntänsä.

”Jos lupaatte tehdä jäynää McGarmiwalle, ostan sinulle jotakin”, Bellatrix ehdotti.

”Sovittu!” Sirius ja James hihkaisivat yhteen ääneen.

”Eikä tarvitse sitten säästellä rahojen kanssa”, Sirius muistutti. ”Niitähän sinulla pitäisi riittää.”

”Niinkö luulet?”

”En luule vaan tiedän. Sinä ja miehesi tulette molemmat rikkaista suvuista ja jos teillä ei olisi varaa, ette järjestäisi joulujuhlia jo toista vuotta peräkkäin.”

Sirius hyppäsi alas jakkaraltaan, totesi muille pojille palaavansa pian ja asteli meidän pöytämme luokse. Hän väläytti minulle hurmurinhymynsä ennen kuin kääntyi Bellatrixin puoleen ja ojensi tälle kättään.

”Tämä on sitten tällä sovittu, serkkulikka”, Sirius sanoi. ”Sinä ostat minulle joululahjan ja minä en aiheuta harmia sinun juhlissasi. Ja me teemme jäynää McGarmiwalle, sekä tietenkin myös muille opettajille siinä samassa.”

”Sovittu”, Bellatrix totesi ja puristi pikaisesti Siriuksen kättä. ”Saat lahjasi joulujuhlassa.”

Sirius nyökkäsi.

”Niin ja muuten, arvaa mitä? Rohkelikko on voittamassa tänä vuonna sekä tupa- että huispausmestaruuden.”

”Turha luulo. Te aina vain luulette voittavanne, mutta sitten Luihuinen joka kerta peittoaa teidät mennen tullen.”

”Niinhän sinä luulet. Mutta olet väärässä.”

Sen sanottuaan Sirius lähti luotamme ja poikanelikko poistui pubista kovaäänisesti nauraen.

”Nähdään joulujuhlassa, serkkulikka!” Sirius vielä huikkasi ennen kuin ovi kolahti kiinni heidän takanaan.

Bellatrix pudisti huvittuneena naureskellen päätään. Minua olivat kuitenkin jääneet kaihertamaan nuoren Siriuksen sanat. Tämä oli puhunut Rohkelikon ja Luihuisen välisestä kamppailusta ja käynyt aiheesta hyvin pienimuotoisen väittelyn serkkunsa kanssa. Se sai minut ihmettelemään, sillä muistelin Bellatrixin joskus maininneen, että kaikki Mustat olisivat luihuisia.

”Onko Sirius rohkelikko?” kysyin häneltä.

”On”, Bellatrix myönsi vakavoituen. ”Ainoana koko Mustan suvusta. Vanhempansa taitavat edelleen olla siitä hänelle aika vihaisia, mutta Sirius viis veisaa heidän mielipiteistään. Hän on hieman kapinallinen, tekee juuri niin kuin itse tahtoo.”

”Teillä on siis jotakin yhteistä.”

Bellatrix katsahti minua ja virnisti.

”Niinhän meillä taitaa olla.”

”Ihailtavan hyvin sinä kyllä tulit hänen kanssaan toimeen, vaikka hän onkin rohkelikko.”

”No... hän on sukulainen ja pelkkä pentu vasta. Ei Sirius ole tehnyt minulle mitään pahaa, joten ei minulla ole syytä vihata häntä. Ainoa vika hänessä on vain se rohkelikkous. Mutta eipä siitäkään mitään harmia ole toistaiseksi ollut. Minä vain luulen... olen hieman miettinyt...”

”Mitä?”

”Että hän ei välttämättä kannata samoja arvoja muun suvun kanssa. Siriuksesta saattaa vanhempana tulla yksi sukupuun poltetuista tahroista. Niin kuin Marius-sedästä tai... niin kuin Medasta.”

En ollut suostua uskomaan korviani. Oliko Bellatrix tosiaan juuri maininnut Andromedan nimeltä ja vieläpä täysin vapaaehtoisesti? Kyseessä oli ensimmäinen kerta sen jälkeen, kun hän oli ilmoittanut minulle, ettei hänellä enää ollut siskoa nimeltä Andromeda. Omat sanansa saivat Bellatrixin painamaan päänsä, hänen sormensa puristuivat polven ympärille kuin petolinnun kynnet. Toinen käsi jäi pöydälle hypistelemään servettiä.

”Tiedätkö mitä, Ina?” Bellatrix kysyi. Hänen äänensä oli kovin hiljainen, eikä hän suostunut vilkaisemaankaan minua.

”No?”

”Minä... en oikein osaa puhua tästä asiasta, enkä ole tahtonut edes mainita sitä, kun minusta tuntuu, että sanon kuitenkin jotain väärin. Mutta kyllä sinä varmaan ymmärrät, mitä tarkoitan. En ole puhunut tästä kenellekään, koska se ei ole hyväksyttävää meidän piireissämme, mutta minä... minä oikeastaan kaipaan Medaa aika paljon.”

”Minä tiedän, että sinä kaipaat. Olen nähnyt sen sinusta koko ajan. Cissykin kaipaa häntä. Ja Meda kaipaa teitä molempia.”

”Mutta minä en voi antaa hänelle anteeksi sitä, mitä hän teki. Eikä voi kukaan muukaan. Me emme saa tunnustaa Medaa enää sukulaiseksemme, sillä hän on verenpetturi naituaan kurave... Anteeksi, siis jästisyntyisen ja saatuaan vielä lapsen tämän kanssa. Minulla ei ole enää toista siskoa ja se tekee aika kipeää. Vaikken minä koskaan ollutkaan kovin läheinen Medan kanssa.”

Tartuin Bellatrixin pöydän päällä lepäävään käteen saaden hänet viimein katsomaan minua silmiin. Bellatrix näytti siltä kuin ei tietäisi, miten päin olla ja hänen hymynsä oli hermostunut, ehkä hieman vaivaantunutkin.

”Ymmärrän sen”, sanoin. ”Meda kuitenkin on siskosi, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Teidän välillänne on side, jota on täysin mahdotonta katkaista. Te olette siskoksia aina loppuun saakka. Ja sano minun sanoneen, se on parasta, mitä sisarusten välillä voi koskaan olla. Jos sinä vain osaisit antaa anteeksi Medalle, hän ottaisi sinut avosylin vastaan.”

”Minä en voi. Minä en tahdo tulla sukupuun häpeätahraksi. He tappaisivat minut, jos tekisin jotakin sellaista. He tappaisivat minut, jos edes kuulisivat minun puhuvan tästä kanssasi.”

En tiennyt, kuinka olisin voinut piristää ystävääni, joten vedin vain käteni pois. Joimme mukimme tyhjäksi hiljaisuuden vallassa ja päätimme sitten lähteä jatkamaan jouluostoksia. Ilta alkoi jo hämärtää, ensimmäiset tähdet syttyivät taivaalle ja oppilaat alkoivat parveilla takaisin koulua kohti.

Kun taivas alkoi tiputella lunta, tartuin kiinni Bellatrixin kädestä. Hän pysähtyi ja katsoi minua hämmentyneenä. Kurottauduin suukottamaan häntä poskelle ja sen tehtyäni kiedoin käteni ystäväni ympärille. Tunsin, kuinka Bellatrixin koko keho vavahti, kun vedin hänet itseäni vasten.

”Kiitos, Ina”, Bellatrix kuiskasi. ”Minä todella olin tämän tarpeessa.”


Ja mulla kiire etsimään taas uusi syy,
miksen voi olla onnellinen nyt
ja rakastaa sitä, mitä mun vieressä odottaa.

sennamiila

  • miss Lestrange
  • ***
  • Viestejä: 715
  • Slytherin Pride
    • Haaveeni hulluuden tatuoimat
Vs: Jääkukat | K11 | osa 18/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #31 : 18.12.2016 11:19:01 »
Joulukuun kahdeksastoista 1974


Äiti lasta tuudittaa, lasta tuntureiden.
Päivä taakse kaikkoaa, ylhäin tähtivöiden.
Vaikka kylmä hallayö toiveet usein maahan lyö,
kerran, lapsein, lahjaks saat nää kairain kultamaat.

~ Lapin äidin kehtolaulu


Nähdessäni suuren linnun lentävän kohden mökkiämme avasin ikkunan jo valmiiksi, jotta se pääsisi suoraan sisään. Jäinen puhuri puhalsi huoneiden läpi saaden kahdeksanvuotiaan tytön kiljahtamaan lattialla ja pomppaamaan pystyyn, kun viima tuiversi hänen vaaleaa tukkaansa jatkaen matkaansa helisyttämään nurkassa seisovan joulukuusen paljaita oksia.

”Mama, älä! Tulee kylmä!”

”En minä kauaa ikkunaa auki pidä. Näetkö, Dania, mikä tuolta tulee?”

Dania kohotti katseensa ja tiirasi ikkunasta taivaalle.

”Pöllö”, tyttö lopulta totesi.

”Eikö se näytäkin kovasti Davinan ja Rabastanin pöllöltä?” kysyin.

”Joo! Se on Inan pöllö! Ina lähettää meille joulukortin!”

Siinä samassa lintu lehahti sisään laskeutuen sohvan puiselle käsinojalle ja minä pääsin sulkemaan ikkunan. Dania oli jo irrottelemassa pöllön kantamaa pakettia tämän ojennetusta jalasta, kun kiiruhdin hänen avukseen. Solmu oli niin tiukalla, että avaamiseen tarvittiin muutakin kuin näppärät sormet ja nopealla taikasauvan näpäytyksellä naru putosi aukinaisena puulattialle. Otin paketin käsiini ennen kuin Dania ehti sitä tavoittelemaan.

