Fandom: Delirium
Ikäraja: K-11 (saattaisi mennä ihan sallittunakin, hyvin kesyä)
Oikeudet omaansa omistavat Delirium-kirjasarjan kirjoittaja Lauren Oliver sekä Kumbaya-kappaleen sanoittaja Ida Bois. Heidän tekeleidensä lainaaminen on vain hupia ilman materiaalista hyötymistarkoitusta.
Osallistuu Lyrics Wheel 14 haasteeseen. Kiitos haasteen vetäjälle Beelsebuttille sekä lyriikoiden lähettäjälle Puoliveriselle prinsessalle! Sanat veivät tämän, mulle ficcarina uuden fandomin maailman tunnelmaan.
Olisi kiva kuulla kommenttia, jos joku pystyy semmoista antamaan
Sijoittuu Oliverin kirjoittaman Alexin kertoman tarinan jatkoksi; Pandemoniumin lopun aikoihin.
Kaksi askelta eteen, kolme taakseTiedätkö, miten sitä joskus toimii autopilotilla, muistamatta jälkeenpäin toimiaan tai taittamansa matkan vaiheita? Sellaista oli kulkuni kohti White Plainsia. Kuljin kuin ohjelmoituna, kuin tehtävän saaneena. Tehtävä ei varsinaisesti muotoutunut ja vahvistunut Kryptassa viettämieni kuukausien aikana. Mutta päästessäni ulos en tiennyt muuta. Etsisin Lenan. Vaikken löytäisi häntä ollenkaan tai elossa, jäljittäisin hänen elonsa Korvessa niin pitkälle kuin mahdollista.
Hänen täytyi olla elossa. Minä kuolin, joten oli vain kohtuullista, että hän olisi hengissä. Hyvässä kunnossa ja onnellinen? No se olisi ehkä jo liikaa pyydetty.
Varsinkin kun sabotoin hänen valmistelemisensa.
Loikoilimme lukemattomia pitkiä, hitaita ja aivan liian nopeita päiviä Brooks kolmeseiskassa. Leikimme vohkimallamme ruualla, syötimme toisiamme, nautiskelimme. Kerran hän veti keksin palan henkeensä niin, että pian läimin häntä kämmenellä selkään lapaluiden väliin. Kun hengitys alkoi taas kulkea normaalisti, iskut pehmenivät hierotuiksi ympyröiksi.
”Sinä senkin!” hän puuskahti kun pystyi vihdoin puhumaan.
”Mitä, pelastin kuule sinut juuri tukehtumiskuolemalta.”
”Joo, ja olit syypää siihen, että ylipäätään olin tukehtua. Ei kutittamista kun syödään!” hän sanoi ja tökkäsi minua kylkeen muka kiukkuisena.
Virnistin. ”Ei sääntöjä, etkö muista?”
Niin, osapuilleen tällaisissa merkeissä vietimme yhteisen aikamme. Se aika oli lähinnä kotia mitä minulla on koskaan ollut.
Näytin Lenalle tähtitaivaan ja metsän ainutlaatuisen, alati muuttuvan tuoksun. Puhuin hänelle runouden ja vapauden kieltä. Mutta en koskaan opettanut häntä saalistamaan, suunnistamaan luonnon avuin, etsimään vettä, rakentamaan suojaa, puolustamaan itseään.
Sellaisia me
amor deliria nervosaan sairastuneet teinipojat olemme. Elämme haaveessa, kosketuksessa, mielihyvässä. Halusin hänelle vain hyvää, parasta. Tai meille. Minunhan piti aina olla hänen vierellään. Saatoin vain toivoa, että hänellä oli luonnostaan hyvät vaistot, uskoa, että minä tarvitsin häntä enemmän kuin hän minua. Mielessäni kävi kamala ajatus siitä, kuinka Lena ei ehkä päätynytkään Korpeen vaan Portlandiin ja tiesi kyllä vankeudestani, muttei välittänyt enää nähdä minua. Ehkä hänet oli parannettu alkuperäisen aikataulun mukaan, tai ehkä hän eli uuden henkilöllisyyden turvin osana täkäläistä vastarintaa kaipaamatta minua. Karistin ajatuksen päästäni.
En ole koskaan kulkenut niin laput silmillä välittämättä luonnosta kuin Lenaa etsiessäni. Yritin pitää kulkuni suunnan oikeana, mutta muusta en piitannut. Söin mukaan ottamaani ruokaa niin kauan kuin uskalsin ja sen jälkeen en syönyt. En pystynyt nukkumaan kuin äärimmäisen väsyneenä, joten kuukahdin suoraan vauhdista pariksi tunniksi puun juurelle tai pensaan suojaan ennen kuin jatkoin taas matkaani.
