Lumille: No ei tässä nyt kuitenkaan ihan sitä 3000 sanaa ole, vain 2500... Ina ja Rabastan on aika söps ♥
A/N: Niin siis minunhan oli tarkoitus kirjoittaa noin tuhannen sanan mittaisia oneshotteja. Tämä yksi hieman paisui.
Joulukuun seitsemäs 1974Joulun aatto nyt saa,
jo ilta tummuu ja hiljenee maa.
Kuka kulkee nyt yksinään kalmistoon,
kuka yksin näin kylmässä on?~ Konsta Jylhän joululaulu Jo heti aamulla Rabastan oli vetäytynyt kauas minusta, eikä suostunut päästämään minua lähelleen. Uusi tilanne hämmensi minua syvästi, enkä tiennyt, kuinka siihen olisi pitänyt suhtautua. Rabastan näytti tahtovan olla omissa oloissaan, mutta koska en ymmärtänyt syytä hänen käytökseensä, se sai minut huolestumaan.
”Ina?” Rabastan kysyi viimein lähestyessään minua illan jo alkaessa hämärtää. ”Lähtisitkö mukaani käymään isäni haudalla?”
”Tietenkin.”
Seurasin Rabastania eteishalliin, jossa hän auttoi viitan harteilleni. Hän vaikutti kovin vaisulta, enkä ihmetellyt sitä lainkaan, jos hän oli koko päivän ajatellut isäänsä. Jos olin oikein ymmärtänyt, isän kuolema oli ollut Rabastanille ja Rodolphukselle aika kova paikka. Se oli ollut isku, jota he eivät olleet osanneet odottaa. Eikä se ollut ihmekään, heidän isänsähän oli kuollut taistellessaan Pimeyden lordin aatteen puolesta. Äkillinen kuolema oli läheisille aina pahin.
Niin kuin babuškan kuolema oli aina ollut kova paikka äidilleni. Minä olin ollut silloin vielä niin pieni, etten oikein muistanut siitä mitään. Minä tiesin vain sen, mitä äiti oli kertonut. Että babuška oli ollut jakomielitautinen. Että babuška oli tappanut itsensä. Äiti oli löytänyt babuškan kuolleena kotoaan.
Se oli ollut äidilleni niin kova isku, ettei hän ollut suostunut puhumaan asiasta moneen vuoteen. Usein hän iltaisin oli istunut takana edessä katsellen babuškan kuvaa, hymyillen sille, välillä jopa puhuen. Minun ollessa kymmenvuotias äiti oli ensimmäisen kerran vastannut kysymykseeni siitä, mitä babuškalle oli tapahtunut.
Minä en voinut edes kuvitella, miltä tuntui ylipäätään menettää oma vanhempansa, saati sitten niinkin nuorella iällä. Rabastan oli ollut vasta kahdeksantoista.
Kävelimme käsi kädessä pitkin autiota kylätietä. Lunta sateli hiljalleen pimenevältä taivaalta. Kiteitä kiinnittyi hiuksiimme, suli vasten lämpöä ja jäi vesihelmiksi suortuville. Kun lumipyry alkoi yltyä, vedin hopeaviitan hupun hiuksilleni. Hautausmaalle ei onneksi ollut kovinkaan pitkä matka kävellä.
”Isän kuolemasta tulee tänään kolme vuotta”, Rabastan kertoi. ”Minulla on ollut tapana käydä haudalla aina hänen kuolinpäivänään. Kun se kaikki tapahtui juuri ennen joulua... No, me vietimme aika mustan joulun.”
En vastannut mitään, hakeuduin vain lähemmäs miestäni. Minusta tuntui, ettei Rabastan edes odottanut minun vastaavan. Hän vaipui takaisin aatoksiinsa, kun lähestyimme lyhdyin valaistua hautausmaata.
