Author: Zarroc
Pairing: Remus Lupin/Severus Kalkaros
Rating: S
Genre: drama, angst, romance
Fandom: Harry Potter
Disclaimer: En omista mitään, en tee tällä rahaa. Kiitän J.K. Rowlingia tämän kaiken luomisesta.
Summary: Hänestä on tullut selkärangaton, susi ei ole enää peto vaan susi on sylikoira, joka lukitsee itsensä kerran kuukaudessa alakerran kellariin.
Haasteet: Oneshot10
A/N. Tänään tuli ensilumi ainakin tähän osaan suomea ja se aiheutti tämän. En oikein edes tiedä miksi juuri tämän, koska varsinkin HP -fandomiin palaaminen kuulosti ajatuksena hyvin kummalliselta, mutta. Tähän tarvittiin tätä. Otsikko ja kappaleen sanat ovat tästä kultaisesta, ikivanhasta kappaleesta Rudi - Taivas saa odottaa.
PUTOAAKO JALAT ALTA VAI OONKO TUHKAA
_________________________________________________________________
sä et anna mulle aikaa
kertoo sulle miks mä oon yksinäinen
syvemmälle itsesääliin
vaipuminen, se on väärin
Ei ole edes marraskuu ja ensilumi sataa maahan suurin hiutalein. Remus katselee näkyä ikkunasta ja miettii, että joulut ilman Siriusta ovat kuin hänen yönsä sutena. Tyhjiä, merkityksettömiä, rauhattomia. Hän ei kykene ymmärtämään, että hänen paras ystävänsä on poissa – hänen
parhaat ystävänsä ovat poissa.
Remus huokaisee, hänen päänsä on painunut samantapaiseen kumaraan kuin yksinäisen tuulen voimasta rimpuilevat puunlatvat. Vaikka yksinäisyys ei ole koskaan ollut Remukselle este, eikä edes oikeastaan hidaste, se on aina riipinyt häntä sisältä tavalla, jota kukaan elävä olento ei ollut ollut kykeneväinen tähän mennessä ymmärtämään.
Hän hymähtää itselleen, miettii itsesääliä moneltakin kannalta ja toteaa, että on hirvittävän hankala olla surullinen, kun ulos katsoessa maailma on pelkkää rauhaa. Hän muistaa edelleen Siriuksen koiramaisen ilon, oli mies sitten ihmis- tai animaagimuodossaan. Hän oli kirmannut hangessa haukahdellen naurusta ja James oli juossut miehen perässä yrittäen saavuttaa, heitellen lumipalloja ja muita tavaroita.
Remus hymyilee muistolle ja kääntyy sitten tyhjää asuntoa päin. Hänen on vaikea olla tässä talossa, joka ei oikeastaan kuulu yhtään kenellekään. Kalmanhanaukio on painunut samaa tahtia kumaraan hänen kanssaan eikä hän syytä siitä ketään.
Talon ainoa lämmin paikka on kirjasto, jossa palavat kaksi suurta takkaa muistuttaen omalla ironisuudellaan kaiken hauraudesta. Remus kuljettaa kättään kirjanselkämyksellä, jota hän painaa rintaansa vasten ja katselee edelleen ulos. Kultaiset, raskaat samettiverhot ovat pölyn peitossa ja sitä varisee lattialle kirjankannesta, kun Remus pyyhkäisee sitä.
Hän avaa kirjan ja Walburga Mustan pilkalliset kasvot katselevat häntä ensimmäisen lehden väliin piilotetusta valokuvasta. Tummat, älykkäät silmät seuraavat häntä ja kasvojen kopea ilme muistuttaa häntä Siriuksesta.
Remus hätkähtää kuullessaan oven alakerrassa avautuvan ja sulkeutuvan. Jostain syystä suuri seinämaalaus eteisaulassa on hiljaa, joten tulijan täytyy olla sille mieleinen. Remus ei ole varma, onko tässä maailmassa yhtäkään sellaista henkilöä, joten hän poistuu hiljaa kirjastosta ja sulkee ovet perässään.
Vanhat mahonkiportaat eivät narahtele hänen painonsa alla ja talo hengittää samaa tahtia hänen kanssaan. Remuksesta tuntuu, että hän on kasvanut kiinni tänne eikä tiedä enää, kuinka voisi elää ilmankaan.
Eteisessä seisoo Severus Kalkaros talviviitta päällään ja lunta hartioillaan. Mies pudistelee sitä millintarkasti, kun Remus pysähtyy hämmentyneenä toisiksi alimmalle portaalle eikä tiedä yhtään mitä sanoa.
”Taioin tuon hiljaiseksi”, Severus toteaa, hänen silmänsä viittaavat tauluun, vaikka katse pysyttelee Remuksessa.