”Tämä avataan vasta aattona”, totesin. Se sai Danian puhkeamaan vastalauseisiin, mutta minä pysyin tiukkana. Paketin päällä olleen kirjekuoren suostuin avaamaan ja sille Dania antoi lopulta hyväksyntänsä, se sai hänet unohtamaan joululahjan hetkeksi. Vedin kortin ulos kuorestaan. Taakse kirjoitettu teksti oli hyvin lyhyt, kuten Davinan kirjeet yleensäkin. Vanhempi tyttäreni ei ollut koskaan ollut puheliasta ja jaarittelevaa sorttia, se toistui kirjeissäkin. Davina oli mieluummin hiljaa kuin sanoi mitään täysin turhanpäiväistä. Hän kirjoitti vain oleelliset asiat. Tällä kertaa hän toivotti meille hyvää joulua, eikä siinä ollut mitään kovinkaan ihmeellistä. Ei ennen kuin pääsin loppuun saakka.

”Mama, mitä siinä lukee?” Dania vinkui roikkuen käsivarressani koettaen saada kirjettä itselleen. ”Katso, siinä on toisella puolella Trixien kuva. Mama, anna minäkin luen.”

”Hys nyt, Dania”, tyynnyttelin tyttöä. ”Minä luen tämän sinulle ihan kohta.”

”Ei kun nyt.”

”Kohta. Kunhan papakin tulee. Vincent!”

Englantilaissyntyinen mieheni ilmestyi tupaan pienestä keittiöstä, jossa oli ollut valmistamassa meille sen päivän lounasta. Hänen vaalea, hieman punertavansävyinen tukkansa oli pystyssä, sillä hän ei ollut jaksanut vaivautua kampaamaan sitä aamulla. Daniaa nauratti isän aivan sekaisin olevat hiukset.

”Mitä?” Vincent kysyi käsiään liinaan pyyhkien.

”Davinalta tuli postia.”

Lempeä hymy valaisi Vincentin kasvot.

”Mitä Davina kirjoittaa?”

”Odota, luen tämän teille kokonaan”, sanoin ja kohdistin katseeni takaisin pergamenttiin ja Davinan koukeroiseen käsialaan. ”Rauhallista joulua teille sinne kotiin, toivottavasti siellä on paljon lunta ja revontulia. Täällä ei jälkimmäisiä näy, mutta lunta on tullut riittämiin, enemmän kuin viime vuonna. En muuten olekaan tainnut vielä kertoa, että ensi jouluna meitä on täällä kolme... Davina ja Rabastan.

”Tarkoittaako se... Eihän se voi tarkoittaa, että...”

”Sitä se tarkoittaa.”

”Mitä se tarkoittaa, mama?” Dania kysyi roikkuen yhä kädessäni kiinni. ”Mama! Kerro minulle.”

Katsoimme Vincentin kanssa toisiamme silmiin pitkän aikaa sanomatta sanaakaan, eikä kumpikaan noteerannut pienen tytön kysymystä millään tapaa. Saatoin nähdä, kuinka Vincent oli ikionnellinen saamastamme uutisesta. Ja olin minäkin, totta kai olin, olisihan kyseessä ensimmäinen lapsenlapsemme.

”Papa, mitä se tarkoittaa?” Dania tivasi siirtyessään Vincentin käteen, kun ei minulta saanut tahtomaansa vastausta. Vincent katsahti alaspäin nuorempaan tyttäreensä.

”Se tarkoittaa sitä, pikkuinen”, Vincent sanoi, ”että sinusta tulee täti. Ina ja Rabastan saavat vauvan.”

”Ina ja Rabastan saavat vauvan!” Dania riemuitsi, mutta vakavoitui aika pian tajutessaan jotakin. ”Inan piti tulla tänne jouluksi, hän lupasi silloin kesällä, kun olimme hänen häissään. Mikseivät he tulleet?”

”Minähän kerroin sinulle, kultaseni”, sanoin. ”Davina kirjoitti olevansa sairas, eikä hän sen takia jaksa matkustaa kovin pitkiä matkoja. Nyt taisi sairauden syykin selvitä. En voi uskoa tätä. Vincent, meidän Davinamme.”

”Mihin ihmeeseen on kadonnut meidän pieni tyttömme?” Vincent ihmetteli päätään pudistellen.

”Tässähän minä olen”, Dania totesi kuin asia olisi ollut itsestäänselvyys. Nauroimme tytön vakavuudelle ja palasimme takaisin omien askareidemme pariin, minä koristelemaan tupaa joulua varten ja Vincent valmistamaan lounasta ruokittuaan ensin pöllön, joka oli pitkän matkansa uuvuttama. Saatuaan syödyksi pöllö lehahti takan päälle nukkumaan.

Siinä vaiheessa Dania tosin muisti jälleen pöllön tuoman paketin ja koetti hiipiä joulukuusen alle napatakseen sen käsiinsä. Aivan kuin minä en olisi huomannut hänen aikeitaan. Juuri, kun Danian sormet olivat koskettamassa vihreää lahjapaperia, joulukuusi heräsi eloon ja hätisteli kiljuvan tytön pois luotaan. Dania vaikutti melko pahantuuliselta, mutta minä en voinut kuin nauraa hänen myrtymykselleen.

”Dania, lähtisitkö kanssani ulos pystyttämään lyhdettä linnuille?” kysyin saadakseni tyttäreni ajatukset muualle.

”Joo!” Dania innostui ja oli jo säntäämässä ovesta ulos.

”Nia rakas”, sanoin. ”Sinä et todellakaan mene ulos ilman asianmukaista vaatetusta. Talvikaapu päälle ja töppöset jalkaan. Äläkä missään nimessä unohda pipoa ja lapasia.”

Dania huokaisi syvään, mutta teki niin kuin olin sanonut. Toisena vaihtoehtona hänellä olisi ollut jäädä sisälle, mutta se ei eläväiselle tytölle sopinut. Puettuaan päälleen Dania säntäsi ulos ja oli kadonnut näkyvistäni ennen kuin ehdin tajuta mitään.

Ulkona oli hämärää, sillä tähän aikaan vuodesta aurinko ei noussut sijaltaan. Dania tuli aittarakennuksesta kantaen sylillistä kauraa käsissään. Hän toi ne minulle, jotta saatoimme yhdessä kiinnittää kaurat punaisella samettinauhalla kepin päähän lyhteeksi.

”Kai babuška ja deduška tulevat tänä vuonna niin kuin aina ennenkin?” Dania kysyi huolestuneena.

”Eivätköhän he tule”, sanoin. ”He tulevat joka joulu.”

”Mutta Ina ei tule. Menemmekö me tuntureille valjastamaan revontulia?”

”Sitten aattoyönä.”

”Ina tykkäsi tuntureista. Ina meni sinne aina katsomaan revontulia ja kuuntelemaan susien laulua. Ina toi mukanaan aina yhdet revontulet ja minä tykkäsin, kun Ina päästi ne takaisin taivaalle. Papa on valjastanut tänä jouluna jo yhdet revontulet. Ne, mitkä lähetimme Inalle. Mitä luulet, odottaako Ina jouluaattoon asti, että saa avata paketin?”

”Varmasti odottaa. Eikä ainoastaan sinne vaan joulupäivään saakka, sillä Britanniassa joulua juhlitaan vasta silloin. Kyllähän isä on varmasti siitä sinulle kertonut.”

”On kertonut. Siellä lahjat ilmestyvät kuusen alle jouluyönä. Papa sanoi, että se on joulun taikaa. Ja arvaa, mitä muuta papa kertoi? Papa kertoi, että oli kerran ripustanut sukan takan ylle ja siellä sukassa oli ollut aamulla lahjoja. Aika hölmöä vai mitä?”

”Kieltämättä.”

Palatessamme sisälle Dania jatkoi höpötystään joululahjoista, eikä puhe tauonnut hetkeksikään edes silloin, kun söimme lounasta. Lounaan jälkeen Dania hypähti ikkunalaudalle katselemaan, josko linnut olisivat jo saapuneet. Eivät olleet, mutta tyttö jäi siihen odottamaan. Lintuja katsellessaan Dania sentään malttoi pysyä edes hetken aikaa paikoillaan.

”Tuleeko pukki tänä vuonna?” hän äkisti kysyi. ”Onko sillä taas sarvet päässä?”

”En tiedä”, vastasin. ”Saapa nähdä.”

”Entä tulevatko Pakkasukko ja Lumityttö sitten tammikuussa?”

”En minä voi sitä tietää, Nia. Ehkä he tulevat, jos sinä olet ollut tarpeeksi kiltti.”

”Minä olen ollut kiltti, minä olen aina kiltti. Ihan varmaan olen. Eikö niin, papa?”

”Tietenkin”, Vincent hymähti. ”Ja jos ne kaiken maailman ukot ja pukit ja tytöt eivät käy niin kyllä he varmasti ainakin pari lahjaa sinulle jättävät. Olen aika varma siitä. Kyllähän heidän täytyy palkita sinua siitä, kun olet ollut niin kiltti koko vuoden.”

Dania väläytti isälleen leveän hymyn ja kääntyi sitten taas katsomaan ikkunasta ulos. Tytön silmät pyöristyivät tämän nähdessä kuun valaisemalla pihamaalla lyhteen luona parveilevat linnut.

”Mama! Papa! Nyt ne linnut ovat tulleet ja ne ovat syömässä lyhdettä! Sielulinnutkin tulivat! Tule äkkiä katsomaan, papa!”

Vincent istuutui Danian viereen ikkunalaudalle.

”Katso”, Dania sanoi ja osoitti sormellaan ulos. ”Tuossa on babuškalintu ja tuossa on deduškalintu. Ja tuossa ovat sinun papa ja mama ja Dorothea-täti. Ne ovat kaikki meidän luonamme joulun aikaan. Ina vain puuttuu, mutta Ina ei olekaan sielulintu. Ina ei vain ole meidän luonamme täällä. Papa, minun on ikävä Inaa.”