Kolmannen päivän iltana saavutin White Plainsin seudun. Kaupustelija oli puhunut isosta varastosta, joten tarkistin vanhoja teollisuusalueita. Parista näki jo kaukaa, että ne olivat tyhjiä, ja yhdessä vipelsi suuri siimahäntien yhdyskunta. En jaksanut enkä välittänyt olla varuillani, joten Korpin väki huomasi minut ennen kuin minä huomasin heidät leirissään. Vartiossa ollut mies päästi minut helpolla – näytin kai surkealta ja sitä myöten harmittomalta. En ollut juttutuulella, mutta kysyin Korpista ja sain tietää, että hän tosiaan kuului tähän ryhmään.
Kutkutus on liian laimea ilmaisu sille mitä kropassani tapahtui. Olin lähempänä Lenaa kuin kuukausiin, lähempänä kuin olin luullut enää ikinä olevani. Minulle tarjottiin vettä ja ruokaa, mutta pikaisen tankkauksen jälkeen halusin vain kulkea huoneesta toiseen katseeni pyyhkiessä ihmisten kasvojen, olemusten, liikkumistapojen yli. Varastossa oli jonkinlaiset valot, ja olin varma, että tunnistaisin hänet kyllä. Muistin hänen piirteensä tarkalleen, kuulin yhä korvissani hänen Zombimaahan sopimattoman riehakkaan naurunsa. Kiersin varaston kahteen kertaan ja tutkin ulkoalueen ennen kuin istuin pettyneenä isoimman huoneen seinustalle. Ei vilaustakaan Lenasta. En tahtonut kysyä hänestä keneltäkään, mutta pian minun olisi pakko.
”Halusit kuulemma puhua kanssani.” Eteeni astui tuima tyttö, oikeastaan nainen, todennäköisesti useamman vuoden minua vanhempi. Mustat hiukset, arvioiva suora katse.
”Kyllä, jos olet Korppi”, sanoin ja toivoin hänen käyvän istumaan. Hän pysyi jaloillaan ja katsoi tarkasti alas minuun. En ollut varma miltä näytin, mutta saatoin kuvitella. Naamaani koristi yksi suuri ja useampi pienempi arpi. Silmäni ainakin tuntuivat turpeilta ja sänki siivottomalta. En ollut enää kuoleman kielissä, mutta riutunut ja huonon näköinen jopa Korven mittapuulla.
”En tunne sinua”, Korppi totesi ja hymyili sitten toisella suupielellään. ”Muistaisin kyllä.”
En vastannut hänen hymyynsä. ”Onko täällä ketään Portlandista tullutta?”
Hän mietti ja kurtisti sitten vähän kulmiaan. ”Hetkinen, oletko sieltä? Sen Kryptasta?”
Nyökkäsin ja näin hänen innostuvan vähän.
”Hienoa! Tarkoitan, hienoa, että sen räjäyttäminen onnistui. Et ole ainoa sieltäpäin, ja haluan kuulla kaiken paostasi, mutta puhutaan lisää huomenna. Olemme lähdössä pohjoiseen ja tässä on kaikenlaista… Olet tervetullut mukaamme, jos haluat. Aina joukkoon yksi hymypoika mahtuu.” Hän nosti kulmaansa ja oli sitten jo poissa.
Korpin tapaaminen turhautti, mutta nosti myös toiveitani. Ehkä Lena olisi jossain varaston sopessa jota en ollut löytänyt, tai ehkä ryhmä oli hajaantunut ja yhdistyisi seuraavana päivänä. Vieri viereen yötä varten pakkautuvat ihmiset ja lämmin puheensorina tuntuivat tutun turvalliselta ja saivat minut tuntemaan väsymyksen, kivun ja rasituksen jäsenissäni. Uni tuli nopeasti, ja näin varmaan jotain unia, mutta ne eivät ole tärkeitä.
Aamulla luonnonvalossa ihmiset näyttivät aika erilaiselta kuin iltahämärässä, ja silloin huomasin myös heidän katseensa paremmin. En löytänyt Lenaa sen paremmin kuin Korppiakaan ja taisin antaa pahaa silmää parille uteliaalle. En vain voinut ajatella mitään muuta kuin häntä. Asetuin yleisimmälle kulkureitille ikkunan viereen ja päätin odottaa ryhmän lähtemiseen saakka. En tiedä, mitä olisin sen jälkeen tehnyt: Korppi oli ainoa vihjeeni Lenasta, mutta hän ei ollut oikeastaan kertonut mitään. Näin kuitenkin Lenan ennen pohjoiseen lähtemistä.
