A/N: Tämä luku tuli valmiiksi noin varttitunti sitten, mutta tulipa kuitenkin. Jääkukat on ollut melkoinen projekti, eikä tämän koskaan pitänyt paisua näin suureksi kuin tämä on. Kiitokset kommentoijille (eli teille,
Lumille ja
Natte ♥) sekä mahdollisille muille lukijoille, jos teitä siellä on ollut. Ja nyt - taianomaista joulua kaikille ♥
Joulukuun kahdeskymmenesviides 1974On jouluyö, sen hiljaisuutta yksin kuuntelen
ja sanaton on sydämeni kieli.
Vain tähdet öistä avaruutta pukee loistaen
ja ikuisuutta kaipaa avoin mieli.~ Sydämeeni joulun teen Jouluaamu koitti rauhallisissa merkeissä. Heräsin Rabastanin kainalosta, eikä minulla ollut käsitystäkään siitä, kuinka oikein olin siihen päätynyt. Viimeiset muistikuvani olivat oleskeluhuoneesta, kun mieheni oli lukenut minulle tarinaa tietäjän karvaisesta sydämestä. En ollut varma, olinko kuullut sitä loppuun asti.
Raotin silmiäni ja näin Rabastanin hymyn, enkä osannut muuta tehdä kuin painautua entistä tiukemmin häneen kiinni.
”Huomenta”, Rabastan hymähti.
”Huomenta”, mutisin. ”Paljonko kello on?”
”Kohta kymmenen.”
Rabastanin sanat saivat minut kavahtamaan istualleni ja silmäni rävähtämään täysin auki. Katsoin häntä pitkän aikaa sanomatta sanaakaan ennen kuin vilkaisin seinällä roikkuvaa kelloa. Rabastan oli oikeassa, kello kävi jo kymmentä.
”Hitto”, manasin. ”Bella ja Rodolphus tulevat jo kahden tunnin kuluttua ja täällä on kaikki ihan kesken.”
”Ina, rauhoitu nyt. Kotitontut hoitavat kyllä kaiken, sinun ei tarvitse panikoida. Kaikki tulee ajallaan valmiiksi, lupaan sen. Sinä rauhoitut nyt ja keskityt vain rentoutumaan ja nauttimaan olostasi. Käykö?”
”Hyvä on.”
Söimme aamiaisen kaikessa rauhassa sängyssä, jonka jälkeen ryhdyimme valmistautumaan päivään. Kun istuin aamutakkiin kietoutuneena peilin edessä ehostamassa itseäni, Rabastan avasi suunsa ja kysyi kysymyksen, joka oli poltellut hänen kielenkärjellään jo jonkin aikaa.
”Eroaako joulun vietto täällä millä tavoin siitä, miten vietitte sitä kotonasi?”
Hymähdin hieman hämmentyneenä.
”Aika paljon. Oikeastaan minulla on aina ollut vähän ongelmia sen suhteen, milloin joulua pitäisi viettää”, kerroin. ”Minun kotimaassani joulua juhlitaan aattona, isän kotimaassa joulupäivänä ja äidin kotimaassa vasta seitsemäs päivä tammikuuta. Tai siis heidän kalenterinsa mukaan päivä on 25. joulukuuta, mutta ei meidän kalenterimme.”
”Eli te juhlitte monta viikkoa?”
”Käytännössä katsoen kyllä. Mutta sitten kun menin kouluun, minä jäin paitsi viimeisistä juhlista, sillä meidän kevätlukukautemme alkoi aina vuoden ensimmäisenä päivänä.”
Saatuani itseni valmiiksi ja pukeuduttuani viininpunaiseen mekkoon säntäsin Rabastanin kielloista huolimatta alakertaan varmistamaan, että kaikki oli kunnossa. Ja olihan siellä. Ruokasali oli valaistu leijuvin kynttilöin, pöydässä oli valkoinen liina ja kattaus oli valmiina odottamassa ruokailijoita. Keittiöstä leijaili herkullinen ruuan tuoksu. Oleskeluhuoneessa kuusen alla oli muutama lahjapaketti.
