Nimi: Metsässä valtatien takana
Kirjoittaja: Wisteria
Ikäraja: S
Genre: ystävystymishömppä
Hahmot: Osku & Rikke
Tiivistelmä: Peippokin metsässä lopulta liverteli, mutta se ei suinkaan kruunannut poikien retkeä.A/N: Tällaisen synttäritekstin kirjoittelin
kuuskidille. Hirmuisen suuret onnittelut vielä!
Kuuskidi listasi
Syntymäpäiväficcitopikissa vaikka mitä inspiroivia asioita, ja tähän tekstiin inspiraatio lähti metsistä, söpöistä pojista ja vähän myös hylätyistä taloista ja leikkimielisestä kiistelystä. Kettuja unohtamatta c:
Metsässä valtatien takana
***
Auringonvalo siivilöityi korkeiden puiden läpi tehden varjokuvioita metsänpohjaan, mitä Osku ei voinut olla silmät tuikkien ihastelematta. Jostain kaukaa kuului vielä etäisesti valtatiellä ajavien autojen hurina, mutta ympäröivän luonnon vihreys sai hänet hetkeksi unohtamaan, että vain kävelymatkan päässä hänen takanaan maisemaa halkoi leveä asfalttijuova. Oli mitä lämpimin toukokuinen päivä. Sellainen päivä, jota olisi hyvä muistella syksyn sateiden piiskatessa vasten ikkunoita ja tekemättömien koulutehtävien ja muiden huolenaiheiden kasaantuessa painoksi hartioille. Auringontäyteiset päivät saivat elämän tuntumaan vapaudelta ja onnelta, eikä Osku keksinyt, miten kukaan voisi olla rakastamatta niitä. Hän ainakin rakasti, aivan kuten hän rakasti myös ympäröivää metsää.
Metsät olivat aina olleet yksi kauneimmista asioista, joita hän tiesi. Ehkä juuri siksi hän tunsi valtatien takaisen metsän kuin omat taskunsa.
Osku katseli ympärilleen etsien maamerkkejä, jotka kertoivat hänen olevan menossa oikeaan suuntaan. Sammalen peittämän siirtolohkareen ja vanhan puun kylkeen kasvaneen pahkan lisäksi pojan katse tavoitti erään männyn alaoksalla naksuttavan oravan. Hetkeksi hän pysähtyi tarkkailemaan ruskeaturkkia, joka pojan huomatessaan singahti ylöspäin pitkin männyn runkoa. Vikkelä eläin sai hymyn nousemaan Oskun huulille. Hän oli monesti miettinyt, miten kiinnostavaa olisi kurkistaa metsän eläinten ajatuksiin, vaikka sellainen oli tietenkin täysin mahdotonta.
Joskus hänestä vain tuntui, että olisi niin paljon helpompaa olla pieni ja huoleton orava, eikä ihminen monimutkaisine ajatuksineen ja huolineen. Mutta ihminen hän oli, ja vaikkei hän päässyt täysin eroon murheistaan, hän saattoi paeta niitä keskelle metsän vihreyttä. Ja olipa Oskulla sitä paitsi kunnon tarkoituskin senpäiväiselle kävelylleen. Hän oli jo edellisvuonna arvellut, että valtatien takaisessa metsässä asusti kettu, ja jos hän oli oikeassa, aivan lähipäivinä tai -viikkoina olisi mahdollista kohdata tämä punaturkki perheineen. Keväällä syntyneet pennut olisivat jo vajaan parin kuukauden ikäisiä, joten niiden olisi aika uskaltautua ulos pesästään, suuren kivenlohkareröykkiön kolosista, edes pieneksi hetkeksi nauttimaan auringonpaisteesta.
Sinä päivänä Osku ei kuitenkaan kohdannut kettuja, vaan jotain aivan muuta.
Vähän matkan päässä kivenlohkareröykkiöstä, kaatuneen puunrungon päällä istui tuntematon poika. Maastokuvioinen lippalakki varjosti pojan kasvoja, ja tummanruskeat hiukset oli koottu pienelle sykerölle niskaan.
Osku asteli hiljaa lähemmäs ja varoi säikyttämästä poikaa, joka oli keskittynyt käsissään olevaan kameraan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, kun männynvihreiden silmien katse siirtyi kameran näytöstä häneen. Poika näytti yllättyneeltä, ja Osku mietti, olisiko hänen pitänyt esitellä itsensä. Keskellä metsän rauhaa sellainen tuntui sivuseikalta.
"Tullut hyviä kuvia?" Osku kysyi, saaden vastaukseksi päänpudistuksen.
"Ei, oikeastaan", tuntematon poika kertoi, "aurinko paistaa niin että valoista ja varjoista tulee liian kovia." Osku ei ymmärtänyt kameroista senkään vertaa, mutta esitti ymmärtävänsä, ettei nolaisi itseään.
"Oon muuten Rikke", Osku kuuli pojan esittäytyvän.
"Osku", hän kertoi omankin nimensä, ja kaikeksi yllätyksekseen näki Riken ojentavan kättään.
Harvoinpa enää 2010-luvulla käteltiin. Lämmin kosketus tuntui kuitenkin hyvältä, ja Riken irrottaessa otteensa Osku melkein toivoi, ettei tämä olisi päästänyt irti.
