Nimi: Ei ketuista ole pussailemaan
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: teinislash, fluffy, fantasia
Paritus: Timi/Jousia
A/N: Huisin paljon onnea,
Avaruuspiraatille! Toivottavasti pidät lahjastasi :>
Ei ketuista ole pussailemaan
Jousia
Lintu pyrähti lentoon. Siipien iskut, puunkaarnan rapina ja sirkuttava kutsuääni saivat ketun korvat värähtämään. Se nosti kuononsa jäljistä ja katsoi, miten lintu pujahti yläoksien välistä korkeammalle. Kettu kuuli muiden lintujen vastaushuudot, mutta ne tulivat kauempaa. Pää kääntyi välinpitämättömänä pois. Ei lintujen touhut sitä kiinnostaneet. Kettu kuuli jotain paljon kiinnostavampaa. Ohuen lumikerroksen alla möyri jokin pieni, varmaan myyrä. Kettu jätti jäljittämisen ja seurasi ääntä. Tuuhea häntä heilahti jännittyneenä. Ääni kuului lujempaa. Myyrä oli aivan lähellä maanpintaa. Nyt olisi oikea hetki. Kettu jännitti takajalkansa valmistautuen syöksyyn, mutta häiritsevä ihmisajatus sai sen jähmettymään, ja onnekas myyrä pujahti aivan ketun kuonon edestä seuraavaan onkaloon.
Et varmasti saa mua kiinni, kun kumminkin jäät jahtaamaan myyriä tai koitat huijata jotakin lapsiraukkaa lähtemään sun perään.Mielessä rapisi muisto kankaan tunnusta ja ihmiskehon kummallisista kulmista käsien alla. Ketun sisällä liikahti jokin, joka muistutti annetusta tehtävästä. Se palasi omia jälkiään takaisin ja kuono sai jälleen kiinni tutusta hajusta, joka ei ollut enää niin voimakas kuin äsken. Tassuihin tuli vauhtia. Tällä kertaa hän ei aikonut hävitä. Tuoksu oli niin tuttu, ettei ketun tarvinnut pelätä kadottavansa muiden tuoksujen lomaan. Harjoituksen tehtävänä ei ollutkaan muistaa tuoksua vaan pysyä keskittyneenä nimenomaan jäljittämiseen. Jousian heikkoutena oli se, että hän jäi helposti touhuamaan muuta kesken toimituksen, ja Timi moitti häntä siitä, että kettu voitti ihmistahdon liian helposti. Ei voittanut, mutta kun jäljittäminen ei ollut edes kovin hauskaa. Ei niin hauskaa kuin vaikka juosta rusakon tai rotan perässä pitkin ojia ja pensaikkoja.
Jousia pakotti itsensä keskittymään. Tuoksu vei hänet pois suojaisesta metsiköstä, läpi talojen pihojen, yhden pienen leikkipuiston ja siltaa pitkin kaupungin vilkkaammille kaduille. Iltaruuhka oli jo ohi. Ihmisiä ei ollut paljon liikkeellä, mutta Jousia pysyi silti mielellään piilossa. Cityketut eivät olleet mikään hirveän harvinainen ilmestys, mutta hän ei kaivannut uteliaita ihmisiä peräänsä. Timin tuoksu tuntui jo huomattavasti voimakkaampana. Se oli ollut täällä ei kauaakaan sitten. Jousia piileskeli tovin pyörien takana, kun riehakas teinilauma käveli ohi ja jatkoi sitten matkaa Timin tuoksua haeskellen. Se johdatti ketun syrjempään, ojan kautta pieneen ryteikköön, jossa oli kaatuneita puita ja koirien vanhoja jätöksiä. Meni siellä pieni polkukin, jota kettu kuitenkin vältteli. Toki hän kuulisi lenkkeilijän jo kaukaa, mutta polut olivat ihmisiä varten. Oranssit katuvalot heittivät syviä varjoja, mutta kettu näki mainiosti, minne oli menossa. Jousia oli saanut tuoreen vainun. Timi oli jossain täällä. Hän oli aivan varma siitä. Haju oli niin vahva. Jousia kuulosteli.