”Niin meidän kaikkien on. Varmasti Inakin kaipaa meitä. Mutta hän on onnellinen uudessa kodissaan. Hän on naimisissa ja saa kohta lapsenkin. Kyllä Ina varmasti tulee käymään, kunhan jaksaa taas, varmaan vasta sitten, kun lapsi on syntynyt. Ja ainahan me voimme vierailla Inan luona.”

Dania painoi päänsä. Nähdessään tyttärensä olevan murheissaan Vincent veti tämän syliinsä ja halasi lujasti. Dania painoi päätään vasten isänsä rintaa tarttuen pienillä sormillaan kiinni tämän paitaan.

”Minä menen syksyllä kouluun”, Dania mutisi. ”Ina ei ole täällä silloin. Ina ei ole täällä kertomassa, mitä minun pitää tehdä. Minä joudun pärjäämään ihan yksin. Minä tarvitsen Inan tänne. Ina tietää, mitä tehdä. Ina tietää aina.”

”Nia rakas”, Vincent sanoi. ”Ina ei ole lähtenyt mihinkään meidän luotamme, eikä hylännyt sinua. Jos sinua askarruttaa jokin asia koulunkäynnissä tai missä tahansa muussa, sinä voit aina kirjoittaa siskollesi. Ina varmasti vastaa sinulle mielellään.”

”Ina on maailman paras sisko. Ja Inalla on kivoja ystäviä. Niin kuin se yksi siellä heidän häissään... sellainen kaunis ja tummatukkainen. En minä muista hänen nimeään, mutta hän sanoi, että minä olen ihan Inan näköinen. Ina sanoi, että se oli hänen paras ystävänsä.”

Katsahdimme Vincentin kanssa toisiamme. Tottahan se oli, että Davina ja Dania muistuttivat hyvin paljon toisiaan, mutta vain ulkonäöllisesti. Luonteiltaan he olivat kuin yö ja päivä. Dania oli hyvin sosiaalinen ja avoin, kun taas Davina oli aina ollut hiljaisempi ja viihtynyt kaikkein parhaiten omissa oloissaan, ollut jopa ajoittain taipuvainen synkkyyteen. Välillä olin miettinyt, kuinka kaksi näin erilaista lasta saattoi olla siskoksia keskenään.

”Katso, Nia”, Vincent kehotti. Tyttö käänsi katseensa jälleen ulos ja henkäisi ihastuneena. ”Revontulia. Tule katsomaan, Christianna.”

Menin heidän seurakseen ikkunalaudalle katselemaan talvitaivaan hämärää, jossa pohjanpalot loimusivat omaa tanssiaan. Tuli räiskyi takassa ja me yritimme tuntea itsemme kokonaiseksi perheeksi, vaikka yksi meistä puuttuikin.


Ja mulla kiire etsimään taas uusi syy,
miksen voi olla onnellinen nyt
ja rakastaa sitä, mitä mun vieressä odottaa.

Lumille

  • Virhe ohjelmoinnissa
  • ***
  • Viestejä: 164
Vs: Jääkukat | K11 | osa 18/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #32 : 18.12.2016 22:30:22 »
Ihanaa saada Inan perhe mukaan kuvioihin! Tuo pieni tyttö on vallan ihana. Revontulien valjastaminen on jotenkin tosi kiva ajatus  :) kiitoksia taas näistä luvuista♡


sennamiila

  • miss Lestrange
  • ***
  • Viestejä: 715
  • Slytherin Pride
    • Haaveeni hulluuden tatuoimat
Vs: Jääkukat | K11 | osa 19/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #33 : 19.12.2016 00:51:19 »
Lumille: Dania on sellainen hassu söpöläinen ja tykkään siitä ihan liikaa ♥


Joulukuun yhdeksästoista 1974


Tän joulun kanssas viettää saan,
se jatkua vois ainiaan.
Niin kauan kuin oot täällä,
tuun ihmeisiin uskomaan.

~ Lämmin lumi peittää maan


Bellatrix kuljetti minua kaupasta toiseen etsimään vielä viimeisiä joululahjoja sekä tarvikkeita, joiden tarpeellisuudesta varmasti keskustelisimme myöhemmin pitkään ja hartaasti, joulujuhlaa varten. Kun jotakin löytyi, hän osti sen minulta kyselemättä ja minä sain kyseenalaisen kunnian toimia kantojuhtana.

Olimme sopineet neljän kieppeillä tapaavamme Rabastanin ja Inan kanssa paikassa, jossa Viistokuja haarautui Iskunkiertokujaksi. Hekin olivat tulleet Viistokujalle tekemään viimeisiä jouluostoksia, mutta liikuimme erillämme. Bellatrixin hektisyyden vuoksi olisin sitä suositellutkin. Hän ei ollut mitään maailman mukavinta seuraa hermoillessaan, ettei koskaan saisi kaikkea valmiiksi. Meinasin monta kertaa menettää hermoni hänen kanssaan ja hetken aikaa suunnittelin jo raahaavani hänet mukanani takaisin kotiin välittämättä vastusteluista, mutta jätin kuitenkin suunnitelmani toteuttamatta. Mielessäni tosin visioin, kuinka nakkaisin vaimoni olkapäälleni ja vaikka kantaisin pois, jos niikseen tulisi. Bellatrix oli onneksi autuaan tietämätön ajatuksistani, sillä minä pysyttelin hiljaa seuraten vaimoani kaupasta toiseen.

”Hmm... Rod?” Bellatrix kysyi hajamielisenä katsellessaan samalla Säilä & Imupaperin valtaisia kirjahyllyjä. ”Mitä sinä tahtoisit joululahjaksi?”

”En minä mitään tarvitse”, vastasin.

”Kai sinä nyt edes jotakin? Sitä paitsi sinä mitä suurimmalla todennäköisyydellä, voin sanoa tämän muutaman vuoden kokemuksella, ostat joululahjan minulle, joten pitäähän minun sitten ostaa sinulle.”

”Eikä tarvitse.”

”Tarvitseehan. Älä väitä vastaan minulle. Mitä sinä tahdot?”

”No... Jos sinä välttämättä tahdot jotakin ostaa, osta sitten vaikka sellainen kirja kuin Näin lumoat noitasi.”

”Rod! Olen tosissani!”

”No osta joku riimukirja niin voin ratkoa niiden arvoituksia, kun en enää kestä sinua.”

”Kiitos.”

”Ole hyvä.”

Bellatrix kiinnitti huomionsa jälleen kirjoihin. Hän juoksutti sormiaan opusten nahkaisilla selkämyksillä ja veti lopulta yhden pois hyllystä alkaen selailla sen sivuja. Hetkeä myöhemmin hän pudisti päätään ja vaihtoi kirjan toiseen. Aivan kuin Bellatrix olisi unohtanut olemassaoloni kokonaan, niin keskittynyt hän oli.

”Mitä sinä muuten aiot pukea päällesi joulujuhlaan?” kysyin yrittäen ylläpitää edes jonkinlaista keskustelua.

”Sen punaisen leningin, mikä minulla oli, kun vietimme ensimmäistä jouluamme yhdessä”, Bellatrix vastasi nostamatta katsettaan kirjan sivuilta. ”Sinä ostit sen minulle, kun täytin yhdeksäntoista.”

”Vieläkö se mahtuu sinulle?”

Bellatrixin katse nauliutui salamana silmiini.

”Rodolphus!” hän huudahti pöyristyneenä.

”Anteeksi”, pyysin välittömästi. ”Nyt minä olin tahditon. Onko kyseessä se leninki, jota äiti vihasi?”

”Juuri se. Ja kyllä, se todellakin mahtuu minulle, olen kokeillut jo.”

”Äitiäkö ärsyttääksesi sinä sen puet?”

”Tietenkin.”

Huokaisin hiljaa mielessäni. Ei ollut maailman miellyttävin asema olla äitini ja vaimoni välissä. Äitini vihasi Bellatrixia, suorastaan halveksi häntä, eikä lainkaan epäröinyt tuoda sitä esille. Tunne tosin oli molemminpuoleinen. Suurin syy äitini vihaan oli se, että hänen oli yksinkertaisesti täysin mahdotonta kontrolloida Bellatrixia millään tapaa, ja Bellatrix teki hyvin paljon vain häntä ärsyttääkseen.

Minua ei kyllä lainkaan huvittanut olla ainaisena kiistakapulana heidän välissään. Tietenkään en pitänyt siitä, että äiti oli jatkuvasti puuttumassa elämäämme, mutta aloin pikkuhiljaa kyllästyä myös Bellatrixin jatkuvaan kapinointiin. Paljon olin häneltä katsonut läpi sormieni ja vielä enemmän joutunut äidilleni selittelemään, miksen vieläkään ollut ottanut avioeroa. Se ei vain ollut niin yksinkertainen asia. Minä välitin Bellatrixista, enkä lähtisi, ellei hän käskisi minun häipyä. Tahdoin myös uskoa Bellatrixin välittävän minusta edes jollakin tapaa. Pakkohan hänen oli. Tuskin hän muuten olisi sietänyt minua silmissään tai hakeutunut läheisyyteeni aina toisinaan.

Kello kävi jo neljää ja Bellatrixin valikoitua hyllystä velholasten taikuuden hallitsemista koskevan kirjan (se olisi kuulemma joululahja Inalle) suuntasimme sovitulle kohtaamispaikalle. Ei ollut yllätys, että veljeni ja hänen vaimonsa odottivat meitä jo siellä.

”Te olette myöhässä”, Rabastan huomautti hoidettuamme tervehtimiset pois alta.

”Syytä Bellaa, hän se viivytteli kirjakaupassa”, sanoin. Bellatrix virnisti anteeksipyytävästi. ”Anna kun arvaan, te olette odottaneet täällä vähintään vartin?”