"Hauska tavata", oli Rikke seuraavaksi virkkonut, ja kysynyt sitten, mikä oli tuonut Oskun sinä päivänä metsään. Poika oli kertonut toiveestaan nähdä kettuperhe, jonka arveli metsässä asustavan, mistä Rikke oli oitis innostunut. Kai lippispäistä kiinnosti veikeiden punaturkkien kuvaaminen, jos ne nyt ensin suvaitsisivat näyttäytyä niiden elämänmenosta kiinnostuneille pojille.
*
Niin Osku oli tutustunut Rikkeen. Nopeasti ystävystyneet pojat käyttivät kesälomansa ensimmäiset, huolettomat viikot metsissä samoiluun. Rikke piti metsistä lähes yhtä paljon kuin Osku, minkä saattoi toki päätellä maastokuvioisesta lippiksestä ja jokseenkin hippimäisestä olemuksesta. Pojan seurassa Osku ei arkaillut puhua asioista, jotka herättivät kummastusta hänen koulukavereissaan, sillä Rikkeä vaikuttivat kiinnostavan aivan samanlaiset asiat kuin häntä. Se oli ihme, sillä harva innostui lintuhavaintojen vertailusta tai halusi yrittää arvailla metsän korkeimmalle kurottavien puiden pituuksia.
Aivan varmasti joku kahdeksankytä metriä, Rikke arvioi pituudet yleensä yläkanttiin, mutta hänen ulkoilun punehduttamilla kasvoillaan välkehtivä ilo ja elämänhalua huokuva olemus saivat Oskun vain hymyilemään entistä leveämmin sen sijaan, että hän olisi alkanut väitellä puiden todellisista pituuksista.
(Joskus hän ei toki voinut vastustaa kiusausta väittää leikillään vastaan, vaikkei tiennyt vastausta yhtään sen tarkemmin kuin Rikkekään.)
Riken valloittavan ominaisluonteen lisäksi Oskuun tekivät vaikutuksen valokuvat, joita tummatukka otti. Poika harrasti hylättyjen paikkojen ja rakennusten etsimistä, ja taisi olla melkoinen mestari niiden ikuistamisessa filmille. Ovenkarmien lohkeilleet maalipinnat, naarmuttuneet puulattiat ja särkyneet ikkunat eivät olleet koskaan ennen näyttäneet Oskusta niin kauniilta, kuin miltä ne Riken ottamissa kuvissa näyttivät. Oli taito nähdä kauneutta sellaisissa asioissa, jotka monien mielestä näyttivät vain lahonneelta puulta ja ruosteelta saranoissa.
Aina välillä pojat koukkasivat metsäretkillään kiviröykkiön kautta. Joka kerta tuttua maamerkkiä lähestyttäessä kutkuttava jännitys valtasi Oskun päästä varpaisiin, mutta tunteen vei nopeasti mukanaan pettymys. Maasta löytyi korkeintaan luunkappaleita ja muuta saalisjätettä, tai pieni tuppo pentujen temmellyksessä irronnutta ketunkarvaa. Rikkeä lohdutti, että hän sai heidän retkillään kuvia puiden oksilla sirkuttavista linnuista ja kasvilajeista, jotka Osku hädin tuskin tunnisti. Pettymys kuitenkin maistui kerta kerralta pahemmalta.
*
Erästä sateista, kesäkuista aamua seurasi iltapäivä, jona taivas oli pilvetön ja kiviröykkiö kylpi auringossa. Rikke oli maanitellut Oskun lähtemään sitä katsomaan, vaikka kummankin pojan usko kettujen näkemiseen oli huvennut jo lähes olemattomiin. Ei Osku silti hennonnut olla lähtemättä toisen pojan seuraksi, kun tämä elätteli toivoa peipon tai jonkun muun metsässä viihtyvän linnun bongaamisesta.
Peippokin metsässä lopulta liverteli, mutta se ei suinkaan kruunannut poikien retkeä.
"Katso, Osku", Rikke kuiskasi niin hiljaa kuin osasi ja sulloi kameran linssinsuojuksen taskuunsa, kohdisti kameran röykkiön juureen ja tiirasi etsimen läpi näkyä, jonka ihailemiseen myös Osku keskittyi. Pojat olivat kyykistyneet kaatuneen puunrungon taakse, ja he olivat vieretysten lähes liikkumatta, yrittäen olla synnyttämättä yhtäkään rasahdusta tai kahahdusta, joka olisi pelästyttänyt heidän vihdoin kohtaamansa eläimet.
Maassa, siinä mistä yleensä oli löytynyt vain höyheniä ja pikkueläinten luita, pyöri nyt kolme pientä ketunpoikaa. Hontelot, punaruskeaturkkiset otukset hypähtelivät ja kierähtelivät auringonsäteiden lämmössä, kokeilivat hampaitaan kevyesti toisiinsa ja yrittipä yksi pentu napata toista hännästä, mikä johti nopeaan väistöliikkeeseen ja kuperkeikan heittämiseen. Ajoittain kisailevat pennut yltyivät ottamaan muutaman juoksuaskeleen, mutta kilpajuoksuksi ei leikkimielinen telmintä kuitenkaan edennyt.
Näky lämmitti Oskua, aivan kuten lämmittivät myös iltapäivän myötä madaltuva aurinko ja Riken läheisyys.
*
Pojat puhuivat tapauksesta koko loppukesän, ja vielä syksyn pimenevinä iltoina pohtiessaan yhdessä, mitä ketunpojille mahtoi kuulua.
Ne on varmaan jossain kaukana, tuhansien kilometrien päässä, Rikke arvioi leikillään aivan liikaa yläkanttiin, ja Osku melkein läikytti nauraessaan kaakaonsa heidän molempien päälle.
