Ficin nimi: Sodan jälkeen (tuot lohdun)
Kirjoittaja: Odo
Genre: angst, h/c
Hahmot: Luna ja Pansy
Ikäraja: Sallittu
Vastuunvapaus: J. K. Rowling omistaa Harry Potterin maailmoineen ja hahmoineen. Kirjoitan tätä omaksi ilokseni.
A/N: Tämän raapustelin sanasodassa, että pääsen vireeseen tämän päivän maratoonia varten. Tämän voi tulkita parituksellisesti tai parituksettomaksi, joksi tämän pääasiassa tarkoitin. Kukin kuitenkin näkee tyylillään. Osallistuu Vuosi raapalehtien V, Angst10 ja FF100: Puhdasveriset (072. Korjattu)
Sodan jälkeen tuot lohdun
Pansylle Lunan kosketus oli lohtua sodan loputtua. Sodan tuhka leijui vielä sakeana ilmassa ja takertui itkusta katkeilevaan hengitykseen. Kaikkialla oli ruumiita, eikä Pansy enää tiennyt, miksi oli jäänyt eikä paennut muiden mukana.
”Parkinson, voit mennä ensimmäisenä”, McGarmiwa oli sanonut, eikä Pansy ollut mennyt. Hän oli kuvitellut, että voisi todistaa itsensä vielä hyväksi ihmiseksi sen jälkeen, kun oli sanonut ikäviä asioita. Ilkeitä, joiden jälkeen hän oli jäänyt yksin. Muut tukivat toisiaan, taistelivat rintarinnan ja Pansy yritti auttaa selustasta kenenkään suojaamatta hänen omaansa.
Siitä huolimatta hän oli selvinnyt hengissä ja nyt tyttö, joka uskoi narskuihin oli ainoa, joka häntä suojasi surulta. Silitteli hellästi hänen hiuksiaan ja hyräili lohtumielistä laulua, jossa ei ollut sanoja. Se sekoittui surevien itkuun ja tuntui kertovan kuolemasta. Pansy oli pitänyt aina tytön tuntemattomia ja käytävillä kaukuvia hyräilyjä typerinä, mutta nyt se toi hänelle turvaa.
”Sinulla ei ole hätää. Se on ohi, ja nyt voimme taas elää”, Luna kuiskasi saaden Pansyn silmät kirvelemään ja kyyneleet karkaamaan poskille. Joku sanoi, että hän saisi elää, eikä Pansy ollut siitä niin varma silloin, kun olisi tarvinnut eniten tukea. Pimeyden lordi oli kukistunut ja jäljellä oli niin paljon surevia, eikä Pansylla ollut ketään jota surra.
Ulkopuolisuuden tunne teki hänen omasta surustaa itsekkään, mutta Luna vaikutti ymmärtävänsä tai ei ainakaan tuominnut häntä siitä. Luna silitteli hiuksia ja painoi päänsä vasten toisen rintaa kuullakseen tämän rauhattoman sydämen sykkeen.
”Ei hätää, Pansy.” Siitä Pansy sai uskoa parempaan huomiseen. Hän ei osannut muuta kuin tuudittautua hyräilyyn ja toivoon. Luna ei odottanut kiitosta, mutta Pansy kiitti. Hän uskoi, että ei olisi selvinnyt ilman toista, kun kaikilla muilla oli joku lohduttamassa.
Luna oli ensin auttanut läheisiään, mutta ei ollut unohtanut häntä silloin, kun kaikki muut olivat. Tytössä oli taikaa, joka oli omalaatuista ja rakastavaa, rajat ylittävää ja lohdullista. Pansy kiitti toistamiseen ja antoi Lunan syleillä itseään saadakseen hetkeksi rauhan.
