Ficin nimi: Laulujensa laulu
Kirjoittaja: Minä taas
Fandom: Hobitti
Ikäraja: S
Paritus(?): Barduil
Genre: Draama
Summary:
Jotkut sanoivat, että sadekuuro ennen taisteluja toivotti onnea. Toisten mukaan se toimi huonona enteenä ja siihen olisi kuulunut suhtautua pelonsekaisella varauksella.A/N: Sade on niin inspiroiva elementti, että viilenevän syksyn kunniaksi löysin lähestyvästä tentistä huolimatta sopivan välin hyödyntää sitä johonkin fiktiiviseen.
***
”Näetkö jotain mielenkiintoista?”
Bard havaitsi jääneensä ajatuksissaan silmäilemään jokin aika sitten alkanutta, sumutaivaalta ropisevaa sadekuuroa ja kääntyi teltansuulta kohti viiniä nauttivaa haltiakuningasta. Hillityn kysyvästä ilmeestä päätellen Thranduilia selkeästi kiinnosti, miksi hän oli unohtunut tiirailemaan pilviä verrattain pitkäksi toviksi.
”Katselin sadepisaroita”, hän sanoi huolettomasti.
”Onko niissä jotain erityistä?”
”Joidenkin mielestä on”, Bard totesi ja otti vastaan vähäeleisesti tarjotun pikarin. ”Minä en juuri vaivaa päätäni moisella taikauskolla.”
Jotkut sanoivat, että sadekuuro ennen taisteluja toivotti onnea. Toisten mukaan se toimi huonona enteenä ja siihen olisi kuulunut suhtautua pelonsekaisella varauksella.
Bard ei ollut koskaan ollut kumpaakaan mieltä. Hänelle sade oli sitä mitä sen kuuluikin olla: alakuloisista pilvistä ropisevaa viileyttä, joka loi raikasta sumua ja puhdisti maaperää. Keväisin se oli melkein hellivää ja muistutti taakse jääneestä talvesta, kun taas syksyn koittaessa kasvoille putoilevissa pisaroissa saattoi tuntea näykkäisevän pakkasen. Hän ei vaivautunut ajattelemaan sadetta minkäänlaisena onnenamulettina eikä myöskään kokenut tarvetta käpertyä epätoivon sykkyrälle vain siksi, ettei taivas näyttänyt kauneinta puoltaan taistelun aattona. Sellainen oli hänestä turhanpäiväistä ja vei ajatuksia pois todellisista asioista.
Synkmetsän valtias käveli teltan oviaukolle luodakseen itsekin katsahduksen synkälle taivaalle. Bard maistoi makeaa viiniä ja vaivihkaa pani merkille, kuinka harmaata ympäristöä vasten haltian pitkät, silkkiset hiukset saivat melkein lumenvalkean sävyn.
”Kuuletko?” Thranduilin äänessä oli arvoituksellinen sävy, mikä sai Bardin vakaasti epäilemään, ettei tämä mahtanut tarkoittaa ainoastaan sateen tavanomaista ropinaa, jonka kuulosteleminen oli vaivatonta kaikille.
”En muuta kuin sen, mikä on ilmiselvää”, hän vastasi.
”Sadepisarat kertovat tarinoitaan”, virkkoi haltiakuningas.
”En ole koskaan tullut ajatelleeksi sellaista mahdollisuutta.”
Thranduil soi hänelle silmäyksen, jota Bard olisi voinut kuvailla viekkaaksi. ”Ne eivät useinkaan jaa samoja tarinoita, eivätkä siksi anna niiden muodostua legendoiksi”, tämä sanoi teräksensineä loistavat silmänsä pisaroiden tanssissa. ”Tämä paikka on kuitenkin nähnyt paljon, ja sadekin muistaa sen osuessaan maankamaraan tai kivipintaan. Aikaisemmat taistelut ovat jättäneet jälkensä kaikkeen, ja pisarat houkuttelevat esiin jo kauan sitten unohdettujakin kertomuksia.”
”Tuoko sade mukanaan enteitä tulevasta?” Bard kysyi hienoisen kiinnostuneena.
”Oletin, ettei sinua kiehdo moinen taikauskoksi kutsumasi asia”, Thranduil virkkoi siemaisten viiniään.
”Olen tullut kuulleeksi ainoastaan silkkoihin uskomuksiin perustuneita näkemyksiä”, mies tähdensi. ”Ne ovat lähinnä hölmöjä.”
”Ymmärrän”, haltia sanoi kääntäen kasvonsa taas kohti sateen kohinaa. ”Valitettavasti pisarat harvoin ennustavat tulevaan liittyvää. Ne jakavat viisauttaan aiemmilta ajoilta ja kehottavat heijastamaan merkityksiä kuluvaan hetkeen.”
Bard ei voinut väittää pettyneensä kielteiseen vastaukseen, mutta se omalla tavallaan kehotti häntä vastedeskin ajattelemaan sadetta pelkästään pilvistä ripottelevana vetenä.
”Menneisyys ei minua ylettömästi kiinnosta.”
”Usein menneet vaikuttavat tulevaan ratkaisevissa määrin”, Thranduil huomautti kuulostaen juuri niin viisaalta kuin sellaiselta ikiaikaiselta, ylhäiseltä olennolta olisikin voinut odottaa. ”Teet virheen, jos vähättelet.”
Ei se varsinaisesti vähättelyä ollut. Hänen suhtautumisensa oli vain ehkä valitettavankin realistinen ja käytännönläheinen. Ajoittain Bard olisi toivonut kykenevänsä havaitsemaan ympäröivästä maailmasta samankaltaisia syvällisiä pilkahduksia, jotka olivat haltioille niin tavanomaisia ja siksi ehkä yllätyksettömiä.