”Kutakuinkin. Kyllä sinä Inan tiedät.”

”Minä en tahdo olla myöhässä”, Ina sanoi. ”Minusta se on epäkohteliasta.”

”Kerro se Bellalle”, kehotin, mutta vaimoni vain naureskeli vieressäni. ”Ja mielellään myös opeta häntä olemaan ajoissa. Menemmekö Carrow'n ravintolaan?”

”Emme varmasti mene”, Rabastan tokaisi ennen kuin kukaan muu ehti sanoa yhtään mitään. Katsoin veljeäni syvästi hämmentyneenä. Ei hän koskaan aiemmin ollut kieltäytynyt noin jyrkästi menemästä kyseiseen paikkaan syömään. ”Minulle ei jäänyt kovin hyvä maku suuhun edelliskerrasta. Carrow on inhottava nuoleskelija, enkä nyt todellakaan jaksaisi katsella häntä.”

”Rabastan on mustasukkainen, eikä pitänyt siitä, kun Carrow koski minuun, kun kävimme siellä syömässä viime viikolla”, Ina selitti.

”Aa, aivan”, tajusin.

”Mennään siihen, missä me kävimme silloin melkein kaksi vuotta sitten, kun tapasimme Vuotavassa noidankattilassa”, Bellatrix ehdotti katse Inassa. ”Siihen, mikä on lähellä Ihmeiden eläintarhaa. Minusta sieltä sai ihan hyvää ruokaa.”

”Se voisi olla hyvä”, Ina myönsi. ”Minulle käy.”

Yhteisellä päätöksellä suuntasimme tuohon ravintolaan. Bellatrix oli ollut oikeassa, sieltä tosiaan sai hyvä ruokaa. Ei ehkä aivan yhtä hyvää kuin Carrow'lta, mutta kyllähän sitä nyt söi. Ja jos ei muuta niin ainakin seura oli hyvää. Bellatrix ja Ina kävivät hyvin vilkasta keskustelua keskenään, eikä siinä tietenkään voinut olla tuntematta itseään ulkopuoliseksi, saati sitten, että olisi onnistunut ottamaan siihen osaa, mutta onneksi veljeni oli paikalla, joten saatoin syventyä keskusteluun hänen kanssaan.

”Kai te tulette sitten viettämään joulua meille?” Rabastan kysyi äkisti saaden myös naiset vaikenemaan ja katsomaan häntä.

”Teille?” ihmettelin. Tuon kysymyksen olin ehkä kaikkein viimeisimmäksi odottanut kuulevani. Olin uskonut heidän tahtovan viettää joulunsa kaksin.

”Niin”, Rabastan myönsi. ”Me ajattelimme kutsua teidät... kun kuitenkin olette kaikkein läheisintä perhettä meille.”

Katsahdin Bellatrixia, joka tismalleen samaan aikaan katsoi minua. Näin, ettei hänkään ollut osannut odottaa kysymyksen tulevan.

”Te kuitenkin järjestätte joulujuhlan”, Ina sanoi kiinnittäen huomiomme. ”Siinä on varmasti riittänyt tekemistä, joten pääsisitte sitten jouluna valmiiseen pöytään. Meistä olisi mukavaa, jos tulisitte. Saisimme viettää joulua niin kuin perheen kesken.”

”Tietenkin me tulemme”, Bellatrix lupasi ennen kuin minä ehdin edes avata suutani. Käännyin katsomaan vaimoani, jonka silmät suorastaan säkenöivät kohden Inaa. Se kertoi minulle kaiken tarpeellisen, ettei tuosta asiasta enää käytäisi minkäänlaisia neuvotteluja vaan me viettäisimme joulumme veljeni ja hänen vaimonsa seurassa. Ei sillä, että olisin aikonutkaan kieltäytyä.

Inan huulille pyrki hiljainen hymy hänen katsoessaan Bellatrixia. Näiden kahden naisen välillä oli sanaton yhteys, jota en kai koskaan tulisi ymmärtämään, vaikka kuinka paljon sitä tahtoisinkin. Minun täytyi vain hyväksyä totuus, että Bellatrix ja Ina olivat parhaita ystäviä, eivätkä luopuisi toistensa ystävyydestä mistään hinnasta. Eikä siihen ollut tarvettakaan. Inan läsnäolo muutti Bellatrixia hyvin radikaalisti. Bellatrixista tuli silloin aina lempeämpi, pehmeämpi, ylipäätään tavallista ystävällisempi.


Ja mulla kiire etsimään taas uusi syy,
miksen voi olla onnellinen nyt
ja rakastaa sitä, mitä mun vieressä odottaa.

Lumille

  • Virhe ohjelmoinnissa
  • ***
  • Viestejä: 164
Vs: Jääkukat | K11 | osa 19/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #34 : 19.12.2016 22:50:20 »
Toi Rodin ja Rabastianin äiti vaikuttaa kyl ihan tosi inhottavalta tapaukselta. Kaikki muut oli ihania jälleen ♡ Huomiseen!




sennamiila

  • miss Lestrange
  • ***
  • Viestejä: 715
  • Slytherin Pride
    • Haaveeni hulluuden tatuoimat
Vs: Jääkukat | K11 | osa 20/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #35 : 20.12.2016 00:04:20 »
Lumille: Vanha rouva Lestrange on inhottava kääkkä niin kuin MTK:ssa on useampaan otteeseen tullut ilmi. Onneksi Rodolphus ja Rabastankin vihaa sitä.


Joulukuun kahdeskymmenes 1974


Jäätynyt maa niin suuteli lastaan,
ei, et surra saa,
minä kiedon sinut valkeaan.
Hiljainen maa niin rakasti lastaan,
ei, et surra saa,
minä kiedon sinut valkeaani.

~ Hiljainen maa


”Mitä sinä teet?” Rabastan ihmetteli aamulla löytäessään minut keittiöstä. Koko huoneessa leijaili taivaallisia tuoksuja, jotka varmasti olivat kantautuneet muuallekin taloon ja herättäneet hänen mielenkiintonsa.

”Leivon pipareita ja joulutorttuja. Ajattelin tänään mennä käymään turvakodilla toivottamassa heille hyvät joulut ja viedä vähän purtavaa taukotuvalle, kun en myöhemmin enää ehdi. Huomenna on se joulujuhla ja sitten on kaikki muut jouluvalmistelut. Äläkä huoli, kyllä näistä jää sinullekin. Ja teen sitten lisää, jos ei jää.”

Rabastan naurahti astellessaan lieden ääreen. Hän tarttui kanteen ja nosti sitä hieman katsoakseen padassa kiehuvaa nestettä.

”En minä siitä ollutkaan huolissani”, hän sanoi. ”Mitä tässä on?”

”Sitä kutsutaan glögiksi. Se on perinteinen joulujuoma kotipuolessa.”

”Se ainakin tuoksuu hyvältä. Mitä siinä on?”

”Mustaherukkamehua, neilikkaa, inkivääriä ja tähtianista. Niin ja omenamehua. Se on aivan pian valmista, että pääset maistamaan, kelpuutatko sen meidän joulupöytäämme. En ole kauhean kokenut tässä. Äiti hoiti meillä aina kaiken tällaisen, mutta minä nyt yritän.”

Rabastan tuli taakseni ja kiersi kätensä ympärilleni. Hän sipaisi huulillaan jauhoista poskeani.

”Kyllä se varmasti on ihan juotavaa. Ja ainakin täällä tuoksuu hyvältä.”

Pian Rabastan sai käsiinsä höyryävän kuuman kupillisen glögiä ja malttamattomuuksissaan poltti kielensä sen kanssa. Nauroin hänelle vahingoniloisena, sillä yleensä minä olin meistä kahdesta se malttamattomampi osapuoli ja Rabastan oli useaan otteeseen sen johdosta nauranut minulle. Kerrankin toisinpäin.

Kun sain viimeisen pellillisen pipareita pois uunista, pakkasin niitä ja joulutorttuja koriin, jonka peitin liinalla. Glögiä pullotin kahteen pulloon, jotka saivat tehdä syömisille seuraa. Loput jätin kotiin, mutta ne mitä todennäköisimmin tulisivat tuhotuiksi parissa päivässä.

Rabastan lähti töihin ja minä matkasin hormiverkoston kautta omalle työpaikalleni. Kuinka hyvältä tuntuikaan olla siellä pitkästä aikaa. Päivähuoneesta kuului puheensorinaa, kun astelin sinne sisään.

”Ina!” kuulin Andromedan äänen ja siinä samassa tämä jo olikin edessäni ja halasi minua. ”Me juuri puhuimme sinusta. Missä ihmeessä sinä olet oikein ollut viime viikot?”

”Ihana nähdä”, vastasin. ”Sairaslomalla minä olen ollut.”

”Sen verran mekin tiedämme. Mikä sinulla on ollut? Ei kai mitään vakavaa? Olet ollut niin kauan poissa.”

”Ei, ei se ole mitään vakavaa. Palaan joulun jälkeen takaisin töihin, jos olo ei pahene. Tulin nyt vain tuomaan joulutervehdyksen, hieman purtavaa taukotuvalle ja... niin. Ylipäätään vain tahdoin nähdä teitä kaikkia ennen joulua.”

Kävelin Andromedan kanssa taukotuvalle, jossa laskin kantamukseni pöydälle. Vedin liinan pois rottinkikorin päältä ja otin esille laatikollisen pipareita ja joulutorttuja sekä useamman pullon verran itse tehtyä glögiä.

Koska olin osannut ajoittaa saapumiseni juuri oikein, pian huoneeseen alkoi valua työntekijöitä kahvitauolleen. Minua tervehdittiin iloisesti ja tuomiseni otettiin riemuiten vastaan. Andromedan katse viipyili minussa aivan kuin hän ei olisi ollut varma minun tarkoitusperistäni.