”Ai”, miehen huulilta karkaa ja hän hämmentyy entisestään. ”Minä… mietinkin miten se ei sanonut mitään, yleensä se huutaa kuin raivopäinen. Tosin senhän sinä jo… tiedätkin.”
Hänen takeltelunsa näyttää huvittavan Kalkarosta kummallisen paljon ja miehen huulilla viivähtää hymyntapainen. Se häviää niin äkkiä, että Remus luulee kuvitelleensa sen ja puristaa edelleen kirjaa kädessään.
”Niin, se on minulla hyvin tiedossa, kaikkine karkeine mielipiteineen”, liemimestari hymähtää eikä ota viittaa päältään. ”Meinasitko seisoa siinä kauankin vai toivottaa minut tervetulleeksi?”
”Hmm”, Remus ynähtää ja tajuaa sitten olevansa epäkohtelias. Viitta, niin. Se pitäisi ottaa pois miehen harteilta, laittaa naulakkoon. Niin kuuluu tehdä, kun joku tulee sisään. Varsinkin jos ulkona on pakkasta ja lunta ja hänen ajatuksensa harhailevat näin paljon.
”Anna minä otan sen –”, hän lähes tipahtaa portaita alas lähtiessään äkkiä liikkeelle ja kompuroidessaan onnistuu tiputtamaan kirjan kädestään. Se levähtää lattialle, sen sivut irtoilevat ja kuva lähtee leijailemaan. Seinämaalaus herää taiastaan ja alkaa kirkua ja räyhätä, Remus kavahtaa taaksepäin.
Koko tämän ajan Severus seisoo hätkähtämättä aloillaan ja katselee tapahtumia kuin unessa. Sitten mies laskee katseensa alas kuvaan, joka laskeutuu hitaasti hänen jalkojensa juureen.
”Kaikki Mustat näyttävät samalta”, hän toteaa ja Walburga Mustan kopea ilme säilyy samana kuin aiemminkin. Remuksen suupielet kiristyvät, koska hän ei tiedä mitä kaikkea tuon lausahduksen taakse sisältyy.
”Niinkö”, hän tiedustelee ja sävyä on uskomattoman hankala pitää välinpitämättömänä. Hän turhautuu siihen, että kaikki tuntuu leviävän lattialle hänen käsistään ja tyytyy taikomaan ne kadotuksiin. Hän ei enää edes huomaa seinämaalauksen kirkunaa vaan yrittää saada itsensä järjestykseen.
”Naulakko löytyy siitä takaa, tule keittiöön”, hän toteaa ryhdistäydyttyään ja nostaa Walburgan kuvan lattialta. Hän työntää sen taskuunsa ja poistuu eteisestä keittämään teetä, koska sen hän ainakin osaa. Se ei voi mennä pieleen. Hänellä ei ole vieläkään mitään hajua, miksi liemimestari on täällä ja mitä hän haluaa, mutta jälleen kerran se on sen ajan murhe.
Hän katsoo ulos keittiön ikkunasta ja taivas on ikään kuin romahtanut maahan. Ensilumi on muodostanut hangen, joka on paksua ja rakeista ja melkein
lämmintä. Remus haluaa koskettaa sitä, mutta hymyilee ajatuksilleen ja antaa sormiensa viivähtää ikkunaruudulla. Sirius olisi rakastanut tällaista talvea, hän melkein tuntee pakkasen nipistelyn poskillaan ja hengityksen höyryn.
Remus hätkähtää tekemään jotain, kun kuulee tutun, ivallisen äänen ovenraosta. ”En tiennytkään, että olet alkanut tehdä nuotiota taikomisen sijaan.”
Niin, yhdellä sauvanheilautuksella tee olisi jo valmista, mutta Remus ei ole saanut aikaiseksi tehtyä muuta kuin unelmoitua. Hän naurahtaa hermostuneesti, tajuaa käsiensä tärisevän ja napauttaa sitten sauvanpäällään teepannua. Sen alla leimahtavat pienet liekit ja se leijailee kuuliaisesti hänen käskystään hellalle.
”On ollut… tylsää, kai”, Remus mutisee, kun hän ottaa kupit kaapista leijuttamisen sijaan ja laskee ne pöydälle. Severus on istuutunut alas, hän on jättänyt viitan eteiseen, mutta mustilla hiuksilla kiiltelevät sulaneet lumihiutaleet.
”Ei ihmekään, tässä rotanloukossa”, liemimestari toteaa parhaimmalla äänensävyllään, mutta jotenkin Remuksesta tuntuu, ettei halventaminen ole tarkoitettu hänelle vaan jotenkin
yleisesti. Se on outoa.