Olin niin tottunut siihen, että Bellatrix oli aina myöhässä sovituista tapaamisista, että miltei järkytyin heidän saapuessaan ajoissa. Tosin en vieläkään ymmärtänyt, miksi he saapuivat myös tällä kertaa kävellen, eivätkä käyttäneet hormiverkostoa. Bellatrix oli kyllä edelliskerralla selittänyt Rodolphuksen saaneen päähänsä aivan älyttömiä kohteliaisuussääntöjä.
”Mitä te täällä teette?” Rabastan ihmetteli avatessaan oven veljelleen ja tämän vaimolle laskien nämä sisään.
”Itse kutsuit meidät tänne jouluksi, pöljä”, Rodolphus vastasi.
”Kyllä minä sen tiedän. Tarkoitin nyt ehkä lähinnä sitä, ettei kello ole vielä edes kahtatoista. Te olette ajoissa.”
”Emme olisi, jos minä saisin päättää”, Bellatrix sanoi hieman myrtyneenä. ”Mutta
armas mieheni ilmoitti myöhästymisen olevan epäkohteliasta ja raahasi minut mukaansa.”
”En raahannut, kannoin olkapäälläni”, Rodolphus oikaisi.
”Aivan sama.”
”Oikeasti?” kysyin.
”Ihan oikeasti”, Rodolphus vakuutti.
”Olisinpa ollut näkemässä.”
Bellatrix tuhahti. Heidän riisuttuaan viittansa siirryimme kaikki ruokasaliin, jonne lounas oli katettu. Tunnelma oli kerta kaikkiaan hyvä, vapautunut. Meistä kenenkään ei tarvinnut perheen kesken esittää mitään vaan saimme näyttää todellisen luonteemme. Minun oli todella hyvä olla ja näin saman toisistakin. Kaikkialla vallitsi rikkumaton rauhan ilmapiiri.
Oleskeluhuoneen kuusen alle oli mystisesti ilmestynyt muutama lahjapaketti lisää. Ne huomatessani pieni hymynkare nousi kasvoilleni, mutten sanonut mitään. Vielä ei ollut lahjojen aika, vasta illemmalla sitten. Nyt me vain nautimme toistemme seurasta vailla minkäänlaisia huolia, jotka odottivat meitä ulkopuolella ja takuulla hyökkäisivät kimppuumme heti joulun jälkeen. Sitä en nyt kuitenkaan tahtonut ajatella, minulla oli mielessäni niin paljon muuta, niin paljon kaikkea hyvää.
Illan alkaessa hämärtää alkoi Bellatrix pälyillä minua kuin olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta ei vain saanut asiaansa sanotuksi. Ja minäkin pälyilin häntä. Toivoin, että voisin edes hetkeksi varastaa Bellatrixin itselleni olematta epäkohtelias.
Ja sitten, pari tuntia myöhemmin, aivan kuin olisi lukenut ajatukseni, hän pyysi minua kanssaan pienelle kävelylle puutarhaan. Minä menin, tietenkin minä menin. Seurasin Bellatrixia eteiseen ja vedettyäni viitan harteilleni myös ulos. Lyhdyt valaisivat muutoin jo hämärtynyttä pihamaata. Me kiertelimme hetken ympäriinsä puhuen joulusta, kunnes Bellatrix pysäytti minut puutarhan laidalla. Minä käännyin hänen puoleensa odottaen jotakin tapahtuvaksi.
Lumihiutaleita leijui yllämme. Katsoin Bellatrixia silmiin ja hän katsoi takaisin. Koko hetkessä oli jotakin todella taianomaista. Bellatrix tarttui minua käsistä kiinni. Hän hymyili, enkä voinut itsekään estää vienoa hymyä kohoamasta huulilleni. Hetken aikaa tuntui kuin olisin palannut ajassa taaksepäin jouluun 1969 ja sen unenomaiseen todellisuuteen.