”Ottakaa siitä”, kehotin kaikkia. ”Tein ne varta vasten tänä aamuna, ovat vielä lämpimiäkin, eivätkä ne toivottavasti ole myrkytettyjä. Ainakin mieheni maistoi niitä ja ihan hengissä lähti vielä töihin.”

Heidän syödessään tuomisiani Andromeda yhä vilkuili epäluuloisena minun puoleeni. Syötyään hän tarttui minua olkavarresta ja veti käytävän puolelle. Hän varmisti, ettei ketään vain ollut kuuloetäisyydellä ennen kuin kohdisti katseensa silmiini.

”Tahdotko kertoa minulle, miksi olit niin kauan poissa?” hän kysyi

”Johan minä kerroin”, vastasin. ”Olin sairaslomalla.”

”Monta viikkoa. Mikä ihme sinua oikein vaivasi?”

”Pahoinvointi. En ole pystynyt syömään melkein mitään, sillä kaikki on vain tullut ylös, ja minulle kirjoitettiin sairaslomaa jouluun saakka, kun oli niin heikko ja voimaton olo, vaikka olenkin nyt joulukuussa voinut paljon paremmin.”

Andromeda ei sanonut mitään, odotti vain minun jatkavan. Lopulta huokaisin syvään, kai minun olisi kerrottava hänelle totuus ja palkittava sillä hänen odotuksensa. Totuus kuitenkin oli, että Andromeda oli niitä harvoja ihmisiä, joihin minä tässä maailmassa luotin.

”Meda, minä odotan lasta.”

Andromedan silmät levisivät ällistyksestä. Pikkuhiljaa hänen suupielensä alkoivat vetäytyä ylöspäin ja sitten hän jo riemusta kiljahtaen hyppäsi kaulaani saaden minut hieman horjahtamaan täysin odottamattoman hyökkäyksen takia.

”Mutta sehän on ihanaa, Ina. Sitähän sinä tahdoit, eikö vain?”

”Niin tahdoin.”

”Olen todella onnellinen sinun puolestasi. Teidän puolestanne. Tiedätkö jo, milloin lapsen olisi tarkoitus syntyä?”

”Kesäkuun puolivälin paikkeilla.”

”Tämä oli todella hyvä uutinen kaikkien tapahtuneiden kauheuksien keskellä. Tiedäthän... kaikkea, mitä lehdissä kirjoitetaan. Murhia, hyökkäyksiä, vahingontekoja... Tiedätkö sinä niistä jotakin?”

”Mitä minä tietäisin?”

Hermostunut naurahdukseni petti minut. Toisinaan tunteiden piilottaminen toisten katseilta oli vain täysin mahdotonta, vaikka olisin tehnyt kaikkeni sen eteen.

”Minä tiedän, missä piireissä sinä liikut, Ina. Onko Bella ollut osallisena?”

”Minä en tiedä. Minä en tosiaankaan tiedä, sinun täytyy uskoa minua. Ei minulle puhuta sellaisista asioista. Minä olen kaiken ulkopuolella. Bella on ehkä ollut jossakin mukana, ehkä ei. Ensimmäinen taitaa olla todennäköisempi vaihtoehto.”

”Hyvä on. Kunhan vain sinä pysyisit erossa heidän touhuistaan. Ja oikeastaan toivoisin myös Cissyn ja Bellan pysyvän, mutta Bellan kohdalla toiveeni taitaa olla kuuroille korville lausuttu.”

”Cissy ei ole koskaan liittynyt kuolonsyöjiin, enkä usko, että koskaan liittyykään.”

”Toivottavasti ei. Hän on kuitenkin jo tarpeeksi suurella vaaravyöhykkeellä ollessaan tekemisissä heidän kanssaan. Minä tiedän kyllä, että Lucius on kuolonsyöjä, sen voi arvata kuka tahansa, sillä Malfoyt... No, tiedät kyllä.”

”Minä olen Lestrange, Meda. Luuletko, etten minä sitten ole vaaravyöhykkeellä? Jos kerran pystyt arvaamaan Luciuksen olevan kuolonsyöjä, mitä luulet Rabastanin, Rodolphuksen ja Bellan sitten olevan?”

”Minä tiedän, että hekin ovat. Ei siihen kummoista päättelykykyä oikeasti tarvita. Sitä paitsi Bella puhui jo nuorena liittyvänsä kuolonsyöjiin koulusta päästyään.”

”Et ole kuitenkaan ilmiantanut heitä ministeriölle, sillä he saavat edelleen liikkua vapaasti.”

”Kuinka minä voisin ilmiantaa oman siskoni? Kunpa maailmassa ei tapahtuisi tämän kaltaisia asioita, eikä minun tarvitsisi tehdä valintaa järjen ja tunteiden välillä. Minun pääni sanoo, että minun pitäisi ilmiantaa heidät kaikki, mutta sydän sanoo, etten voi. Ja minun on pakko kuunnella sydäntäni. Bella on siskoni ja vaikka hän tekee pahoja asioita, minä en voisi koskaan tahtoa hänelle tapahtuvan mitään pahaa. Vaikka hän tekisi mitä, minä suojelisin häntä loppuun saakka.”

”Siitä huolimatta, että hän todennäköisesti vihaa sinua, ettekä ole olleet missään tekemisissä enää vuosiin?”

”Siitäkin huolimatta. Minulle Bella kuitenkin on ennen kaikkea isosiskoni, aina ja ikuisesti.”

Siihen en sanonut enää mitään, halasin vain itseäni vuotta nuorempaa naista lujasti. Siinä olimme pitkän aikaa kädet toistemme ympärille kiedottuina liikahtamatta minnekään. Minun silmiini Andromeda vaikutti sillä hetkellä kovin uupuneelta ja tuntui tarvitsevan kaiken mahdollisen tuen. Lopulta hän kuitenkin itse vetäytyi irti minusta.

”Menisimmekö käymään päivähuoneessa?” Andromeda kysyi vaihtaen puheenaihetta. ”Siellä taitaa olla eräs, joka tahtoisi nähdä sinut. Hän on joka päivä kysellyt, milloin sinä oikein tulet takaisin töihin.”

”Jostakin syystä en ylläty tästä lainkaan. Mennään vain.”

Seurasin Andromedaa päivähuoneeseen. Katseeni kiersi potilaita siellä, mutta ennen kuin ehdin löytää etsimäni, kuulin riemastuneen kiljahduksen aivan huoneen perältä. Äkillinen luja ääni säikäytti muutamat lähimmät potilaat ja sai nämä hyppäämään puoli metriä ilmaan.

”Rouva Lestrange!”

Käännyin äänen suuntaan ja sain hymyn kasvoilleni, kun näin Reenan rientävän minua kohden kädet levällään. Luokseni päästyään hän heittäytyi halaamaan minua, eikä pitkään aikaan suostunut päästämään irti.

”Minä olen kaivannut sinua”, Reena sanoi moitetta äänessään. ”Missä sinä olet ollut?”

”Sairaslomalla”, vastasin. ”Palaan töihin taas joulun jälkeen.”

”Kai sinä olet edelleen minun parantajani?”

”Tietenkin. Et sinä noin helposti minusta eroon pääse.”

”Hyvä. En haluaisikaan.”


Ja mulla kiire etsimään taas uusi syy,
miksen voi olla onnellinen nyt
ja rakastaa sitä, mitä mun vieressä odottaa.

Lumille

  • Virhe ohjelmoinnissa
  • ***
  • Viestejä: 164
Vs: Jääkukat | K11 | osa 20/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #36 : 20.12.2016 11:06:14 »
Tämän lukemisesta tulee oikeasti joulumielelle♡ Alkoi tehdä mieli glögiä :D whii, kiitos taas tästä luvusta♡


sennamiila

  • miss Lestrange
  • ***
  • Viestejä: 715
  • Slytherin Pride
    • Haaveeni hulluuden tatuoimat
Vs: Jääkukat | K11 | osa 21/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #37 : 21.12.2016 01:38:45 »
Lumille: Hyvä jos tulee joulumieli.

A/N: Tämä luku sisältää kaksi kuvalinkkiä, jotka toivottavasti toimivat.


Joulukuun kahdeskymmenesensimmäinen 1974


Pakkasyö on ja leiskuen pohja loimuja viskoo,
kansa kartanon hiljaisen aamuhun unta kiskoo.
Ääneti kuu käy laskemaan, puissa lunta on valkeanaan.
Kattojen päällä on lunta, tonttu ei vaan saa unta.

~ Tonttu


Meteli oli jo melkoinen, kun astuimme Inan kanssa peremmälle. Kotitontut ottivat viittamme hoitaakseen, kun me suuntasimme oleskeluhuoneeseen, jossa suurin osa juhlavieraista näytti olevan. Koko huone oli taioin suurennettu ja muistutti satumaista jääpalatsia. Juomalähteet oli veistetty jäästä ja mustat pikkupöydät olivat saaneet ylleen sulamattoman lumikuorrutteen. Ilmassa leijuvat kynttilät loivat epätodellisuuden tuntua ympärilleen ja liekkien loimussa Ina näytti olevan pukeutunut tähtisateeseen.

Tällä kertaa Bellatrix todella oli ylittänyt itsensä juhlien järjestelyissä. Häntä itseään ei vain näkynyt missään, mutta väkijoukon seasta katseeni tavoitti hetkessä veljeni, joka viittasi meidät luokseen. Tartuin Inaa kädestä ja lähdimme pujottelemaan eteenpäin.

”Tervetuloa”, Rodolphus toivotti, kun viimein pääsimme perille. ”Me jo ehdimme ajatella, ettette ehkä tulisikaan.”

”Kai me nyt tulemme, kun kerran olemme luvanneet?” kysyin.

”No... tilanteenne huomioon ottaen olisi voinut tulla mutkia matkaan.”

Rodolphuksen katse sivusi Inaa.