Orava hyppäsi puusta puuhun jossakin kauempana. Maan alla mönki pikkueläimiä, mutta Jousia ei välittänyt niistä. Hän seurasi hajua ja pysyi valppaana. Nopeat sydämenlyönnit, liian voimakkaat jänikselle – eikä hän sitä paitsi edes haistanut jänistä – käänsivät pään ja haju johdatti jonkun eläimen vanhaan pesäkoloon. Kettu työntyi innokkaana koloon häntä huiskien ja siellä sitä vasten puski toinen, hoikempi kettu. Ketut ääntelivät ja änisivät innostuneina. Jousia perääntyi, ja Timi syöksähti kolosta, jossa oli piileskellyt varmaan kyllästymiseen asti. Kettu sinkoili edestakaisin Jousian ympärillä puhisten ja vikisten kuin valittaen, että mikä siinä taas kesti niin kauan! Jousia yritti päästä lähemmäs, mutta Timi oli liian villinä. Ei se malttanut pysyä paikoillaan hetkeäkään.
Jousia mietti, miltä Timin paljas iho tuntui hänen sormissaan ja miten tämän tumma tukka oli silkkistä turkkia paljon karheampi. Hän kuvitteli huulensa toisen omilla ja palasi ihmismuotoon. Kettu oli pinkaisemassa karkuun.
”Turha nyt enää juosta, kun löysin sut jo!” Jousia huusi pakoon pinkovan eläimen perään. Kettu katosi näkyvistä, ja Jousia siirteli tuskissaan paljaita jalkojaan, kunnes ne turtuivat lumen pistävään kylmyyteen. Kylmä iski inhottavasti paljaalle iholle, mutta Jousia päätti silti odottaa. Hän halusi edes vähän tunnustusta siitä, että oli ensimmäistä kertaa onnistunut jäljittämään Timin.
Lopulta kuului taas rapinaa, ja kettu ilmestyi puiden väliin. Jousia kohtasi ketun kiiluvien silmien katseen, ja viimein Timi malttoi palata ihmiseksi. Jätkä oli aivan hengästynyt. Posket punoittivat ja tukassa oli kaikenlaista moskaa, lehtien rippeitä ja pieniä oksia. Hymy sai Timin kasvot säteilemään ja tämä käveli paljon Jousiaa varmemmin niin lumessa kuin pensaikoissakin. Timin jalkapohjat olivat kovat ja karaistuneet.
”Noh?” Jousia kysyi käsiään levitellen ja odotti, että Timi sanoisi edes jotain.
”Meh”, Timi äännähti, mutta se kiusasi. ”Ehkä nipin napin kelvollinen suoritus.”
Jousia pani kätensä puuskaan ja tuhahti.
”Hyvä se oli”, Timi sanoi vilpittömästi. Jousia ei voinut edes teeskennellä mököttävänsä. Hän suli Timin kehuille joka kerta.
”Ihanko totta?”
”Oli oli”, Timi vakuutti. ”Mähän sanoin, että sun pitää vain olla päättäväinen ja kurinalainen, vaikka sulla on etenkin viimeisimmästä vakava puute…”
Jousia nappasi Timin niskalenkkiin ja ravisteli. Timi pyristeli, puski vastaan ja nauroi. Jousia painoi pienikokoisemman pojan maahan ja murisi tämän kaulaan.
”Mitäs mä sanoin?” Timi huokaisi ja puistatus kulki läpi pojan vartalon. Selkä ei ollut jalkapohjien tavoin tottunut lumen hyytävään kosketukseen. ”Heti käyt käsiksi, kun vähänkin sua kritisoin.”