Rabastan johdatti minut pientä kujaa pitkin kohden hautausmaan keskustaa, jonne oli rakennettu useampia mausoleumeja. Jokaisen hautakammion päädyssä luki suvun nimi ja viimeisessä niistä luki Lestrange. Rabastan sai lukitun oven avautumaan painamalla kämmenensä sitä vasten. Hän astui sisään vetäen minut mukanaan.
Kammiossa oli monia suvun kuolleita aina 1400-luvulta lähtien. Katseeni vaelsi kymmenissä haudoissa, joiden useimpien laatat olivat niin vanhat ja kuluneet, ettei niistä saanut enää mitään selvää, mutta näin siellä ainakin kaksi Rabastania sekä yhden Rodolphuksen. Hauta lähimpänä ovea oli uusin. Laatan teksti oli laadittu koristeellisin kirjaimin ja minulla kesti hetki ymmärtää, mitä siinä luki.
Rakastettu isä, veli ja aviopuoliso
LESTRANGE, Louarn
s. 3.10.1926
k. 7.12.1971Rabastan puristi tiukasti kättäni. Saatoin nähdä, kuinka tämä oli hänelle vaikea paikka ja parhaani mukaan koetin sanoitta tukea häntä surunsa edessä. Minusta ei tuntunut oikealta puhua, ei sillä hetkellä. Sen sijaan pujahdin Rabastanin kainaloon ja painoin pääni hänen rinnalleen. Rabastan vilkaisi minua ja hymyili hiljaa kietoessaan kätensä ympärilleni, vetäessään minut tiukasti itseään vasten.
”Hän oli hyvä mies”, Rabastan sanoi. ”Toivon, että voisin joskus olla edes suunnillen hänen veroisensa. Kaipaan häntä.”
”Tietenkin sinä kaipaat”, kuiskasin. ”Hän oli sinun isäsi.”
”Voinko minä kertoa sinulle jotakin?”
”Ihan mitä tahansa.”
”Minun isäni ei kuollut taistelussa.”
”Eikö? Kuinka sitten?”
”Hän oli sairastellut jo pitkään ennen kuolemaansa, mutta minä luulen... minä luulen, että hän väsyi äitiimme. Äiti on aina ollut aika... kylmä ihminen ja minä ja Rod pelkäsimme häntä, kun olimme lapsia. Isä oli ihan erilainen, hän oli aina hyvä meille. Äiti toki huolehti, että meillä oli kaikki, mitä tarvitsimme ja mielellään vielä enemmänkin, mutta minä tunsin oloni aina kauhean epämukavaksi hänen seurassaan, tunnen yhä. Hän yritti ostaa kiintymyksemme.”
”Silloin ennen kuin me menimme naimisiin, sinun äitisi moneen kertaan teroitti minulle, ettei yksikään nainen voi olla tarpeeksi hyvä hänen pojilleen. Bella sanoi, että äitinne jumaloi teitä.”
”Se voi hyvinkin olla niin, mutta minä en koskaan ole kokenut sitä sellaisena. Minä näin sen mustasukkaisuutena ja omistushaluna. Hän lahjoi meitä, kantoi meille jatkuvasti tavaraa, jotta niiden avulla saisi meihin kontrollin. Hän haukkui isää meille, jotta kääntyisimme isää vastaan. Äidin mielestä hänen pitäisi olla ainoa ihminen tässä maailmassa, kenelle me osoitamme kiintymystä, ainoa nainen meidän elämässämme, mutta toisaalta hän tahtoo myös lapsenlapsia...”
”Bella kehotti minua pitämään varani sinun äitisi suhteen. Hän kuulemma yrittäisi omia lapsemme samaan tapaan kuin on ominut sinut ja Rodolphuksen.”
”Sitä minäkin pelkään. Joskus mietin, jos pistäisi vain kokonaan välit poikki hänen kanssaan. Minä olen välillä kauhean väsynyt häneen.”
”Se on ihan ymmärrettävää.”
”Mutta onneksi minulla on sinut. Lupaan, että jos äiti yrittää omia meidän lapsemme tai kohtelee sinua huonosti tai mitä tahansa, hänellä ei sen jälkeen ole enää sijaa minun elämässäni. Meidän elämässämme.”