”Ei minulla ole mitään hätää”, Ina kiiruhti vakuuttelemaan. ”Olen voinut aika hyvin viimeisen viikon ajan.”

”Se on hyvä kuulla”, Rodolphus sanoi. ”Ottakaahan juotavaa, jouluateria tarjoillaan seitsemältä ruokasalissa eli... reilun tunnin kuluttua. Ja ei, minä en tosiaankaan tiedä, missä Bella tällä hetkellä on. Kyllä hänen jossakin pitäisi olla.”

”Bellalla on aika uskomaton kyky kadota silloin, kun häntä tarvittaisiin”, Ina hymähti.

”Niin todellakin on. Ottakaa toki juotavaa ja pientä purtavaa, ei mene tosin enää pitkään, kun illallinen on jo katettu. Suokaa anteeksi, minua tarvitaan nyt hetkeksi toisaalla.”

Nyökkäsin veljelleni hyväksyvästi. Sekä minä että Ina saimme käsiimme maljat, joiden sisällön nielaisimme nopeasti alas. Ina pälyili koko ajan ympärilleen, saatoin arvata hänen hakevan katseellaan Bellatrixia, jota ei tosin ollut näkynyt missään siihenkään mennessä, kun illallisen ilmoitettiin olevan katettu. Suuntasimme ruokasaliin, jonka ovella Bellatrix tuli vihdoin meitä vastaan.

Tunnistin leningin, johon Bellatrix oli pukeutunut. Mekko, jonka Rodolphus oli aikoinaan ostanut 19-vuotiaalle vaimolleen, oli punainen ja toi esille kaikki naiselliset muodot, mitkä takuulla lumoaisivat jokaisen miehen sinä iltana. Tuolla hetkellä muistin jälleen, miksi aikoinaan olin ollut ihastunut Bellatrixiin. En luonteen takia vaan ulkonäön. Inan viattomuuden vieressä hän näytti suorastaan syntiseltä.

”Ina. Rabastan”, Bellatrix sanoi selvästi hämmentyneenä ja suukotti meitä molempia poskelle tervehdykseksi. ”Missä välissä te olette tänne eksyneet?”

”Noin tunti sitten”, Ina vastasi.

”Kai Rod tietää, että olette tulleet?”

”Tietenkin. Hän se meidät vastaanotti, kun juhlien emäntä oli teillä tietymättömillä.”

”Minun täytyi olla varmistamassa, että kaikki on kunnossa. En minäkään nyt sentään joka paikkaan ehdi. Näytät muuten upealta, Ina rakas.”

”Kiitos. Niin sinäkin.”

”Minulla oli tämä sama leninki ensimmäisenä joulunani Rodin kanssa. Arvaa, mitä vanha rouva sanoi silloin?”

Minä muistin tuon joulun hieman liiankin kirkkaasti. Bellatrix ja Rodolphus olivat menneet naimisiin vain joitakin viikkoja aiemmin. Äiti oli alkuun ollut niin ylpeä vanhemmasta pojastaan, joka oli onnistunut saamaan vaimon Mustan suvusta. Joulujuhla oli kuitenkin muuttanut kaiken ja sen jälkeen äiti oli monta kertaa muistuttanut minua, että etsisin itselleni paremman vaimon kuin mitä Rodolphus oli onnistunut löytämään.

”No?” Ina kysyi.

”Että näytin ihan portolta”, Bellatrix sanoi. ”Voitko kuvitella? Punainen on kuulemma huorien väri.”

”Joulun väripäs.”

”Minä sanoin, että ehkä minä sitten olen huora. Siihen hän ei sanonut enää mitään, mulkoili vain minua kauhean vihaisena koko loppuillan. En ymmärrä. Seuraavana aamuna, tai oikeastaan me heräsimme vasta iltapäivällä, Rod kertoi äitinsä käskeneen häntä ottamaan avioeron välittömästi. Olimme silloin olleet suunnilleen kuukauden naimisissa. Mutta mitä me tähän ovensuuhun oikein jäimme? Tulkaa istumaan, teille on nimikoitu paikat minua ja Rodia vastapäätä. Tulkaa, minä näytän teille.”

Bellatrix ohjasi meidät pöytään ja osoitti paikkamme. Kun kaikki olivat istumassa, Rodolphus piti pienen puheen, jossa kiitti kaikkia juhliin saapuneita ja kohotimme maljan joulun kunniaksi. Maljojen tyhjennyttyä ruoka ilmestyi kuin tyhjästä eteemme ja hetkessä aterinten kilinä posliinia vasten täytti koko salin.

Ina näykki omaa annostaan hyvin haluttoman näköisenä ja siirteli sitä haarukalla lautasen reunasta toiseen. Hän oli kovin kalpea ja näytti antavan pian ylen, jos joutuisi syömään vielä murusenkaan. Vaikkei hän ollut syönyt juuri mitään.

”Onko sinulla huono olo?” kysyin. Ina katsahti minua.

”Vähän”, hän kuiskasi. ”Ei oikein ole ruokahalua.”

”Tahdotoko, että lähdemme kotiin?”

”En. Ei tässä mitään, kyllä minä pärjään.”

”Varmasti?”

”Varmasti.”

”Hyvä on. Muista sitten, että voimme lähteä milloin tahansa sinusta siltä tuntuu. Rod ja Bella varmasti ymmärtävät.”

”Muistan, muistan.”

Ina puristi kättäni ja soi minulle pikaisen hymyn. Sitten hän tarttui haarukkaansa ja keihästi sillä pienen lihapalan, jonka vei suuhunsa. Pöydän ympärillä kävi koko ajan melkoinen puheensorina. Rodolphus ja Bellatrix istuivat meitä vastapäätä ja olivat kumpikin tahollaan keskittyneet keskusteluihinsa, Rodolphus Dolohovin kanssa, Bellatrix siskonsa kanssa. Minun ja Rodolphuksen äiti sekä Bellatrixin vanhemmat oli sijoitettu mahdollisimman kauas meistä. Ymmärsin varsin hyvin, miksi veljeni ja hänen vaimonsa olivat päätyneet kyseiseen ratkaisuun.

”Täällä näyttää niin upealta”, Ina henkäisi, kun vielä jälkiruuan syötyämme siirryimme takaisin oleskeluhuoneen puolelle. Korkealta katosta leijaili päällemme puuterilunta. ”Bella on nähnyt todella paljon vaivaa juhlien eteen.”

”Luuletko, että Bella on itse tehnyt kaiken?”

”En luule vaan tiedän, ettei hän ole. Hän on käskyttänyt kotitonttuja mielensä mukaan ja komentanut Rodinkin apuun ja lopulta menettänyt hermonsa kaikkiin ja painunut ulos mököttämään. Sitten Bella on tajunnut, kuinka lapsellinen on jälleen kerran ollut ja palannut sisälle kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.”

”Etkös sinä ollut täällä Bellaa auttamassa parina päivänä?”

”Luuletko tosiaan, että saimme yhtään mitään aikaiseksi?”

”Ilmeisesti siis ette.”

”Emme todellakaan. Emme niin yhtään mitään. Sen kirjan minä kyllä lainasin Bellalle ja opettelimme yhdessä, miten luodaan keinotekoinen lumisade. Se oli oikeasti varmaan ainoa asia, mitä saimme tehdyksi.”

Pian valssin ensitahdit alkoivat kajahdella. Rodolphus ja Bellatrix juhlien isäntäparina aloittivat tanssin avaten lattian muillekin halukkaille. He kävelivät keskelle tanssilattiaa, Rodolphus kumarsi painaen suudelman Bellatrixin kämmenelle ja Bellatrix painui syvään niiaukseen ennen kuin ottivat tanssiotteen. He näyttivät suorastaan leijailevan lattian yllä. Bellatrixin tummanpunaisen leningin helmat hulmusivat heidän pyörähdellessään. Käännyin vaimoni puoleen.

”Saanko luvan?” kysyin kumartaen samalla. Tarjosin hänelle kättäni.

”Tietenkin”, Ina hymyili, tarttui minua kädestä kiinni ja salli johdattaa muiden tanssijoiden sekaan.

Vaimoni ei ollut millään tapaa huono tanssija, ei lainkaan. Me pyörähtelimme lattialla kahden ensimmäisen valssin ajan, kunnes Ina ilmoitti tarvitsevansa juotavaa. Siirryimme salongin pehmustetulle sohvalle istumaan ja minä kävin hakemassa Inalle lasillisen kurpitsamehua. Pian Bellatrix liittyi seuraamme.

”Joko te kävitte tanssimassa?” hän kysyi istuutuessaan lupia kyselemättä Inan viereen.

”Kävimme”, Ina vastasi nielaistuaan kurpitsamehun viimeiset pisarat alas. ”Sinusta on tullut aika hyvä tanssija.”

”Pakko oli opetella, kun tällaisia juhlia tuntuu olevan vähän väliä. Sitä paitsi minullahan oli paras opettaja, muistatko?”

Ina naurahti hiljaa.

”Muistan kyllä.”

En voinut mitään sille, että aina heidän seurassaan tunsin itseni ulkopuoliseksi. Aloin etsiä katseellani itselleni seuraa, mutta ennen kuin ehdin lähteä Bellatrixin serkut Sirius ja Regulus pelmahtivat luoksemme. Sirius katsoi Bellatrixia vaativasti, suorastaan röyhkeästi ja se herätti mielenkiintoni.

”Missä meidän joululahjamme ovat?” poika kysyi.

”Älä huoli, minulla on ne kyllä”, Bellatrix sanoi ja napsautti sormiaan. ”Arta.”

Kotitonttu saapui paikalle räksähdyksen saattelemana ja painui välittömästi syvään kumarrukseen emäntänsä edessä.

”Rouva kutsui”, Arta narisi.