”Mulla on auktoriteettiongelmia”, Jousia sanoi, vaikka se ei ollut totta. Hänellä ei ollut koskaan vaikeuksia kuunnella, mitä Timi tahtoi hänelle opettaa tai välillä oli, mutta se ei johtunut siitä, ettei hän olisi ottanut Timiä vakavasti. Jousian huomio harhautui aivan toisenlaisten juttujen vuoksi. ”Tai ehken ollu tyytyväinen sun kehuihin.”
Timi pärskähti ja yritti päästä ylös, mutta Jousia piti pojan tiukasti allaan.
”Mitä sä haluat?” Timi ähkäisi.
”Suukon”, Jousia sanoi. Hänen mielestään sen ei ollut kohtuuton vaatimus, mutta Timi oli eri mieltä.
”Ei kyllä aleta pussailla täällä. On niin kylmäkin!” Timi vastusti.
”Mutta kun mä haluan”, Jousia mankui. ”Ja sä näytät kovin pussattavalta. Eikä mulla ole itsekuria, kuten niin ystävällisesti huomautit.”
”Yh”, Timi ilmaisi mielipiteensä hänen aikeistaan. Jousia painoi huulensa pojan kaulalle ja suukotteli aivan kevyesti yrittäen suostutella. Lopulta Jousia painoi suunsa vasten Timin pehmeään vatsaan ja puhalsi. Timi huudahti yllätyksestä, mutta nauroi päälle. Jousia oli mielissään, kun toisen kädet pujahtivat hänen paljaalle vartalolleen. ”Sulla on kylmä.”
”Kestän sen”, Jousia hymähti ja pussasi pojan leukaa. Timi huokaisi ja kiemurteli vastahakoisena.
”On kylmä”, Timi valitti. ”Mennään teille.”
”Annat sen pusun”, Jousia vaati ja painoi heidän nenänsä vastakkain. Hänen kielellään viipyili Timin ihon maku, mutta hän kaipasi enemmän. Pussaillessa tuli sitä paitsi lämpimämpi olo. Kai Timi tajusi sen verran?
”Pyh!” Timi tuhahti, ja pojan lämmin vartalo katosi Jousian alta. Tilalla oli kettu, joka oli toki söpö ja pehmeä, mutta ei siitä ollut pussailemaan. Timi puski hänen kylkeään vasten ja pyrähti juoksuun. Jousia murisi pettyneenä. Kostonhalu vauhditti muodonmuutosta, mutta kettu ei mennyt Timin perään. Täydellisen koston keksinyt Jousia suuntasi sinne, minne he olivat jättäneet vaatteensa.
Timi
He löysivät toisensa vasta, kun Timi päätti kääntyä takaisin. Jousia yllätti hänet singahtamalla pusikosta, mutta ei käynyt kimppuun. Tämä tiesi paremmin, ettei Timin säikäyttämisestä seurannut mitään hyvää. Juoksenteluun kyllästynyt Timi hieroi kuonoaan vasten Jousian paksua turkkia. Jousia näykkäsi, ensin korvasta, sitten selän turkista, hellästi pienempää kettua retuuttaen. Ketut pyörähtelivät ja huitoivat etutassujaan toisiaan kohti. Ne kierivät maassa ja kiehnäsivät. Marraskuussa Timi osoitti hellyyttä mieluummin kettumuodossaan. Kohmeista maata vasten kieriskely ei ihmisenä houkutellut. Siinä vain likasi ja palellutti itsensä ja pakaroiden väliin jäi kuolleita lehtiä, joiden rippeitä sai nyppiä pois vielä seuraavana päivänäkin.
Ketun tarvitsi vain vähän ravistella itseään ja turkista putoili ylimääräiset roskat. Ne, mitkä sinne jäivät, he yleensä puhdistivat toisistaan. Välillä Jousia oli kuin mikäkin äitikettu nuollessaan Timin turkkia. Timi sai yleensä töniä Jousian päältään, kun tämän kettupuoli sai liikaa valtaa, ja se oli Timistä jo turhan tungettelevaa. Jousia ymmärsi yskän ja perääntyi. Ei poika silti koskaan hävennyt. Tämä oli sinut kettuhalujensa kanssa, ja Timille osoitettu hellyys oli aina vilpitöntä, jopa ihmismuodossa. Se sai Timin edelleen häkeltymään. Hänestä ei ollut samaan. Ei se haitannut. He olivat erilaisia. Tuskin Jousiaa kauheasti harmitti, vaikkei Timi ollut yhtä avoin kuin hän.