Nyökkäsin. Oli hyvä kuulla ne sanat Rabastanin suusta. Olin alkanut arastella hänen äitiään häidemme jälkeen, joten tuntui hyvältä, etten ollut ainoa, joka näki vanhan rouvan negatiivisessa valossa, että jopa hänen oma poikansa oli häntä vastaan. Se antoi minulle suurta tyydytystä.
Rabastan sytytti kynttilän ja laski sen isänsä haudan eteen.
”Lepää rauhassa, isä”, hän sanoi. ”Kaipaan sinua yhä joka päivä.”
Saatoin nähdä, kuinka Rabastan taisteli kyyneleitä vastaan.
Kun seisoimme jälleen mausoleumin ulkopuolella, näin kahden ihmisen lähestyvän käsi kädessä. En ollut uskoa silmiäni, kun tunnistin nämä. Kaksikko ei kuitenkaan ollut huomannut meitä, he olivat syventyneet omaan, hiljaiseen keskusteluunsa.
”Rabastan, katso”, kehotin. Hän käänsi katseensa nähdäkseen saman minkä minä.
”Rod?” hän kysyi uskomatta silmiään.
Rodolphus ja Bellatrix jähmettyivät niille sijoilleen tajutessaan meidän olevan paikalla. He katsoivat meitä vähintäänkin yhtä hämmentyneinä kuin me katsoimme heitä.
”Mitä te täällä teette?” Rabastan jatkoi ihmettelyään.
”Tulimme käymään isän haudalla”, Rodolphus vastasi. ”Hänen kuolemastaan tuli tänään kolme vuotta.”
”Tiedän sen. Mutta minä... En minä tiennyt sinun vierailevan täällä.”
”Kai minä nyt oman isäni haudalla käyn?”
”Et ole koskaan lähtenyt minun kanssani, kun olen pyytänyt.”
”Olen halunnut käydä yksin.”
”Niinkö?”
Rabastan katsahti Bellatrixia, joka ei suostunut katsomaan meistä ketään silmiin. Minä taas en saanut katsettani irti Bellatrixin ja Rodolphuksen yhteen liitetyistä käsistä. Saattoiko sittenkin olla, että Bellatrix välitti miehestään enemmän kuin antoi toisten ymmärtää? Saattoiko olla, että hän oli lähtenyt Rodolphuksen mukaan tämän isän haudalle tukeakseen miestään aivan kuten minäkin omaani?
”Bella on välillä... lähtenyt mukaani”, Rodolphus sanoi.
”Hän oli aina hyvä minulle”, Bellatrix mutisi hieman kiusaantuneena. ”Hän kohteli minua hyvin, eikä koskaan sanonut minulle pahaa sanaa.”
”Toisin kuin äiti”, Rabastan totesi.
”Niin”, Bellatrix nielaisi.
”Isä piti sinusta”, Rodolphus sanoi. ”Hän kertoi sen minulle monta kertaa. Hän sanoi, että olin onnekas, kun sain sinut vaimokseni ja minun sietäisi olla kiitollinen. Ja minä olen aivan varma, että isä olisi pitänyt myös Inasta.”
Hätkähdin kuullessani oman nimeni lausuttavan ja kohotin katseeni Rodolphukseen. Hän piteli vapaassa kädessään kynttilää sekä pientä valkeaa kukkaa. Hän ei katsonut minuun, eikä Rabastaniin vaan jonnekin kaukaisuuteen meidän ohitsemme.
”Me menisimme nyt tervehtimään isää”, Rodolphus sanoi.
”Tietenkin”, Rabastan nyökkäsi. ”Kuule, Rod... Mitä jos menisimme sitten kaikki meille? Miltä se kuulostaisi? Voisimme istua iltaa ja lämmin tee voisi tehdä hyvää kirpeän pakkasilman jälkeen, ehkä hieman tonttuviiniäkin...”
Rodolphus katsahti Bellatrixia vierellään.