”Hyvää joulua, Bella”, kuiskasin.
”Hyvää joulua, Ina.”
Tismalleen yhtä aikaa vilkaisimme mistelipuun oksaa yläpuolellamme. Meidän molempien huulilta karkasi helisevä naurunpurskahdus ennen kuin liikahdimme likemmäs toisiamme ja painauduimme hiljaiseen suudelmaan.
”Tämä oli paras joululahjani tänä vuonna”, Bellatrix sanoi vetäytyessään taaemmas. Hänen silmänsä suorastaan säkenöivät minua kohtaan ja sen nähdessäni minusta tuntui kuin jokin olisi tahtonut suorastaan räjähtää sisälläni. ”Kiitos siitä.”
”Me emme kai koskaan osaa lopettaa”, sanoin. ”Me emme vain pääse eroon toisistamme tai tunteistamme.”
”Tuskinpa vain. Luulen, että sellainen on täysi mahdottomuus. Rod kerran sanoi, ettei meitä ole ilman toisiamme.”
”Se taitaa olla totta. Pitäisiköhän meidän mennä takaisin sisälle? Pian taitaa olla illallisaika.”
”Mennään vain. Vaikka kaikkein mieluiten viettäisin loppuillan kahdestaan sinun kanssasi.”
”Et uskokaan, kuinka mieluusti minä suostuisin, mutta... tiedäthän... Rabastan ja Rodolphus...”
”Tiedän kyllä. Saanko minä pitää sinua kädestä kiinni?”
”Sinähän pidät jo.”
”Mutta kun menemme sisälle?”
”Tietenkin.”
Toisen käden ote irtosi, kun lähdimme hiljalleen astelemaan kohden kartanoa. Sanaakaan sanomatta hakeuduin lähemmäs Bellatrixia ja pian hän mieluummin kietoi kätensä hartioilleni kuin piteli minua kädestä. Askeleemme painautuivat puuterilumeen ja hetkeksi minut valtasi suunnaton koti-ikävä. Onneksi se kesti vain hetken, sillä Bellatrixin läsnäolo rauhoitti minua sillä hetkellä suunnattomasti ja ajoi minut täyden tyyneyden valtaan. Myös kirpeä pakkanen ja hohtava hanki tekivät tehtävänsä. Vaikkeivät nietokset olleet mitään verrattuna siihen mitä Lapissa, oli kuitenkin lunta ja se lievitti ikävääni.
Kun olimme syöneet perinteisen englantilaisen jouluillallisen, päätimme yksissätuumin, että nyt voisi viimein olla aika avata lahjat. Loppujen lopuksi yksikään lahja ei ollut minulle arvokkaampi kuin se, mikä oli lähetetty kotoa. Ei valkokultainen smaragdein koristeltu kaulakoru, jonka sain Rabastanilta ja joka takuulla oli ollut kallis. Eikä Bellatrixilta ja Rodolphukselta saatu nahkakantinen muistikirja, johon oli kudottu kuvioita hopealangalla. Kun avasin käärepaperia, käsiini putosi kahdet neulotut sukat.
”Katso, Rabastan”, naurahdin ja heitin vihreät sukat Rabastanille. ”Äiti ja Dania ovat muistaneet palelevia jalkojamme.”
”Tässä on kortti, jossa lukee
Rabastanille Danialta”, Rabastan sanoi.
”Dania on aina ollut niin paljon enemmän äidin kaltainen. Minä en ole ikinä osannut neuloa yhtään. Hyvä että on sitten äiti ja Dania, jotka ovat aina pitäneet minun jalkani lämpiminä.”
Jatkoin käärepaperin avaamista varoen, sillä paketin tuntumasta päätellen sen sisällä todennäköisesti oli jotakin särkyvää. Kun hopeainen paperi putosi lattialle, en voinut olla henkäisemättä ihastuksesta.
”He lähettivät meille revontulia!” kuiskasin. ”Rabastan, me saimme revontulia!”