Timi lähti jolkottamaan takaisin sinne, minne he olivat jättäneet vaatteensa. Ne olivat kahdessa muovipussissa, suojassa tiheäoksaisen pensaan alla. Turkin lämpö katosi iholta ja pakkanen nipisteli ikävästi kaulalla ja rintakehällä. Jousia muiskaisi hänen niskaansa märän suukon, kun Timi kyykistyi kaivelemaan vaatteet. Timi hymyili itsekseen, ja he alkoivat pukeutua. Timillä oli farkut jalassa ja huppari päällä, mutta kengät olivat hukassa. Hän kolusi molemmat muovipussit ja pensaan alustan, mutta kenkiä ei ollut missään. Hämillään Timi katseli ympärilleen ymmärtämättä, mitä oikein oli tapahtunut, kunnes hän tavoitti luihusti hymyilevän Jousian.
”Mitä sä oot tehnyt mun kengille!” Timi puuskahti. Jousia venytteli.
”Kai nyt opettajankin pitää välillä treenata vainuaan”, poika vastasi. Timi mutristi suutaan ja mietti harmissaan, kuinka hänen pitäisi riisua, muuttaa muotoa ja etsiä ne typerät kengät ja tehdä kaikki taas uudelleen. Poikaa väsytti ja jo jonkin aikaa kiusannut nälkä teki hänestä huonotuulisen. Lapselliset kepposet eivät lämmittäneet hänen mieltään. Timi päätti olla ryhtymättä Jousian typeriin leikkeihin. Marttyyrin elein Timi nappasi muovikassit ja paineli menemään ohittaen yllättyneen Jousian. Kylmä maa tuntui pahalta paljaiden jalkojen alla, mutta Timi ei valittanut. Hän ei edes irvistänyt. Suuttumus poltti poskissa ja juoksemisesta saatu ilo valui askel kerrallaan pois.
”Timi!” Jousian huuto kuului takaa ja poika juoksi hänen rinnalleen käsissään Timin kengät. ”Älä nyt noin pienistä suutu. Laita kengät jalkaan ja tuu meille.”
Timi ei vastannut, käveli vain ja pikkukivet pistivät ilkeästi jalkapohjia. Lopulta Jousian jämäkkä käsivarsi pysäytti hänet ja kengät työnnettiin nenän eteen.
”Idiootti”, Jousia tuhahti hermostuen jo itsekin.
”Vittu, ite oot”, Timi sihahti. ”Pidä ne. Kun näit niin paljon vaivaa niiden kätkemisessäkin.”
Kengät tömähtivät äkäisesti tielle.
”Miten vaan”, Jousia tokaisi ja käänsi Timille selkänsä olkapäät synkeästi köyryssä. Timi katsoi pojan perään. Hän tahtoi huutaa jotakin herjaavaa, mutta katsoessaan kenkiään poika päätti armahtaa kohmeisia jalkojaan. Timi lähti kotiaan kohti. Jalkojen lämmetessä mielialakin koheni, ja Timiä alkoi kaduttaa Jousialle kiukuttelu. Poika kääntyi, mutta ei palannut samaa tietä takaisin. Timi tiesi, mitä kautta Jousia käveli kotiin. Hän yhyttäisi toisen nopeammin pientä oikotietä pitkin.
Timi ei kiirehtinyt, mutta käveli ripeästi pitääkseen itsensä lämpimänä. Hän ei silti nähnyt Jousiaa missään, ei edellä eikä takana. Hän oli hämillään. Timi ei uskonut, että Jousia olisi mennyt hänen edelleen, mutta ei tällä olisi näin kauan mennyt kiriä häntä. Timi päätti odottaa, mutta hänen seurakseen liittyi vain poskia nakertava pakkastuuli. Timi jatkoi matkaa Jousian perheen talolle ja soitti ovikelloa. Jousian äiti, Paula, tuli avaamaan.