Remus hymähtää, teepannu leijuu heidän luokseen ja kaataa kuppeihin juuri sopivan verran. Sen vaaleansininen pinta on jokseenkin halkeillut, hyvin kevyesti ja aika on tehnyt sen ruusukuviosta suttuisen. Pannu kolahtaa tiskipöydälle, koska Remus ei jaksa pidellä sitä enää ilmassa ja hän lusikoi hunajaa teen sekaan.
poissa ovat iloiset illat
joita vietin kanssa hyvien frendien
täytyy päästä, jalat ei jaksa
rahaa ei oo taksia maksaa
Severus ei tee teelleen mitään, katselee vain häntä pöydän yli. Mustat silmät seuraavat hänen jokaista liikettään hermostuttavan tarkasti, mutta Remus yrittää olla välittämättä. Hänen kätensä tärisevät jo aivan liikaa eikä hän muista, milloin viimeksi on syönyt.
”Sinun kannattaisi käydä joskus ulkona”, Kalkaros lopulta toteaa ja pyöräyttää lusikkaa kerran kupissaan.
Vastapäivään, Remus huomioi ja kohottaa hieman kulmiaan.
”Ulkona?”
”Näkisit joskus, että maailma muuttuu, vaikkei tämä paikka sitä varsinaisesti teekään.”
Severuksen katse on tumma ja pitelemätön, mutta Remus ei edes yritä. Hän laskee katseensa kuppiinsa ja miettii, olisiko sittenkin pitänyt ottaa hunajaa teellä kuin teetä hunajalla. Hän maistaa varovasti kupinreunasta ja se on makeaa, kuumaa, hän irvistää.
Kun hän kohottaa katseensa Severus on laskenut omansa ikkunaan. Remus ei halua katsoa sinne ja nähdä omia sormenjälkiään lasissa kuin muistutuksena siitä, kuinka heikko hän onkaan. Kuinka paljon hän kaipaa maailmaa oman yksinäisen kuplansa ympärillä, mutta ei vain uskalla astua sinne.
”Mm, ei siellä ole minulle mitään, ei enää”, Remus toteaa vihdoin, kun päättää, että on aivan sama mitä hän Kalkarokselle sanoo. Mies ei joko kuuntele tai ei vain välitä.
”Niin, kun koira on kuollut”, liemimestari tuhahtaa, mutta ivallisesta sävystä puuttuu terä. Se jää jotenkin tyhjäksi ja katkeraksi ja
kummalliseksi.
Remus kohottaa katseen, hän haluaa tehdä jotain radikaalia, mikä poistaa tämän kaiken kattavan mitäänsanomattomuuden hänen elämästään. Hän haluaa heittää teet Severuksen puhtaalle, hyväntuoksuiselle mustalle kauluspaidalle, kaataa pöydän, juosta ympäriinsä ja kirkua vähän.
Mutta ei. Hän ei edes ajattele sellaista. Hän sanoo ”
Niin”.
Kun hän katsoo Severukseen, hän näkee pettymyksen ilmeen ja mies juo teestään peittääkseen sen.
”Voit sanoa sen”, Remus mutisee ja vetää henkeä ja tietää, että se on helvetinmoinen virhe. Kalkaros tuoksuu mausteille ja kylmyydelle, mutta kylmyys on erilaista kuin Siriuksen kuuraisuus, jossa tuoksui syksy, putoilevat vaahteranlehdet ja värien kirkkaus. Severuksen kylmyys on tappavaa, hitaasti nautittavaa kylmyyttä, mihin uppoaa ennen kuin tajuaa pyristellä siitä irti.
”Onko sinulla punaviiniä?” Severus kysyy, kulma koholla. Remus tietää sen katsomattakin, mies irvailee hänelle, mutta hän nyökkää. Hänestä on tullut selkärangaton, susi ei ole enää peto vaan susi on sylikoira, joka lukitsee itsensä kerran kuukaudessa alakerran kellariin. Vaikka hänestä ei ole ollut kenellekään vaaraa enää moneen vuoteen, hän tekee sen silti. Jos vaikka onkin, jos hänen elämässään olisi kerrankin jonkinlainen tapahtuma, mikä pysäyttäisi hänen sydämessään majailevan loputtoman, kuuraisen syksyn.
Hän huokaisee, hymähtää ja melkein nauraa, koska miten niin lyhyt ja yksinkertainen kysymys voi vaatia häneltä niin paljon ajatustyötä?
”En ole ihan varma, on varmaan, täällä jossain…” hän sanoo ja nousee ylös alkaen availla kaappeja. Hän ei yleensä juo, mutta Siriuksen tuliviskit ja Walburgan jäljellä olleet konjakit, joita ei ollut ollut kovinkaan paljoa Siriuksen jäljiltä – hän oli onnistunut tuhoamaan jollain tavalla. Yleensä syksyisin. ”Helvetti.”
”Älä manaa, ei se sieltä löydy”, Severus tuhahtaa ja Remus kuulee, kuinka miestä alkaa naurattaa.