”Mitä sinä sanot?” hän kysyi.
”Mennään vain”, Bellatrix vastasi.
Rodolphus nyökkäsi ja astui sitten Bellatrixin kanssa mausoleumin yhä avonaisesta ovesta sisään. Minä ja Rabastan jäimme ulkopuolelle odottamaan, sillä tahdoimme tarjota heille oman rauhansa. Kun he tulivat ulos joitakin minuutteja myöhemmin, näin kyyneleet Bellatrixin silmissä. Näin, kuinka hän yhä puristi tiukasti Rodolphuksen kättä. En ymmärtänyt sitä. Bellatrix oli aina niin kovasti vakuuttamassa, ettei välittänyt Rodolphuksesta tippaakaan, eikä tarvinnut tätä yhtään mihinkään ja nyt kuitenkin he pitelivät toistensa käsiä hakien turvaa toisistaan.
Palasimme kotiin tienpiennarta pitkin. Kävelimme hiljaisuuden vallitessa, Bellatrix ja Rodolphus takanamme. Kukaan meistä ei sanonut sanaakaan, kukaan ei tahtonut rikkoa hetken haurautta. Minä en uskaltanut vilkaistakaan taaksepäin, puristin vain tiukasti Rabastanin kättä omassani koko matkan ajan.
Kotona keskustelumme oli hyvin vaimeaa ja tavallaan jopa vaivaantunutta, kun siirryimme teesalonkiin, jonka olin vain muutamaa päivää aiemmin koristellut sulamattomalla huurteella ja jääpuikoilla. Minä ja Rabastan emme olleet osanneet odottaa kohtaavamme Rodolphusta ja Bellatrixia herra Lestrangen haudalla, ja toisinpäin, joten luultavasti juuri se loi välillemme hieman kiusallista ilmapiiriä. Ainakin siihen saakka, kunnes Rabastan käski kotitontun tuoda meille juotavaa. Vain hetkeä myöhemmin Vinka kantoi meille tarjottimella lasilliset tonttuviiniä.
”Nuori rouva Lestrangen on tuo etummainen”, Vinka sanoi. ”Siinä ei ole alkoholia.”
”Kiitos, Vinka”, hymyilin saaden kotitontun silmät taas kerran kostumaan. Nämä eivät kai koskaan tottuisi siihen, että kiittelin heitä vähän väliä avusta. Minä vain olin kotona oppinut, että henkiolennoille, tontuille ja muille, piti olla ystävällinen tai ne voisivat saada suurta tuhoa aikaan.
Otimme jokainen lasimme käteen.
”Isälle”, Rodolphus sanoi ääni hieman painoksissa.
Kohotimme maljat ja kilistimme. Vein lasin huulilleni ottaakseni pienen siemauksen. Puhelimme hiljaa, enkä minä kyennyt vieläkään muuta kuin vain katsomaan Bellatrixia, joka oli ollut kummallisen vaisu koko illan. En voinut olla miettimättä, oliko hänelle käynyt jotakin vai oliko hän vain tosiaan niin murheellinen miehensä isän kuolemasta, joka oli tapahtunut kolme vuotta takaperin.
Lopulta minun oli pakko tehdä asialle jotakin ja pyysin Bellatrixin mukaani hakemaan lisää viiniä keittiöstä. Hän kysyi, eivätkö kotitontut voisi tuoda sitä, mutta minä vaadin häntä tulemaan. Bellatrix nousi ja seurasi minua keittiöön, jossa kotitontut häärivät. Sain käteeni pullon tonttuviiniä heti, kun olin sitä pyytänyt.
Kävelimme oleskeluhuoneeseen, jossa kehotin Bellatrixia istuutumaan. Itse tulin hänen vierelleen. Laskin viinipullon sohvapöydälle ja tartuin ystävääni kädestä kiinni. Bellatrix kohotti katseensa silmiini.
”Minä näen, että sinua vaivaa nyt jokin”, sanoin. ”Kerro, minä kuuntelen.”