”Luuletko, että jonain päivänä sade kertoilee jälkipolville tästä taistelusta?” hän kysäisi ajatuksissaan ja jokin selittämätön ylpeys tuikahti ohikiitävän hetken hänen rinnassaan. ”Tai jopa muodostaisi siitä suurimman tarunsa ja rikkaimmat laulunsa?”
”Sadepisarat ovat arvaamattomia.” Thranduilin huulilla kareili hymy. ”Vaan mikäli kuolo korjaa, ei jäljelle jää ketään, josta ne laulaisivat.”
”Niin”, Bard myönsi ja kulautti pikarinsa tyhjäksi. Viime aikoina elämän rajallisuus oli osoittautunut harvinaisen todenmukaiseksi ja suhtautuminen kuolemaan muuttunut kylmähermoisemmaksi. Kuka tahansa saattoi koittavana aamuna kohdata viimeisen auringonnousunsa siinä maailmassa, se oli tosiasia. Sitä oleellisempaa oli kuitenkin miettiä sodan pohjimmaisia päämääriä ja niiden saavuttamista. Kukaan ei tahtonut taistella ilman painavaa syytä. Sodalle oli annettava jokin merkitys, oli se sitten kunnian haaliminen tai järkkymätön toivo selvitä taistelun turmelemalta maalta elossa ihaillakseen vielä uutta aurinkoa, kastuakseen kylmässä sateessa, syleilläkseen rakkaitaan.
Thranduil katsahti häntä kummastuneena, kun hän astui ulos teltasta taivaalta ropisevan kuuron alle ja antoi viileän veden sataa esteettä kasvoilleen. Hetken Bardista tuntui kuin hän olisi ihan unohtanut, miltä pisarat tuntuivatkaan iholla.
”Mieleni tekee melkein udella, mistä mahtaa olla kyse”, haltian ääni totesi hänen selkänsä takaa.
”Minä kuuntelen sadetta”, Bard hengähti syvään haroen kädellään märät suortuvat sivuun kasvoiltaan. ”
Heijastan sen merkityksiä kuluvaan hetkeen parhaan kykyni mukaan.”
”Siltä näyttäisi.”
Bard kohtasi Thranduilin katseen, jonka perusteella tämä tuntui pitävän häntä rahtusen hölmönä. Hetken mies harkitsi kehottavansa haltiaa toimimaan samoin, kenties ojentanut kättäänkin vetääkseen aina niin hillityn Synkmetsän valtiaan kokemaan sykäyksen kohmeisesta kuurosta, jos tämä vain tarttuisi siihen. Sateen pelkkä kuunteleminen oli eri asia kuin olla siihen kosketuksissa niin aidosti.
Hänen kätensä oli nytkähtänyt jo kokeilevasti, mutta juuri silloin haltiakuningas kääntyi peremmälle telttaan kaataakseen itselleen juotavaa.
”Lisää viiniä?”
”Kiitos ei”, Bard sanoi kohteliaasti. ”Minun täytyy ratsastaa takaisin kaupunkilaisten luo. Tämä yö ei kestä iäti.”
Kunpa se olisikin.
”Se lienee viisainta”, Thranduil totesi arvovaltaiseen tyyliinsä näyttäen silti etäisen pettyneeltä heidän jutustelutuokionsa ollessa päättymässä. Pahoillaan oli Bardkin, mutta itsekkäistä toiveistaan huolimatta hän oli pakottautunut ajattelemaan vierailuaan haltioiden leirissä vain lyhyenä strategiasuunnitteluna jo ratsastaessaan sinne. Loppujen lopuksi aikaa oli kulunut parisen tuntia alkuperäisen tarkoituksen lisäksi, ja puhdas velvollisuudentunto alkoi hiljalleen käskeä häntä palaamaan kaupunkilaistensa luo suorastaan jäytävällä sihinällä. Hän ei halunnut huolestuttaa väkeään, mutta samalla syntyi epämukava valintatilanne.
Jos Thranduil olisi pyytänyt häntä vielä jäämään, hän olisi suostunut ilman minkäänlaisia omantunnontuskia.
”Kerää voimiasi taisteluun, Lohikäärmeensurma”, oli viimeinen, mitä haltia sanoi Bardille hänen toivotettuaan hyvää yötä. Vaikka haltioille ei yöllä ja levolla olisikaan samanlaista merkitystä kuin ihmisille, hän oli jäänyt etsimään oikeita sanoja omasta mielestään liian pitkäksi aikaa ja lopulta päätynyt arkisen soveliaisiin sanoihin, jotka toisaalta olivat kuulostaneet niin vilpittömiltä kuin hän oli tarkoittanutkin.
Bard harppoi loskaisessa maassa hevosensa luo ja katsoi, miten hänen hengityksensä muodosti ilmaan höyryä. Sen lisäksi, että kylmä sade muisteli menneitä, taivas mahtoi vuodattaa surukyyneleitä käsillä oleville ratkaisun hetkille. Sodan rumpujen kumu kaikuisi monien korviin viimeistä kertaa, eikä soihtujen loimu lämmittäisi kylmäksi kangistuvia kalmajäseniä. Puhdistava sadekaan ei välttämättä tervehtisi heitä taistelukentällä, vaan pysyttelisi pilvien takana katselemassa kaikkea sitä raivoa ja kertoisi siitä myöhemmin ropisevina muistoina harmaista pilvistä, joiden hopeareunaa oli ajoittain hankala huomata.
”Ojenna kätesi ja tunne sadepisarat, sinä joka osaat niitä kuulla. Anna niille aihetta laulujensa lauluihin.”Niin hän olisi halunnut haltiakuninkaalle sanoa.