Lopulta hän löytää sen viinipullon ja istuutuu pöydän ääreen sen kanssa vaivautumatta ottamaan laseja. ”Mitä sinä edes teet täällä?”
Pullo ei edes poksahda, kun sen avaa eikä anna sillä tavalla mitään tyydytystä. Se narahtaa vaimeasti, koska siinä on kierrekorkki ja ääni kuulostaa kovalta täysin hiljenneessä keittiössä.
”Ajattelin, että sinulle on välillä paikallaan nähdä edes yksi onneton sielu tässä tapaturmaisessa maailmassa”, mies kuulostaa edelleen huvittuneelle ja ehkä hieman ärtyneellekin. ”Mutta selvästi saatoin olla väärässä.”
”Älä”, Remus pyytää. Hän kaataa punaviiniä teen sekaan, koska kuppi on vajunut jossain välissä ja se nyt vain sattuu sopimaan sinne. Severus seuraa hänen toimiaan selkeästi odottavana. ”Olen pahoillani. Olen töykeä, mutta tämä oli vähintäänkin yllättävää.”
Remus naurahtaa hermostuneesti laskiessaan pullon pöydälle ja sipaisee hiuksia kasvoiltaan. Hänen on vaikea ajatella selkeästi ja hän nielaisee hieman, koska väsymys alkaa ottaa yliotetta hänestä. Syömättömyys on jo asia omanaan, mutta nukkuminenkin on hankalaa. Paljon hankalampaa vuosi vuodelta, aivan kuin kaikki asiat tulisivat lähemmäs eivätkä suinkaan jäisi kaukaisuuteen.
Severus on omatoiminen, leijuttaa itselleen lasin ja kaataa siihen viiniä. Se on tummanpunaista ja tanniinista, se kelluu lasinreunoilla ja tuoksuu voimakkaalle. Remusta kuvottaa ja hän miettii, miten sekoittunut maku onkaan hunajaan. Silti hän maistaa omasta kupistaan ja toteaa, ettei se ainakaan pahemmaksi voisi muuttua.
”Olen iloinen siitä, että tulit. En vain uskonut, että juuri sinä kaikista maailman ihmisistä…” Remuksen on vaikea jatkaa ja hän hymyilee hieman.
Severus huokaisee ja on edelleen liikkumatta. ”Itsesääli ei ainakaan paljoa auta.”
Remus miettii aikoja, milloin ei ollut näin kuvottavan tyyni ja myöntyväinen ottamaan jokaisen iskun vastaan. Siitä on kauan eikä hän enää jaksa muistaa. Hän on vasta puolivälissä kupillisessaan, kun Severus on juonut lasinsa tyhjiin ja nousee seisomaan.
”Tule, me menemme ulos”, liemimestarin äänensävy ei anna piiruakaan periksi eikä Remus edes halua sanoa vastaan. Nöyrästi hän seuraa miestä ovelle, vaikka ulkomaailma pelottaa häntä enemmän kuin mikään, mitä Kalkaros voi hänelle koskaan tarjota. Silti hän seuraa tätä kuin koira, pukeutuu vaitonaisena eteisessä ja antaa miehen avata oven.
Hän tarvitsee henkistä tukea mennessään kynnyksen ylitse, mutta Severus ei tarjoa vain sitä. Remus yllättyy ojennetusta käsivarresta ja kietoo kätensä sen ympärille niin, että hän kykenee nojautumaan varovasti. Hänen painonsa ei tunnu haittaavan Severusta, joka laittaa oven huolellisesti kiinni perässään ja laskeutuu rappuset alas lumen keskelle.
Remus vetää syvään henkeä, katselee ympärilleen katulamppujen valaisemassa pimeydessä ja hänen hengityksensä huurtuu tavalla, joka satuttaa katsoa. Ja silti se rauhoittaa hänen levotonta sydäntään, kun hän seisoo siinä ja sulkee silmänsä. Hän haistaa syleilevän kylmyyden ja sen kaikki mahdolliset ulottuvuudet, joita muut ihmiset eivät voi nähdä.
Severuksen käsi ojentuu hänen otteessaan ja hän antaa kätensä liukua käsivartta pitkin alas ranteelle ja siitä paljaille sormille. Remus nojaa raskaammin vasten, kun hän puristaa sormensa miehen pitkien, kalpeiden sormien ympärille. Liemimestari värähtää hieman, mutta painaa päänsä ja laskee kuivan suudelman hänen otsalleen.
Remus ei uskalla avata silmiään eikä hänen tarvitsekaan, kun maailman kaikki värit avautuvat hänen edessään.
pyydän lasiin lisää viinii
silmäni on melkein kiinni
mut mikset tuu, pidä must kii
aikaa vähän on mut taivas saa odottaa.