”Hei, Timi”, Paula sanoi. Tämän ääni oli tutun käheä ja matala.
”Tuliko Jousia jo?” Timi kysyi toiveikkaana.
”Ei. Ettekö te olleet yhdessä harjoittelemassa?” Paula kysyi. Timi haroi vaivaantuneena rehottavaa tukkapehkoaan.
”Joo oltiin ja se meni ihan hyvin. Jousia pystyi viimein jäljittämään mut, mutta sitten me vähän – no, kinasteltiin ja lähdettiin eri suuntiin. Sit mua alkoi kaduttaa ja halusin sovitella, mut jos se ei oo kotona, niin ei kai sit – ” Timi tajusi höpöttävänsä kaikkea turhaa. Hän punastui ja laski katseensa Paulan kultaisiin rannekoruihin.
”Tule sisään odottamaan”, Paula sanoi ystävällisesti. ”Onko nälkä?”
”No tota – ”
”Hyvä, me katettiinkin paikka sulle. Ollaan jo totuttu siihen, miten tarkkaan osaat arvioida, kuinka kauan teillä menee”, Paula sanoi, ja Timi tunsi olonsa tervetulleeksi, vaikkei Jousia ollutkaan paikalla. Tämän vanhemmat vain olivat niin kivoja. ”Jousialla on muutenkin pahastuessaan tapana vaeltaa ympäriinsä. Kyllä se sieltä takaisin tulee.”
”Oonks mä saanu uuden pikkuveljen?” Kaarina hihkaisi, kun Timi istuutui pöytään. ”Jousian naamaan onkin ehtinyt jo kyllästyä.”
Timi hymyili. Hän ei keksinyt mitään nokkelaa sanottavaa, vaikka oli kuunnellut Jousian ja Kaarinan kinoja kymmeniä kertoja. Kaarina oli paljon tuttavallisempi persoona, sillä tavalla sisarukset olivat hyvin samanlaisia, yhtä sopeutuvaisia tilanteeseen kuin tilanteeseen. Ei se ollutkaan kovin kiusallista syödä illallista Jousian perheen kanssa ilman poikaa. Timi kaipasi silti vaivihkaisia kosketuksia pöydän alla ja Jousian runsaita, lämpimiä hymyjä. Hän kiitti ja siivosi lautasensa oma-aloitteisesti, kuten hän teki kotonakin. Jousian vanhempien ihmettelevän ilahtuneet katseet kertoivat toisenlaisista tottumuksista.
”Sanokaa Jousialle, että oon sen huoneessa”, Timi sanoi.
”Lemmekäs poikaystävä venailee sängyllä, selvä. Välitän viestin!” Kaarina virnuili. Timi punastui, mutta virnisti silti takaisin.
”Vaikka niin.”
Timi ei jäänyt kuuntelemaan Jousian vanhempien mahdollisia kommentteja asiaan vaan pujahti yläkertaan. Hän mietti aloittavansa pleikkapelin, mutta Timi ei pystynyt keskittymään. Ruoka painoi vatsassa ja pedattu sänky kaikkine tyynyineen houkutteli puoleensa. Poika ei kyennyt vastustamaan sen seireenikutsua vaan mätkähti pehmeyteen. Timi veti hupun päähänsä ja käpertyi mukavaan asentoon. Hän vain lepäisi hetken…
Timi heräsi, kun sänky keinahti ja tuttu tuoksu sai nenän värähtämään. Poika ryömi vaistomaisesti lähemmäs kaikki harmin ja kinojen aiheet unohtaneena. Jousia kietoi kätensä hänen ympärilleen, ja Timi hieroi nenäänsä vasten Jousian kaulaa. Hän haistoi häivähdyksen metsää, mutta pääosin se oli vain Jousiaa itseään.