Bellatrix veti syvään henkeä ja painoi jälleen katseensa.
”Herra Lestrange oli hieman kuin isähahmo minulle”, hän kertoi. ”Hän kohteli minua aina niin hyvin, paljon paremmin kuin omat vanhempani. Hän todella oli kuin isä minulle, enemmän kuin omani koskaan. Sen takia minä välitin hänestä niin paljon, sen takia hänen kuolemansa oli minulle aika vaikea paikka.”
”Bella rakas”, huokaisin. Muuta en osannut sanoa, olin aina ollut huono lohduttaja, joten kiedoin vain käteni Bellatrixin ympärille ja halasin häntä lujasti. Bellatrix laski päänsä olkapäälleni.
”Se oli todella vaikea paikka myös Rodille ja Rabastanille. He todella välittivät isästään.”
”Näin olen ymmärtänyt.”
”Herra Lestrange oli oikeasti hyvä ihminen, monta kertaa parempi kuin vaimonsa. Hän oli ystävällinen kaikille ja kutsui minua suosikkiminiäkseen. Ikään kuin hänellä olisi muita edes ollut, mutta se tuntui hyvältä. Tuntui, että minua oikeasti arvostettiin ja että minusta pidettiin minun itseni takia. Ei sukuni takia, ei sen takia, että olin kuolonsyöjä vaan minun omien ansioideni tähden. Herra Lestrangen kuoleman jälkeen minusta alkoi tuntua, etten ollut enää mitään. Sinä tiedät, ettei vanha rouva pidä minusta, ei ole koskaan pitänyt ja hän saa hieman liiankin usein minut tuntemaan oloni mitättömäksi. Hän on hyvin paljon samankaltainen minun vanhempieni kanssa.”
”Bella -”
”Mutta onneksi minulla on sinut. Sinun seurassasi minä saan olla, mitä olen. Sinä olet niin tottunut näkemään minulta kaikenlaista ja tiedän, ettet tuomitse minua. Eikä tuomitse myöskään Rod, onneksi. Meillä on ihan toimiva avioliitto, vaikkei meillä kai suurempia tunteita ole toisiamme kohtaan. Minä välitän Rodista ja hän -”
”Rakastaa sinua.”
”Niin... niin kai sitten.”
Vaikenimme hetkeksi. Olimme siirtyneet vaikeista aiheista vielä vaikeampiin, enkä tiennyt, kuinka pääsisimme niistä eroon. Bellatrix onneksi ratkaisi sen minun puolestani.
”Tulisitko joku päivä auttamaan minua joulujuhlan valmistelussa?” hän kysyi yllättäen minut täysin.
”Mielelläni”, sain vastatuksi. ”Jos tulisin vaikka jo huomenna käymään?”
”Se sopii. Mutta nyt minä menen käymään kylpyhuoneessa ja jos sitten menisimme takaisin salongin puolelle vahtimaan, etteivät nuo veljekset keksi tehdä siellä pahojaan.”
Virnistin.
”Tehdään niin.”
Bellatrix suuntasi käytävään ja minä lähdin kohden teesalonkia napaten viinipullon käteeni. Kuullessani Rabastanin ja Rodolphuksen keskustelun jähmetyin paikoilleni oven taakse. En vain voinut mennä sinne ja keskeyttää heitä, sillä veljesten puhe kuulosti kovin vakavalta. Kenties heidänkin tarvitsi olla hetki kahden ja käydä tiettyjä asioita lävitse.
”Rod, minä...” kuulin Rabastanin äänen. ”Minä kerroin Inalle, kuinka isä kuoli.”
”Sitten?” Rodolphus kysyi.
”Kerroin, miten hän oikeasti kuoli. En minä voi pitää sellaista salaisuutta vaimoltani. Tee sinä omat ratkaisusi vaimosi suhteen, mutta Ina tietää nyt.”
Rodolphus huokaisi syvään.
”Rabastan, me teimme sopimuksen, ettei tästä puhuta perheen ulkopuolelle.”