”Tuo nuorten herrojen joululahjat”, Bellatrix määräsi.

”Kuten rouva tahtoo.”

Tonttu palasi pian kantaen kahta lahjapakettia. Paketit olivat sen verran suuria ja Arta niin pieni, että tuskin näki mitään niiden takaa. Arta ojensi paketit Bellatrixille ja katosi kumarrettuaan ensin. Bellatrix ei kiinnittänyt tontun lähtöön mitään huomiota, sillä luki lahjojen nimilappuja, kunnes lopulta ojensi pienempää ja vihreään paperiin käärittyä kohti 13-vuotiasta Regulusta.

”Toivottavasti pidät siitä”, Bellatrix hymyili iskiessään pojalle silmää. ”Siinä opetetaan pieniä kirouksia, joista voi olla sinulle yllättävän paljon hyötyä. Niitä voi käyttää vaikka ärsyttäviin isoveljiin tai rohkelikkoihin, jos tarve vaatii.”

”Hei!” Sirius huudahti. ”Minä kuulin tuon!”

”Kiitos, Bellatrix”, Regulus sanoi ja häipyi paikalta samantien.

Bellatrix kääntyi Siriuksen puoleen ja antoi tämän käsiin siniseen paperiin käärityn paketin.

”Saat luvan myös olla tyytyväinen, tuo oli nimittäin hemmetin kallis”, Bellatrix tokaisi. ”Eikä sitten sanaakaan Walburga-tädille siitä, kuka sen osti sinulle, Sirius. Onko selvä?”

”Tietenkin”, Sirius vakuutti. ”Mitä siellä on?”

”Paketti, missä on useampiakin tavaroita, osa alaikäisiltä kiellettyjä. Siellä on muun muassa pomppiva pannu, joka kiellettiin Tylypahkassa jo silloin, kun minä olin koulussa. Mutta sitä on paranneltu ja se osaa naamioida itsensä silloin, kun ei ole käytössä.”

Leveä virnistys koristi Siriuksen kasvoja.

”Odotahan vain, kun James kuulee tästä”, hän sanoi. ”Kiitos, Trixie.”

”Bella”, Bellatrix oikaisi.

”Trixie.”

Bellatrix huokaisi syvään ja sulki hetkeksi silmänsä. Minulle oli kerrottu, että Bellatrix vihasi, jos häntä kutsuttiin nimellä Trixie. Ina tuntui olevan ainoa, jolla oli lupa käyttää sitä nimitystä hänestä. Kun Bellatrix avasi silmänsä uudestaan, hän katsoi suoraan Siriukseen.

”Minä oletan sinun sitten pitävän lupauksesi”, Bellatrix sanoi.

”Minkä lupauksen?”

”Sen, mihin liittyivät jäynät ja McGarmiwa.”

”Tietenkin minä pidän sen. Tai siis minä ja James.”

”Tahdon sitten yksityiskohtaisen selonteon siitä, mitä olette tehneet. Kirjoita minulle, kun olette pistäneet suunnitelmanne täytäntöön.

”Aivan kuin sinä et pitäisi McGarmiwasta. Mikä sinulla on tuvanjohtajaani vastaan?”

”Minä vihasin häntä ja hän vihasi minua, kun olin koulussa.”

”Eikä vihannut”, Ina pisti väliin. ”Itsehän et osannut olla hiljaa tunneilla, joten en yhtään ihmettele, että hän aina käski sinut etupenkkiin voidakseen pitää sinua paremmin silmällä. Minusta se oli varsin oikeutettua.”

”Sinä et ollut minua yhtään parempi”, Bellatrix huomautti. ”Sinä vain esitit kilttiä, jotta pääsisit pälkähästä.”

”Niin esitinkin.”

Sirius katseli kaksikkoa vähintäänkin yhtä huvittuneena kuin minä. Siinä samassa pojan äiti ilmestyi näkyviimme. Rouva Walburga Mustan hiukset oli vedetty tiukalle nutturalle ja hänen kasvoillaan oli sama kireä ilme kuin aina ennenkin. Tismalleen saman ilmeen saattoi usein nähdä hänen veljensä, Bellatrixin isän, kasvoilla. En lainkaan ihmetellyt, miksi Ina tunsi olonsa epämukavaksi Mustan suvun seurassa.

”Sirius, älä häiritse serkkuasi”, rouva Musta käski. Sirius pyöräytti silmiään.

”Ei hän meitä häiritse, Walburga-täti”, Bellatrix sanoi tavoitellen mahdollisimman kohteliasta äänensävyä ja ottaen herttaisen hymyn kasvoilleen. Mutta jopa minä huomasin pienen piikin hänen äänessään. ”Meillä on oikein mielenkiintoinen keskustelu meneillään Sirius-herran kanssa.”

”Hmh”, rouva Musta tuhahti. ”Sirius, kello on sitten pian yksitoista, joten alahan valmistautua kotiinlähtöön.”

Sen sanottuaan nainen purjehti pois huoneesta saaden meistä varmasti jokaisen huokaisemaan sisäisesti helpotuksesta. Inan kasvoilla oli hieman kiusaantunut hymy, nuori Sirius puolestaan vaikutti varsin happamelta.

”Mokoma vanha harppu...” hän mutisi harmissaan. ”Juuri kun aloin viihtyä.”


Ja mulla kiire etsimään taas uusi syy,
miksen voi olla onnellinen nyt
ja rakastaa sitä, mitä mun vieressä odottaa.

Natural

  • Ravenclaw
  • ***
  • Viestejä: 690
  • ... and yet i smile.
Vs: Jääkukat | K11 | osa 21/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #38 : 21.12.2016 21:43:45 »
Hei, kommentoin taas puhelimella, joten tämä tulee olemaan lyhyt.

Tämä on edennyt kivaan tahtiin ja joulujuhlasta olisi toisaalta ollut mukava lukea enemmän. Tämä on muutenkin todella kiva jatkis ja olen ahkerasti seurannut Lestrangejen jouluvalmistuita.

Yksi asia kuitenkin vähän häiritsi: käytät paljon termejä "minä ja vaimoni" tai "minä ja mieheni" ja käytät minämuotoa (tämä siis ei itsessään ole häiritsevää), joten välillä olen joutunut miettimään hiukan pidempään kumpi pariskunnista on kyseessä. Muutamassa luukussa olen vasta puolessa välissä tajunnut, kummistako on kyse. Asiaa myös sekoittaa jonkun verran se, että Rabastanilla ja Rodolphuksella on samankaltaiset nimet. Joten olisi hieman selkeämpää, jos alussa lukisi vaikka kenen näkökulmasta mikin luukku on. Esim ihan yksinkertaisesti pienellä minämuodon nimi. :) voi myös olla, että vain minulla on ymmärtämisen kanssa ongelmia, mutta tämä nyt on vain huomio joka minua hiukan välillä sekoittaa.

Muuten kyllä on selkeää luvettavaa. Ja pidän siitä, että olet myös tuonut Suomen mukaan tähän! :)

Uusia luukkuja odotellessa!

Nattesi


"Greed may not be good, but it’s not so bad, either. You humans think greed is just for money and power! But everyone wants something they don’t have."

Ava & Bannu By: Odo

sennamiila

  • miss Lestrange
  • ***
  • Viestejä: 715
  • Slytherin Pride
    • Haaveeni hulluuden tatuoimat
Vs: Jääkukat | K11 | osa 22/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #39 : 22.12.2016 12:26:21 »
Natte: Joulujuhlaa olisi ollut kiva kirjoittaa enemmän, mutta kun olen päättänyt pystytellä noin tuhannen sanan mittaisissa luvuissa. Vaikka se luku seitsemän vähän riistäytyikin käsistä... Ina taustat on tietenkin pitänyt ottaa huomioon, vaikka ei hän muutoin olekaan suomalainen kuin että on syntynyt ja kasvanut siellä. En sitten tiedä, minun mielestä luvuissa ensimmäisessä tai viimeistään toisessa kappaleessa tulee selville, kenen näkökulmasta luku on, mutta voi olla, että olen väärässä, kun itse kuitenkin tiedän tasan tarkkaan, kenen näkökulmasta kirjoitan.


Joulukuun kahdeskymmenestoinen 1974


Joulu on saapunut valkean maan,
metsäiset tiet lumivaipassaan.
Taivaalla tähdet ja kuu hymyilee,
saattavat jouluun tään maan pienoisen.

~ Jouluaattoyö


”Papaaa! Mitä minä tarvitsen mukaan tunturiin?”

Vilkaisin kahdeksan vuoden ikäistä kuopustani. Dania oli kantanut valtavan repun keskelle tuvan lattiaa ja tiiraili nyt sen aukinaisesta suuaukosta sisään keskittyneen oloisena. Kurtistin kulmiani. Ei kai tyttö luullut, että olisimme nyt lähdössä tuntureille vaeltamaan? Eihän vielä ollut jouluaatto.

”Nia kulta”, sanoin, ”emme me vielä ole lähdössä. Ylihuomenna vasta.”

”Mutta minä pakkaan jo valmiiksi. Enkö muka saisi?”

”Saat toki. Pakkaa, jos haluat.”
   
”Mutta mitä minä tarvitsen mukaan?”

”Mitä sinä luulet tarvitsevasi?”

Dania katseli ympärilleen suu keskittyneesti mutrussa kuin yrittäen keksiä, mitä mukaan tarvittiin. Tämä olisi viides vuosi, kun Dania olisi meidän mukanamme tunturissa, toinen vuosi, kun menisimme ilman Davinaa. Dania varsin hyvin tiesi, mitä mukaan tarvittiin, mutta hän oli aina tykännyt vetää omaa esitystään.

”Me tarvitsemme lasipurkin, johon voimme laittaa revontulet”, Dania päätti, nousi ylös ja suuntasi keittiöön. Pian sieltä kuului mahdotonta kolinaa hänen ilmeisestikin hypätessä keittiötason päälle ja kurottaessaan ottamaat ylähyllyllä olevia lasipurkkeja.