”Oot kamalan söpö”, Jousia hymähti. ”Ei sulle voi vihoitella, vaikka haluais.”
”No haluatko?” Timi kysyi ja kohotti unisena päätään. Hieman Jousiaan vedotakseen hän päätti suudella. Huulet kohtasivat toisensa raukeina. Jousia tiukensi otettaan Timin ympärillä ja heitti jalkansa hänen ylitseen. Timi painautui mielissään tiukemmin Jousian vartaloa vasten. Siinä oli hyvä olla, lämmintä ja turvallista.
”En”, Jousia huokaisi ja suuteli häntä uudelleen. Timi hihitti tyytyväisenä ja leikki Jousian hupparinnauruilla. Ne olivat aivan rispaantuneet, koska Jousialla oli hermostuneena tapana järsiä niitä. ”Tiedätkö, tätä mä vaan halusin. Siksi piilotin sun kengät. Tyhmä temppu, tiedän.”
”Niin oli. Ja tyhmä idea muutenkin yrittää saada mua pussailee, kun on kylmää ja märkää. Ei semmonen oo kivaa”, Timi mutisi. Jousia änisi vastaan.
”Sun pussailu on aina kivaa ihan sama millaisissa olosuhteissa”, Jousia väitti.
”No, mä oon mukavuudenhaluisempi”, Timi totesi.
”Kauhee prinsessa.”
”Sit oon”, Timi sanoi häiriintymättä. ”Sä oot liian lääpälläs muhun. Koko ajan pitäis halailla ja pussailla.”
Jousia puhisi pahastuneena.
”Noku mä tykkään fyysisistä hellyydenosoituksista. Ja turha sulle on sanoa kivoja juttuja, kun meet ihan punaiseksi ja tuppisuuksi.”
”En ees!” Timi huudahti, mutta lämpö jo hiipi katalasti kaulalta kohti poskia.
”Punastut nytkin.”
”Eenkä…”
Timin harmiksi hänen kasvojaan kuumotteli. Nolona poika vetäytyi huppunsa suojiin piiloon. Jousia vetäisi huppua ylös, ja Timi katsoi pojan suuria siniharmaita silmiä, jotka siristyivät hymyyn. Oli helpompi sulkea silmät ja suudella. Silloin ei tarvinnut ajatella Jousian tyhmiä, vaikkakin aika ihania juttuja. Kuumotus hiipui tasaisemmaksi, koko kehoa helliväksi lämmöksi. Hupparit riisuttiin, ja Timi juoksutti laiskasti sormiaan Jousian käsivarsilla.
”Nukuttaa”, Timi mumisi ja haukotteli.
”Nuku vaan”, Jousia kehotti ja antoi tilaa, jotta Timi saisi rauhassa etsiä itselleen hyvän asennon. ”Susta tulee silloin hauska tuhinapulla.”
”Ite oot pullea”, Timi tuhahti näreissään, mutta vilkaisi silti huolestuneena paitansa alle. Olihan hänellä aina ollut vähän pömppövatsa, mutta oliko hänestä ehtinyt tulla jo pullukkakin? Oliko litteävatsaiset atleetit enemmän Jousian mieleen?
”Eiku pulla, senkin idiootti. Koska sul on söpön pyöreät posket”, Jousia hymisi ja nipisti häntä poskesta. ”Johtuu varmaan sun oravageeneistä.”
”Saat kohta raateluhampaista”, Timi uhkasi. ”Kyseenalaistat mun maskuliinisuuden!”
”Enhän. Voi pojatkin olla söpöjä ja silti maskuliinisia. Trust me, tiedän kyllä, millainen
peto sä oikein osaat olla.”
Timi virnisti eikä punastunut. Kerta se oli ensimmäinenkin.
”Hyvä, ettei ole päässyt unohtumaan”, poika mutisi tyytyväisenä ja sulki silmänsä toisen läheisyyteen tuudittautuen.