”Minä tiedän, mutta Ina on perhettä, hän kantaa minun lastani sisällään, joten hänellä on oikeus tietää. Lapsellakin on oikeus tietää, kunhan on tarpeeksi vanha. Minä lupasin Inalle, että jos äiti alkaa liian päällekäyväksi, meidän ei tarvitse kestää häntä, että me voimme poistaa hänet elämästämme. Sinä tiedät, millainen äiti osaa olla ja minä tahdoin kertoa, mitä hän teki isälle. Tahdon Inan tietävän, että olen hänen puolellaan, etten minäkään pidä asioista, mitä äiti sanoo tai tekee. Sinä toki päätät itse, mitä kerrot Bellalle, mutta minusta hänelläkin olisi oikeus tietää. Sinä tiedät, kuinka paljon Bella vihaa äitiä, joten hänen pitäisi tietää, että olet hänen puolellaan.”
”Bella tietää, että olen hänen puolellaan ja tekisin hänen vuokseen mitä tahansa.”
”Ihan miten haluat. Se on sinun päätöksesi.”
Keskustelu näytti tulleen loppuunsa. Avasin oven ja astuin oleskeluhuoneeseen viinipullo käsilläni. Kannoin pullon pöydälle ja istuuduin Rabastanin tuolin käsinojalle. Rabastan laski kätensä reidelleni saaden sillä tavoin huomioni.
”Kiitos”, Rabastan sanoi. ”Mihin Bella jäi?”
”Hän tulee pian.”
Paria minuuttia myöhemmin Bellatrix liittyi seuraamme. Rodolphus tarkasteli vaimoaan hieman epäröiden, kunnes viimein karaisi kurkkuaan saaden kaikkien huomion puoleensa. Hänen katseensa vaelsi meissä pysähtyen lopulta Bellatrixiin.
”Minun täytyy tunnustaa jotakin”, Rodolphus sanoi. Hän epäröi pitkään ennen kuin jatkoi. ”Minä... minä valehtelin sinulle, kun kerroin isän kuolleen taistelussa Mestarin aatteen puolesta. Se ei ole totta missään muodossaan. Isä kuoli, koska ei jaksanut enää. Äiti niin sanotusti imi hänet kuiviin.”
Meidän kaikkien yllätykseksi Bellatrix hymyili.
”Minä tiedän sen, Rod”, hän sanoi.
”Mistä muka?” Rodolphus hämmentyi.
”Minä näen kyllä sinusta, jos valehtelet. Olen tiennyt, tai pikemminkin arvannut, totuuden pitkän aikaa.”
”Mutta sinä et ole sanonut mitään.”
”Koska tiedän, ettet halua puhua siitä aiheesta kenenkään kanssa, koska se sattuu sinuun yhä. Se, mitä sinun äitisi teki... Tarkoitan, että isäsi, teidän isänne”, Bellatrix katsahti Rabastania, ”kuoli hänen takiaan ja se antaa minulle vain entistä suuremman syyn vihata häntä.”
”En aio kieltää sinun vihaasi.”
”Onko meidän aivan pakko kutsua hänet joulujuhlaan? Hänkin nimittäin vihaa minua.”
”Tiedän, että vihaa, mutta kohteliaisuudesta äidin on myös saatava kutsu. Mutta ei sinun tarvitse olla tekemisissä hänen kanssaan, jos se tuntuu sinusta pahalta. Tiedän, ettei äiti ole koskaan ollut kovin hyvä sinulle. Ei samalla tavalla kuin isä oli. Olen pahoillani hänen töykeydestään.”
”Eihän se sinun syytäsi ole. Ja sitä paitsi alan olla jo aika tottunut. Enkä ole enää yksin tässä tilanteessa, sillä joku muukin minun lisäkseni saa lokaa niskaansa.”
Katsahdin Bellatrixia, jonka toinen suupieli kohosi hymyyn hänen katsoessaan suoraan minuun.
”Yhdessä me kestämme tämän, eikö vain?” hän kysyi.
”Varmasti kestämme.”