Siinä samassa Christianna tuli ulkoa tupaan. Hän oli ollut puhumassa kauralyhteelle syömään tulleille linnuille. Sielulinnuille, niin kuin hän sanoi, omille vanhemmilleen. Christiannan mukaan luotamme poistuneet tulivat lintujen hahmossa joulun aikaan luoksemme. Saman uskomuksen oli Daniakin omaksunut ja muutama päivä sitten innokkaana esitellyt minulle lyhteeltä omatkin vanhempani sekä nuorena kuolleen siskoni.

”Missä Dania on?” Christianna ihmetteli riisuessaan talvikaapuaan.

”Etkö kuule?” kysyin viitaten kolinaan keittiössä. ”Hän etsii purkkia revontulille.”

”Emmehän me vielä ole lähdössä.”

”Hän pakkaa valmiiksi.”

Ymmärrys levisi Christiannan kasvoille ja hän nyökkäsi.

”Dania on niin kovin malttamaton”, hän sanoi. ”Aivan erilainen kuin Davina.”

”Niin on”, hymähdin. Esikoisemme oli aina harkinnut tarkkaan tekemisiään, eikä vain sännännyt suinpäin mukaan. Davina oli hitaasti lämpenevää sorttia, hän ei missään elämän osa-alueella tahtonut kiirehtiä ja otti oman aikansa asioiden tekemiseen. Sen vuoksi olimme olleet aika yllättyneitä, kun Davina oli edellistalvena kirjoittanut meille menevänsä naimisiin. Päätös oli tehty, kun seurustelua oli ollut takana vain kuukauden ajan.

Koska olin itse kotoisin Britanniasta, tunsin toki puhdasveristen tavat siellä. Heillä seurusteluaika ei koskaan ollut pitkä vaan naimisiin mentiin mahdollisimman pian. Yleensä avioliitot puhdasverisissä perheissä olivat järjestettyjä, mutta mikäli oikein olin ymmärtänyt, Davinan ja Rabastanin naimisiinmeno oli tapahtunut täydessä yhteisymmärryksessä. En osannut sanoa, rakastivatko he toisiaan, mutta ainakin he vaikuttivat olevan onnellisia yhdessä. Ja nyt heille oli lapsikin tulossa.

Dania palasi tupaan käsissään suuri lasipurkki.

”Onko tämä sopiva, papa?” hän kysyi.

”Eiköhän se ole”, sanoin ja Dania sulloi purkin reppuun.

Dania jutusteli kanssamme innokkaasti pakatessaan samalla reppuaan. Saattoi nähdä, kuinka hän oli aivan täpinöissään joulusta ylipäätään sekä eritoten vaelluksestamme tunturiin. Molemmilla lapsillamme oli palo tuntureille, näkemään talven melankoliaa, kuuntelemaan susien surumielistä ulvontaa. Revontulet kiehtoivat heitä ja Dania aikoi myös tulla taitavaksi revontulten valjastajaksi. Dania ihaili vanhempaa siskoaan ylitse kaiken muun.

”Kukahan sinun reppusi mahtaa kantaa?” kysyin silmäillen täyteen ahdettua reppua. Vähintään puolet sen sisällöstä olisi tuntureilla täysin tarpeetonta tavaraa, jotka Dania oli välttämättä tahtonut pakata mukaan. Tyttäreni katsoi minua kuin olisin ollut aivan typerä.

”Minä kannan sen itse”, Dania julisti ylpeänä. ”Minä olen jo iso tyttö, kyllä minä jaksan.”

”Mahdatkohan jaksaa?”

”Jaksan minä, ihan varmasti jaksan! Papa, sinä olet ihan typerä. Miksen minä muka jaksaisi?”

”Kyllä sinä sitten varmaan jaksat, jos olet kerran sitä mieltä. Kunhan et vain lykkää sitä minulle, kun väsyt.”

”Minä en väsy, usko jo.”

”Uskon minä.”

”Dania, sinä et ehkä kaikkea tuota tarvitse tuntureilla”, Christianna totesi pukien ajatukseni sanoiksi. Vaimoni ei onneksi epäröinyt sanomisiaan juuri koskaan. Hän sanoi asiat suoraan niin kuin ne olivat, kun taas minä ajattelin ensin ja jätin sanomatta, jos uskoin pahoittavani sanoillani jonkun mielen. Niin kuin tässä tapauksessa Danian. Pieni tyttö katsoi äitiään huulet mutrussa ja uhmakkain silmin.

”Mutta minä tarvitsen -” Dania aloitti.

”Me emme ole jäämässä sinne”, Christianna selitti rauhallisella äänellään. ”Me olemme tuntureilla pari tuntia, valjastamme yhdet revontulet ja palaamme sitten tänne. Me emme jää sinne asumaan, joten ainakin puolet pakkaamistasi tavaroista ovat täysin turhia.”

Ploski mama!” Dania kiljahti ja polkaisi kiukuissaan jalkaansa lattiaan. Tytön hyvä tuuli oli kadonnut hetkessä.

”Dania Irina Lovett, katsohan hieman, millaista kieltä käytät.”

Dania käännähti kannoillaan ja poistui tuvasta. Hetkeä myöhemmin oven paukahdus kertoi hänen menneen omaan huoneeseensa murjottamaan. Oikeastaan huone ei kyllä ollut Danian oma vaan hänen ja Davinan yhteinen, mutta isosiskon ollessa poissa Dania oli saanut sen kokonaan itselleen.

”Tosiaan niin erilainen kuin Davina”, Christianna huokaisi.

”No...” mietin. ”Kyllä minä muistelisin Inankin toisinaan saaneen aivan käsittämättömiä raivokohtauksia, jos jokin ei mennyt hänen mielensä mukaan tai hän epäonnistui jossakin. Puhumattakaan siitä, jos hän hävisi jonkin leikkimielellä käydyn kilpailun.”

”Muistatko, kun hän kerran suuttui... Mistä se oli? Siitä, kun emme päästäneet häntä yhdeksänvuotiaana vaeltamaan yksin tuntureille?”

”Ja sen jälkeen joka ikinen joulu samasta aiheesta, kunnes kuudentoista vuoden iässä viimein pääsi sinne. Ensin minun kanssani ja sitten yksin.”

Mentyään Pohjolan akatemiaan Davina oli oppinut valjastamaan revontulia. Sinä talviyönä, ollessaan kuudentoista, hän oli opettanut tuon taidon minullekin ja siitä oli tullut perheellemme jokavuotinen perinne Davinan vaihto-oppilasvuoden jälkeen. Jouluyönä me vaelsimme tunturiin valjastamaan revontulia. Ja seuraavana yönä Davina lähti vaellukselleen yksin.

Sanoin en osannut kuvailla, kuinka paljon kaipasin esikoistytärtäni. Hän oli löytänyt kotinsa minun vanhasta kotimaastani ja olin erittäin onnellinen hänen puolestaan. Tuolla maalla oli suuri sija minun sydämessäni. Kaipausta ei vain kukaan voinut ottaa pois rinnastani. Se oli ja pysyi kuin ikitarttumistaialla loitsittuna.

Olin aina ollut läheinen Davinan kanssa. Minä ymmärsin häntä paremmin kuin hän itse tiesikään. Niin kuin Christianna oli aina sanonut, se lapsi muistutti isäänsä hyvin paljon, toisin kuin Dania. Dania oli meidän pieni prinsessamme, niin isän kuin äidinkin tyttö, iltatähti. Mutta esikoislapsi oli aina esikoislapsi, se ensimmäinen ehdottoman rakkauden kohde. Davina oli aina alusta alkaen ollut isän pieni tyttö ja tullut paremmin toimeen minun kuin äitinsä kanssa.

Meidän välillämme vallitsi syvä yhteisymmärrys, suurempi kuin Davina koskaan pystyisi käsittämään. Meillä molemmilla oli Britannia sydämessämme, veremme veti meitä aina sinne takaisin. Ennen kaikkea Davina oli minun tyttäreni. Hän oli aina ollut luonteeltaan enemmän minun kuin puheliaan, sosiaalisen äitinsä kaltainen. Jo lapsena Davina oli tyytynyt vähään, viihtynyt parhaiten yksin ja kätkenyt todelliset tunteensa. Dania oli aivan toista maata.

Ulkonäkönsä molemmat tytöt olivat perineet enemmän äidiltään, vaikkakin olivat saaneet minun vaaleuteni Christiannan tummuuden sijasta.

Tyttärillämme oli ikäeroa neljätoista vuotta. Minä ja Christianna olimme vuosikaudet Davinan syntymän jälkeen kuvitelleet, ettei meidän olisi mahdollista saada enää toista lasta. Christianna oli saanut toistuvasti keskenmenoja ja olimme jo menettäneet toivomme, kun Dania viimein oli ilmoittanut tulostaan. Olimme olleet varovaisen toiveikkaita hänen suhteensa ja lopulta meille oli syntynyt pieni, terve ja hyvin vilkas tytär toukokuussa 1966.

Dania liittyi jälleen seuraamme puolta tuntia myöhemmin rauhoituttuaan omissa oloissaan ja pyysi nöyränä anteeksi äidiltään haukuttuaan tätä tyhmäksi. Hän tyhjensi reppunsa kaikesta turhasta roinasta ja se keveni ainakin puolella, joten en enää epäillyt, etteikö hän jaksaisi kantaa sitä tunturiin ja takaisin.

Minä katselin ikkunasta pimenevää taivasta ja toivoin, että esikoislapsellani oli kaikki hyvin.


Ja mulla kiire etsimään taas uusi syy,
miksen voi olla onnellinen nyt
ja rakastaa sitä, mitä mun vieressä odottaa.