En huomannut häntä heti. He tulivat kai Korpin kanssa samalla autolla, ja hän juoksi Korppia kiinni pihalla silloin, kun silmäni ensimmäisen kerran tavoittivat hänet. Oli hän muuttunut viime kesästä: hiukset eivät olleet yhtä liehuvat eivätkä silmät avoimuudesta suuret. Mutta hänen askeleensa olivat yhtä joustavat ja ilo huokui hänestä ihan kuin silloin kun rakastuin häneen. Hän oli nyt samaan aikaan valppaampi ja rennompi ja tiesin olleeni turhaan huolissani hänestä. Hän oli pärjännyt Korvessa ja missä lie seikkailuissaan hienosti. Hän ymmärtäisi minua nyt paremmin, voisin kertoa hänelle kaiken.
Ryntäsin ikkunalta ovelle ja törmäsin Korppiin. Hän ihmetteli vauhkouttani ja katsoi minua sitten uudella tavalla. ”Kuule, meidän pitäisi varmaan puhua ennen kuin menet ulos. Mikä nimesi olikaan?”
En välittänyt vastata vaan katsoin Korpin ohi Lenaan. Aika pysähtyi ja korvissani kohisi. Hän oli nyt pusertunut vasten aran ja komean näköistä poikaa, ja jottei mikään jäisi epäselväksi, he alkoivat suudella syvästi. Jähmetyin ovenläpeen ja tietoisuuteni, kaikki ymmärrykseni valui päästä varpaisiin ja varaston kynnyksen alle. Vapaapudotukseni lämpimässä tuulessa päättyi kovaan mustaan veteen, painavana yhä syvemmälle uppoamiseen.
Ilo ja onni on värien tanssia, kiherrystä sadekuurossa, sata sateenkaarta, loistetta ja paistetta. Paljon vaikeampaa on ymmärtää tai kuvailla sitä synkkää, tummaa tunnetta, joka saa ihmisen otteeseensa kokonaisvaltaisesti. Siinä on vielä vähemmän järkeä kuin deliriassa ja se satuttaa useampia ihmisiä useammilla eri tasoilla. Ja se voi tapahtua silmänräpäyksessä, kuten sain tuolloin huomata.
Katselin nuortaparia, mutta he eivät huomanneetkaan minua. Eivät tietenkään, se on yksi oireista, kuuluu taudinkuvaan. Kuulin heidän puhuvan rakkaudesta ja olisin voinut repiä karmit paikoiltaan. Mieleni teki tuhota jotain ja mitä tahansa samalla tavalla kuin silloin nuorena, kun poltin taloja. Räväytin oven kunnolla auki ja astuin esiin. Lena kääntyi katsomaan ja liimasi laajenneet silmänsä minuun. Hän oli täysin hämmentynyt – ja selvästi pettynyt näkemäänsä. Minunkin olisi pitänyt olla pettynyt itseeni, mutta se tuli vasta myöhemmin, liian myöhään.
Ajatukseni olivat kamalan itsekkäitä.
Te olette väärässä. Ei hän voi. Hänellä ei ole oikeutta. Tämän piti olla minun maailmani, tuon piti olla minun elämäni. Hän on minun. Minä rakastan häntä enemmän, minä olen kärsinyt enemmän. Kunpa he olisivat onnettomia. Kunpa he palaisivat helvetin tulessa, hitaasti ja kivuliaasti.Tuo olotila pitäisi julistaa sairaudeksi ja rikokseksi. Kai se on rakkauden kääntöpuoli, kytköksissä siihen, joten ehkä zombeilla on lopulta jotain hienoista järkeä säädöstensä takana.
Kukkaset puskivat kohti aurinkoa ja minä poljin jokaisen tielleni osuvan syvälle maahan.
Ida Bois - Kumbaya
On meitä ennenkin täällä ollut
Ollaan kuljettu eteenpäin
Vahvat voittivat heikot kylähullut
Eivät selvinneet omin päin
Helpompi sulkea silmänsä
Ei tarvii rikottua nähdä
Uskotaan että paranee
Maailma hiljalleen
Meillä on vain aikaa
Ja sekin tänään tuhlataan
Lauletaan Kumbayaa
Niin tämä maailma muutetaan
Kerran olimme täynnä toivoa
Uskoimme huomiseen parempaan
Olimme silloin vielä niin nuoria
Käytimme aikamme Utopiaan
Helpompi sulkea silmänsä
Ei tarvii rikottua nähdä
Uskotaan että paranee
Maailma hiljalleen
Meillä on vain aikaa
Ja sekin tänään tuhlataan
Lauletaan Kumbayaa
Niin tämä maailma muutetaan
Silmät kiinni, hengitämme elämää
Jokainenhan selvitä vain yrittää
Onko jotain pysyvää? Onko jossain määränpää?
Meillä on vain aikaa
Ja sekin tänään tuhlataan
Lauletaan Kumbayaa
Niin tämä maailma muutetaan
Meillä on vain aikaa
Ja sekin tänään tuhlataan
Lauletaan Kumbayaa
Niin tämä maailma muutetaan