Nostin näkyville lasisen taioin lukitun purkin, jonka sisällä pyörteili mitä ihmeellisin läikkyvien valojen sekamelska. Jo pelkästään tulten näkeminen purkissa aiheutti minussa valtavan tunneryöpyn. Se sai kyyneleet kihoamaan silmiini ja pian jo nyyhkytin kasvot Rabastanin jalkaa vasten painettuna. Tunsin Rabastanin silittelevän rauhoitellen hiuksiani. Kuinka perheeni olikaan saattanut keksiä näin täydellisen joululahjan? Revontulet olivat ehkä viimeinen asia, mitä olin odottanut saavani.
”Meidän täytyy vapauttaa nämä taivaalle”, sopersin. ”Sitten te näette ne kaikessa kauneudessaan. Sitten te ymmärrätte, miksi kaipaan niin kovasti Lappia.”
”Ina”, Bellatrix sanoi. ”Täällä olisi vielä yksi lahja.”
Hän ojensi käsiini paketin. Vilkaisin nimikorttia hieman kummastuneena.
”Se on kummitytöllemme”, Rodolphus sanoi.
”Mille ihmeen kummitytölle?” minä kysyin. ”Ette te voi tietää, onko se tyttö vai poika.”
”Bella on kuulemma aika varma tytöstä.”
”Tiedättekö”, Rabastan pisti väliin, ”minäkin sanoin Inalle yksi päivä olevani aivan varma, että se on tyttö. Jotenkin en edes osaisi kuvitella muuta. Mutta eihän hän usko minua, väittää vain kivenkovaan, etten voi etukäteen tietää.”
”Mutta kun et sinä voi”, totesin. ”Se voi olla kumpi tahansa.”
”Ina, älä jaksa väitellä tästä asiasta”, Bellatrix pyysi. ”Avaa nyt vain se paketti.”
”Mutta entä jos se ei ole tyttö? Ja tässä lukee kummitytölle. Jos se on poika, eikö hän saa sitä?”
”Tietenkin saa. Tuli sieltä kumpi tahansa, hän saa sen. Avaa nyt vain.”
Noiden sanojen jälkeen myönnyin tekemään työtä käskettyä ja pian käsissäni oli smaragdinvihreä peitto hopeakirjailuin. Kohotin katseeni Bellatrixiin, joka virnisti minulle kuin anteeksi pyytäen.
”Ai että aivopesu luihuiseksi aloitetaan heti syntymän jälkeen?” kysyin.
”Totta kai”, Bellatrix vastasi. ”Mitä oikeasti kuvittelet? Teidän lapsenne tulee olemaan Lestrangien ja Greengrassien jälkeläinen, joten hänen on melkeinpä pakko olla luihuinen. Eihän siinä edes ole muita vaihtoehtoja.”
”Lapsemme on myös Lovett ja isäni ja hänen isänsä olivat korpinkynsiä.”
”No... Ei sekään ole kovin paha vaihtoehto.”
”Me keskustelemme tästä aiheesta vielä pitkään ja hartaasti, Bella.”
”Äh, älä viitsi ottaa kaikkea aina noin vakavasti, Ina rakas. En minä mitään pahaa tarkoita ja sinä tiedät sen kyllä.”
”Niinhän minä tiedän. Mennään ulos vapauttamaan revontulet.”
Me pakenimme oleskeluhuoneen suloista lämpöä jouluillan pimeyteen. Laskin saamani lasipurkin puutarhaan ja siirryin itse muutaman metrin päähän toisten luokse. Kohotin sauvani ja osoitin sillä purkkia.
”
Rahpos.”
Kansi lennähti pois paikoiltaan ja väriloisto sinkoutui ylöspäin ilotulitusten lailla. Ihastuksesta mykistyneinä katsoimme, kuinka pohjan loimut valtasivat koko taivaankannen. Painauduin vasten Rabastania. Kyllä tästä oli tullut ihan mukava joulu, olinhan saanut nähdä jopa revontulet. Mielessäni lähetin kiitokset kotiin.